Iloiset ja mukavat nuoret

 
Olen tehnyt viime vuosien aikana nuoren seurakunnan nettisivuille melkein 300 Viikon persoona -haastattelua, jossa tavalliset pirkkalalaiset nuoret ovat esittäytyneet.

Otos on niin suuri, että sen pohjalta voi jo tehdä johtopäätöksiä.

Ensinnäkään ei ole mitään perää sellaisessa luulossa, että puolet nuorista olisi masentuneita ja tuntisi itsensä ahdistuneiksi. Päinvastoin melkein poikkeuksetta nuoret kuvailevat omia luonteenpiirteitään laatusanoilla "iloinen" ja "mukava". Usein tähän itsearviointiin liittyy myös sana "huumorintajuinen".

Yhtä perätöntä on se, että nuorten ja vanhempien välit olisivat välttämättä huonot. Melkein kaikki mainitsevat elämän tärkeimmiksi asioiksi "perheen" ja "kaverit". Useista vastauksista paljastuu jollain muulla tavoin, että vanhempia arvostetaan.

Ei kannata kysellä poliisilta ihmisten rehellisyydestä, koska heille kerääntyvät ongelmatapaukset. Samoista syistä nuorten asiat yleensä eivät näy oikeissa mitoissaan, jos haastattelee nuorisoasemien työntekijöitä.
 

Lautasia laskiessa

 
Joulupöytää kattaessa kannattaa laskea lautaset. Jos niitä on yhtä
paljon kuin edellisenä vuonna eikä yhtäkään tarvitse korvata
kynttilällä, kaikkihan on oikeastaan hyvin.

Eikös vain?
 

Lantrattu suureen määrään vettä

 
Joulunvietosta ollaan tekemässä yleisinhimillinen hyvän tahdon juhla, josta kristillisyys liuotetaan pois.

Entistä useammin huomaan olevani tilaisuuksissa, jotka maistuvat joltain yleismakealta. Mehu on lantrattu niin suureen määrään vettä, ettei enää tiedä, onko se tehty puolukkaan vai omenaan.

Entäpä jos sisäsiisteinä pidetyt, suvaitsemaan oppineet peruskristityt ryhtyvät kapinaan ja kieltäytyvät näistä yhteisjuhlista, koska myös vaientaminen ja pois jättäminen on maailmankatsomuksellinen kannanotto?

Esimerkiksi Sofi Oksasen romaani Puhdistus voisi johdatella lukijansa virolaiseen historiaan, jossa julkinen yhtenäisyys luotiin pakottamalla ihmiset olemaan hiljaa.

Ateistit pitäkööt vapautensa ja islamilaiset ramadaninsa, mutta ei sen tarvitse tapahtua meikäläisten vaikenemisen hinnalla. Siksi ei olisi paljon vaadittu, että joulujuhlissa saisi sanoa jotain siitä, kenen synttäreitä tässä sentään aika moni viettää.
 

En tunne juuri ketään kiinnostavaa

 
Google on kertonut, mitä sen sivuilta eniten haetaan.
 
Suomalaisten nimien kärki on seuraava: 1) Johanna Tukiainen 2) Rakel Liekki 3) Duudsonit 4) Martina Aitolehti 5) Jussi Halla-aho 6) Ilkka Kanerva 7) Satu Tuomisto 8) Marika Fingerroos 9) Susanna Sievinen 10) Ismo Laitela.
 
Näistä tiedän Ilkka Kanervan ammoisilta ajoilta. Kerran katselin Duudsoneita telkkarista kymmenen minuuttia. Tiedän, että Satu Tuomisto on missi ja että Susanna Sievinen on ollut naimisissa uimarin kanssa. Marika Fingerroos on missialan ihminen tai sitten hän on joku salarakas.
 
Viidestä muusta minulla ei ole aavistustakaan.
 
Olenkohan syntynyt väärään maailmaan? Mitä ihmettä minä täällä teen?
 

Sitoutuminen kerran tehtyihin virheisiin

 
Helsingin yliopiston vararehtori Hannele Niemi on esittänyt Keskisuomalaisessa, että kukin opiskelija saisi opinto-oikeuden vain yhteen tutkintoon.

Missä ovat viisaat ihmiset? Jos itse ei ymmärrä elämää, voisi ajatustaan testata edes parilla kolmella tuttavallaan. Luulisi jonkun osaavan sanoa jotain.

Niemen ehdotuksen toteutuessa voitaisiin kieltää myös avioerot ja varsinkin uudelleen avioituminen. Miksei samalla kiellettäisi myös asunnon ja työpaikan vaihto?

Samaa tietä menisi myös äänestäminen. Ei muuta kuin kerran rekisteröitäisiin yhden puolueen ehdokkaaksi, ja sillä sitten mentäisiin koko ikä.

Huonosti ovat sen kansan asiat, jonka nuorison pitää sitoutua kerran tehtyihin virheisiin.
 

Tyrannille iloa

 
Jaakko Löytty laulaa, että "oikeus on meillä kaikilla nähdä sateenkaaren värisiä unia". Antaas katsella kuinka kauan.

Japanilainen tutkijaryhmä kertoo luoneensa teknologian, jonka avulla voidaan nähdä mitä ihmisten pään sisällä liikkuu. Teknologia mahdollistaa unien näyttämisen tietokoneruudulla. Menetelmä perustuu siihen, että verkkokalvon tunnistama kuva kääntyy elektronisiksi signaaleiksi, jotka siirtyvät aivojen näkökuorialueelle. Tutkijaryhmän on nyt onnistunut napata nämä signaalit.

Useimmat omat uneni ovat moraalisesti epäilyttäviä, juoneltaan hävettävän sekavia ja taiteelliselta arvoltaan olemattomia. Harvoihin muistamisen arvoisiin en tarvitse japanilaisten keksintöjä.

Paikannusjärjestelmiin yhdistettynä uusi tekniikka voi olla kova ase tyrannin käsissä. Ehkäpä tulevaisuuden koulukuraattorit ihastuisivat siitä. Lopultakin tiedettäisiin, mitä nuoren päässä liikkuu.
 

Mahdoton ehdotus

 
Formuloihin ollaan suunnittelemassa sääntöä, että kaikissa autoissa on samanlainen moottori. Mitäpä jos seuraaviin Linnan juhliin määrättäisiin kaikille samanlainen iltapuku?

Enää ei voisi kohauttaa vaatteillaan, joista ei tiedä mitä ne ovat (ellei katso lintukirjasta). Tullakseen huomatuksi olisi sanottava jotain viisasta tai osattava jotain.

Tiedän, että ehdotukseni on mahdottomuudessaan typerä. Ei mene läpi. Siinä mielessä siitä ei kannata edes keskustella.

Sen sijaan voisi miettiä, miksi se on niin mahdoton. Mistä syystä tärkeintä on se, miltä näyttää?
 

Pönötys, mitalit ja marssit

 
Suomalaisessa juhlakalenterissa minulla on kaksi ongelmapäivää.

Ensimmäinen ongelma on vappu. Lapsena ilmapallot olivat kivoja, ja nuorena vappu oli hyvä aika lähteä kavereiden kanssa ulos. Vanhempana ei ole löytynyt korvaavaa sisältöä. Tietysti olisi ryyppääminen, mutta se ei kiinnosta.

Toinen ongelma on itsenäisyyspäivä. Suomi on ainoa maa, jossa voin kuvitella asuvani ja eläväni. Alueellisesta maanpakolaisuudesta ehkä selviytyisin, rampana tosin, mutta ilman suomen kieltä en voisi lainkaan elää. Sen mukana menisi kaikki elämisen arvoinen.

Itsenäisyyspäivän kaikki juhlimisen muodot ovat kuitenkin vieraita. En pidä pönöttämisestä, mitaleista, marssimisesta enkä iltapukujen katselemisesta.

Jäljelle jää enintään kynttilän sytyttäminen. Meidän huushollissamme ei vain ole sellaista ikkunalautaa, jonne kynttilänsä asettaisi.

En osaa tehdä mitään. Toivon, että alkaisi tavallinen suomalainen arki, jossa voisin taas olla mukana.
 

Ajan ja tilan puutteessa katoaa ajattelu

 
Olin katsomassa elämäni ensimmäisen futsalpelin. Sehän on se sisällä enimmälti jalkapallon säännöillä pelattava laji, jossa on maalivahdin lisäksi neljä kenttäpelaajaa.

Kyllä sitä katseli, varsinkin kun oli tuttuja kavereita kentällä. Oli vauhtia, paljon tilanteita ja maaleja. Toiminta muistutti jollain tavoin jääkiekkoa.

Lajia on muokattu oikeasta jalkapallosta kiihkeärytmisen kaupungin suuntaan. Kaikki turha aika ja tila on otettu pois. Taukoja ei lasketa peliaikaan, eikä pelaajilla ole aikaa tuumailla eikä odotella.

Toimintaa siitä tulee, mutta filosofinen ulottuvuus ja ajattelu katoavat. On vain pakko juosta koko ajan. Olo on kuin Mannerheimintiellä.
 

Ystävinä erottu... just joo

 
Erosta kerrottuaan kovin monet lieventävät uutista sanoilla: "Mutta ystävinä me on erottu."

Olen ihmetellyt, mitä hurskasta tuossa ystävinä eroamisessa on.

Tietysti on hyvä, että lapsen vanhemmat kykenevät sopimaan lasten tapaamisista asiallisesti. Ymmärrän senkin, että joku eroaa alkoholisoituneesta puolisostaan surumielin, vain sen takia ettei kykene jakamaan kahden ihmisen ja viinan kolmiodraamaa.

Mutta muuten.

Miten ystävien ero voisi olla kauniimpi kuin vihamiesten ero? Eikö päinvastoin?

Tohdin epäillä, että todella rakastamastaan voi irtaantua vain vihalla. Jos parhaina ystävinä erotaan, sopii kysyä onko koskaan rakastettu.
 

Älä osta mitään: tänään en osallistu

 
Tänään joku viettää Älä osta mitään -päivää. En osallistu. Päinvastoin menen hakemaan kaupasta uuden miniläppärin tehoakun, jos se vain on tullut. Lupasivat toimittaa parissa päivässä.

Älä osta mitään -päivää vietin justiinsa viime sunnuntaina. Ylihuomenna vietän taas.

Viisikymmentä kaksi kertaa vuodessa.
 

Ei se itsestään mene

 
Enää muutama päivä ja sesonki on käsillä.

En tiedä, kumpi on rasittavampaa: tavaratalojen jouluhössötys, jota taloudellinen taantumaakaan ei ratkaisevasti jarruta, vai jatkuva kitinä että voi voi kun on joulu on mennyt niin kaupalliseksi.

Ja kuitenkin sama se on kuin viinan kanssa: Kukaan ei kaada kossua juopon kurkusta alas. Eivät ne tavarat itsestään sinne kauppakassiin mene, eikä se auto omin päin sinne kaupoille aja.
 

Suurikin uutuus

 
Marraskuun viimeisenä perjantaina eli 28.11. vietetään Älä osta mitään -päivää. Se on irvokas keksintö.

Perinteisesti näitä päiviä on ollut viisikymmentä kaksi vuodessa eli joka sunnuntai. Silloin kaikki ovat saaneet levätä, työmiehet ja johtajat, narrit ja herrat, jopa hevoset ja traktorit, kauppiaat myös. Nyt nämä länsimaista maailmaa kannatellut idea viikoittaisesta vapaapäivästä ollaan heittämässä pois. Tilalle tuodaan yksi marraskuinen perjantai, johon ei kukaan usko, ei senkään takia, että se on juuri kulutusjoulun edellä.

Kai se sitten on vapautta.

"Vapaa kettu vapaassa kanatarhassa", sanoi Bertoldt Brecht.
 

Ei nuukuuteen neroa tarvita

 
Lasken tässä yötä myöten talousarviorahoja. Kun oikein haroo hiuksiaan, jotain ajatuksen tynkiä raapiutuu päänahan alta sormiin saakka.

Niin kuin se, että nuukuus ei osoita minkäänlaista taloudellista neroutta. Kuka tahansa osaa pitää pussin suun tiukalla ja sanoa: "Ette saa, ette saa, kallista on kun on niin kallista."

Yltiöpäisimmät säästäjät ovat jääneet nappikauppiaiksi.

Sitä vastoin taloudellinen nero on se, joka sijoittaa rahansa oikeaan paikkaan ja saa varansa poikimaan.
 

Vaippojen vaihto

 
Yli viisikymppinen, pidä nuorista huolta. Etsi heistä itsellesi ystävää.

Jonain päivänä, aika pian, he vaihtavat sinulle vaippasi.
 

Takapenkin yllytys

 
Aamulehti vyöryttää koko etusivunsa leveydeltä nuorten liikennekuolemat esiin. Viime aikoina surullisia uutisia on ollut paljon.

Tunnen itseni asianosaiseksi. Liian monta nuorta elämää olen saatellut hautaan. Niissä hetkissä on tuntunut, että ihmisellä tuskin on kurjempaa virkaa hoidettavanaan.

Lehdessä tarjotaan avuksi kahdeksankympin lätkää. Eikös sitä jo kokeiltu? Se keräsi tarpeettomia jonoja, eikä se estänyt ajamasta kuolemanrallia liukkailla pikkuteillä.

Nuorille ehdotetaan alennettua rattijuopumuksen rajaa. - Siis mitä? Että vanhempana voi sitten ajella vaikka pienessä hiprakassa. On perin kummallinen viesti. Ja entäs se perustuslain ajatus kansalaisten yhdenveroisuudesta?

Jossain päin maailmaa kaikki autossa kännääminen on kielletty. Olisiko siinä ideaa? Avoin viinapullo ei kuulu matkustajienkaan käteen.

Ja kuinka on mahdollista, että päivän vanhalla ajokortilla saa ottaa kyytiin kuinka monta ihmistä tahansa? Olisiko viisasta, että muut ihmiset saisi ottaa vastuulleen vasta puolen vuoden harjoittelun jälkeen? Olisi sekin apu, ettei tarvitsisi kuunnella takapenkiltä kuuluvaa yllytystä.
 

Siunattu byrokraatti

 
Olin eräässä virastossa hoitamassa työlästä asiaa. Kyse oli pienestä rahasummasta, mutta joskus tarvitaan laillisuuden varmistamiseksi sen kymmenen paperia. Minulla oli melkein kaikki oleelliset, muttei aivan kaikkia. Jouduin seisomaan tiskillä lähes puolitoista tuntia, ja sittenkään asia ei tullut kerralla valmiiksi.

Turhautti.

Mutta se virkailija oli suurenmoinen ihminen. Hän jaksoi kannustaa ja selvittää. Hän otti puheluita ja ajatteli asiakkaan etua. Hän pyyteli anteeksi sellaistakin, mikä ei mitenkään ollut hänen vikansa.

Merkillinen ihminen merkillisessä paikassa.
 

Väärin päätelty

 
Juuri uutisoidun tutkimuksen mukaan kesäaikaan siirtyminen ja sitä myötä tunnilla lyhentynyt yöuni aiheuttaisi Ruotsissa vuosittain 20-30 sydänkohtausta.

Tutkimuksen mukaan miesten sydänkohtauksen riski kohoaisi viisi prosenttia kesäaikaan siirtymisen jälkeisinä seitsemänä päivänä.

Epäilen, että tämä on väärin päätelty.

Jos sydän on noin heikko, sillä ei pitkälle pötkitä. Jos se välttyisi kesäaikaan siirtymiseltä, se kuitenkin uuvahtaisi ensimmäisiin kesän helteisiin.

Jos helteetkin jäisivät tulematta, tulisi jokin muu syy, josta heikko, viimeisillään oleva sydän ei enää selviäisi.
 

Perussääntöjä

 
Muutamia elämän perussääntöjä, joiden oikeellisuuden voi kuka tahansa tarkistaa:
1) Työhön kuluu kaikki käytettävissä oleva aika.
2) Tavarat täyttävät kaiken käytettävissä olevan tilan.
3) Jos kellarissa ei olisi niitä rojuja, jotka ovat siellä juuri nyt, siellä olisi sitten jotain muita rojuja.
 

Kaunein ääni

 
Mikä on maailman kaunein ääni?
Oven rapsahdus ja askeleet, kun kauan odotettu tulee kotiin.
 

Invaliditeetille naureskelu

Joillekuille suomalaisille Martti Ahtisaaren Nobel-palkinnossa on ollut nieleskelemistä. Ei ole ollut helppoa tunnustaa, että ajoittain naureskelun kohteeksi laitettu Ahtisaari on oikeasti suurmies, joka on samaa sarjaa kuin Jean Sibelius ja Paavo Nurmi.

Presidenttinä Ahtisaari oli ehkä keskinkertaisuus. Hän oli ollut liian pitkään ulkomailla eikä oikein käsittänyt suomalaista elämää. Hänen uudenvuoden puheitaan ei jaksanut kuunnella. Diplomaatin kieli ja olemus olivat niin syvällä hänessä, että sanomisista ei löytynyt tarttumapintaa.

Anteeksiantamatonta on sen sijaan se, että Ahtisaaren kävelytapaa pilkattiin. En koskaan voinut käsittää, miten se oli mahdollista Suomen kaltaisessa sivistysmaassa. Invaliditeetille ei pitäisi koskaan nauraa, ei silloin kun sen haitta-aste on 100 %, muttei myöskään silloin, kun se on 10 %.

Peruskysymys

 
Putkahtipa tuossa mieleeni, että jos opettaisin uskontoa.
Ja silloin Kristus itse istuutuisi etummaiseen pulpettiin.
Niin miten minä opettaisin Jeesukselle uskontoa?
 

Hupsusti roikkuva sormi

Puhutaan nuorten väkivallasta. Puhutaan niiden miesten väkivallasta, jotka tarttuvat metsästysaseeseen ja ampuvat.

En kuitenkaan pääse irti siitä, kuinka olin yli kymmenen vuotta sitten katsomassa Tampereen työväenteatterin esitystä Tie Tampereelle.

Kaksi keski-ikäistä rouvashenkilöä olivat suunnattoman huvittuneita siitä, että eräältä näytelmän henkilöhahmolta oli sormi repeytynyt irti. Naurulla ei ollut rajoja. Kuinka hupsusti se siinä heidän mielestään roikkui.

Hämärää kohti

Kirjoittaessani tätä on perjantai 17. lokakuuta. Kello on juuri astunut ratkaisevan askeleen klo 16:n yli. Tämä tarkoittaa, että minun on myöhäistä jättää hakemus avoimena olevaan Pirkkalan seurakunnan kirkkoherran virkaan.

Päätökseni yleisistä syistä voin sanoa, että virkaan on yhdeksän hakijaa. Heistä kyllä löytyy laadukas vaihtoehto.

Yksityisesti: Olen seissyt avoimen oven edessä ja nähnyt sisällä olevat mahdollisuudet. Näkymä suuresti houkutteli, mutta en kuullut kutsua.

Nyt olen sulkenut lopullisesti oven.

Käännyn pois ja menen toista tietä. Valot ovat jääneet selkäni taakse, ja kuljen hämärää kohti.

Mummot ja papat

On oltu nuorten kanssa reissussa ja on puhuttu mummoista ja papoista. Jollain tavoin on vavahduttavaa nähdä, että ylivoimainen nuorten enemmistö on huolissaan ainakin yhdestä isovanhemmastaan.

Hellyyttävää on huomata, että tosi moni on oppinut kalastamaan juuri isoisänsä ansiosta.

Hieman huvittavaa on taas kuulla, että mummot eivät ollenkaan luota lastenlastensa saavan kotonaan riittävästi ruokaa.

Iäkkäiden ulkoilupäivä, pissapäivä, ruokapäivä

Nyt torstaina vietetään valtakunnallista iäkkäiden ulkoilupäivää.

Lehmien ulkoiluoikeus on taattu lainsäädännöllä, ihmisten ei. Vuonna 2005 julkaistun asetuksen mukaan lypsylehmien on päästävä jaloittelemaan 60 päivänä toukokuun alun ja syyskuun lopun välisenä aikana.

Ulkoiluttamiseen tarvitaan ihmisiä. Jos ulkoiluttaminen olisi kännykän lisäominaisuus, ongelma olisi varmaan hävitetty Suomesta jo moneen kertaan.

Eikä tämä ulkoilupäivä riitä.

Miten olisi perjantainen iäkkäiden pissapäivä, jolloin yhdenkään vanhuksen ei tarvitsisi kuulla: "Laske allesi, koska hoitaja ei ehdi."

Lauantaina voisi olla iäkkäiden ruokapäivä. Silloin yhdenkään vanhuksen ei tarvitsisi vähän nälissään lusikoida soppaa, jonka ainoa hyvä puoli on siinä, että sen syömiseen ei tarvitse hampaita.

Ovella. Kiitä ja kumarra.

Paavo Haavikko on kuollut.

Hän on ainoa runoilija, jonka teksteistä olen oikeasti innostunut. Muuten lyriikka on ollut minulle vieras laji. Loppusointuja en siedä ollenkaan.

Runoilijaksi Haavikko kertoi ryhtyneensä, koska ei löytänyt lukemistaan runoista mitään mieltä. Hän sanoi halunneensa kokeilla, eikö sanoista saisi rakennettua jotain, mikä vastaisi todellisuutta. Ehkä tämä selittää kiinnostukseni.

Haavikko on ainoa, jonka runoja osaan ulkoa - ilman, että olisin niitä koskaan varsinaisesti opetellut ulkoa.

Vaikkapa nämä kaksi:

...

Katso elämä on niin sitä varten rakennettu
ettei sinulla toista kertaa tulisi ikävä maailmaan.

...

Kynttilä palamalla. Pullo tyhjentymällä.
Elämä. Merkitys merkitykseltä.
Ovella. Kiitä ja kumarra.

Monivalintatehtävä

Olen viimein keksinyt, miksi on niin vaikea vastata kysymykseen, mitä kuuluu. Varsinkin jos kysymykseen liittyy jonkinlainen vaihtoehto "hyvää vai huonoa", vastaaminen muuttuu mahdottomaksi.

Lapsi elää yhtä ainoaa elämää. Jos hän on surullinen, hän on kokonaan surullinen. Jos hän on iloinen, hän on kokonaan iloinen. Aikuisena taas huomaa pelaavansa suurta monivalintapeliä.

On ainakin kymmenen kohtaa, joista oma elämä koostuu. Arvioidakseen omia kuulumisiaan olisi sanottava jotain lastensa elämästä. Ei paljon naurata, jos omia lapsia itkettää. Sitten ovat muut perhe-elämän kysymykset ja avioliitto tai vastaava.

Entä miten on omien vanhempien vointi? Millaista on työssä? Kykeneekö lyhentämään lainansa? Onko sisarusten kanssa perintöriitoja? Kuinka on terveyden laita? Rettelöikö naapuri, jonka kanssa jaetaan samaa kuusiaitaa? Entä omat harrastukset? Tuliko autoon ikävä lommo? Vuotaako katto?

Siinä on sellainen liuta kysymyksiä, että niihin kaikkiin ei voi millään olla yleistä vastausta.

Yksinkertaiseen kuulumiskysymykseen rehellisesti vastatessaan joutuisi punnitsemaan tarkkaan, miten painottaa eri asioita. Siihen ei kadunkulmassa ole mahdollisuuksia, ja niin sitä vastaa: "Ei mitään erikoista:"

Eikä sekään ole totta.

Ei edes taulutelkkaria

Katseltiin tiistai-iltana kuuden miehen voimin jalkapalloa. Ei ollut taulutelkkaria, vaan oli kirjahyllyyn kätketty 16 tuuman matkatelevisio.

Mukavaa oli.

Nautinto ei välttämättä vaadi huippulaitteita. Tarvitaan kahvia, hyvää seuraa ja intohimoa.

Jälkikirjoitus

Jospa kirjoittaisin dekkarin. Sijoittaisin sen johonkin suljettuun yhteisöön, kuten sairaalaan, kouluun, vanhainkotiin tai kylpylään.

Murha tehtäisiin ampumalla. Sen jälkeen panisin Columboa muistuttavan poliisin ottamaan selville, johtuiko rikos puutteellisesta terveydenhoidosta, psykologinpalvelujen vajavuudesta, talonmiehen ulkomaanmatkasta, rakennuksen sokkeloisuudesta vai talossa vaikuttavien ihmisten onnettomasta lapsuudesta.

Kun nämä asiat olisi saatu selville, murha katsottaisiin ratkaistuksi.

Hyvää miestä surraan kolme päivää

Pirkkalan entinen kirkkoherra Erkki Pennanen tapasi sanoa, että hyvää miestä surraan kolme päivää. Yleensä lausahdus liittyi työntekijöiden lähtöön, mutta sitä voi soveltaa myös kuolemaan ja muihin elämän tragedioihin.

Luvussa "kolme" on oma raamatunhistoriallinen ulottuvuutensa. Sitäkin sopii miettiä.

Joka tapauksessa on ajateltava, että kauhistus ja murhe saa vain hetkeksi pysäyttää meidät. Sitten on mentävä taas: ruokittava lapset, ulkoilutettava koira ja pilkottava lämmityspuut.

Sillä keinoin tehokkaimmin vastustetaan sitä pahaa, joka toivoo saavansa maailman sekaisin.

158 kilometriä Kauhajoelle

Pirkkalasta on Kauhajoelle 158 km. Uutisten vaikuttavuudesta huolimatta emme Pirkkalassa voi sanoa tietävämme, millaisessa kuilussa Kauhajoella nyt eletään. Jotain käsittämätöntä se on.

Rukoilemisen lisäksi emme valitettavasti voi tehdä mitään kauhajokelaisten hyväksi. He eivät tule autetuiksi sillä, että lähdemme turisteina sytyttämään kynttilöitä heidän onnettomuuspaikoilleen. Viisaammin teemme jos tämänkin automatkaan kuluvan ajan katsomme ympärillemme ja yritämme tehdä hyvää juuri niille, jotka meille on annettu. Mutta syvää myötätuntoa täälläkin tunnetaan.

Heti onnettomuuden jälkeen on alettu etsiä syitä ja syyllisiä. Tietyssä mielessä tällainen etsiskely on inhimillistä. Se myös kuuluu viranomaisten työhön, mutta samalla se on vaarallista - hengenvaarallista, niin kuin olemme nähneet.

Syiden etsiminen on ensimmäinen askel siihen suuntaan, että tällaiset teot voisivat olla jotenkin ymmärrettäviä ja sitä myötä hyväksyttäviä.

On sanottava selvästi, että ei mikään koulukiusattuna oleminen, ei mikään ahdistus, ei mikään masennus, ei mikään yksinäisyys oikeuta tällaista pahuutta. Rajat ne on hulluudellakin.

On olemassa jokin reuna, jonka jälkeen ihmisellä on lupa sanoa, että enää en ymmärrä.

Tällaista ei saa tehdä, ei vain saa.

Kuolleeseen ei enää satu

Olin hammaslääkärissä. Ongelmana oli alakerran seiskahammas. Oleellisena kysymyksenä oli vieläkö sinne sattuu. Jos ei satu, se on tykkänään kuollut. Jos sattuu, siellä on vielä elämää.

Ja yleensäkin: kun on kuollut, ei enää satu. Se on hyvä tieto, vastaisen varalle.

Elämäänsä kyllästyneet osasivat eniten

Isäukon viimeiset vaiheet opettivat sairaala-elämästä ja lääkäreistä paljon.

Opin esimerkiksi sen, millä tavoin asiansa osaavat huippuspesialistit erosivat elämäänsä kyllästyneistä ja kaiken kunnianhimonsa menettäneistä virkalääkäreistä. Huiput (joissa oli mukana myös tavallisia terveyskeskuksen yleislääkäreitä) olivat valmiita kuuntelemaan potilaan omaisia, koska tiesivät juuri heidän olevan perillä lääkkeiden sivuvaikutuksista.

Elämäänsä kyllästyneille lääkäreille omaisten sana ei painanut mitään. He eivät välittäneet myöskään valtakunnan tason osaajista yhtään mitään.

Higgsin hiukkanen veikkauskupongille

"Bakteerit. Pikkujuttuja." Tämä on yksi puolalaisen kirjailijan Jerzy Stanislaw Lecin terävistä aforismeista. Siinä elämän mittayksiköt asettuvat omaan merkilliseen järjestykseensä. Pieni ei välttämättä ole pientä.

Viime aikoina lehdissä on ollut otsikoita, jotka kertovat uudesta eurooppalaisesta CERNin hiukkaskiihdyttimestä. Nyt etsitään tosissaan Higgsin hiukkasta.

Tieto voi vaikuttaa fyysikoiden näpertelyltä: yksi hiukkanen sinne tai tänne. Higgsin hiukkanen on kuitenkin ratkaiseva osa tiedemiesten palapeliä, joka selvittää miksi on massaa ja miksi toisaalta ei ole. Kyse on koko maailmankuvamme perusteista.

Tähän mennessä Higgsin hiukkasta ei ole löydetty, mutta CERNissä toiveet ovat korkealla. Jos hiukkanen löytyy, tieteellinen maailmankuva vahvistuu jälleen. Jos ei löydy, fysiikan teoriat ovat ratkaisevalta osin päreinä ja joudutaan uudella tavalla miettimään, mistä ihmeen näkökulmasta aineen perimmäistä salaisuutta voitaisiin lähestyä.

Kaikkine seurannaisineen Higgsin hiukkanen on meille tärkeämpi asia kuin jääkiekon SM-liiga. Sen voisi ottaa veikkauskupongille tai vedonlyönnin kohteeksi.

Kahdensadan vuoden kuluttua

Nuorten kanssa istuteltiin viime torstaina puita. Niiden istuttaminen on minusta aina yhtä vaikuttavaa.

Kymmenen vanhana olin koulumme mukana katsomassa, kuinka tasavuosia täyttäneen Suomen kunniaksi istutettiin puu. Kun joskus olen mennyt tuon vanhan kouluni kautta, olen joka kerta tarkastanut, miten se puu jaksaa nyt, kymmeniä vuosia myöhemmin.

Tai muistan myös sen, kuinka olin oman isäni kanssa suunnilleen samassa iässä istuttamassa männyntaimia. Hän kertoi minulle, ettei ikinä näkisi niiden kasvaneen täyteen mittaan, ja siitä huolimatta hän istutti ne taimet.

Samaan teemaan liittyy saksalaisen Dorothee Söllen muistelmissa ollut kuvaus keskiaikaisten katedraalien rakentamisesta. Kivenhakkaaja naputti kiveen suurenmoisen ruusun, varsinaisen elämäntyönsä, ja kuitenkin hän saattoi aavistaa, että hän ei koskaan pääsisi astumaan siihen rakennukseen, jota hän oli luomassa.

Edes hänen omat lapsensa eivät nähneet kirkkoa valmiina. Keskiaikaisia katedraaleja rakennettiin kaksisataa vuotta, joskus kauemminkin.

Myös julkiset teloitukset ovat viihdettä

Jotkut näemmä löytävät Big Brotherista positiivisia puolia. En vain ole nähnyt kenenkään perustelevan mielipidettään millään muulla kuin sillä, että Big Brother viihdyttää.

Viihdyttäminen ei kuitenkaan ole eettisessä keskustelussa minkäänlainen arvo. Viihtymisen tarpeessaan ihmiset ovat osallistuneet gladiaattorinäytöksiin ja julkisiin teloituksiin. Myös härkätaistelut ja kukkotappelut viihdyttävät ihmisiä. Jollekulle jopa joukkoraiskaukset ovat viihdettä.

Hyvät viihdyttävyyteen vetoajat, teidän on keksittävä parempia perusteluita.

Ei voi pettyä

Viime viikonloppuna kuulin (Mirjainkerin kertomana) tarinan viime olympialaisista. Ruotsalaisten suosikkiuimari, 14-vuotias Euroopan mestari oli sijoittunut olympialaisissa sijalle 27. Sanomalehdet otsikoivat: "Ruotsalaisuimari romahti."

Tytön valmentaja oli kuitenkin sanonut: "Ei 14-vuotiaaseen voi pettyä."

En muista, että kukaan olisi pitkään aikaan sanonut tuon ikäisestä mitään näin viisasta.

Ajatusta voisi laajentaa muihinkin ikäryhmiin: "Ei 2-vuotiaalta voi edellyttää." "Ei 80-vuotiaalta voi vaatia."

100 euroa

Suuren tavaratalon esitteen mukaan 100 eurolla saisi yhden trikoohuivin (kuuluisaa merkkiä), kaksikymmentä viinilasia ja miesten villatakin, jossa on tekoturkisvuori.

Paikallislehden mukaan 100 euroa riittäisi 10 kiloon maustettua naudan sisäpaistia. Suunnilleen yhtä paljon maksavat myös partakone ja kohtalaisen hyvät juoksukengät.

Minä ostin hieman yli 100 eurolla Dostojevskia. Sain kolme kirjaa, joista kaksi on kirjailijan ei niin merkittäviä teoksia, ja sen yhden olen lukenut kolmesti aiemmin. Nyt on käsissäni uusi käännös.

On juhlat tulossa.

Taidan ruveta lestadiolaiseksi

Kaiken kohun keskellä minunkin oli pakko katsoa Big Brotheria. Ehkä huonompaakin televisio-ohjelma olisi mahdollista tehdä. En vain keksi millaista se mahtaisi olla. Tässä porukka juntteja suljetaan samaan taloon, ja toinen porukka juntteja katsoo, mitä ne tekevät.

Taidan ruveta lestadiolaiseksi. He ovat oikeassa siinä, mitä ovat aina sanoneet: televisio on sontaluukku. Turhaan niille lestadiolaisille on naureskeltu ja heidän tiukkapipoisuuttaan on paheksuttu. Jokainen voi itse tarkistaa, mihin tässä on tultu.

Ainakin voisi aloittaa maailman parantamisen tästä: kieltäytyisi tuosta roskasta. Sanoisi että tämä saa jo riittää.

Kuolema on julkinen asia

Joku on keksinyt näppärän liikeidean: on käynyt kuvaamassa hautausmailta kiviä, on laittanut kuvat nettiin, ja nyt kuka tahansa saa kirjoittaa netissä muistokirjoituksen ja sytyttää eurolla kahdeksi viikoksi kynttilän kuvan viereen.

Virtuaaliset kynttilät tuntuvat rahastukselta, mutta joku saattaa hyvinkin olla onnellinen siitä, että voisi edes netissä näyttää lapsenlapsilleen oman isomummunsa hautakiveä, joka on saavuttamattomissa jossain Kainuun perillä.

Uutisten mukaan tietosuojavaltuutettu epäilee nyt, että sivusto rikkoo henkilötietolakia, julkisuuslakia, hautaustoimilakia ja ties mitä.

Kyllä siinä saa suojavaltuutettu taivutella lakeja mieleisikseen, että joku ei saisi valokuvata hautakiviä. Ne ovat julkisilla hautausmailla kenen tahansa nähtävissä. Niiden äärellä saa satunnainen matkailija seisoskella niin pitkään kuin haluaa ja laittaa vaikka kukat siihen.

Eikä ihmisen kuolema sitä paitsi ole mikään yksityinen asia. On päinvastoin koko yhteiskunnan etu, että kuolleet tiedetään kuolleiksi. Saman tien voitaisiin kieltää sanomalehdestä kuolinilmoitukset. Niissä on sukulaissuhteisiin liittyviä henkilötietoja paljon enemmän kuin hautakivissä.

Isävainaani kiven saa minun puolestani kuvata kuka tahansa. Ei siinä rikota hänen yksityisyyttään, ei minun eikä kenenkään muun.

Mutta millä oikeudella minua kuvataan johonkin nauhoittavaan turvakameraan, kun menen rautatieasemalle kiivetäkseni Helsinkiin vievään junaan? Minun kulkemiseni eivät kuulu kenellekään niin kauan kuin olen laillisilla, hyväksyttävillä asioilla.

Tehty mikä tehty

Kaataessani maitoa kahviin tuli mieleen: nyt sitä ei enää saa
sieltä pois. Tehty mikä tehty.

Mauttomia rukouksia

Olympiavoittoa rukoileva urheilija on säälittävä hahmo siinäkin tapauksessa, että hän rukoilisi hurskaasti "älä anna tänään kenenkään epäonnistua". Kilpaurheilu perustuu aina jonkun onnistumiseen ja jonkun epäonnistumiseen.

Vielä mauttomampaa on, jos opiskelija paikkailee lukemisensa puutteita rukoilemalla hyvää tenttitulosta tai urheilija yrittää korjata harjoittelunsa heikkoudet sopimalla tuloksista kahdestaan Jumalan kanssa.

Jos Jumala laitetaan ratkomaan urheilukilpailuiden tuloksia, hänet alennetaan niiden vanhempien tasolle, jotka tarpeettomasti sotkeentuvat lastensa leikkeihin. Jumalan kaikkivaltiuteen sopii hyvin se ajatus, että hän ymmärtää olla puuttumatta joka asiaan.

Pitääkö ummistaa kun katsoo Boltiin?

Facebook-kaverini sanoi ihastuneensa pikajuoksukuninkaaseen Usain Boltiin. Minunkin on pakko myöntää, että miehessä on jotain kiehtovaa. Satasen juoksussa hän jo kahdeksankymmenen metrin kohdalla iskee rintaansa ja rupeaa tuulettamaan, vaikka lopulta juoksee maailmanennätyksen ja kaiken huipuksi kengännauhat auki.

Yhtä suvereenia tyyliä en muista nähneeni vuoden 1986 jälkeen, kun Diego Armando Maradona juoksi puolesta kentästä koko Englannin puolustuksen läpi ja teki vuosisadan maalin.

Boltin kiehtovuudessa on kuitenkin iso varjo. Tässä on menettänyt liian monta kertaa viimeisenkin uskonsa urheiluun. Enää en edes epäile, vaan sisimmässäni olen varma, että Bolt on tullut kisoihin apteekin kautta. Siitä oli tuolle FB-kaverille pakko kommentoida.

"Älä pilaa mun täydellistä mielikuvaa siitä miehestä. Suljen silmäni mieluummin todellisuudelta", vastasi kaveri.

Näin surulliseksi elämä on mennyt. Liian usein ilo ja innostus ovat mahdollisia vain sillä ehdolla, että ummistaa silmänsä totuudelta.

Vuosipäivänä: kun unelmat kuolivat

Vain harvojen historian tapahtumien vuosipäivät ovat jääneet mieleeni. Ranskan vallankumous oli 14. heinäkuuta. Chilen sotilasvallankaappauksen päivämäärä oli 11. syyskuuta, ja Suomi tietysti itsenäistyi 6. joulukuuta.

Vielä muistan, että Neuvostoliitto miehitti Tsekkoslovakian 21. elokuuta. Se päivä on tänään, ja sen muistan joka kerta. Tänään tuosta tapahtumasta on kulunut tasan 40 vuotta.

Kun panssarit vyöryivät Prahan kaduille, olin kymmenen vanha poikanen. Silloin havahduin siihen, että maailma on paha. Maailmasta oli kauneus poissa. Silloin ensimmäisen kerran tajusin, että kaikki eivät sallisi ihmisten yhteisten unelmien elää.

62 miljoonaa ihmistä

Pari viikkoa sitten kerrottiin, että Alexander Solzhenitsyn on kuollut. Nuori polvi ei enää tiedä, kuka hän oli (enintään että joku venäläinen kirjailija, kai), mutta kaikille 1900-luvulla syntyneille hänen pitäisi olla niin tärkeä hahmo, että liikenne olisi kuulunut pysäyttää heti kuolinuutisen jälkeen.

Ilman Solzhenitsyniä emme tietäisi juuri mitään siitä, millainen koneisto jauhoi Stalinin kaudella 62 miljoonaa ihmistä kuolemaan.

Suomen historian häpeällisimpiä vaiheita on taas se, että kustannusyhtiö Tammi ei katsonut tarpeelliseksi julkaista hänen Vankileirien saaristoaan. Selittelyt olivat säälittäviä, sillä kaikki tiesivät, että kyse oli itsesensuurista.

Kirja kuitenkin suomennettiin ja julkaistiin Ruotsissa. Sieltä sitä tuotiin Suomeen. Ei sentään kielletty kauppoja myymästä eikä ihmisiä ostamasta.

Kuusitoistavuotiaana poikasena kävin omilla varoillani ostamassa kirjan. Yhä muistan tunteen, kun pitelin opusta ja ajattelin: "Ette voineet estää minua saamasta tätä käsiini."

Valitettava tapaus

Avatessani torilla auton ovia kuulin kaupan suunnalta
kilinää. Siwassa käynyt oli pudottanut juuri ostamansa mäyräkoiran
asfalttiin. Pullot olivat tuhansina sirpaleina, ja olut vaahtosi
maassa.

Kerrassaan valitettava tapaus.

Olen materiaalini vanki

14.8.2008
Olen pitänyt ehkä kymmeniä aloittelijalle tarkoitettuja kymmenen minuutin shakkikursseja. Olen kertonut niillä muutamia perussääntöjä, jotka jokaisen shakkipelaajan on tiedettävä, jotta pelaamisesta tulee yhtään mitään.

Olen puhunut nappuloiden arvoista, mutta ennen muuta siitä, kuinka shakkiasemaa on rakennettava ja mitä nappuloita kannattaa siirtää aivan aluksi.

Tiedän, että moni on päässyt näillä opeilla kelvollisen pelaamisen alkuun.

Ehkä tämän vuoksi jotkut ovat erehtyneet luulemaan, että osaisin pelata shakkia. Tämä on väärä luulo. Oikeasti olen shakkislangilla ilmaisten pelkkä "patseri", en siis lainkaan vakavasti otettava vastus.

Olen juuttunut materialismin tasolle. Koskaan en ole oppinut sitä, että toisinaan shakkipelissä on syytä luopua materiaaliedusta ja vaihtaa se liikkumatilaan tai lisäpeliaikaan. Sillä tavoin oikeat shakin pelaajat osaavat tehdä, minä en.

Shakkilaudalla olen omaisuuteni vanki. Kunpa elämässä olisin viisaampi.

Aikuiset saavat varastaa enemmän

Liikenneturva on tohtinut ehdottaa, että nuorille määrättäisiin tiukempi rattijuoppouden raja kuin vanhemmille ihmisille.

Ei kuulosta uutuudelta. Näinhän sitä on aina tehty.

Aikuiset saavat varastaa enemmän kuin nuoret. Sitä kutsutaan kaupankäynniksi.

Aikuiset saavat tehdä enemmän ilkivaltaa kuin nuoret. Sitä kutsutaan asemakaavaksi.

Aikuiset saavat harjoittaa enemmän väkivaltaa kuin nuoret. Sitä kutsutaan sodankäynniksi.

Liian hyviä

Kirjoitan rippileiriltä. Täällä elämän laboratorio-oloissa törmää välillä kummallisiin ongelmiin.

Olen miettinyt isosten aamusaarnoja, jotka ovat leirin alussa olleet suorastaan liian hyviä. Vaarana on, että ne kohottavat osaamisen niin korkealle, että mikään en enää riitä ja että aivan tavalliset nuoret eivät niihin enää kykene. Suorittaminen ei saa koskaan nousta sellaiselle tasolle, että siihen lakkaa yltämästä ilman kohtuuttomia ponnisteluja.

Niinpä tämän aamun vuorossa ollut isonen sai ohjeen: ”Tee huonompi.”

Jalkapallossakin olen sympatiseerannut suurimman suosikkini Brasilian ohella aina myös saksalaisia. He eivät ole ikinä koettaneet olla taiturimaisempia kuin oikeasti ovat.

Liian korkealle pyrkiminen ja sen mukana tuleva sietämätön ahdistus voi olla monen ihmisen suurin onnettomuus. Lievä periksi antaminen elintasossa, koulumenestyksessä, uratavoitteissa ja asunnon mahtavuudessa voisi tuottaa sen rentouden, että elämä alkaisi taas hengittää ihmisen tahtiin.

Reputettu

Elämän pettymyksiä on se, että kirjoittaa suurella vaivalla tekstin, jota ei sitten hyväksytä julkaistavaksi. Traumojahan siitä tulee.

Kerron nyt oman surullisen tarinani:

Suunnittelin pitkään Pirkka-lehteen omaa niksiäni. Olin mielestäni keksinyt elämän pienen ongelman ja keksinyt siihen erinomaisen ratkaisun. Pyrin uskollisesti jäljittelemään niksipalstan perinteistä tyyliä.

Näin kirjoitin: "Jokin lientä sisältävä ruoka, kuten etikkakurkut, voi aiheuttaa makuhaittaa muuhun ruokaan. Asetapa ohut pannunalusta tai muu kankaanpala lautasen alle, niin että lautanen on sopivasti kallellaan eikä liemi pääse valumaan muun ruoan joukkoon. Tällä tavoin ehkäiset myös punajuurien tuottamat värivirheet."

Eivät julkaisseet.

Kaksi maailman murjomaa

Jalkapalloilija Cristiano Ronaldo sanoo olevansa orja, kun Manchester United ei suostu päättämään hänen kanssaan tehtyä työsopimusta. Kova harjoittelu ja sopimuksen takaamat miljoonat ovat varmaan estäneet Cristianoa lukemasta kirjoja, joista selviäisivät perustiedot orjuuden historiasta.

Esimerkiksi takavuosien keskinkertainen televisiosarja Juuret voisi auttaa. Saisi perustiedot siitä, mitä oli tulla Afrikasta orjaksi Amerikan puuvillapelloille. Televisiosarjan sijasta voi lukea saman nimisen kirjan.

Missityttö Satu Tuomisto, sanoo puolestaan Iltalehdessä (26.7.) menettäneensä kaiken: "Olen luopunut asuinpaikastani, parisuhteestani, kaikesta tutusta ja turvallisesta. Vain perhe ja kaverit ovat jäljellä."

Voi Satu, etpä arvaakaan kuinka paljon vielä menetät ennen kuin henki viimeisenä lähtee.

Auttamisessa pitää olla järki

Romanian kurjuutta ei voi ratkaista sillä tavoin, että massoittain ihmisiä vaeltaa Skandinaviaan kerjäämään. Heikoimmat jäävät joka tapauksessa kotiin, ja parhaimmillaankin apu on eräänlaista sukkaan pissaamista: vain hetken se lämmittää.

On olemassa apua, joka pahentaa ihmisen tilannetta sen sijaan että parantaisi sitä. Useimmiten kutinaa on viisainta olla raapimatta, vaikka siitä saisi hetken helpotuksen.

Myös auttamisessa pitää olla järki mukana.

Ongelmana on kuitenkin se, että niin sanotut järki-ihmiset ovat usein niitä samoja, jotka eivät anna apua kenellekään. Kulkevat kylmin sydämin kerjäläisten ohi, mutta eivät ole valmiita niihin ratkaisuihin, joilla pitkäjänteisesti parannetaan maailman köyhien asemaa.

Rockmusiikki ja herätyskokous

Katsoin Iron Maidenin konsertista otettua yleisökuvaa. Se näytti aivan samalta kuin ne valokuvat, joita saa jostain uskonnollisesta herätyskokouksesta. Kädet sojottavat pystyssä kohti taivasta, ja kasvoilla on sama hullun kiilto.

Ehkä kummassakin tilaisuudessa hoidetaan aivan samoja ihmisyyden viettejä. Turhaan osallistujat karsastavat toisiaan.

Matkalla jossain Suomessa

Jossain matkanvarren kahvilassa luin Etelä-Savoa. Siellä valitettiin, että lomailevasta Suomesta ei keksi kunnon uutisia. Takavuosien suosikeista, Ruokolahden leijonasta ja Liekki-sonnista, ei ole enää iloa. Maastohiihdon dopingit eivät jaksa kiinnostaa keskellä kesää.

Minulla on jokunen ehdotus. Toimittajat voisivat ottaa soittokierroksen ympäri Suomea. Lukemattomista rippileireistä voi hyvinkin löytyä yksi, jossa rippikoululaisia on kohdeltu epäasiallisesti (heitelty käpyjä rippikoululaisten päälle) tai jossa joku rippikoulun vetäjä on toiminut sopimattomasti (esimerkiksi näyttänyt alle 18-vuotiailta kielletyn Jeesus-filmin).

Helsingin lehden malliin voidaan tehdä kahtena peräkkäisenä päivänä artikkeli rippileiriltä ja protuleiriltä. Rippileirijutussa keskitytään tupakointisääntöihin. Protujutussa ongelmaa ei mainita ollenkaan. Sen sijaan kiitetään sitä, kuinka protuleirillä ei opeteta mitään (ei varsinkaan ulkoläksyjä). Siellä ainoastaan keskustellaan henkevässä ja pakottomassa ilmapiirissä.

Jumala ja kameran toljotus

Kirkot ovat lainsäädännöllisesti erityisessä suojeluksessa, eikä niiden ulkoasua saa muuttaa miten vain. Ratkaiseviin muutoksiin tarvitaan kirkkovaltuuston määräenemmistöpäätös.

Tällaisena erityisesti harkittavana päätöksenä on pidetty esimerkiksi kirkon sisätilojen värisävyjen vaihtoa.

Uskon, että valvontakameroiden tulo vaikuttaa kirkon ilmapiiriin enemmän kuin seinämaali.

Tavaksi on kuitenkin tullut, että valvontakamerat ovat joissakin seurakunnissa vain jonkinlainen kiinteistöasia. Ne hyväksytään keskusteluitta budjetin yhteydessä niin kuin olisi kyse kottikärryistä tai palohälyttimistä.

Saattaa olla, että Jumala ei katso hyvillä silmin seinästä toljottavaa kameraa. Ehkäpä hän sanoisi: "Kaiken uhalla antakaa arkojen tulla tähän salaisuuksien taloon. Tarpeellisena silmänä toimin kyllä itse."

Melkein maailmanennätys

Varovaisen arvion mukaan Suomessa on satojatuhansia valvontakameroita eli enemmän kuin missään muussa maassa Britanniaa lukuun ottamatta.

En jaksa uskoa, että suomalaisten pahuudella ansaitaan tällaisia ennätyksiä. Pikemminkin on kyse siitä, että kun suomalainen havaitsee ongelman, hänen päähänsä ensimmäiseksi tuleva ratkaisu on aina se sama: "Hankitaan jokin laite."

Suomalainen kestää mitä tahansa älyttömyyttä ja epämukavuutta, kunhan vain saa tehdä sen jollain laitteella.

Huolestuttavinta on, että kameravalvontaan päädytään aina miettimättä sen seurauksia. Sopii epäillä, että kamerat lisäävät sellaista ajattelua, jonka mukaan kaikki on sallittua, jos sitä ei ole varsinaisesti kielletty; että ihminen saa tehdä mitä tahansa, jos kamera ei ole häntä valvomassa.

Kuitenkin moraali on aina ihmisen sisäinen asia, ja vain sisäistetty moraali pitää maailmaa lopulta pystyssä.

Young, ikuisesti nuori

Bruce Springsteen, Bob Dylan, Pearl Jam, Tom Petty, Dire Straits... Harvassa ovat ne ulkomaan elävät, joiden musiikkia olen mennyt kuuntelemaan suurille areenoille. Kaikkia niitä yhdistää se, että konserttinautinto ei ole ollut missään järkevässä suhteessa maksettuun lipun hintaan. Hyvää musiikkia, mutta parempaa levyltä kuunneltuna.

Metallicaa en edes harkinnut. Arvasin, että sen soitto on pohjimmiltaan vain jalostettua mölyä. Iron Maiden on junttimusaa. Sattumien takia Rolling Stones meni ohi. Ärsytti ainakin se, että yhtye oli ottanut automerkin sponsorikseen. Siinä oli taas yksi, joka on aloittanut kapinallisena, mutta lopettaa kaupallisena.

Yksi on poikkeus: Helsingissä näkemäni ja kuulemani Neil Young oli elämys. Hänen konserttinsa tyylinvaihdoksissa oli voimaa ja näkemystä.

Youngin tulevalle Helsingin keikalle en pääse, mutta tämän aamun Hesari kertoo Youngin olleen Roskildessa kerrassaan liekeissä. "Aivan kuin hänen intohimonsa ei olisi laantunut 40 vuodessa lainkaan", kirjoittaa lehti.

Ihmisten ilmoilla

Olen ollut viikon niin sanotusti poissa ihmisten ilmoilta.

Kun olen vihdoin tullut pohjoisen metsistä kotiin ja yrittänyt sanomalehtiä lukemalla päästä perille normaalimaailman menosta (192 km/h:n nopeudella kaahaavista autoista, kuorma-autojen kaupunkirallista ja kolaripaikalta paenneista yliajajista), alan epäillä, että olen lukenut karttaa väärin päin.

Olinko sittenkään poissa ihmisten ilmoilta? Vai olinko päinvastoin juuri siellä, kun olin poissa täältä?

Huonosti ovat sen kansan asiat...

Valtakunnalliset gallupit ja tutkimukset kertovat siitä, että usein niin parjatut nykynuoret ovat kiltimpiä kuin heitä edeltäneet nuoret. Monet vanhemmat eivät uskalla nuortensa kuullen edes vihjaista, mitä ovat aikanaan itse tehneet.

Ja kuitenkin juuri nyt luomakunta huutaa radikaalin muutoksen puoleen. Olen pessimisti siinä suhteessa, että uusi sukupolvi kykenisi muutokseen, joka olisi välttämättä tehtävä. Pikemminkin se on kulkemassa samaa tietä kuin vanhemmat.

Marianne Alopaeuksen sanoin: "Huonosti ovat sen kansan asiat, jossa pojat jatkavat isien tekoja muuttuneessa maailmassa."

Onni ja onnettomuus, 3. osa

Jos Italia voittaa tänä iltana Espanjan, neljän parhaan joukossa on vain joukkueita, jotka ovat hävinneet alkupeleissään, kun taas voittoisalla läpijuoksulla aloittaneet ovat pudonneet kaikki. ("Mistä me tiedämme, mikä on onnea?")

Ja vielä muutamia hajamietteitä:
1) Jalkapallo on arvoituksellista. Saksa ei.
2) Myös satumaisella onnella on rajansa, olkoonpa sen onnen nimi vaikkapa "Turkki".
3) Itsetuntonsa huipulla olevat suurvallat ovat hankalia kavereita. Ne eivät tahdo mahtua rajoihinsa eivätkä puutulleihinsa.
4) Jos Italia voittaa kisat, sanon TV-lupani irti. Perustelut: TV:stä tulee liian huonoa ohjelmaa.
5) Toivon hartaasti Espanjan voittoa. Jalkapalloa ei pelata kynällä ja paperilla

Hyvä rantavahti

Ja nyt on kuulemma tulossa sateinen juhannus. Yhtä hyvin siitäkin voidaan kysyä: "Mistä tiedät, onko se onni vai onnettomuus?"

Muistan sellaisenkin juhannuksen, että hukkuneita oli kaksikymmentä yksi.

Kova pakkanen on paras poliisi, kun edes rosvot eivät viitsi. Vesisade on innokkain rantavahti. Se pelastaa jo ennalta.

Mistä me tiedämme, mikä on onnea?

Jalkapallokisoja seuratessani muistelen vanhaa kiinalaista tarinaa.

Poika löysi komean villihevosen. Naapurit tulivat onnittelemaan isää, mutta isä vain vastasi: "Mistä tiedätte, oliko se onni vai onnettomuus?"

Poika ratsasti hevosella, putosi sen selästä ja katkaisi jalkansa. Naapurit tulivat ilmaisemaan isälle osanottonsa. Isä vastasi: "Mistä tiedätte, oliko se onni vai onnettomuus?"

Syttyi sota, ja muiden perheiden pojat lähtivät sotaan, muttei tämä poika, koska hänen jalkansa oli poikki. Naapurit eivät tulleet sanomaan mitään.

Niin, että mistä me tiedämme, onko yksi alkulohkon tappio onni vai onnettomuus? Monesti mestari on hävinnyt kisoissa yhden pelin. Ehkä juuri sen tappion ansiosta joukkue voi löytää oikean kokoonpanonsa. Ehkä juuri häviön mukana tulee voittajan tarvitsema nöyryys.

Plutoa on niin sääli

Ei varmaan ole mitään järkeä siinä, että tuntee jotain taivaankappaletta kohtaan sääliä tai ylipäänsä inhimillisiä tunteita. En kuitenkaan voi mitään sille, että minua niin säälittää Pluton kohtalo.

Pluto oli pitkään tunnustettu planeetta. Sillä oli virallinen asema, josta puhuttiin myös kouluopetuksessa. Sitten jokin tiedemieskokous - ties millä perustein koottu - päätti ilman ennakkovaroitusta, että Pluto ei olekaan enää planeetta. Vastapuolelle ei annettu puolustuksen puheenvuoroa.

Mihin tässä ollaan menossa? Joutuvatko Aku Ankan lukijat pian toteamaan, että Pluto ei ole enää koira vaan ainoastaan "piski", "hauva" tai "dogidi"?

Tuoreimmat uutiset kertovat, että tieteentekijöiden omatunto on alkanut kolkuttaa. Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni on nimittäin päättänyt, että Plutolle ja Eris-nimiselle kääpiöplaneetalle on perustettu oma luokkansa. Ne ovat nyt plutoideja. Niiden asemaa on pönkitetty sillä, että Ceres-nimistä taivaankappaletta ei huolita edes tähän joukkoon.

Säälittäviä armopaloja, sanon minä.

Kilimanjaron lumet

YK:n ympäristöjärjestön Unepin uusi raportti varoittaa, että uhattuina ovat Kilimanjaron lumihuippuinen vuori sekä Victorianjärvi.

Uutinen on esimerkki siitä, kuinka syvälle ilmastonmuutos ulottuu. Kyse ei ole vain eläimistä, kasveista, terveydestä tai elintarviketuotannosta. On koittamassa aika jolloin Ernest Hemingwayn suurenmoisen novellin Kilimanjaron lumet kuvaamaa maailmaa ei enää ole. Lumen mukana katoaa jotain ihmisolemukseen kuuluvaa.

Hemingway aloittaa novellinsa sanoilla: "Kilimanjaro on 6 011 metriä korkea lumihuippuinen vuori, ja sitä sanotaan Afrikan korkeimmaksi. Sen läntistä huippua masait sanovat Ngàje Ngàiksi, Jumalan taloksi. Lähellä läntistä huippua on jäätynyt leopardinraato. Kukaan ei ole selittänyt, mitä leopardi etsi niin korkealta."

Kuka ihmeen Melkidesek?

Lomalla on aikaa kävellä hitaasti. Voi pysähtyä vaikkapa Tampereen Aleksanterinkirkon edessä olevan ilmoitustaulun eteen ja tutkia, mitä seurakunnalla on tarjottavaa keskellä suvea.

Viikko-ohjelmassa mainitaan torstaisin kokoontuva raamattupiiri. Yleensäkin piirin keskustelunaiheet tuntuvat kovin vierailta, mutta huippuna on yksi heinäkuun otsikoista: "Kuka ihmeen Melkidesek?"

Niin todella: kuka ihmeen Melkidesek? Ehkä Pyynikin kirkolla on jo käsitelty kaikki ihmisiä vähänkin kiinnostavat kysymykset, kun nyt on voitu siirtyä mainittuun Melkidesekiin.

Tuollaisten otsikoiden äärellä on vain mahdotonta väittää, että kirkon sanomalla olisi jotain tekemistä niiden asioiden kanssa, joita ihmiset oikeasti kysyvät tai joita heidän olisi syytä kysyä.

Sorrun mainostamiseen

Päätin sortua mainostamiseen. Nyt ei voi mitään. Sellaiseksi elämä on mennyt.

Kun Tampereelta ajaa Lahden suuntaan Pälkäneen ohi, tien vasemmalla puolen ennen Hämeenlinnan risteystä on hirsinen kahvila järven rannassa. Paikasta ei saa ostaa bensiiniä, eikä siellä ole peliautomaatteja eikä kioskiksi kutsuttua tavarataloa.

Sen sijaan siellä saa ilman piipityksiä juoda kahvin hintaan 1,30 euroa. Santsikuppi on ilmainen.

Leivinjauheen lainaamisesta tuleva ilo

Olin käymässä Pirkkalan Takamaalla. Tämä omakotialue on rakennettu joskus 1980-luvun lopulla.

Isäntäperheen ihmiset kiittelivät kovasti naapureitaan. Kun keskustelua jatkettiin, ilmeni, että alueen hyvä yhteishenki liittyi yhteisiin rakennusvaiheisiin, siihen että työkalut olivat yhteisiä. Niitä lainattiin puolin ja toisin.

Lapsista ei puhuttu, mutta voi hyvin uskoa, että tuollaisella alueella myös lapset olivat tietyssä mielessä yhteisiä. He kantoivat talosta toiseen tuoksujaan ja tapojaan.

Yhteisyys ei lopulta synny keksityistä asioista vaan ihmisen luonnollisesta toiminnasta.

Lähistölle rakennettu jättihuoltamo on kuulemma muuttanut jotain. Nykyään korvaavat hankinnat tehdään sieltä.

Perheen yli 20-vuotias tytär kertoi ilahtuneensa jokin aika sitten suuresti, kun joku naapuri tuli lainaamaan leivinjauhetta.

"Se oli kuin vanhoina hyvinä aikoina."

Löytötavaroiden ylenmääräisyydestä

Kevään päätteeksi kävin paikallisella alakoululla laulattamassa Suvivirttä. Liikuntasalin seinustalle oli kerätty hätkähdyttävä kokoelma löytövaatteita.

Jos minua olisi pyydetty arvaamaan, kuinka paljon pienehkö, yksisarjainen koulu tuottaa vuoden aikana koululle unohdettuja vaatteita, olisin uskaltanut sanoa vain kahdeskymmenesosan siitä, mitä edessäni näin.Tavararöykkiössä oli jopa kalliita urheilujalkineita.

Samaan aikaan Suomessa valitetaan niukkuutta. Vanhuksille ei riitä inhimillistä hoitoa. Syrjäseuduilla ei ole lääkäreitä, ja aivan varmasti on myös lapsiperheitä, jotka eivät tiedä miten saisivat rahansa riittämään.

Jälleen näkee, ettei kyse ole varallisuudesta, vaan oikeudenmukaisuudesta ja kyvystä jakaa voimavarat kohtuullisella tavalla.

Onhan tässä jo tiedetty, että jopa Bangla Deshin kaltaisella rutiköyhällä maalla on ollut riittävästi elintarvikkeita koko väestönsä ruokkimiseen. Sitä ei vain ole osattu tehdä.

Ei kauppaa näin tehdä

Naapuriseurakunnan pappi Petri Kopponen (Coppola) poikkesi maanantaina. Avattiin terassikausi takapihan kuistilla ja juotiin ruoan päälle kahvit.

Kumpikin oli yhtä tuohtunut viime perjantain ajankohtaisohjelmasta, jossa Ideaparkin isä Toivo Sukari perusteli kauppakeskushankettaan luonnonsuojelulla, globalisaation vastustamisella, perheiden yhteisellä ajankäytöllä ja maakuntien asialla. Jopa hankkeensa alle jäävien sotaveteraanien vastaväitteet hän sai kumottua sillä, että heidän jyrätyiksi tulevista taloistaan voi nyt saada jopa nelinkertaisen hinnan.

Toivo Sukaria pitää vissiin muistuttaa talouselämän perussäännöistä: ei hyvä mies, ei kauppaa noin käydä. Ei liike-elämä voi olla pelkkää hyväntekeväisyyttä.

Onneksi öljy on kallista

Polttoaineiden hinta on käyttökelpoinen puheenaihe. Siitä voi sanoa jyrkän mielipiteensä joutumatta kenenkään kanssa ristiriitaan. Voi päivitellä omaa ja naapurinsa bensiinilaskua. Voi valittaa, että uuden diesel-auton hankkineita on huijattu, ja kaiken lisäksi voi osoittaa sosiaalista omaatuntoa valittamalla ammattiautoilijoiden paineita.

Ja tottahan on, että hinnan nousun ilmeinen syy on kaikkien väliportaiden ahneus, ei suinkaan se, että ajateltaisiin ilmastonmuutosta tai öljyä pumppaavien miesten toimeentuloa.

Kuitenkin hinnan nousussa on se positiivinen puoli, että tuhlausta hillitään edes vähän. Jos ilmastonmuutos otetaan tosissaan, ei riitä tämä vähäinen alku, vaan tarvitaan paljon enemmän. Monista arkipäivän tottumuksista tulee harvinaista ylellisyyttä.

Halpa öljy ja ilmastonmuutoksen pysäyttäminen suhtautuvat toisiinsa kuin sairaus ja lääke, kuin rosvo ja poliisi.

Turha sitä hintaa on kitistä. Sellaiseksi elämä on vain menossa.

Yksi vaikuttaja

WSOY:n julkaisemassa sarjassa "Kristinuskon vaikuttajat" on julkaistu Tom Holmenin kirja Jeesus.

Tämä on kieltämättä hienoa. Aina asiasta ei ole voinut olla varma. Kristinuskon vaikuttajia luetellessa on mainittu kaikki muut paitsi tuo Holmenin kirjan päähenkilö.

Muutenkin Holmen puhuu kiinnostavia: "Mitä lähemmäs ihmistä kirkko yrittää Jeesus-opetuksensa tuoda, sitä kauemmas se siirtyy ihmisestä Jeesus Nasaretilainen. Sitä se 2000 vuoden kulttuuriero välttämättä teettää."

Pään sisältä kuuluu vieraita ääniä

Joskus viidentoista ikäisenä yritin edellisen kerran kuunnella korvalapuista musiikkia. Kuulokkeet olivat uutta kevytmallia, jotka eivät painaneet eivätkä painostaneet samalla tavoin kuin aiemmin myynnissä olleet. Niitä kehuttiin Tekniikan maailmassa. Muistan saksalaisvalmisteisten kuulokkeiden merkinkin.

En vain pitänyt.

Pari viikkoa sitten yritin taas, mutta tunne oli sama: jos vieraat äänet alkavat kuulua pään sisältä, pitää hakeutua lääkäriin.

Tämän aamun uutisissa on kerrottu, että nuorten miesten kuulovammat ovat lisääntyneet tasaisesti kahdenkymmenen vuoden aikana.

Kokeile itse

Aamulehden tuoreimman viikonloppuliitteen kannessa oli alppihiihtäjä Tanja Poutiainen, shakkilauta ja otsikko "Harkitut siirrot". Shakkiasemaa tutkiessa selviää, että Tanja Poutiainen on tehnyt laudalla aika monta harkitsematonta siirtoa.

Sisäsivulla hän puhuu kuitenkin viisaasti. Hän kertoo toimittajista, jotka tulevat kysymään, mikä meni vikaan, vaikka hän itse tunsi kauden olleen "ihan hyvä".

"Silloin tuntuu, ettei yhtään olla samassa maailmassa. Menepä itse kokeilemaan, kuinka helppoa on olla maailman toiseksi paras", sanoo Poutiainen.

Mäkihyppääjiä seurataan Suomessa vielä tarkemmin kuin alppihiihtäjiä. Samalla heitä arvostellaan ehkä kaikkein kohtuuttomimmin. Jos yhtään hyppääjää ei ole kymmenen parhaan joukossa, suomalaisten sanotaan hypänneen huonosti.

Kuitenkin he ovat tulleet sukset jalassa mäen alas, lentäneet levitetyssä haara-asennossa 120 metriä ja laskeutuneet elävinä alas. Kuinka paljon harjoitusta tuokin temppu vaatii? Voiko yksikään tuollainen hyppy olla huono? Menisipä arvostelija itse sukset jalassa torniin ja kokeilisi.

Minä en uskaltaisi edes kävellä kesäaikana turistina torniin.

Käytettyjä hammasharjoja lahjaksi

Sunnuntain konfirmaatiota varten haeskelin tietoa siitä, mitä Pirkkalassa tapahtui paikallisesti vuonna 1993 eli tämän vuoden rippikoululaisten syntymävuonna.

Muistiinpanoistani löytyi jo unohtamani asia, että Pirkkalassa oli ryhdytty keräämään käytettyjä hammasharjoja Viron lapsille.

Uskomattomalta se tuntui, eikä tunne ole hälventynyt viidessätoista vuodessa. Jokin raja se on oltava ihmisten nöyryyttämiselläkin. Ei sitä saa tehdä edes auttamisen nimissä.

En uskaltanut käyttää esimerkkiä jumalanpalveluksessa. Pelkäsin, että se olisi syönyt liian paljon huomiota joltain oleelliselta. Lisäksi joku takapenkkiläinen olisi tuon jutun kuultuaan alkanut epäillä kaikkea mitä sanon.

Joskus totuus on niin merkillinen, että siitä on vaiettava pysyäkseen uskottavana.

Kirjoita Samppu

Juuri nyt kiinnostaisi tietää, mitä Kiinassa reissaavalle Antilan Samille kuuluu. Hänen viimeisin blogiviestinsä on toukokuun toiselta päivältä, ja sen jälkeen siellä on maa järissyt. Järkevästi ajatellen ei ole aihetta suureen huoleen.

Kiina on suuri maa, ja sinne kyllä mahtuu. Jos Italiassa on tulivuorenpurkaus, ei silloinkaan Suomessa ole mitään hätää, vaikka kuinka ollaan samaa Eurooppaa. Samoin on Kiinan laita. Turhaan täällä huolestuu.

Ihmismieli on kuitenkin merkillinen. Se ei ymmärrä tällaisia mittasuhteita, ja kummallinen se on myös sikäli, että enemmän kiinnostuu yhdestä suomalaisesta ystävästään kuin miljoonasta kiinalaisesta.

Mutta ihminen on mitä on.

Kirjoita Samppu (http://samppu.blogspot.com).

Utuisia haaveita

Olen väsynyt sanontaan "aloittaa puhtaalta pöydältä". Kun sen kuulee jonkun ihmisen suusta, harvoin seuraa mitään kovin nerokasta, pikemminkin utuista haaveksimista, joka unohtaa sen, että maailma on sellainen kuin on ja että useimmat elämän tosiasiat on meille annettu valmiiksi.

Maailmaa ei aloiteta alusta. Siihen tullaan mukaan kesken kaiken.

Tätä kirjoittaessani olen juuri ollut junan ravintolavaunussa. Hintaan 9,20 euroa sain jostain pussista lämmitettyä perunamuusia, kymmenkunta purkkilihapullaa, yhden salaatinlehden ja muutaman tomaatinsiivun. Vesi oli maksettava erikseen.

Kieltämättä sain aloittaa puhtaalta pöydältä. Keittiön tarjoiluun se ei kuitenkaan vaikuttanut. Samaa vanhaa sieltä tuli.

Tehdas pienissä mökeissä

Lapsuudenkotini läheisyydessä oli tulitikkutehdas ja tiilitehdas. Ne olivat suuria ja ne oli rakennettu punatiilestä. Niiden pohjalta loin mielikuvaa siitä, millainen oli oikea tehdas.

Lähistöllä mutta hieman toisessa suunnassa oli ilotulitetehdas. Sieltä tulivat kaikki Suomessa silloin räjäytetyt uudenvuoden pommit.

Tämä tehdas ei kuitenkaan näyttänyt oikealta tehtaalta. Metsikössä oli vain pieniä mökkejä, jotka olivat hyvän matkan päässä toisistaan.

Aikuiset kertoivat, että pienet mökit takasivat turvallisuutta. Jos yksi räjähti, koko tehdas ei lentänyt ilmaan.

Ihmettelen tässä, mihin tuo viisaus on kadonnut. Nykyään kaikki munat laitetaan samaan koriin. Kun onnettomuus tulee, se leviää rajaamattoman kauas, onpa kyseessä kaupungin vesijohto, pankin tietokonejärjestelmä tai hullun lehmän tauti.

Älyvapaata kiekkoa

Vanhaa ruotsalaisvitsiä muokaten: Jalkapalloilija oli aivoleikkauksessa. Heräämössä kirurgi tuli sanomaan: "Leikkaus hieman epäonnistui. Aivokapasiteetista katosi viisikymmentä prosenttia." Potilas vastasi: "Ei se mitään. Mä vaihdan lajia ja meen NHL:ään."

Suomen ja USA:n välinen hieno ottelu päättyi älyvapaaseen nyrkkitappeluun. Jotkut sanovat, että se kuuluu lajiin.

Ehkä kuuluu. Se kuuluu sinne samaan tapaan kuin kakka kuuluu vessanpönttöön ja tämä yksi itävaltalaisisä suljettuun laitokseen.

Sääli hienolle lajille. Jalkapallossa tuollaista mätkimistä ei tarvitse katsella. Siellä pojat pelataan.

Meidän äite

Aamulehden teetättämän tutkimuksen mukaan Tarja Halonen on suomalaisten mielestä meillä ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin nainen. Hänen takanaan on ammottava tyhjyys. Yli puolet vastanneista ei osannut mainita ketään toiseksi vaikutusvaltaisinta. Halosen jälkeen eniten sai kannatusta Marimekon Kirsti Paakkanen.

Saattanee olla noinnii, mutta saattanee olla toisinnii. Vai miten se sanotaan savon kielellä?

Minä nimittäin veikkaan, että kaikki mahdolliset äänestykset voittaisi "meidän äiti", jos sitä vain huomattaisiin kysyä.

Budapestin suudelmat

En muista kaupunkia, jossa suutelevia nuoriapareja olisi niin paljon kuin keväisessä Budapestissa. Jokaiseen raitiovaunuun tuntui mahtuvan kaksi tai neljä hellästi rakastavaista ikään kuin olisi ollut kiintiö, että ilman heitä vaunu ei liikkunut.

Ehkä tämä on Pustan kansan ikiaikaisia tapoja. Kun tasangolla näkee taivaanrantaan saakka, ei kannata salailla. Sen näkee kuitenkin.

Voi olla, että raitiovaunuissa suukottelu on budapestilaisten nuorten paikallinen sovellus amerikkalaisista elokuvista.

Tai sitten voi ajatella, että neuvostovallan alla rakkaus oli niitä harvoja asioita, joita komentoherruus ei voinut kieltää eikä edes rajoittaa. Paettiin rakkauteen, kun muuta tilaa ei ollut.

Diktaattorien vallalla on rajansa. Ikuisesti sallittuja ovat myös surullinen musiikki ja rukous, jonka vain Jumala kuulee.

Kun turistit kuolevat

Burmassa on veden alla edelleen Uudenmaan läänin kokoinen alue. Arvellaan, että jopa 100 000 ihmistä on kuollut ja miljoona ihmistä on kodittomina.

En ole havainnut meillä päin isompaa järkytystä. En usko, että viiden vuoden kuluttua kukaan muistaa, mitä Burmassa tapahtui.

Kansainvälistä huomiota köyhien maiden kärsimys saa vasta sitten, kun turistit alkavat kuolla.

Jätehuoltokysymys

Täällä kotipaikallani Pirkkalassa on vielä yhteisöllisyyttä, vaikka sitä häädetään koko ajan katepillareilla pois.

Yhteisöllisyys näkyy vaikkapa siinä, että vainajilla on ollut edes muutama juopporetku arkun äärellä. Saattoväkeä ne ovat kännikaveritkin.

Mutta viime syksynä tuli se ensimmäinen kertani täällä Pirkkalassa: saattajia ei ketään, ei yhden yhtä. Hautaustoimiston miehen kanssa hoidettiin homma.

Ei siinä paljon puheita pidetty. Rukoukset sentään luettiin.

Jos vainaja ei olisi kuulunut kirkkoon, pappiakaan ei olisi ollut. Onko sellainen kuolema mitään muuta kuin jätehuoltokysymys?

Huolensa kullakin

Käytiin eilen Helsingissä. Vieruskaverilla, Ihalaisen Sohvilla, oli matkalukemisena kirja, joka kertoi maailman lukemattomista katastrofipaikoista. Hän sanoi, että kirjasta tulee huono omatunto.

Kriisialueita ja ongelmia maailmassa riittää. Tarttuisinko päällimmäiseksi ilmastonmuutokseen? Miten olisi Afrikan AIDS-ongelman laita. Matti Vanhanen lupaa mennä olympialaisten avajaisiin. Millaisia avauksia minä olisin tekemässä? Liman slummeissa olevia köyhiä muistelen edelleenkin, kun kerran kävelin sen kurjuuden läpi.

Entä Romanian mustalaiset? Vai kiinnostuisinko huostaan otetuista lapsista? Yrittäisinkö tehdä jotain niiden Kuopion kaupungin työntekijöiden puolesta, jotka ahdistuvat miettiessään, pitäisikö noudattaa lakia vai kaupungin budjettia.

Helsingissä nähtiin mielenosoitus, jossa vaadittiin kannabista vapaaksi. Huolensa kullakin. Nämä kolmesataa ihmistä olivat päättäneet aloittaa maailman parantamisen siitä.

Rumemmat morsiamet

Tuntuuko siltä, että morsiamet eivät ole enää niin kauniita kuin ennen? Tai vaihtoehtoinen kysymys: kestääkö morsianten kaunistaminen entistä kauemmin?

Vika saattaa olla perinteiseen tapaan katsojan silmissä, mutta muitakin syitä voi olla. Avioliittoikä on nimittäin noussut.

Vuonna 1980 naiset menivät (ensimmäiseen) avioliittoonsa keskimäärin 24-vuotiaina. Kymmenen vuotta myöhemmin oltiin 27 vuodessa, ja nykyään naiset vaihtavat säätyään 30 vuoden iässä. Nykypäivän pikkutytöt vartoilevat vissiin nelikymppisiksi.

Aivan kuin aamupuuro syötäisiin iltauutisten aikaan.

Vappukrääsän pakko

Joitakin vuosia sitten eräät tutut olivat pikkupoikansa kanssa vapputorilla. Siinä katseltiin ilmapalloja, naamareita, pillejä, torvia ja kaikkea muovista tehtyä. Oli väripurkkeja ja hattaroita.

Poika kysyi: "Miksi tätä vappukrääsää pitää ostaa?"

Isä ja äiti eivät osanneet sanoa mitään.

Kaikki remontissa

Juuri nyt koti-Pirkkala tuntuu kummalliselta paikalta. Kuntakeskuksen ovat purkaneet niin taivaan tuuliin, ettei sinne viitsi lainkaan mennä. Koko keskustan olemassaolo on toistaiseksi lakkautettu.

Samaan aikaan laitettiin Vanha kirkko remonttiin. Kuolleiden kanssa ajellaan sinne tänne, kun luonnollisin siunaamispaikka on pelistä poissa.

Ja sitten ohitustien remontti. Keskellä kuntaa on monen kilometrin avolouhos.

Terveyskeskus on vaiheessa, rakennusvaiheessa. Vuodepotilaat on kuskattu järven toiselle puolen naapurin tontille.

Kuinka monta tällaista ihminen aivan oikeasti jaksaa? Kaikki on remontissa ja kaikki on rempallaan. Uskotaan, että tätä menoa tulee uusi, uljaampi maailma. Enpähän tiedä.

Mortti ja Vertti

Budapestin matkallani kävelin aamuin illoin kahden kaveruksen ohi, joille annoin omassa mielessäni nimet, Mortti ja Vertti. He olivat majoittuneet erään talon katutasossa olleeseen ikkunasyvennykseen. He eivät olleet kerjäläisiä, vaan pikemminkin perinteisiä pummeja.

Monesti Mortin ja Vertin käsi oli sojossa, kun siitä kuljin, eikä ohi kulkeminen koskaan tunnu mukavalta. Toisaalta antamisessakin on jotain nöyryyttävää.

Ohi kulkiessani kehittelin ideaa henkilökohtaisesta kerjäläisverosta. Aina pyytäjät sivuuttaessani tallettaisin mielessäni tietyn summan omalle avustustilille, josta sitten siirtäisin varoja johonkin yleishyödylliseen ja viisaasti toteutettuun hankkeeseen.

Romaniaan sovellettuna tämä tarkoittaisi sitä, että kulkisin kerjäläisten ohi lanttia antamatta, mutta tilisiirroilla tukisin projekteja, joilla Romanian ongelmia lievitettäisiin siellä, missä ne alkuaan ovat.

Olin sekä tyytyväinen että tyytymätön ideaani. Jotenkin se vaikutti viisaalta, mutta samalla liian viileältä, niin kuin auttaminen olisi laskutoimitus eikä ihmisten välistä kanssakäyntiä.

Pahinta mitä jalkapallossa voi tapahtua

"Voi Riise minkä teit", kuulin tutun miehen huutavan autokatoksesta.

Liverpool johti pitkään Mestareiden liigan semifinaalia Chelseaa vastaan. Mentiin ottelun viittä viimeistä sekuntia, ja Liverpoolin maalille tule keskityspallo, jota Riise yritti torjua. Hän päätti puskea päällä, vaikka jälkiviisaasti jalka olisi voinut olla parempi vaihtoehto.

Ja niin ottelun 94:nnellä minuutilla ja koko pelin viimeisellä sekunnilla John Arne Riise pisti pallon omiin. Peli oli tasan.

Jalkapalloilijalle ei voi tapahtua mitään tähän pahempaa. Siinä eivät auta Riisen aiemmat kaukolaukauksella tehdyt komeat maalit. Ei lievitä 200 000 euron kuukausipalkka. Maailma vain romahti kasaan.

Voi sinua John Arne, kunpa saisit lopultakin tänä yönä unta. Pelistä on sentään kulunut kolme päivää.

Kerjäläisten poissaolo on luterilaisuutta

Suomessa ollaan hämmentyneitä, kun kadulla sojottaa tyhjänä kerjäläisen käsi. Meitä voisi auttaa se kirkkohistoriallinen tieto, että kerjäläisten poissaolo on nimenomaan luterilaisuutta.

Kun luterilaisuus nousi Saksan tietyillä alueilla valtaan, kerjäläisiltä katosi heidän tehtävänsä. Heitä ei enää tarvittu taivaspisteiden keräämiseen.

Ja niin luterilaisuudessa päätettiin kertakaikkisesti lopettaa kerjäläisyys. Siihen käytettiin sekä keppiä että porkkanaa.

Keppi: Kerjääminen yksinkertaisesti kiellettiin. Sitä ei vain saanut tehdä.

Porkkana: Kaupunkien oli perustettava yhteisiä kassoja, niin ettei kenenkään tarvinnut kerjätä. Se oli sosiaalitoimen alku.

Jos tästä Euroopasta ollaan rakentamassa yhteistä isänmaata, täälläkin voisi olla apua yleiseurooppalaisesta kepistä ja porkkanasta.

Voi sanoa myös helposti

Eilen illalla ajattelin tapaamaani viisasta miestä, jota paljon useammat kuuntelisivat, jos hän ei vain puhuisi niin hienosti.

Aamulla herätessäni taas muistelin Nasaretilaisen tapaa puhua ja sitä, että hän ei luonut uskonnollisia käsitteitä. Kaikki nuo laajoja kommentaarikirjoja synnyttäneet kristillisen kielen sanat - lunastus, sovitus, sakramentti, kolminaisuus, inkarnaatio, vanhurskaus - ovat hänen seuraajiensa keksintöä.

Nasaretilainen käytti sanoja, jotka olivat jo valmiiksi olemassa, ja siksi niitä ei tarvinnut selittää. Hän puhui kylvämisestä ja kalastamisesta, taikinasta, pellosta, hääjuhlista ja istumajärjestyksestä.

Sanat maistuivat samalta kuin leipä: heti niistä tiesi, mitä ne olivat.

Yksityinen suru ryöstetään

Itsellenikin selvittämättömästä syystä olen suhtautunut hieman varauksellisesti eräänlaiseen valtakunnan psykologiin Salli Saareen, joka aina kutsutaan mikrofonien eteen, kun tapahtuu suurta ja murheellista. Tänään olen ollut Salli Saaren kanssa täsmälleen samaa mieltä.

Näin hän sanoi: "Julkinen suru viivästyttää reaktioita. Ei pääse niin nopeasti eteenpäin kuin yksityisessä surussa. Saattaa myös olla, että koetaan, että oma yksityinen suru ryöstetään kaikkien yhteiseksi."

Meidän täysin sivullisten olisi reagoitava onnettomuuksiin jotenkin kohtuullisesti.

Tämän päivän lehdestä on voinut lukea myös seuraavat uutiset: "Noin 16-vuotias poika kuoli Nurmijärvellä pudottuaan koulun katolta." "Vuonna 1975 kuollut mies kuoli tulipalossa Taivalkoskella." "Vuonna 1964 syntynyt pudasjärveläinen kuoli moottorikelkkaonnettomuudessa." "Keski-ikäisen miehen ruumis löytyi vedestä Oulussa."

Pitävätkö ministerit puheita näille neljälle? Vai onko peräti omaisten onni, etteivät pidä?

Myös Posion tiellä

Malagan onnettomuuden jäljissä tulee mieleen, että noin kymmenen vuotta sitten sama oli tapahtua meille pirkkalalaisille. Jos oikein muistan, oli pääsiäisen aika. Oltiin menossa täydellä bussilla keskellä yötä ja oli käännytty Kuusamon tieltä Posion suuntaan. Vastaan tuli toinen, ilmeisesti tyhjänä ajanut linja-auto, joka ajoi keskellä tietä ja todella lujaa.

"Hullu!" me huusimme, ja kuljettajamme väisti niin äärioikealle kuin mahdollista. Penkka oli korkea eikä piennarta ollut.

Vastaan tullut bussi sujahti ohi, eikä sen läheisyys ollut mielikuvitusta. Pysäytettäessä selvisi, että meiltä oli mennyt vasemmanpuoleinen sivupeili rikki. Niin lähellä olimme olleet.

Jeesuksen poika on löydetty

Tekniikan pojilta kuulin, mitä ovat juuri julistaneet Tampereella mormonien kokouksissa tänään. Niillä on kuulemma tieto, että Amerikasta on löytynyt 23-vuotias Jeesuksen poika. Aina sitä pukkaa tälläkin alalla uutta tietoa esiin.

Ruutuhyppelyä

Tänään kysyin kymmenvuotiaalta pikkutytöltä, vieläkö tytöt harrastavat ruutuhyppelyä, tuota tyttöjen pihaurheilua, jonka sääntöjä pojat eivät osaa. Kymmenvuotias sanoi, että kyllä he harrastavat. Hän osasi selittää hyvin, millaisten sääntöjen mukaan tytöt liikuttavat siinä kiveä.

Kysymyksen herätti juuri lukemani argentiinalaisen kirjailijan Julio Cortázarin romaani Ruutuhyppelyä. Siitä selvisi, että leikki tunnetaan myös Etelä-Amerikassa.

Samaa leikkiä leikitään kahta puolta Atlanttia ainakin suunnilleen samoilla säännöillä ilman minkään lajiliiton virallisia sääntöjä: jälleen yksi todiste siitä, että ihmisten välillä on paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja.

Ideaparkeissa supistetaan ruoansulatuskanavaksi

Kun tulee Suomeen, tulee kotiin.

Ja siitä huolimatta tajuaa, että elämässä on juuria, jotka ovat kasvaneet keskisestä Euroopasta, sen toreilta, kirkoista ja kaduilta. Täällä Suomessa on kasvanut paljon puita ja hyvin vähän kulttuuria.

Jonkin Ideaparkin kohdalla tulee surullinen olo: siihen on yritetty rakentaa kaupunki, jonka ainoa ideologia on saada myydyksi mahdollisimman paljon. Kaupankäynnin lisäksi kaikki muu on saneerattu elämästä pois.

Ideaparkeissa ihminen supistetaan isoksi ruoansulatuskanavaksi: toisesta päästä hän ahmii laitteita, vaatteita, hajusteita, paperia ja pihvejä, ja toisesta päästää hän tuottaa romuja, riepuja, kaasuja ja yhdyskuntajätettä.

Suuruudenhulluutta

Sipolan Timo ottaa esiin uutisen, jonka mukaan kuuhun suunnitellaan avolouhoksen tekemistä. Arvaan, että kyseessä on amerikkalainen versio suuruudenhulluudesta.

Täällä Budapestissa olen miettinyt tietysti enemmän suuruudenhulluuden neuvostoliittolaista versiota. Kun Budan linnavuorelta katseli alhaalla olevaa kaupunkia, tuntui käsittämättömältä, miten joku on luullut voivansa perustaa tänne pysyvän, panssarivaunujen voimaan perustuvan valtakunnan. Ei kukaan voi hallita pakkovallalla näin suurta kaupunkia muutoin kuin hyvin rajallisen ajan - tässä tapauksessa yllättävan kauan eli yli neljäkymmentä vuotta. Sitten panssarit lähtivät, mutta lähtivät kuitenkin.

Siitä suuruudenhulluuden neuvostoliittolaisesta versiosta tulee mieleen sekin, kuinka joskus seitsemänkymmenluvulla oli olemassa vakavia ja myös laajasti uutisoituja suunnitelmia, että Siperian joet olisi käännetty virtaamaan toisin päin. Muutoksen jälkeen ne olisivat paremmin palvelleet kolhoosien maataloutta. Suunnitelmia ei onneksi toteutettu, mutta siitä huolimatta on häpeällistä, että kukaan ei pahemmin kysellyt, mitä siitä operaatiosta olisi seurannut maapallon ilmastolle.

Yhdysvallat ja Neuvostoliitto muistuttavat jo nimiensä puolesta toisiaan. Historiansa aikana kumpikin on osoittanut pienempiään kohtaan samaa koppavuutta. Molemmat ovat uhmanneet ihmisen luonnollisia rajoja, joita ei pitäisi ikinä rikkoa. Yksi ero niiden suuruudenhulluudella kuitenkin on ollut: yhdysvaltalaisella versiolla on rahaa.

Tähtitaivas on komea valomainos

Olen tätä kirjoittaessani Budapestissa.

Iloitsen monista asioista, ensinnä siitä, että kielisukulaisten koneilla saa ääkköset toimimaan. Toiseksi iloitsen siitä, että Budapest on hieno kaupunki. Täällä kannattaa olla muutama päivä.

Suurissa kaupungeissa on kuitenkin puutteensa, esimerkiksi se että näissä ei koskaan näe tähtitaivasta.

Tähtitaivas on ehkä vaikuttavinta, mitä ihminen on nähtäväkseen saanut. Sen vuoksi en koskaan unohda sitä yötä, kun matkustin Andeilla yön yli Cochabambasta La Paziin. Kilometreissä mitaten en ole koskaan ollut niin lähellä tähtiä - enkä muutenkaan.

Tähtitaivas ei ole todiste Jumalan olemassaolosta, mutta hiton komea valomainos se on.

Ääri-ei ja ääri-kyllä väittelevät keskenään

Netin maailmankatsomukselliset keskustelupalstat ovat umpisurkeita. Masentavimpia ovat ne keskustelut, joissa väitellään Karjalan palauttamisesta tai ruotsin kielen kouluopetuksesta.

Vielä huonompia ovat uskonnolliset keskustelut.

Jos joku kirjoittaa jotain viisasta kristillisestä uskosta, palstalle ilmestyy heti joku, joka sanoo että älkää hullut uskoko siihen satuun, maailmahan ei ole syntynyt kuusi tuhatta vuotta sitten. Seuraavassa puheenvuorossa taas vakuutetaan, että aivan kaikki totuus löytyy Raamatusta.

Lopulta ääri-ei ja ääri-kyllä väittelevät keskenään ja vakuuttautuvat vastapuolen kummallisuudesta, koska omalla inttämisellään ovat karkottaneet maltillisen väen.

Sami lähti Siperian läpi Kiinaan

Olen lueskellut Antilan Samin blogia (http://samppu.blogspot.com), jossa hän kertoo matkastaan Siperian halki Kiinaan. Tällä hetkellä hän on Beijingissä. Kukaan ulkomaalainen ei voi välttyä siltä tosiasialta, että ollessaan vieraan maan pääkaupungissa hän on turisti, joka noudattaa miljoonien edeltäjiensä kulkusuunnitelmaa. Tämä pätee myös Samiin.
Mutta kertoessaan elämästä Gobin aavikolla Sami on upeimmillaan, ja kun Sami on upeimmillaan, se on upeaa se.

Gobin aavikolla ei ole normaaleja turistien turvajärjestelmiä eikä matkavisioita. Siellä Sami voi kertoa jurtassa asumisesta, tarpeidensa tekemisestä aavikolle ja eksyneiden kimppuun käyvistä susista.

Mieleen tulee Tiinalta ja Tomilta oppimani sana "skrämplääminen". Se taas on Alaskan sanoja ja viittaa siihen, kuinka ihminen poikkeaa normaalilta vaellusreitiltä, vaikkapa tavoittaakseen hienoimmat näkymät. Kulkee normaalien vaellusreittien ulkopuolella maisemassa, joka muistuttaa munakokkelia. Se on vaivan maksamista siitä hyvästä, että näkee enemmän.

Dachau

Olen 1900-luvun lapsia, ja vasta tänä keväänä kävin elämäni ensimmäisen kerran keskitysleirissä. Tälläkään kertaa en matkustanut sinne varta vasten. Münchenissa vain totesin olevani niin lähellä Dachauta, että sinne oli pakko mennä.

Tiettyyn varauksellisuuteen on ollut kaksi syytä. Ensinnäkin ajattelen, että ihmisen kärsimystä on hyvä katsoa hieman kauempaa, jos kaikesta huolimatta on siinä sivullinen. Dostojevskin kynästä on se ajatus, että ihminen aina salaisesti nauttii nähdessään sivullisen kärsimyksen. Kavahdan siis lähikuvia.

Toiseksi olen pelännyt olevani turisti. Viime vuosisadan kauheudet eivät saisi olla matkailunähtävyyksiä.

Dachaussa kumpikaan pelkoni ei toteutunut. Tunsin olevani kärsivistä kohtuullisen matkan päässä, eikä turismi häirinnyt. Rooman Pietarinkirkko on matkailunähtävyys, mutta Dachau oli meditatiivinen kokemus. Siellä ei mussuteltu eväitä, ei availtu juomatölkkejä, ei juostu eikä naurettu, ei tupakoitu eikä levitelty karkkipapereita.

Aika vaitonaisina siellä käveltiin.

Dossikauden kaipuu

Kevään noustessa esiin merkillinen kaipaus valtaa mielen.

Minä kaipaan jopa niitä vanhoja hyviä aikoja, jolloin tietokoneet antoivat miehelle haasteita.

Nykyään vain kiinnittää johdot, ja kone asentaa kaiken itse. Se on kätevää, mutta samalla niin helppoa, että siitä on kadonnut ponnistelun jälkeinen nautinto.

Tietokoneiden pioneeriaikana me asiasta innostuneet miehet teimme omaa sankarimatkaamme tuntemattomaan maailmaan. Olimme Kolumbusta ja Vasco da Gamaa. Yömyöhällä soittelimme toisillemme ja kysyimme neuvoa. Autoimme kaveria siinä, mitä saattoi tehdä, jotta tulostimen sai asentumaan tavalliseen kirjoitusohjelmaan.

Saalistimme koodin pätkiä kuin syvänmeren sukeltajat helmiä simpukoiden sisältä, ja millainen taivaallinen autuus sisältyi siihen tietoon, että komentotulkin kahdenkymmenen merkin merkkiluetteloon piti kirjoittaa yksi puolipiste kaksoispisteen sijasta. Kun sen osasi tehdä, kone taas totteli ihmistä.

Oli voittajan olo.

Sekopäitä

Pääsiäisenä oltiin nuorten kanssa pohjoisessa syventymässä siihen, mitä tapahtui kiirastorstain ja pääsiäisaamunvälillä.

Sekä Oulun että Jämsän pysäytyspaikoilla bussin kyytiin kiipesi tuntematon mies. Vaikuttaa siltä, että jokin kristillinen sekopääryhmittymä oli ottanut kampanjakohteikseen pohjoisesta päin tulleet tilausliikenteen autot. Kummankin miehen sanoma oli sama: "Helvetti on olemassa." Ilmeisesti se on heidän lempiaiheensa, jota haluavat kertoa aina ja joka paikassa.

Sanoman ajoitus oli huonoin mahdollinen. Juuri pääsiäisen jos koskaan olisi pitänyt toitottaa, että kaikki helvetin vallat on kumottu - mitä ikinä ne sitten lienevätkin.

Taas näkee, ettei kirkolta ole ollut lainkaan hassumpi idea sijoitella Raamatun tapahtumat ympäri vuoden kulkua niin sanotun kirkkovuoden mukaiseen rytmiin. Näin on varmistettu, että pappien on puhuttava muustakin kuin ikuisista suosikkiteemoistaan.

Kannustavan palkkauksen harha

Periaatteessa jopa rippikouluisosten kanssa voitaisiin ryhtyä niin sanottuun kannustavaan tulospalkkaukseen. Se tarkoittaisi sitä, että isoset saisivat suuremman palkkion, jos heidän pikkuisensa tulisivat syksyllä toimintaan.

Tämä olisi rippikoulujen loppu. Ilmapiiri sairastuisi peruuttamattomasti.

Aikuisten maailmassa kuitenkin uskotaan tähän malliin, ja myös kirkossa ollaan ryhtymässä tähän. Helsingin viisaat ovat hokeneet järjestelmän hyväksi, vaikka kukaan ei ole esittänyt todisteita sen erinomaisuudesta.

Nyt Amerikasta kuuluu kummia. Tuore Yliopisto-lehti tietää kertoa Journal of Psychology and Profit -tiedejulkaisussa raportoidusta tutkimuksesta, jonka mukaan raha ei kannustakaan ihmisiä parempaan työsuoritukseen. Tutkimusryhmä tutki vuosien ajan useita julkisia ja yksityistä organisaatioita, jotka toimivat eräänlaisina koe-eläiminä. Kohutun havainnon mukaan organisaatio yltää parhaaseen tulokseen silloin, kun kaikilla työntekijöillä tehtävistä riippumatta on sama palkka. Tutkimus näyttää osoittavan humpuukiksi käsityksen, että palkkaerot edistäisivät organisaation kokonaisetua. Tasapalkka sen sijaan nostaa kaikkien työntekijöiden henkilökohtaista tuottavuutta.

Yliopistolehti kertoo, että tutkimuksen julkaisemisen jälkeen Yhdysvalloissa suuryritykset ovat alkaneet luopua optio-ohjelmistaan ja siirtyä tasapalkkaukseen.

Hävettää, etten keksinyt tätä itse.

Adoptiolapsi

On jo lauantai menossa, ja yhä ajattelen torstai-iltaa ja muuatta vuonna 1989 syntynyttä tyttöä, joka sydän pamppaillen asettui suuren nuorten joukon eteen. Harva tiesi hänestä yhtään mitään.
Hän viskasi ensisanoissaan perimmäisen totuutensa kaikkien eteen ja kertoi olevansa adoptiolapsi. Kun hän oli puolentoista ikäinen, hänen äitinsä vei hänet hyvinä pitäminään ihmisten luo ja pyysi pitämään hänestä huolta, koska ei itse osannut eikä jaksanut.
Nämä hyvät ihmiset ottivat tytön kotiinsa ja alkoivat rakastaa häntä; ei niin kuin omaa lastaan, ei niin; he alkoivat rakastaa häntä, omaa lastaan.

Tämän kerrottuaan tyttö laittoi pianomusiikkia soimaan. Tuntui siltä kuin olisi avattu ikkuna ja siitä olisi näkynyt kokonainen maailma.

Aloitin bloggaamisen

Pitkän harkinnan jälkeen ryhdyin bloggaamiseen. Päällimmäisenä syynä on se, että on paljon tekstejä ja ajatuksia, jotka tekisi mieleni kirjoittaa jonnekin, mutta sopivaa väylää ei ole, ei seurakunnassa, ei henkilökohtaisessa kirjeenvaihdossa eikä niissä lehdissä, joihin säännöllisesti kirjoitan.

Elämä on pyrkimystä löytää yhteys toiseen ihmiseen, edes johonkuhun, yritystä löytää joku jonka kanssa ajatuksensa voisi jakaa.