Illalla Auschwitzin jälkeen (Krakova 4/4)

Illalla Auschwitzin jälkeen ei ole mitään raportoitavaa.

Laitoin kipan päähän (Krakova 3/4)

Kävin synagogassa. Pihalla joku nuori poika kysyi, olinko juutalainen. Sanoin, etten ollut. Sisäänpääsy maksoi hieman toista euroa. Luovuin kolikosta ilomielin, sillä ei minulle tuota tuskaa tukea uskontoa, joka ei ole omani.

Kuuliaisesti otin käyttöön käteen ojennetun juutalaisen päähineen, kipan. Varmaan sen käytöllä on uskonnollisia perusteita, mutta en ruvennut niitä miettimään. Kipaan pukeutuminen ei ollut maailmankatsomuksellinen kannanotto, vaan ainoastaan normaalin korrektia käytöstä.

Sisällä synagogassa en ymmärtänyt mitään. Heprean kirjaimet olen joskus oppinut, mutta merkeistä ei ole iloa, jos ei tunne niiden sisältöä. En ollut perillä pyhien esineiden symboliikasta, en arkkitehtuurista. Kaikki oli outoa.

Paikalla oli ranskalainen turistiryhmä, mutta oppaan selostus oli käsittämätöntä sirkutusta. Kaikkiaan meteliä oli niin paljon, että uskonnollista kokemusta ei voinut syntyä, ei sittenkään vaikka tämä olisi ollut rakkain kotikirkkoni. Tyhjässä tilassa olisin kenties voinut saada jonkin aavistuksen siitä, että jossain toisaalla voi olla jonkinlainen aavistus tai aavistuksen aavistus, mutta tästä hälinästä oli päästävä pois. Pakenin ulkotiloihin.

Juutalaisella hautausmaalla oli helpompaa. Siellä oli minulle tuttuja hautapaasia.

Juutalaiset näyttävät tuovan haudoilleen kiviä. Minkä takia? Olisiko googlessa jotain?

Hautausmaalta kävelin kadulle.  Tajusin, että mikään ei ollut koskettanut. Mietin, tällaisiako ovat lastenlastenlasteni käynnit heidän isoisoisänsä pyhillä paikoilla.

Leveitä teitä ja suuria aukioita (Krakova 2/4)

Aikanani näin puolalaisen ohjaajan Andrzej Wajdan elokuvan Marmorimies. Siitä jäi mieleen, että jossain Puolassa on stalinistinen mallikaupunki Nowa Huta. En suunnitellut sinne ikinä meneväni, ei se niin innostavalta paikalta vaikuttanut, mutta nyt olen Krakovassa, enkä voinut oli astumatta raitiovaunuun ja ajamatta kahdenkymmenen minuutin matkaa tuohon krakovalaiseen lähiöön.

Oletukseni oli, että näkisin rapistuneita taloja, jotka on tehty huonoista materiaaleista. Tässä surkeudessa ei olisi mitään stalinismille tunnusomaista, sillä kaikki talot kuluvat.

Huomattavasti kiinnostavampaa on, että odotin kohtaavani ennen muuta suuria aukioita, leveitä teitä ja jättikokoisia rakennuksia. Tätä on stalinismi, onpa se sitten neuvostoliittolaista tai yhdysvaltalaista. Se on vankkumatonta uskoa siihen, että määrä korvaa laadun ja että voidaan vapaasti tehdä huonoa ja rumaa, jos sitä tehdään paljon ja suurissa mittakaavoissa.Yksityiskohdilla tai toteutuksella ei ole väliä, kunhan vain kokonaissuunnittelua hallitsee yksi mahtava ajatus.

Kaikki odotukseni täyttyivät, kun pääsin perille Nowa Hutaan, kommunistiseen työläisten mallikaupunkiin. Näin aukioita aukioiden vieressä. Tiet olivat niin leveitä, että niitä olisi sopinut ajaa vaikka avaruusaluksilla.

Koko kaupungin ainoa kaunis rakennus oli kirkko, jonka Nowa Hutan asukkaat saivat pitkän taistelun jälkeen rakentaa. Stalinismissa ei ole käyttöä kirkolle. Terästä voidaan sulattaa ilmankin.

Stalinistisen aukiosuunnittelun suomalaisiin versioihin voi tutustua vaikkapa Tampereen Hervannan valtaväylällä tai naapurikaupunki Nokiaa halkovalla niin sanotulla Nevski Prospektilla. Ei niistäkään suureellisuutta ja mielikuvituksen köyhyyttä puutu.

Auschwitzia odotellessa (Krakova 1/4)

Joku on sanonut, että Auschwitzin jälkeen runojen kirjoittaminen on mahdotonta. Ajatuksen pätevyys riippuu tietysti siitä, millaisia runoja tarkoitetaan. 

Joka tapauksessa epäilen, että minun on kirjoitettava Auschwitzia koskevat rivini ennen kuin sinne loppuviikolla oikeasti menen. Paraikaa olen tässä lähitienoolla Krakovan kaupungissa, jossa on Euroopan kolmanneksi vanhin yliopisto.

Käynti odotellessa mietin 1900-lukua, minun vuosisataani, jolloin ihminen teki hulluudestaan teollisuutta. Tuo vuosisata on mittaamattomien myös slummien aikakausi. Nekin ovat keskitysleirejä.

Kierreltyäni päivän Liman pahimmilla alueilla kirjoitin matkapäiväkirjaani Franz Kafkaa lainaten: "Tältä seudulta ei ole mitään tietä elämään päin. Sitä vastoin on täytynyt olla olemassa jokin tie elämästä tänne. Näin eksyksissä me olemme."

Omakuva, selfie, omanapio

Tiettävästi M.A. Numminen on ehdottanut, että yleensä kännykkäkameralla otettua omakuvaa eli selfietä kutsuttaisiin sanalla itsiö. Se on hyvä ehdotus. Äänneasullaan itsiö kertoo jotain siitä, mitä sillä ilmaistaan. Se maistuu suussa kovin erilaiselta kuin omakuva, joka päättyy avoimeen a:han. Itsiö taas jää avautumatta, käpertyy itseensä ja sulkeutuu maailmalta. Ei tarvitse edes huuliaan liikuttaa, kun sen sanoo. Itsiö on mielensisäistä masturbaatiota.

Omakuvat eivät ole uusi ilmiö. Taiteilijat ovat aina tehneet niitä ja kirjoittaneet elämäkertoja. Kuitenkin juuri meidän ajallamme selfiet/itsiöt ovat nousseet kansansuosikeiksi. Kyse ei ole kameratekniikasta, koska linssit noudattavat samoja optiikan lakeja kuin ennenkin.

Itsiön sijasta voisi käyttää myös sanaa omanapio. Sekin kertoisi elämänasenteesta, jossa tärkeintä ei ole kertoa maailmasta tai jostain paikasta. Sen sijaan halutaan julistaa, että suuri minäkin on ollut siellä. Minä! Siis minä! Huomaatteko! Minä!

Madridilainen taksinkuljettaja

Lensin Atlantin yli, ja minulla oli useiden tuntien välipysähdys Madridissa. Otin kentältä taksin ajaakseni keskustaan. Aloitin taksinkuljettajan kanssa rupattelun, jonka aiheena oli tietysti jalkapallo. Kysyin häneltä, kannattiko hän Real Madridia.

Ennen kuin olin päässyt kysymystäni oikein loppuun, kuljettaja jo takoi autonsa kojelautaa ja julisti: "Madridissa ei yksikään taksinkuljettaja kannata Realia! Me kaikki olemme Atléticon puolella!"

Minulla oli työ rauhoitella kuljettajaa ja vakuuttaa hänet siitä, että tulin vain sattumalta kysyneeksi.

Olisihan minun pitänyt muistaa, että Real Madrid oli sisällissodassa voittaneen kenraali Francon joukkue. Siksi tasavaltalaiset eivät voineet liputtaa näitä Madridin valkoasuisia.

Franco seurasi Real Madridia suorastaan pakkomielteisesti. Hän muisti Realin kokoonpanot vuosikymmenten ajalta ja teki kaikille tiettäväksi, että Realin viikoittaisen pelin aikana häntä ei saanut häiritä.  Franco vihasi erityisesti katalonialaisen kansallisuusaatteen symbolina toimivaa Barcelonaa, mutta diktaattorin vastenmielisyydestä saivat osansa muutkin.

Sekä Real Madrid että Atlético Madrid pelaavat tänä vuonna Mestareiden liigan semifinaaleissa. Jos sopivasti sattuu, ne kohtaavat toisensa loppuottelussa. 

Lähettäisin terveisiä tälle taksinkuljettajalle, jos vain tietäisin hänen osoitteensa.

Ruumiita löytyy päivittäin

Entisen kotimme lähistöltä löytyi eilen ruumis, ilmeisesti rantavedestä. Tapauksesta kertoi myös Iltalehti.

Olen miettinyt, mistä syystä tällaiset jutut päätyvät valtakunnallisiin lehtiin. Perimmäisenä syynä täytyy olla juttupula.

Lehden täytettä saadakseen toimittajat alkavat kysellä toisiltaan, mistä voisi kirjoittaa. Onko Matti Nykäsestä jotain? Olisiko joku satunnainen kulkija osunut kuolleeseen?

Ruumisvinkki yleensä tärppää, sillä jostain päin Suomea on hyvin todennäköisesti löytynyt ruumis. Vuosittain yli 20 000 suomalaista kuolee johonkin verenkiertoelinten sairauteen. Päiväannos on yli 50 vainajaa. He kaikki eivät kuole sairaalaan tai kotiin, joten on täysin normaalia, että joku heistä tulee tiensä päähän ollessaan juoksulenkillä.

Uutisaiheeksi ruumiista on vasta sitten, kun on syytä epäillä rikosta. Sittenkin on syytä muistaa kunnioittava suhtautuminen, sillä hyvin luultavasti hän on jonkun mies, vaimo, isä, äiti, veli tai sisko, ehkä jopa lapsi.

Naapuri on köyhyyden tärkein mittari

Tänään luin sanomalehdestä lauseen: "Köyhiksi määritellään ihmiset joiden kotitalouden tulot jäävät alle 60 prosenttiin kotitalouksien mediaanitulosta." Varsinaisen asian ymmärtää riittävän hyvin, kun korvaa käsitteen mediaanitulo sanoilla keskimääräinen tulotaso.

Oleellista on, että köyhyys on syvimmältään suhteellinen käsite. Se on osattomuuden kokemus suhteessa muihin ihmisiin. Naapuri on rikkauden ja köyhyyden tärkein mittari.

Tavaroiden tai vaikkapa yksistään elintarvikkeiden puutteen avulla määritelty köyhyyden tulkinta on suppea ja harhaanjohtava. Ei haittaa, vaikka ihminen omistaa vain polkupyörän, jos kaikki muutkin menevät polkupyörällä. Hyvin sillä siinä tapauksessa ehtii.

Köyhyyden käsite on vaihdellut historian eri vaiheissa.  Monissa kulttuureissa köyhä ei ole ollut varsinaisesti rikkaan vastakohta. Sen sijaan köyhäksi on kutsuttu ihmistä, joka on joutunut pois säädystään tai menettänyt työvälineensä, statuksensa tai ammattinsa symbolit, joka on raihnainen tai suojelusta vailla ja jonka hänen oma yhteisönsä on hylännyt tai joka on joutunut julkisesti häväistyksi.

Euroopassa köyhä pauper oli pitkään ennen muuta mahtavan potens vastakohta, ei rikkaan. Joskus 800-luvulla pauper oli vapaa mies, jonka vapautta vain mahtavat saattoivat uhata. Vasta rahatalouden, kaupungistumisen ja sitä seuraavan massojen kurjistumisen myötä köyhyydestä tuli rikkauden vastakohta. 

Vihdoin vuonna 1948 Maailmanpankki yhdisti yleismaailmallisen köyhyyden eri maiden kansantuloon. Tutkija Majid Rahnema sanoo, että vasta Maailmanpankin päätöksen jälkeen ensimmäistä kertaa historiassa alettiin kokonaisia maita ja kansoja pitää köyhinä. Nämä köyhiksi luokitellut kansat alkoivat myös uskoa olevansa köyhiä, koska ne bruttokansantulolla sellaisiksi määriteltiin.