Voiko rukoilemisella vaikuttaa jääkiekkotuloksiin?

Eilen kuuntelin viisasta miestä, joka sanoi olevansa tunnustava kristitty. Hän puhui älykkäästi ja oivaltavasti eikä päästellyt suustaan höpöjä.

Sitten lipsahti. Hän kertoi hieman ihaillen Teemu Selänteestä, että tämä olisi jossain vaiheessa unohtanut rukoilemisen, ajautunut maalien teossa kuivaan kauteen, kunnes olisi taas muistanut rukouksen. Sen jälkeen maaleja oli tullut. Puhujan mielestä tämä oli kunnioitettavaa tunnustautumista. Minun mielestäni tämä oli löysien puhumista.

Hyväksyn vielä sen, että unohtamalla rukouksen Selänne oli menettänyt elämänsä tasapainon ja samalla kadottanut tekemiseltään pohjan. Päähäni ei kuitenkaan mahdu, että Taivaallinen Isä sotkeentuisi lastensa jääkiekkopeleihin eikä sallisi voittajien voittaa reilulla pelillä.

Ei ole sopivaa, että taivaallisten suhteidensa avulla järjestelee jääkiekko-otteluiden tuloksia. Tuollainen rukous muistuttaa dopingia tai tuomarin lahjontaa.

Vanhemmat: antakaa lastenne juosta

Teen poikkeuksen, ja asian tärkeyden vuoksi laitan esille muualla aiemmin julkaistua tekstiä. Teksti löytyy myös 25.9. ilmestyneestä Pirkkalainen-lehdestä.

Älkää hyvät vanhemmat kieltäkö lapsianne juoksemasta. Sallikaa heidän kirmailla kaatumisen ja pään kolauttamisen uhalla. Antakaa heille tämä ilo, lastenne onnen tähden ja suomalaisen jalkapallomenestyksen nimissä.

On jo hyvän aikaa siitä, kun kuulin paikallisen jalkapalloseuramme juniorivalmentajalta, että kaikki lapset eivät osaa enää juosta. Nyt olen kuullut samaa erään alakoulun opettajan suusta.

Ainoa mahdollinen päätelmä on, että lapsia toppuutellaan liian kanssa. Juoksevalle lapselle ei kuitenkaan tapahdu juuri mitään pahaa, jos hän kaatuu juostessaan. Alkuperäiset piirustukset ja niihin liittyvät lujuuslaskelmat on tehty niin varman päälle, että lapsi kestää normaalit kompastumiset ja liukastumiset. Pieni pään kolauttaminen auttaa vain varomaan ihmisruumiin kallisarvoista osaa.

Sen sijaan vaarallisia ovat autot, korkeat paikat, heikot jäät ja sortuvat jyrkänteet. Niitä on todella kartettava, mutta juokseminen on opittava varhaisina ikävuosina. Muuten taito jää kokonaan oppimatta. Milläs sitten pelastaa henkensä, kun pitäisi juosta lujaa karkuun?

Suhteellisuudentaju ei ole ihmismielen hyveitä

Viime perjantaina ilmaisin Facebookin statuspäivityksessäni ilon siitä, että helikopterin ja kymmenien vapaaehtoisten voimin etsitty vanhus oli löytynyt "olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa". Toimittajan ei tarvinnut kirjoittaa surullista onnettomuusuutista eikä papin tarvinnut odottaa sitä tiettyä soittoa.

Päivitykseni kirjoittamisen jälkeen minua alkoi sietämättömästi vaivata siihen lipsahtanut kirjoitusvirhe. Vielä sallin sen, että yhdestä sanasta puuttui kirjain. Sellaista sattuu. Sen sijaan en voinut hyväksyä sitä, että olin kirjoittanut pisteen ja lainausmerkin väärin päin. Se viittasi osaamattomuuteen.

Suhteellisuudentaju ei ole ihmismielen perushyveitä. Siitä todisti sekin äiti, jota oman lapsen kuoleman keskellä kohtuuttomasti harmitti, että kukkamaljakko oli kaatunut keittiön pöydässä: "Minulta oli juuri lapsi kuollut, ja minä vain sadattelin sitä likaantunutta pöytäliinaa."

Muuttuvia asioita

Seuraavaa tapahtumaa ei ole koskaan tapahtunut niin kuin sen tässä kerron. Yhden kuulemani irtolauseen ympärille oli rakennettava tarina.

Kerran viikossa nainen tuli kioskille. Hän osti aina samanmerkkisen suklaapatukan ja välillä lehden, mutta hänen varsinainen asiansa oli lottokupongin palauttaminen. Myyjä oli oppinut, että nainen käytti aina samoja numeroita. Ne olivat 1, 2, 3, 6, 7, 9 ja 11.

Vain lomakuukausina oli taukoa. Joskus myyjä kysyi, oliko rivillä tullut voittoja.

"Ei ole", nainen vastasi. "Eikä taitaisi tulla voiton sattuessa paljonkaan rahaa. Nämä ovat liikaa alkupään numeroita. Mutta voiton tavoittelu ei ole ainoa syy."

Erään kerran naisen tuomassa kupongissa olivat numerot 1, 2, 5, 7, 8, 9 ja 12.

"Tämä ei ole enää se sama", myyjä sanoi.

"Mies lähti toiseen mukaan. Se muuttaa tällaisia asioita."

Syyskuun 11. päivä, 40 vuotta myohemmin

Monen kuukauden ajan Chilen uutiset olivat kertoneet isoista vaikeuksista. Historian kirjoihin turvautumatta muistan, että laaja kuorma-autoilijoiden lakkoliike oli saattanut pitkän maan sekasorron partaalle.

Syyskuun 12. päivän aamuna saatiin Suomessakin kuulla, että armeija oli kaapannut Chilessä edellisenä päivänä vallan. Olin lukion ensimmäisellä luokalla. Omia reaktioitani en oikein muista. Chileä katsottiin niin vahvojen poliittisten lasien läpi, että totuudesta oli vaikea saada selvää. Vasemmistolaisille nuorille presidentti Allende oli Golgatan uhri, ja oikeistolaisnuorten oli vaikea peitellä tyytyväisyyttään. Välttämättä he eivät sitä edes yrittäneet. Alusta alkaen oli tosin selvää, että Yhdysvallat ja CIA olivat olleet mukana siinä, mitä 11. syyskuuta tapahtui.

Vasta vähitellen minulle selvisi, että Chilen sotilasvallankaappaus on niitä tapahtumia, jotka ovat inhimillisen tragediana poliittisten asetelmien tavoittamattomissa. Kenraalien vastustajia koottiin ensin Chilen jalkapallostadionille. Myöhemmin heitä esimerkiksi vietiin helikopterilla merelle ja pudotettiin "toivottavasti haiden syötäviksi", niin kuin muuan sotilas todisti silmät kiiluen televisiokameroiden edessä."

"Kunpa helvetti olisi olemassa", muistan hiljaa parahtaneeni, kun katselin sitä haastattelua. "Ei noihin piruihin mikään muukaan pysty."

Pakolaisia tuli Suomeen saakka. Joillekuille heidän lapsilleen olen pitänyt suomalaista rippikoulua.

Kun Tyyni valtameri aaltoilee, joskus ne aallot tuntuvat poloisilla pohjanperillä saakka.

 

Ollaanko tässä nyt Haagiin joutumassa?

Perjantaina kävin peruskoulun yläasteella kertomassa amerikkalaisesta David Harperista, joka oli luopunut toisesta munuaisestaan vakavasti sairaan pikkutytön hyväksi. Rohkenin vihjata, että Harperin esikuvana oli kenties ollut Jeesus Nasaretilainen. Juttuni päälle soitin Samuli Putron musiikkia.

Kahta tuntia myöhemmin olin ala-asteella. Kerroin Kimi Räikkösestä, joka ei sanonut siviilielämänsä suosikkiautoksi oman tallinsa Lotusta, ei Ferraria, ei Rolls Roycea. Sen sijaan hän mainitsi erään pakettiauton näköisen pikkubussin, jota hän kiitti siitä, että tavarat mahtuvat siihen ja että naarmuuntumista ei tarvitse pelätä. Sanoin, että Luojamme on luonut meille ison joukon tavallisia asioita, jotka ovat arvokkaita, vaikka niiden arvoa ei välttämättä ymmärretä. Päätteeksi siunasin väen ristinmerkillä ja sanoilla "Siunatkoon teitä kaikkivaltias Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki".

Parisenkymmentä oppilasta oli vetäytynyt puheiltani turvaan käytävän puolelle.

Sunnuntaina sain lukea, että olin tehnyt kaksi ihmisoikeusrikosta, ainakin jos Helsingin Vapaa-ajattelijat ovat oikeassa.

Minä puolestani säästäisin sanan "ihmisoikeusrikkomus" hieman toiseen käyttöön, johonkin sellaiseen mikä tyrmistyttää ihmiskunnan enemmistöä ja vaati käsittelyä Haagin kansainvälisessä oikeudessa.

Tuotemerkkien rajallinen elinkaari

Ollessani kymmenen vanha poikaporukoissa käytiin kiivasta väittelyä siitä, kumpi oli parempi C-kasetti vain avokelanauha. Oman ajatuksen taakse linnoittauduttiin lujaa.

Kiistojen takia tuon ajan viihde-elektroniikan tuotemerkit jäivät hyvin mieleen. Kaupoista saattoi ostaa Telefunkenia, Blaupunktia, Saloraa, Asaa, Uheria, Grundigia, Philipsiä, Duxia, Tandbergia, Akaita, Sansuita, Loewe-Optaa, Revoxia ja Dualia. Jos oikein muistan, nykyisistä myyntimerkeistä olivat olemassa vain Sony ja omaperäiseen muotoiluun aina panostanut Bang & Olufsen.

Kaikki puhelimet olivat Ericssoneja.

Automerkit ovat kestäneet paremmin, vaikka vainajia on sielläkin. Japanilaisista Datsun jatkaa Nissanina, mutta Isuzun henkilöautoja ei enää ole. Saksalaisista ovat kadonneet NSU, Glas ja lisenssi-Fiateja tehnyt Neckar. Trabant ja Wartburg menivät reaalisosialismin mukana. Neuvostoliitosta tuotiin Moskvitsia, Volgaa ja Jaltaa ja hieman myöhemmin Ladaa, mutta nyt on hiljiasta.

Kaikki englantilaiset kansanmallit romahtivat, sillä Vauxhallia, Triumphia, Austinia, Morrista, Sunbeamia ja Hillmania ei enää ole. Ranskasta ovat hävinneet Simca ja sittemmin myös Talbot. Kato on käynyt myös Amerikassa. Ainakin Plymouth, Studebaker ja Oldsmobile ovat lakanneet olemasta, eivätkä nykyiset Chevroletit ole enää perinteisiä Letukoita. Ruotsalaisten Saabille kävi niin kuin kävi, ja Volvo myytiin kiinalaisille, vaikka nimenä se on yhä elossa.