Paraati tuodaan keskelle kylää

Hiljattain sotaväki marssi kylän läpi antamaan valaansa. Jonkun mielestä rivistöt kertovat maan rajojen turvaamisesta, kun taas joku toinen tykkää, että siinä sitä tykinruokaa viedään.

Minun kiinnostaa se, miksi sotilaat tuodaan valaa varten ihmisten ilmoille, vaikka saman asian voisi hoitaa kätevimmin varuskunnan alueella. Vastaus on varsin yksinkertainen: vallitseva paraatikäytäntö on paraatiesimerkki kansalaisuskonnosta.

Kansalaisuskonto (civil religion) on amerikkalaisen sosiologin Robert Bellahin luoma käsite, jonka hän toi yleiseen keskusteluun 1960-luvulla. Bellah määritteli kansalaisuskonnolle viisi tunnuspiirrettä. Hieman yksinkertaistaen ja käsitteitä kansanomaistaen ne ovat tällaisia:
1) Kansanuskonto ja amerikkalaiset arvot, jotka nousevat amerikkalaisten elämästä.
2) Universaali uskonnollisuus, joka ilmenee kansakunnan ja valtion elämässä.
3) Uskonnollinen kansallisuusaate, joka nostaa johtajat ja poliitikot kunniaan.
4) Yleinen demokratiausko, joka näkee amerikkalaisuuden demokratian korkeimmaksi ilmentymäksi.
5) Protestanttinen kansanhurskaus, joka samastaa toisaalta Amerikan ja toisaalta protestanttisen moraalin, yksilöllisyyden ja työn etiikan.

Suomalainen versio kansalaisuskonnosta tiivistyy tunnetusti kolmeen sanaan "koti, uskonto ja isänmaa". Kristinusko on vain sukulaiskäsite.

Kontrollifriikkien vaarallisuus

Joskus sain rippileirin isosilta kritiikkiä siitä, että ohjeeni olivat liian hämärät tai epäselvät. Ehkä ne joskus olivatkin "liian", mutta monesti jätin paljastamatta, että jätin ne tarkoituksellisesti epämääräisiksi. – Jotta he oppisivat eivätkä heti läsähtäisi kasaan, kun poistun paikalta.

Kieltämättä joskus tarvitaan tarkkoja ohjeita. Lentokonemekaanikkoja ei voi kouluttaa mutisemalla siitä, milloin säädöt ovat suunnilleen kohdallaan. Siinä maailmassa mutteri ei voi olla puoliksi kiinni. Se on tai se ei ole.

Elämä on kuitenkin suurimmaksi osaksi muuta kuin lentokonemekaniikkaa tai aivokirurgiaa. Opiskelijan virheet ovat harvoin kohtalokkaita, ja siksi hapuilu on sallittua, jopa hyväksi. Ehdottomat säännöt eivät ohjaa omaan ajatteluun, eikä linnunpöntössä voi opetella lentämään.

Pahimmillaan kontrolli näivettää ihmisen. Runoilija Aila Meriluoto kertoi siitä, että hänen miehensä Lauri Viidan taipumus kontrolloida ja neuvoa sammutti hänestä käytännöllisyyden. "Omituista, että heti eromme jälkeen pystyin hoitamaan 5-henkisen perheen kaikki käytännön hommat ilman sen kummempia vaikeuksia."

Kolme erilaista ryöstöä

Sorkkala-nimisen sivukylän postitoimistoon tuli ryöstäjä, jonka aseen saattoi heti tunnistaa leikkipyssyksi. Rosvo hämmentyi tilanteesta ja kysyi, kuinka virkailija tunnisti aseen. Tämä kertoi nähneensä oikeita pyssyjä sodassa. Hämmentynyt rosvo hiihti suksilla kotiinsa, ja poliisin oli helppo seurata latua.

Ryöstäjä oli 17-vuotias kunnalla töissä ollut nuorimies, joka sai tempauksensa jälkeen vain "päänsilitystä". Valitettavasti kertojana ollut mummo ei tiennyt, mitä miehelle sittemmin on tapahtunut.

Kahta vuotta myöhemmin samaan postiin hyökkäsi kolmen miehen joukko, joka mukiloi postivirkailijan huonoon kuntoon. Häneltä murtui ryöstössä leukaluu, ja vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän kärsi kivuista.

Ensimmäiselle tapaukselle on helppo hymyillä, mutta jälkimmäisessä tapauksessa hymy hyytyy. Kolmas tarinani on moniselitteisempi. Sekin tapahtui syrjäkylillä, Jämsänkosken Koskenpäällä.

Tälläkin kertaa ryöstettävänä oli posti. Rosvo pakeni saaliinsa kanssa mopolla metsiin, eikä Koskenpäällä juuri muuta olekaan. Poliisilta kului paikalle ainakin varttitunti, ja siinä ajassa pääsi mopolla pitkälle, jos tunsi metsät.

Moraalisesta näkökulmasta tämä kolmas ryöstö on moitittava, koska ihmisen on hankittava elantonsa toisella tavoin. Mieli on kuitenkin merkillinen. Vaikka oman pään virallinen moraali moittii, jollain kummallisella tavalla metsien mopoilija herättää myötätuntoa. Pakosti se on myönnettävä.

Kaikki kolme ryöstöä ovat kovin erilaisia. Niissä voi huomata todeksi sen filosofisen periaatteen, että totuus on lauseiden ominaisuus, ei sanojen. Pelkkä otsikko ei paljon kerro. On luettava teksti niiden alta.

Norsua kuristamassa

Oman kodin kirjahylly on nautinto, joka toimii aikakoneena ja jonka avulla voi avata ikkunoita toisiin maailmoihin. Lukemiinsa kirjoihin voi palata ja uudistaa ajatuksensa, jotka on kerran ajatellut mutta sittemmin kadottanut.

W:n kohdalta osui silmiini kaksi Klaus Weckrothin kirjaa. Joskus viisaat ihmiset puhuivat niistä paljon, mutta sittemmin ne ovat unohtuneet.

Avasin kirjan Minä ja se toinen. Sieltä osui silmiini lainaus: "Luonnon, maailmankaikkeuden näkökulmasta ihminen kaikkine tuhoaseineen ja teollisuuksineen muistuttaa laajimmillaankin muurahaista, joka norsun selkään pudottuaan huutaa kavereilleen 'Mä sain sen, mä sain sen' näiden kannustaessa alhaalta 'Kurista se, kurista se'."

Ajatus ei ole kovin omaperäinen, olenhan nähnyt siitä myös piirrosversion. Se sopi kuitenkin hyvin tähän päivään, kun olen juuri lukenut avaruuden kaukaisesta kohteesta, joka nielaisee yli auringon verran massaa joka päivä. Toisaalla on otsikko, jonka alta selviää, että Uniikki ja Sandra Rinta-Panttila ovat ilmoittaneet kihlautumisestaan.

Kun sairaanhoitajatytär ei riitä

Kahdenkymmenen ikäinen nuori nainen kertoi: "Pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Olin tyytyväinen. Tunnistan itsestäni jonkinlaisen hoivavietin enkä halua kymmenen vuoden pituisia opintoja, kun elämässä on muutakin. Töitä on tarjolla. Sitähän sanotaan, että hoitajien puute on iso ongelma. Eikä tässä kaikessa ole muuta ongelmaa kuin se, että isälle ja äidille tämä ei oikein riitä, ei varsinkaan isälle. Pitäisi olla vähintään lääkäri. Eivät kuitenkaan suoraan moiti. Voihan siitä sitten jatkaa, ne sanovat."

Ei minulla ollut tähän mitään kommentoitavaa. 

Sanottiin vielä jotain sellaista, että paikoitellen hiekkaa on siroteltu liian vähän. Hän lähti aseman suuntaan, ja minä menin kirjastoa kohti.

Aamulla olin ollut kaatumaisillani, mutta kohdallani oli ollut se hiekanjyvänen, jonka ansiosta olin juuri ja juuri pysynyt pystyssä. Teki mieleni lähettää terveisiä sille hiekoittajalle hänen hyvästä työstään että oli ollut se jyvä, mutta somessa huuteleminenkin taitaa olla ihan turhaa.  

Kiusallinen tilanne

Katolisissa maissa kerjäläiset asettuvat kirkkojen edustalle, mutta Suomessa käytännöt ovat toiset. Tänään kerjäläinen oli kuitenkin parkkeerannut itsensä pääovelle. Mielessäni käväisi ajatus, että väistäisin hänet kiertämällä sivuoven kautta, mutta siihen en sortunut. Ajattelin, että jos sattuu niin sattukoon sitten.

Isossa pahvissa luki, minkä vuoksi hän tarvitsi rahaa. Arvasin muutenkin. 

Minulla ei vain ollut rahaa. Koronan jälkeen ei ole ollut kolikoita, on vain kortti. Niinpä minun ei tarvinnut todistella itselleni, että kerjäävä mummo saattoi olla hyväksi käytetty rikollisjoukon pohjimmainen ja että köyhyyden ongelmia olisi ratkottava maailmankaupan uudistuksilla.

Pujahdin ovesta käsiäni levitellen. 

Sisällä oli tavallinen meno. Sellaistahan minä sieltä kaipaan. Loppusoiton jälkeen juttelin vanhan rippilapseni kanssa, jolla oli mukanaan vasta kastettu lapsi. Se oli tosi söötti ja sai uskomaan ihmiskunnan mahdollisuuksiin. Mieleeni jäi myös ulkoilmakaveri, joka poistui paljon ennen loppuvirttä. Hän oli tullut kirkkoon ennen muuta lämmittelemään. Se oli hyvä syy, ehkä kaikkein paras. Ainakin hän oli saanut haluamansa.

Kun lähdin pääoven kautta kaupungille, portailla ollut kerjäläismummo oli jo kerännyt luunsa. Oli mennyt minua kiusaamasta. 

Ei tarvinnut piehtaroida omassa liemessään

Joskus on hyvä katsoa ilmansuuntaan, jonne ei yleensä katsota, ja palauttaa mieleen asioita, joita ei muisteta. Molemmat ehdot täyttyvät Bysantissa.

Bysantin valtakunnalla tarkoitetaan Rooman valtakunnan itäosaa, joka säilyi länsiosan romahdettua 400-luvulla. Sen valtakausi kesti siitä lähtien yli tuhat vuotta. 

Bysantin kulttuuriin olen tutustunut lukemalla Serafim Seppälän kirjan Antiikista Bysanttiin. Vahvimmin minuun vaikutti se, että Bysantin ihminen ei kaiken aikaa piehtaroinut itsessään. Hänen ei tarvinnut käyttää koko elämäänsä yksilöllisen identiteettinsä selvittelemiseen.

Ylipäänsä koko identiteetin käsite oli Bysantissa outoa puhetta. Ihmisen ongelma ei ollut minäkuvan pirstaleisuus eikä sen epäselvyys. Maailmankuvaa ei yritetty rakentaa yksilölähtöisesti, vaan se oli osa suurta, kosmista tarinaa. Suvun, yhteisöllisyyden ja uskonnon keskellä elänyt ihminen ei tarvinnut minuutensa rakentamiseen pitkiä prosesseja eikä elämänmittaisia kipuiluja. Ei yritetty löytää ”parasta versiota omasta itsestään”.

Näinkin epämuodikkaista lähtökohdista luotiin syvällistä ajattelua, arkisesti toimivaa uskoa ja takimmaisten elämänkysymysten ratkaisuja.

Oltaisiinpa nuorillekin ystävällisiä

Olimme rakentamassa rippikoulunuorten kanssa lumikirkkoa läheiseen metsikköön. En tiedä, oliko se seurakunnan vai jonkin lähistöllä sijainneen talon mailla, mutta ainakaan siitä ei ollut kenelläkään haittaa.

Silloin joku nuorista huomasi, että peltoaukeamalla käveli tuntematon mies. Samassa joku nuorista sanoi: "Se tulee valittamaan." Yhtäkkiä kaikki olivat samaa mieltä.

Kohdalle tultuaan mies kuitenkin kyseli ystävällisesti kotipaikkaamme ja kiitteli rakentumaisillaan ollutta lumikirkkoa. Tällä kertaa kokemus oli vastoin nuorten peruskokemusta siitä, että aikuiset aina valittavat. Viisivuotiaan lumiukkohommat herättävät ihailua, mutta kymmenen vuotta myöhemmin lumirakennelmat herättävät jo epäluuloa: jospa lumilinnasta heitelläänkin jääpaakkuja ihmisten päälle. Mietitään, pitäisikö jostain käydä vähän moittimassa tai ainakin yksityiskohtia tarkentamassa. Tai sitten nuoria vain pelätään, vaikka ystävällinen lähestyminen tuottaa ystävällisen vastauksen.

Nuoret ovat kaikista ikäryhmistä aggressiivisimmin kohdattu. Olen välttänyt joitakin huoltamoita, kun olen nähnyt, että moitteettomatkaan nuoret eivät kelpaa heille. Jollekulle kaukoliikenteen kuljettajalle olen kivahtanut, että nuoret ovat maksaneet muiden matkustajien tavoin lippunsa ja ansaitsevat asianmukaisia vastauksia niin kuin ketkä tahansa. Kahdesti olen kirjoittanut paikalliselle nettisivustolle: "Ellette heti lopeta nuorten paheksumista, rupean muistelemaan teidän nuoruuttanne."

Kuvateksti: Pirkkalan Vanhan kirkon parkkipaikalla osataan viestiä positiivisesti.

Luentosarjaa suunnittelemassa

Olen ollut viime aikoina hiljakseen, koska olen siirtynyt elämän hyötyvaiheesta joutomieheksi. Vaitonaisuuteen kyllästyneenä olen ruvennut suunnittelemaan esitelmäsarjaa. Aiheitani olisivat:
– Kehopositiivisuus
– Osallistaminen
– Voimaannuttaminen
– Ampumahiihtorippikoulu Nato-Suomessa
– NHL-tähdet filosofisina esikuvina
– Itseohjautuvuus varhaiskasvatuksessa
– UMK-kilpailu inspiroimassa kirkon saarnatoimintaa
– Kokonaisvaltaiset rajapinnat
– Savukosken paukkupakkasten aiheuttama ilmastonmuutos
– Mamuuus tasavallan presidentin rouvuudessa
– Ruuhkavuodet mahdollisuutena pysähtyä liikennevaloihin
– Ongelmatiikka 
– Jumppaaminen
– Toksinen identiteetti
– Pakanalähetyksen mahdollisuudet

Esitelmäsarjan ajankohdat varmistuvat, kunhan saadaan järjestettyä sopivat tilat. Olen harkinnut Pispalan Pulteria, Vaakon nakin ulkoaluetta ja Kissanmaan päiväkotia. Haulitorni olisi muuten hyvä, mutten uskalla kiivetä niin korkealle. Jos Helsinkiin mennään, ensimmäisenä tulee mieleen Finlandia-talo.

 

Elämän vaikeudet voivat tuoda rentoutta

Parikymppinen Raumalta kotoisin oleva nuorimies muisteli alakouluaikojaan. Hänellä oli ollut työstään ja oppimistuloksista kiinnostunut opettaja, joka piti luokan tiiviissä otteessaan. Vihko ei saanut jäädä kotiin, ja voi sitä koltiaista, joka oli jättänyt läksyt tekemättä. Lippis päässä ei saanut tulla luokkaan, eikä ikinä tarvinnut miettiä, saiko oppitunnilla pelata Tetristä. Meno oli jämptiä. Ei myöhästelty.

Kun oltiin kolmatta syksyä tämän opettajan kanssa, kaikki muuttui niin, että oppilaatkin sen huomasivat. Vihkon unohtaminen ei haitannut, olihan konseptipaperia. Opettaja ei enää huomannut, oliko suussa purukumia. Hän oli rento.

Nuorimies muisteli tätä äidilleen, joka oli sen opettajan tuttu jostain muualta. Äiti sanoi: "Niin, se oli se syksy, kun sen oma lapsi sairastui. Ehkä se oli rento, mutta oli se väsynytkin. Eikä matot olleet kotona aina suorassa eikä tiskit olleet aina tiskattuina."

Presidentillisten siunausten falskius

Olen tuntenut jonkinlaista kiusaantuneisuutta tasavallan presidentin toivotellessa Jumalan siunausta uudenvuoden puheensa päätteeksi. Kyllä minulle siunaus kelpaa, ja iloitsen siitä, että tällainenkin tapa mahtuu yhteiskunnalliseen puheeseen. Ongelmana on falskius.

Kun poistun kirkonmenoista Herran siunauksen jälkeen, tunnen olevani siunattu, mutta presidentin sanat eivät tuota samaa tunnetta. En ole yhtään siunatumpi puheen jälkeen kuin ennen sitä. Hänen lauseensa tuntuu vain jonkinlaiselta kannanotolta.

Uskonnollisella kielipelillä on sääntönsä. Ellei kyse ole uskonnollisen yhteisön auktorisoimasta virasta, siunaaja on ylemmän sukupolven edustaja, kun taas siunattavana on lapsi tai nuori. Vaari tai mummu voi siunata lapsenlapsen laskemalla käden hänen päälleen, mutta pikkulapsi ei normaalisti siunaa vaariaan eikä mummuaan. Poikkeuksena ovat vaikkapa vanhat virpomistavat, mutta niissä lasten toiminta perustuu erityiseen perinteeseen.

Kiinnostavaa on sekin, että lääninrovasti voi siunata hautausmaa-alueen, mutta ei enää tähtitaivasta. Se on hänellekin jo liian iso

Karkeasti sanoen presidentin uudenvuoden puheesta minulle nousee ajatus: "Millähän pätevyydellä tai valtuutuksella tuo on minua siunailemassa?"

Tarkkaan ottaen presidentit eivät ole varsinaisesti siunanneet, vaan ainoastaan toivottaneet siunausta. Onhan siinä eronsa, mutta liialta se silti tuntuu. Paremmin nielisin tällaisen lauseen: "Omasta puolestani toivoisin teille kaikille Jumalan siunausta - miten sen nyt kukin sitten käsittääkin."

Minulle tarjottiin työtä

Minulle tarjottiin pitkästä aikaa työtä. Ainahan se hivelee itsetuntoa, vaikka pettymyksiin pitää varautua, klassisella tavalla.

Tarjous tuli Zoema-nimiseltä firmalta, jonka toimitilat ovat kuntakeskuksessa. Työ liittyi tietokoneisiin, ja yhteisessä neuvottelussa piti tarkentaa toimenkuvaa ja työehtoja. 

Tapaaminen sovittiin kello kymmeneksi. Lähdin hyvissä ajoin, ja talon seinässä oli kyltti, jossa oli firman nimi. Etsin ovea, mutta sitä ei näkynyt, vaikka kuinka kiersin koko talon ja kävin myös naapurirakennuksen takapihalla. Kyltin mukaan osoite oli kuitenkin oikea. Rupesi harmittamaan, että myöhästyisin tapaamisesta, mutta lohduttauduin sillä, että minä en ollut pyrkimässä työhön, vaan yhteydenotto oli ollut toisen suuntainen. 

Oli turvauduttava neuvon kysymiseen. Menin suutarinliikkeeseen, jossa pari miestä puuhaili työkoneillaan. He sanoivat, ettei tässä talossa ollut mitään Zoemaa. Silloin tajusin, että minua oli huijattu, ja siihen minä heräsin. Lakanat olivat solmussa. Aamut ovat kuitenkin valostuneet niin paljon, että sen jo huomaa.

Pitäkööt kirkkonsa!

"Pitäkööt kirkkonsa!" kävi mielessäni, tai oikeastaan ei käynyt minun mielessäni, mutta olisi käynyt jonkun satunnaisen kävijän mielessä.

Menin naapuriseurakunnan kirkonmenoihin, mutta pääovella lepatti lappu, jonka mukaan tässä kirkossa ei ollut menoja piispantarkastuksen takia. Olisi pitänyt mennä pääkirkkoon.

Oli onni, että minun sijastani lukitulla ovella ei ollut ihmistä, joka olisi monen vuoden harkinnan jälkeen päättänyt kokeilla tätäkin vaihtoehtoa. Pettymykset ratkaisevat. Minimaalisista asioista tehdään maksimaalisia johtopäätöksiä, ja satunnaisuuksista tulee peruuttamattomuuksia.

Vain harvoja pappiskollegoja tarvitsee hävetä. Useimmat ovat hyviä ja jotkut suorastaan erinomaisia. En ole varma, täyttyykö papeissa edes jokaisen ammattikunnan vakioitu mätämunien kiintiö.

Siitä huolimatta en ole varma, ymmärtävätkö kaikki kollegani, että jokaisessa tilaisuudessa ja tapaamisessa he pelaavat finaalia, joskus ehkä useitakin finaaleja yhtä aikaa. Hyvin todennäköisesti jonkun läsnäolijan kiikun kaakun oleva kirkkosuhde heilahtaa sen mukaan, miten hänet juuri silloin otetaan huomioon.

Sen vuoksi pitäisi onnistua joka kerta edes kohtuullisesti. Kelvoton rippikoulu voi tuoda vuosikymmenten vastenmielisyyden. Tyly käytös erkaannuttaa, ja ohi katsominenkin on vaarallista. Siksi pitäisi poiketa myös muistotilaisuuden sivupöydissä, ja hääjuhlassa olisi hyvä koukata pöydän numero 8 kautta, sanoa tai kysäistä jotain, tehdä ihmiset huomatuiksi.

Sujuvasanaisuus arveluttaa

Sujuvasanaiset supliikki-ihmiset herättävät minussa epäilyjä. Olen oudosti viehtynyt niinkutteluun, katkeileviin lauseisiin, eiku-sanoihin ja pitkiin taukoihin kysymysten ja vastausten välissä. Rehellisyys vaatii monesti harkintaa ja hitautta, eikä nokkeluus välttämättä todista viisaudesta.

Kirjallisuushistoria voisi opettaa siinä, millaista on yksinkertaisen totuuden voima.

Niukan tyylin mestari, Nobel-kirjailija Ernest Hemingway oli vaikeasti saatavissa yleisön eteen. Kun hänen tuntemansa pappi sai hänet vihdoin esiintymään seurakuntatalolla neljällekymmenelle oppikoululaiselle vuonna 1958, hän oli tiettävästi ollut edellisen kerran yleisön edessä yli kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Useita päiviä hän tuskitteli esiintymistään, joka lopulta sujui paremmin kuin hän osasi arvata.

Nuorten edessä hän kertoi karusta kirjallisesta tyylistään: "Totta puhuen oli hyvin vaikeata kuvata asioita niin täydellisen totuudenmukaisesti kuin halusin, joten kirjoitin kömpelösti, ja juuri tuota kömpelyyttä nimitetään tyylikseni."