Ohjeita nuorison kunnollistamiseksi

Takavuosina Pirkkalan kunnan nuorisotiloihin päästiin paikallisen, Milla-nimisen ravintolan naapuriovesta. Tätä läheisyyttä ei pidetty hyvänä, eikä sitä ollut kukaan varsinaisesti suunnitellut. Jotenkin siihen vain oli ajauduttu. Käsittääkseni ongelmat olivat kuitenkin paljon pienempiä kuin olisi voinut arvata.

Ovien edessä osuin kerran kiinnostavaan keskusteluun. Vastaani tuli Millasta muuan puolituttu, ehkä neljänkymmenen vanha mies, joka oli nauttinut alkoholiannoksensa liian nopeasti. Enää ei voinut puhua kohtuukäytöstä. Puhe oli mennyt soperteluksi.

Humalatila ei kuitenkaan estänyt antamasta minulle hyviä neuvoja: "Sano niille nuorille, että vähän ryhdistäytyisivät." Kiittelin ohjeista ja sanoin että kattellaan ny.

Koskelan surmat ja paloittelumurhat ovat liikaa

Olen seurannut Koskelan surmien tutkintaa ja oikeudenkäyntiä varsin hajamielisesti. Tunnustan, että tapaus on kammottava ja että olisi mietittävä, mitä voidaan tehdä näiden tapausten estämiseksi.

Tunnen kuitenkin, että tapaus menee ymmärrykseni ja osaamisalueeni ulkopuolelle niin kuin paloittelusurmat. Niistäkään en tajua, miksi joku surmaa ensin ihmisen ja sitten sahaa hänet palasiksi. En kykene samastumaan tekijöihin, ja niin ajattelen vähän tavallisempia tapauksia.

Pohdin vaikkapa rippikoulupoikia, jotka läsäyttelivät sammakoita hengiltä, tai lapsuudenkaveriani, joka repi kärpäseltä siiven irti ja katsoi, miten se yritti vammaisena lentää kardemummaputkilossa. Minulle riittävät jo tällaiset kammottavuudet.

Jälkikirjoitus tuputtamiseen ja makaronivelliin

Viimeisimpään Aamulehden kolumniini en ollut oikein tyytyväinen. Kun painoin lähetysnappia, ajattelin että menköön. Kirjoitan seuraavalla kerralla paremman.

Lähdin liikkeelle makaronivellistä, lapsuudentraumastani. Sanoin sen pakkosyöttämistä tuputtamiseksi, ja siitä sain syyn kirjoittaa maailmankatsomusten tyrkyttämisestä. Jälkimmäinen on mielestäni tärkeämpi aihe kuin koulutraumat, koska sitä näen ympärilläni joka päivä. Makaronivelliä minun ei tarvitse enää ikinä syödä.

Olin sitä mieltä, että teksti levisi liikaa ja käsitteli liian monia asioita. Olisi pitänyt keskittää.

Kolumnistani seurasin kuitenkin kiinnostavaa keskustelua, joka enimmäkseen liittyi kouluruokaan ja sen tuottamiin traumoihin. Yleisesti sietämättömiä ruokia ovat olleet myös kaalikeitto ja -pata, maksalaatikko, hernekeitto ja aladobi. Myös kesäkeitto mainittiin. Muistan siitä erään rippikoululaisen, joka sanoi, ettei käytä kesäkeittoa edes mausteena. Tunsin häntä kohtaan myötätuntoa ja päätin, että sitä ei sitten ruokalistalla olisi.

Minulle uutta tietoa oli, että sinänsä tuttu käsite "putkimiehen oksennus" tarkoittaa juuri inhokkiani makaronivelliä. Kuvaavan sanan on joku sanaseppo keksinyt.

Aamulehden kolumnini on täällä.

Parempi telmiä lasten kanssa kuin johtaa valtiota

Olen kuullut ristiäisissä niin monesti kertomuksen lapsia siunaavasta Jeesuksesta, etten aina muista ajatella, mitä siinä lopulta tapahtuu. Oppilaat toppuuttelevat lasten tuojia, koska Jeesus vaikuttaa väsyneeltä. Tämä sanoo kuitenkin, että antakaa lasten tulla.

Mistä syystä Jeesus rupesi kesken kaiken lapsia siunailemaan? Antoiko hän vain äideille periksi? Vai olivatko lapset hänen mielestään Messiaalle parasta mahdollista seuraa?

Hellyttävä on kertomus myös filosofi Herakleitoksesta, joka tunnetaan ajatuksesta, että ihminen ei voi astua kahdesti samaan virtaan. Hänen yksi liikanimensä oli murehtija. Se johtui siitä, että hän tapasi istua Efesoksessa ja itkeä kaikkia niitä heikkouksia ja mielettömyyksiä, jotka rasittivat ihmiskuntaa. 

Herakleitos sai lapsista suhteellisuudentajua. Hän telmiskeli ja leikki heidän kanssaan temppelin edustalla, ja kun hänen säätyveljensä moittivat häntä hänen käytöksestään, hän vastasi: "Eikö se ole viisaampaa kuin johtaa valtiota yhdessä teidän kanssanne?"

Kirjaan tartutaan myös sen nimen perusteella

En olisi ikinä voinut kuvitella, että rupeaisin lukemaan kirjaa, jonka nimi on Amalian rakkaus. Minun ajatuksissani tällainen kirja liittyy halpaan kioskiviihteeseen, mutta niin tässä vain on käynyt, että Amalian rakkaus on yöpöydälläni lukuhetkiä odottamassa. Kyseessä on jonkinlaiseksi tapaukseksi nousseen italialaisen Elena Ferranten esikoisromaani. Ferrante tunnetaan ennen muuta Napoli-sarjastaan.

Kaikki olemme ennakkokäsitystemme vankeja. Välillä ne johtavat siihen, että nähdään kiinnostuksen kohteita siellä, missä niitä ei pitäisi olla lainkaan.

Venäläisen Mihail Bulgakovin romaani Saatana saapuu Moskovaan on noussut suorastaan kulttimaineeseen. Epäilemättä kirjan suuri suosio Suomessa johtuu vetävästä suomenkielisestä nimestä. Alkukielinen Master i Margarita ei kuulosta niinkään tehokkaalta.

Myös Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä on saanut irstaan nimensä ansiosta lisäpotkua markkinointiin. Sehän ei ollut todellisuudessa rivo kirja, vaan romanttinen nuoruudenmuistelma niiltä ajoilta, kun rockmusiikki tuli Tornionjokilaaksoon.

Älä aloita sammakoilla

En juuri kykene moittimaan rippikoululaisia. Entisaikoina he olivat mukavia mutta kenties vallattomia. Mieleen on jäänyt esimerkiksi se, kuinka pojat olivat keränneet huoneensa kamiinan päälle kiviä, lämmittäneet sen ja heittäneet päälle löylyä. Eihän siinä paljon seuraavana yönä voinut nukkua, mutta en voinut olla pitämättä ideaa mielenkiintoisena kokeiluna.

Nykyään nuoret ovat kovin hyvätapaisia ja sisäsiistejä, niin sanotusti fiksumpia kuin heidän vanhempansa ja varsinkin isovanhempansa.

Muutama vuosi sitten tapahtui kuitenkin jotain, mikä ylitti sietokykyni. Pojat olivat läsäytelleet sammakoita hajalle. En ottanut tarkemmin selvää, miten he olivat sen tehneet, heittämällä kiviä ehkä. Ajattelin, että tähän minun oli puututtava. Tuumasin, että rähinä tai suoranainen paheksunta ei toimisi. En ollut varma, toimisiko omakaan taktiikkani. Päätin kuitenkin kokeilla.

Sanoin pojille: "Eläkää niin, ettette ole jossain Haagin ihmisoikeustuomioistuimessa kuulemassa syyttäjän lausuntoa, jonka mukaan te aloititte sammakoilla."

Onko rasismi syntiä?

Teen alkuun selväksi, että rasismi on mielestäni enemmän kuin vastenmielinen ilmiö. Niinpä Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen legenda Rosa Parks on iät ajat ollut sankarini. Sinimustan liikkeen perustaminen tuo oksennuksen maun suuhuni. Tämän perusasenteeni pitäisi olla kaikille lukijoilleni nyt selvää.

Tämän jälkeen rohkenen miettiä sitä, onko rasismi määriteltävissä synniksi. Niinhän Helsingin seurakuntayhtymän johto julisti muutama päivä sitten: "Rasismi on syntiä. Raamatun viesti on selkeä: me olemme samanarvoisia Jumalan edessä." Toisaalta olen samaa mieltä, mutta toisaalta en ole aivan varma, ollaanko oikealla tiellä, kun ruvetaan määrittelemään, mikä elämänasenne on syntiä ja mikä ei.

Ensinnäkin asiassa on koominen puolensa. Tulee mieleen se, kuinka Juice Leskinen teki aikoinaan aloitteen tonttinsa julistamisesta ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi. Silloin aloite ei mennyt läpi, mutta Juicen 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi Tampereen kaupunki hyväksyi sen. Huumorin puolelle tuo päätös kuitenkin menee. Vastaavasti Helsingin seurakuntayhtymän johto on paikallisesta arvovallastaan huolimatta perin heiveröinen elin päättämään, mikä tässä maailmassa on syntiä ja mikä ei.

Toiseksi vierastan syntiluetteloiden tekemistä. Kun rippikoululaiset ovat kysyneet jostain yksittäisestä asiasta, onko se syntiä, olen aina vastannut, että syntiä on syntiluetteloiden tekeminen. Tällaiset listat unohduttavat sen, että synti on vellova juoksuhiekka, jolta ei voi välttyä väistämällä yksittäisiä tekoja tai asenteita.

Joku voi sanoa, että syntiluetteloita ei tarvita, mutta rasismin kohdalla on pakko ottaa vahvasti kantaa ja määrätä nollatoleranssi. Mikseipä niin? Ongelmana on vain se, että rasismin ohella on muitakin yhtä vaarallisia ja kammottavia asioita: kansanmurhat, keskitysleirien perustamiset, pienten ihmisten kiusaamiset, kansalaisten myrkyttämiset, presidentilliset valheet, demokratian horjuttamiset, murhat ja väkivallanteot.

Kun määrittelee yhden kammottavuuden synniksi, joutuu mainitsemaan jotain muutakin, ja siinä sitä ollaan syntiluetteloita tekemässä.

Ajatus on aina vapaa

Ajatuksenvapaus on yhtä turha käsite kuin Vesijärvi on tyhjänpäiväinen järven nimi. Totta kai järvi koostuu vedestä ja ihmisen ajatus on vapaa.

Putinin viimeisimmät teot ovat jälleen tuottaneet ajatuksia diktaattorin vallasta. Elinaikanaan hän voi säädellä mielivaltaisesti alamaistensa liikkumista, puhumista, kirjoittamista, kokoontumisvapautta, äänioikeutta ja Internetin käyttöä. Vastustajansa hän voi toimittaa vankilaan vaikka kuinka keksityillä syillä, niin kuin Moskovassa on taas nähty.

Ajatuksenvapautta julminkaan diktaattori ei voi silti estää. Päänsä sisällä ihminen voi ajatella niin kuin ajattelee, ja sisimmässään hän voi tietää, mikä on totuus, vaikka kaikki muut toitottaisivat valhetta. Sama vapaus pätee rukoukseen. Se on se viimeinen kontakti, jota mikään eristys tai vierailukielto ei voi rajoittaa.