Sotilasparaatit ja niihin liittyvä torvisoitto ovat herättäneet minussa epäluuloa. Historia tuskin tuntee yhtäkään valtioiden käymää sotaa, josta ei voisi syyttää kansallisuusaatetta tai johon isänmaallisuus ei olisi kietoutunut.
Suomen maajoukkueen kannattaminen on taas vaaratonta intomielisyyttä, ja sitä olen harrastanut. Martti Ahtisaaren ja Bengt Holmströmin nobelit ovat herättäneet ylpeyden tunteen.
Puhuttelevaa oli sekin, kuinka kymmenisen vuotta sitten kiinalaiselta näyttänyt kaupanmyyjä otti Prahassa selville kansallisuuteni ja sitten jatkoi: "Teillähän on maailman paras koulujärjestelmä."
Sibeliuksen Finlandia-hymni on osunut johonkin ilohermoon. Euroopan isolla lentokentällä havahduin siihen, kuinka esiintymismatkalla ollut suomalainen nuorisokuoro alkoi laulaa sitä transithallissa. Jos olisin itkeskelyyn taipuvainen, olisin voinut vaikka tirauttaa.
Suomi 100 -vuoden merkittävin hetki oli silloin, kun japanilainen turisti alkoi yhtäkkiä viheltää Finlandiaa Kolin kansallismaiseman äärellä.
Mutta Herra hyväst varjelkoon siitä, että Finlandiasta tehtäisiin kaikkialla mölistävä kansallislaulu. Se menisi liikakäytöstä pilalle. Se ei kestäisi sitä, että kaupungin iskelmätähti kävisi vetäisemässä sen aina jääkiekon pudotuspelin alla ja oluen täyteinen yleisö yrittäisi mölistä mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti