Innsbruckin olympialaisissa vuonna 1964 kaksi kultamitalia voittanut hiihtäjä Eero Mäntyranta oli lapsuuteni sankari. Hän oli kotoisin Pellosta, melkein Lapista. Silloisessa maailmassa tämä tarkoitti varsin vaatimattomia kotioloja. Avointa ammattilaisuutta ei hyväksytty ollenkaan, mutta nuorta urheilijaa motivoi maailman näkemisen ohella myös vaurastuminen; kisavoitosta saatettiin palkita vaikkapa televisiolla.
Mäntyranta kiinnosti niin paljon, että sain vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi hänen kirjansa Kairoilta kisaladuille. Siitä jäi mieleen hänen harjoitteluunsa liittynyt yksityiskohta. Hän kertoi ottaneensa monesti hiihtolenkeilleen mukaan aseen. Kun ampui kotiin tuomisiksi riistaa, tunsi tehneensä jotain hyödyllistä.
Mäntyrannan aikoina lapsen ja nuoren oli vaikea harrastaa turhina pidettyjä asioita, ja turhaa oli oikeastaan kaikki muu kuin se, mikä auttoi talvivaraston keräämistä. Urheilemisesta sanottiin: "Kyllä sinun pitäisi tehdä muutakin kuin vain hiihdellä". Lukuharrastusta kommentoitiin: "Aina sinulla on nenä kiinni kirjassa." Musikaalisuus kuitattiin sanoilla: "Ei tässä maailmassa laulu elätä."
Jopa opiskelemista saatettiin pitää hyödyttömänä etuoikeutena, eikä koulunkäyntiin panostaminen välttämättä vapauttanut kotitöistä. Läksyjä tehtiin vasta myöhään illalla kaikkien askareiden tultua valmiiksi. Kun silmät painuivat väsymyksestä kiinni, koululaisen oli vaikea pitää kirjan sivuja auki.
Onko maailma muuttunut? – Ehkä on, muttei välttämättä niin paljon kuin kuvitellaan. Niin sanotun turhuuden välttely on saanut uuden elämän yhteiskunnallisessa keskustelussa. Monet näkevät vain tuottavalla toiminnalla olevan arvoa, ja ani harvoin suuria päätöksiä perustellaan muulla kuin rahalla. Bruttokansantulo kelpaa perusteluksi mihin tahansa, vaikka se tiedetään ongelmalliseksi käsitteeksi: bkt on noussut, kun mällään auton ajamalla sen lyhtypylvääseen ja kun sitten joku oikoo pellit suoriksi ja maalaa auton.
Tunnistan itseni tästä kirjoituksesta (Huom.vanhanaikainen sanonta) Äiti sanoi: eikö ole muuta tekemistä kuin lukea kirjoja? Neljännellä luokalla sain lainata vain neljä kirjaa viikossa, eihän se mihinkään riittänyt. Toisella kymmenellä minulla oli haave kuvataiteiden opiskelusta. Kävin iltaisin bussilla Sampolassa piirtämässä elävää mallia ja Pirkkalan kansalaisopistossa maalausta, kun se oli halpaa, turha oli kuvitellakaan että kulkemiseen olisi apua saanut. No ei tullut taiteilijaa mutta ei noista harrastuksista haittaakaan ole ollut.
VastaaPoistaMinä olin siellä Sampolassa piirustusmallina, olin toki linoleikkausta harrastamassakin. Asiaan ei otettu kotona kantaa. Kun menin opiskelemaan, niin äiti kysyi, kait sinä nyt myyt soittimet ja keskityt opiskeluun? No en. Ehkä olisi pitänyt, opinnot kestivät 9 vuotta, kun soitti, piirsi, miksasi, teki elokuvia, osallistui ympäristöliikkeeseen ja mitä muuta vielä.
VastaaPoista