Tätäkin tapahtui vuonna 2014

Ranskan pressa ajelee öisin skootterilla rakastajatterensa luo.

Pirkkalalainen 160 henkeä työllistävä rakennusalan yrittäjä sanoi olevansa tyytyväinen yrityksensä veroprosenttiin: "Haluan kantaa korteni kekoon myös yhteiskunnallisissa asioissa."

Ruotsissa on virallistettu sukupuolineutraali hen-sana. Suomessa neutraali hän on aina ollut käytössä.

Suvivirren laulamista on päätetty jatkaa. Tiettävästi kukaan ei ole sitä laulaessaan tullut uskoon.

Erään suomalaisen filosofin mukaan ihminen ei yksilö vaan suhtelo.

Bundesliigan mestaruuden ratkaisseessa pelissä Philip Lahm antoi 134 syöttöä ja kaikki perille.  Joukossa oli myös vaikeita.

Yksi Lohjalla kaivinkoneen katkaisema kaapeli sekoitti joulukuussa Elisan nettiliikenteen.

Aivan keskellä Helsinkiä saa pöytään tarjoillun kahvin hintaan 3,20 e. Siinä on hyvä syy antaa tippiäkin.

Loch Nessin muinaishirviö ja Olof Palmen murhaaja ovat edelleen vapaina, mutta ruotsalaiset kuulemma saivat sukellusveneestä jäljen.

Suomen alle 21-vuotiaiden maajoukkueeseen valittiin liuta kiinnostavia nimiä: Frédéric Gotte, Thomas Lam, Lum Rexhepi, Daniel O’Shaughnessy, Loorents Hertsi, Robin Lod, Nnaemeka Anyamele, Armend Kabashi, Jesper Brechtel, Matej Hradecky, Glen Kamara, Simon Skrabb ja Youness Rahimi.

Pirkkalassa  tupakoitsija käveli varta vasten 15 metriä ja pudotti tumppinsa juuri sinne, minne se kuuluukin pudottaa.

Arto Nyberg haastatteli maailman yhdeksänneksi vaikutusvaltaisinta ihmistä (Time). En muista, kuka hän oli.

Yleisurheilun MM-kisoissa ei vieläkään otettu käyttöön Pentti Saarikosken ehdotusta, että juoksulajeissa saavutettuun aikaan lisättäisiin harjoitteluun käytetty aika.

Vuoden lopussa Sunnuy Car Centerin valopylväs jököttää Hämeenlinnassa yhä paikallaan, vaikka on epäselvää, kuka maksaa sen sähköt.

Kaikesta huolimatta osaan kulkea

Pentti Saarikoskella on kiinnostava huomio, joka liittyy Helsingin asemakaavaan. Hän sanoo, että jos ajattelee Hämeentien ja Mannerheimintien jaloiksi, kaupunki muistuttaa nelivuotiaan piirustusta, joka esittää isää.

Ainakin Helsinki on maailman vaikeimmin hahmotettavia kaupunkeja. Sen pääkatu on mutkitteleva Mannerheimintie, joka tekee jo alussa mutkan, ja sitten siihen tulevat Espat vinosti. Erottaja sekoittaa kuviota, ja Viiskulma on bonuksena. Erilaisia vinoristeyksiä on paljon. Yhtenäinen suunnistamista auttava maamerkki puuttuu. Ei ole selkeää merenrantaa eikä jokea. 

Helsinki on minulle vähän kuin elämä: en tiedä, miten se on järjestetty, mutta jotenkin osaan siellä kulkea.

Pieceful Christmas ja muita toivotuksia

Pieceful Christmas on historian säälittävimpiä hyvän joulun toivotuksia. Tällä ilmauksella muuan suomalaispankki tervehti kansainvälisiä yhteistyökumppaneitaan 1980-luvulla. Kun virhe huomattiin, kortit olivat jo lähteneet.

Minä otan mielelläni vastaan monenlaisia hyviä sanoja. Aivan kaikille aivan kaikki toivotussanat eivät käy.

Hyvää joulua: turvallinen perusversio, joka sopii kenelle tahansa.Tämä käy myös surukotiin. Kyllä omaiset ymmärtävät, miten sana "hyvä" on tässä ymmärrettävä.

Hauskaa joulua: vaikuttaa siltä, että on yleistynyt sitä mukaa kuin joulunvietto on pinnallistunut, muttei se pinnallistuminen tästä toivotuksesta johdu. Älä kuitenkaan lähetä perheeseen, jossa kenties tarvitaan loppuillasta poliisia.

Siunattua joulua: ehkä oma suosikkini, koska toivottajalla on muutakin mielessään kuin kinkku ja lahjapaketit. Myös tämä toivotus sopii murheiden keskelle.

Makeaa tai makoisaa joulua: en ole makean ystävä, mutta sanat voi tietysti ajatella vertauskuvallisesti.

Lämmintä joulua: en oikein tiedä... ilmasto lämpenee muutenkin. Ajatus on kaikesta huolimatta kaunis - ja nostalginen.

Rauhallista joulua: Älä lähetä yksinäiselle äläkä liikuntavammaiselle. Muuten hyvä.

Iloista joulua: niille ihmisille, jotka voi olettaa onnellisiksi ja iloisiksi. Surkeammassa jamassa olevaa voi satuttaa.

Joulun valoa: tässä on sekä ydinsanomaa että taivaankappaleiden liikettä.

Minä puolestani Soisin jouluusi Kristuksen ja elämäsi perimmäisen toivon. Tätä tarkoittaisin mieleni pohjalla, vaikka sanoisin arkisemmin "kaikkea mahdollista hyvää".

Hiljaisuus

Viime päivien blogihiljaisuus ei johdu siitä, että olisin hiljentynyt joulusanoman äärelle, vaan siitä, että yskimiseni on peittänyt kaikki muut äänet.

Se mitä kaikki paheksuvat

Se mitä kaikki paheksuvat, juuri sitä kannattaa vilkaista.

Viime vuonna presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto pidettiin Tampereella. Niin sanotut kiakkovieraat hulinoivat. Julkisuudessa syntyi vaikutelma, että sekalaisen joukon tarkoituksena oli kokoontua yhteen, juoda viinaa ja hokea sanaa "luokkaristiriita".

Jotakuta mukana ollutta haastateltiin vakavassa televisio-ohjelmassa. Hänen ajatuksensa eivät jääneet mieleen, mutta sen sijaan muistan hänen kertoneen, että hän lähti tapahtumasta taksilla kotiin.

Tänä vuonna järjestettiin Helsingissä "luokkaretki". Paikkoja särjettiin, ja taas huudettiin sanaa "luokkaristiriita". Joku nuori nainen oli valmis antamaan TV:ssä anarkismille kasvot, mutta ei häneltäkään tullut niin merkittäviä ajatuksia, että olisin painanut nimen mieleeni. Yhtään merkittävämpää filosofiaa en ole löytänyt taustaryhmien nettisivuilta, vaikka olen niitä kuinka tutkinut

Onko siis päätelmäni, että tämä kaikki on riehuntaa eikä mitään muuta?

Ehkä ei sittenkään. Kaikessa epäonnistumisessaan nämä tapahtumat kuitenkin sanovat jotain. Ajattelun puute ei tarkoita, ettei itse ongelmaa olisi. Huono käytös ei todista, että asiasta olisi puutetta.

Itsenäisyyspäivän varjotapahtumat  muistuttavat, että yhteiskunnassa ovat "me" ja "ne". Linnan kutsuista on niin pitkä matka lähiön ostarille, ettei sitä välimatkaa kykene kukaan 102-vuotias sotaveteraani tai frakkiin pukeutunut räppäri silloittamaan. 

Humalaisten suosiossa

Sammakoiden näkökyvystä heikossa valossa on huvittavin väitöskirjan aihe, johon muistan ikinä törmänneeni.

Jollekulle sosiaalipsykologille minulla olisi kiinnostava aihe: Matkustajan istumapaikan valinta puolityhjään bussiin astuttaessa. Kuulemma on jossain tutkittukin.

Olen huomannut, että jostain syystä juopot suosivat minua. Viimeksi Helsingin asemalla joku ikäiseni mies istuutui vastapäätä. Hän tervehti, ja jo siitä tiesin, että hän oli ainakin jonkin verran hönössä. Eihän kukaan nyt selvin päin rupea ystävälliseksi. Hän jatkoi keskustelua pohtimalla junien lähtöjärjestystä, joka hänen mielestään oli poikkeuksellinen. Jyväskylän junan olisi pitänyt mennä ensin. Hän kysyi, olinko tulossa töistä, ja minä vastasin että tavallaan.

Sitten uppouduin kirjaani. Humalaisten kanssa jaksan vaihtaa muutaman sanan, mutta pitkiä hölinöitä en jaksa.

Ilmeni, että mies oli matkalla Jokelaan. Jospa hän oli luokkakaverini aivan ensimmäisiltä kouluvuosilta. Tämä olisi meidän kohtaamisemme. Olisimme voineet ehkä muistella Jokelan kansakoulua, mutten viritellyt keskustelua.

Jäin junasta Järvenpäässä. Moikkasin häntä, kun poistuin, ja hän toivotti hyvää joulua. Se oli ensimmäinen saamani toivotus tänä vuonna.

Horjuuko kirkko vai Saarikoski?

Suhteellisuudentajun parhaita lähteitä on historia. Kaikki tapauskertomukset löytyvät sieltä.

Esimerkiksi kiivas kirkkokeskustelu ei ole mitenkään uutta. Ennenkin on kyselty, horjuuko kirkko.

Tässä on Pekka Tarkan muistelma vuodelta 1966:

Hannu Salama oli saanut syyskuussa kolmen kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen jumalanpilkasta. Kuopion edistykselliset järjestivät kaupungin raittiustaloon keskustelun aiheesta 'Horjuuko kirkko?' Ensi sanoikseen siellä Saarikoski toivoi, että ihmiset olisivat tulleet paikalle »nähdäkseen horjuuko kirkko eikä nähdäkseen horjuuko Saarikoski». Keskustelu oli sekava, ateistit ja fundamentalistit ottivat yhteen, satapäinen yleisöjoukko oli »kuin ruutitynnyri tai mehiläispesä». Saarikoski keskittyi papereihinsa, luultiin että laatimaan loppurepliikkiään, mutta itse asiassa hän kirjoitti kirjettä Sarah Kirschille. Tuskastuneena hän ei halunnut kuunnella noita ihmisiä, ei uskovaisia eikä työläisiä, se kaikki oli tyhmää, hän oli väsynyt, hän halusi viinaa. Välihuudoistaan hän sai yleisön vihat päälleen, mutta ei sillä väliä, hän tiesi Sarahin olevan puolellaan. Myöhemmin ravintolassa käsiala petti ja kirje päättyi huudanduksiin: »Liebe Sarah, liebe Sarah.»

Kaiken viisauden alku on itsekritiikki

Käynnissä ollut avioliittokeskustelu on ollut kuin huonosti johdettu koululuokka. Kaikki huutavat niin kovaa kuin ääntä irtoaa. Lopulta järkevä ihminen voi vain vetää kädet korvilleen. Joku lapsellisempi kerää lelunsa ja lähtee pois.

Kaiken viisauden alku on itsekritiikki. Tässä on vinkkejä kummallekin osapuolelle, mistä suunnasta sitä voisi opetella.

Uuden avioliittolain vastustajat

Unohdetaan, että asia koskee ennen muuta pitkään syrjittyä vähemmistöä, joka on joutunut salailemaan taipumustaan ja elämään pakotetussa valheessa. – Tuloksena on ollut jopa itsemurhia. Siinä mielessä kysymys on elämästä ja kuolemasta. Tämän vähemmistön kannalta on todellakin kyse ihmisoikeuksista, vaikka kaukaa katsellen sitä on vaikea ymmärtää.

Vedotaan irrallisiin raamatunlauseisiin. – Kirkollisessa perinteessä on ollut vain sivujuonteena usko, että asioita voitaisiin ratkoa yksittäisillä lauseilla. Jos niihin vedotaan, pitäisi olla sitten johdonmukainen. Onko tässä nyt laitettava mustamakkara boikottiin, koska veriruokien syöminen Uudessa testamentissa aivan selvästi kielletään?

Vedotaan perinteiseen avioliittokäsitykseen (jota ei ole). – Ei ole juuri hämärämpää käsitettä kuin perinteinen avioliittokäsitys. Tarkoitetaanko sillä Vanhan testamentin moniavioisuutta vai Uuden testamentin ajan periaatetta, että avioliitto alkoi ensimmäisestä sukupuoliyhdynnästä vai germaanisia kauppatapoja, joissa nainen oli omaisuutta siinä missä hevoset ja teräaseet, vai heinäseipäiden Suomea, jossa rakkautta tärkeämpää oli, että hehtaarit menivät oikeaan osoitteeseen, vai katolisten sakramentaalista käsitystä, jonka pohjalta eronneita ei vihitä uudelleen, vai romanttista tunneavioliittoa, jossa vihkimenot ovat tärkeintä ja joka tuo kesäteiden varrelle vaaleanpunaisia sydämiä? Onko raamatullisempaa, että mies on miehen ja nainen naisen kanssa vai se, että yksi mies on viiden naisen kanssa?

Vastapuolta paheksutaan. – Eivät ne kaikki toiset ole turmeluksen uhreja tai kätyreitä.

Uuden avioliittolain puolustajat

”Rakkaus ei tee mitään pahaa.” – Höpsistä ja huijausta. Minä jo viiden vanhana jouduin katsomaan niitä vanhoja suomalaisia elokuvia, joissa nuori nainen käveli rakkauden tuskissa järveen. Rakkauden tähden on itketty paljon. Sen vuoksi on tapettu ihmisiä, oltu sairaan mustasukkaisia, huijattu rahaa ja pantu läheisiä karkeasti kuriin. Pahaa tehdään sekä silkasta rakkaudesta että sen varjolla.

”Niin pysyvät usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus.” – Luin myötähäpeää tuntien Jari Tervon raamatuntulkintoja, jotka liittyvät Paavalin tunnettuun kirjeeseen. Kreikan kielessä on kolme rakkautta merkitsevää sanaa ja yksi niistä olisi viitannut homoseksuaalisuuteen, mutta Tervon siteeraamassa kohdassa puhutaankin Jumalan rakkaudesta.  Ihan kivasti sanottu, Jari Tervo, mutta valitettavasti lainaamallasi kohdalla ei ole mitään tekemistä tämän avioliittoasian kanssa. Käytät Raamattua niin kuin fundamentalistit, mutta toiseen suuntaan.

Vastapuolta on tahallisesti ärsytetty. – Tasa-arvoinen avioliittolaki on propagandistinen käsite vähän samaan tapaan kuin pakkoruotsi. Se määrittelee oikean vastauksen ennen kuin on alettu edes keskustella. Eduskuntatalon seinille loihdittu valoshow ja peukuttaminen ovat ärsyttäneet niin ikään ja huonontaneet keskusteluilmapiiriä.

Vastapuolta halveksitaan. – Eivät ne kaikki toiset ole ahdasmielisiä idiootteja.

Kumpikin osapuoli 

Kumpikaan osapuoli ei ole huomannut, että vastapuolen ajattelussa ei ole kyse vain asiallisista asioista vaan symboleista. – Ehkä tämä on kaikkein tärkeintä. Juuri symboleista ihmisen on vaikea antaa periksi. Koetapa ehdottaa, että Maammelaulu korvattaisiin Olen suomalainen -iskelmällä tai että itsenäisyyspäivä siirrättäisin joulukuun kuudennelta aina lähimpään lauantaihin. Kataloniassa keskustellaan siitä, voisivatko FC Barcelonan pelipaidan raidat olla vaakatasossa, kun ne tähän saakka ovat olleet pystyssä. Väitellään siitä, riittävätkö perinnettä kantamaan entiset värit (joiden vaihtamista ei sentään kukaan uskalla ehdottaa) vai onko raitojen suunnalla ratkaiseva merkitys. Tyhmempi luulisi, että tämä kaikki on samantekevää, muttei ole, koska pelipaita on symboli.

Toisille sukupuolineutraalin avioliiton saavuttaminen on ihmisoikeuksien symboli, eikä siitä unelmasta niin vain anneta periksi. Toiset ovat kutsuneet sillä sanalla oman elämänsä tärkeintä ihmissuhdetta; ei se se ajatus helposti käänny toiseen asentoon. Ja joillekuille pystyraidat vain ovat tärkeitä, vaikeasti selitettävästä syystä.
Ja sitten tämä: ei ole uskottavaa, että kaikki meikäläiset olisivat aina kaikilla tavoin oikeassa ja kaikki heikäläiset aina kaikilla tavoin väärässä.

Kunnioitusta, itsekritiikkiä ja asiallisia perusteluita 

Olen sikäli arkkipiispan linjoilla, että oma kanta on hyvä sanoa ääneen, mutta toistakin osapuolta on kunnioitettava. Lisäksi on tärkeää, että perustelut eivät ole aivan puutaheinää.

Minulla on tietysti omakin mielipiteeni. Jos joku haluaa lukea Päivi Räsäsen aiheuttaman kohun jälkeisen tekstini, se on katsottavissa täältä. Varmaan muotoilisin jonkin asian nyt hieman toisin, mutta peruslinjani löysin tuolloin; ja jos olemme rehellisiä, niin myönnämme, että me kaikki tässä olemme muuttaneet mielipiteitämme ehkä aivan nuorinta väkeä lukuun ottamatta; he kun ovat alun alkaen syntyneet toisenlaiseen maailmaan.Tämä on myös sukupolvikysymys.

Koulupäivien muisto

Koulujen lopettaminen vaikuttaa myös koululaisten koulupäivien pituuteen. Muistelen tässä kouluvuotta, jonka alkaessa olin kymmenen vuotta ja loppuessa yksitoista. Useimmat kellonajat olen päätellyt niistä takuuvarmoista tiedoista, että koulupäivä alkoi yleensä klo 8.15 ja päättyi klo 14.05.

klo 6.30 herääminen

klo 6.50 alkoi kahden ja puolen kilometrin kävely asemalle (hiihtopäivinä raahasin sukset)

klo 7.40 astuin junaan

klo 8.00 aloin kävellä hieman alle noin kilometrin matkaa koululle

klo 8.15 alkoi koulu (väsytti valmiiksi)

klo 14.05 päättyi koulu (joskus tuntia myöhemmin, joskus tuntia aiemmin) ja väsytti edelleen

klo 15.00 astuin junaan

klo 15.20 aloin kävellä kotiin (hiihtopäivinä raahasin sukset)

klo 16.00 olin väsyneenä ja nälkäisenä kotona (ehkä kerran viikossa tuntia myöhemmin) ja alkoi väsyneen lapsen epämääräinen toiminta, kun oikein mitään ei jaksanut

klo 18.00 alkoi läksyjen teko

klo 19.00 kenties oli puolentoista tunnin iltavapaa (ellei ollut kokeita)

klo 20.30 iltatoimet

klo 21.00 menin nukkumaan

Koulupäivälle tuli pituutta yhdeksän ja puoli tuntia. Jäljellä olleeseen viiteen tuntiin oli sijoitettava pakolliset ruokailut ja iltatoimet, ja läksyt ja mahdolliset kokeisiin lukemiset (erityisesti jäi mieleen biologian opettaja, joka aina jaksoi muistuttaa, että vihko ei ollut riittävän kaunis).

Tämäkö olisi niitä lapsuuden kokemuksia, jotka ovat tehneet minusta vahvan aikuisen? – Ei varmasti ollut. Se oli painajainen, josta heräsin seuraavana vuonna, kun muutimme koulun viereen. Yhtäkkiä minulla oli jokaisena arkipäivänä yli kolme tuntia ylimääräistä aikaa. Taakkani oli taas kohtuullinen, ja koulunumerot alkoivat nousta.

******

Himmeä blogi: Autolla ajoa öiseen aikaan 1.12.2014 

Esimerkki kaaviolla huijaamisesta

Eivät vain sensaatiolehdet vääristele ja paisuttele asioita. Kotoinen Yleisradio osaa saman. Vai olisiko tämä vain ymmärtämättömyyttä?

Kuluneella viikolla Yle julkaisi kaavion raakaöljyn hinnan laskusta. Kuvasta syntyy vaikutelma, että hinta olisi laskenut murto-osaan alle vuodessa. Tässä temppu on tehty pudottamalla taulukosta pienimmät numerot pois:

Todellisuudessa hinta on pudonnut, muttei sentään murto-osiin. Oikeampi kuva olisi tämä: (kuva)

  

Kaavioista syntyvää vaikutelmaa voi säätää myös muuttamalla korkeuden ja leveyden suhdetta. Paisuttelija tekee näin: 

 

Vähättelijä tekee näin: 

Älä keskustele mielenterveytesi tähden

Aamulehden verkkopalveluiden kehityspäällikkö Seppo Roth sanoi viitisen vuotta sitten näin: "On kolme asiaa, joista netin keskustelupalstoilla ei pystytä puhumaan millään järkevällä tavalla: uskonnosta, polkupyöräilystä Tampereella ja ruotsin kielen asemasta Suomessa."

On niitä muitakin aiheita, joista oikeat mielipiteet ovat jo valmiina:

– rattijuopot

– vankeusrangaistusten pituus (erityisesti raiskaajat ja pedofiilit)

– koulujen työrauha

– Päivi Räsänen

– sukupuolineutraali avioliitto

– viinan hinta ja rajoitukset

– mopoautot
– sotaveteraanit

– koulukiusaaminen

– kansanedustajien palkat

Näissä kaikissa aiheissa on yksi ainoa totuus, tai sitten on kaksi vastakkaista totuutta eikä siinä välissä ketään. Ensimmäisessä mallissa ei edes tiedetä, että on olemassa vakavasti otettavia muita tai lieviä epäilijöitä. Toisessa mallissa intetään omaa asiaa muita kuuntelematta ja samalla vastustajia kumoten.

Kumpikaan keskustelu ei ole keskustelua. Mielipiteet on jo päätetty ja oikeat vastaukset on annettu.

Ja miksi edes pitäisi keskustella, meikäläisethän ovat joka kerta oikeassa ja heikäläiset joka kerta väärässä; ja jos koko kansaa jotain hokee, niin kyllähän sen totta täytyy olla.

Viisi vatsasairasta viiden tähden hotellissa

Suomen Unkarissa pelaama jalkapallomaaottelu päättyi traumaattiseen häviöön. Tulosta ei voi selittää sillä, että avauskokoonpanoa oli jouduttu muuttamaan vatsataudin takia. 

Tuntuu kuitenkin oudolta, että viiden tähden hotellissa viisi pelaajaa saa ruokamyrkytyksen. 

Vastaavaa on tosin tapahtunut ennnenkin.

Maajoukkueen entinen valmentaja Aulis Rytkönen muisteli vuoden 1978 Kreikan matkaa: Hävisimme käsittämättömästi 8-1, emmekä todellakaan olleet näin huonoja, vaikka olimme. Simo Syrjävaaran kanssa pohdimme pelin jälkeen, että porukkamme oli jollain lailla "doupattu", huumattu, myrkytetty tai jotain vastaavaa. Meillä ei ollut näyttöjä, paitsi omat silmämme, emmekä siis voineet tehdä asiasta skandaalia. Ruoan suhteen ei siihen aikaan ollut minkäänlaista kontrollia, joten mitä vaan saattoi tapahtua. Maajoukkueemme lääkäri Juhani Pöntinen valitsi ruoat, muttei hänkään seurannut ruoan valmistusprosessia. 15 minuutin pelin jälkeen muutama pelaaja halusi jo tulla pois kentältä valittaen outoa oloa. Yleensä varmaotteinen liberomme Arto Tolsa teki karmeita munauksia. Koko joukkue oli syvässä unessa, pelasimme kuin hidastetussa filmissä. Penkillä saatoimme vain ihmetellä menoa, mutta vahinko oli jo tapahtunut emmekä voineet tehdä enää mitään. Pelaajat olivat niin omissa maailmoissaan, etteivät he tajunneet mitään outoa tapahtuneen.

Pitäisikö maajoukkueen hankkia oma kokki?

Akateemisia vessakirjoituksia

Kävin Helsingin yliopistolla.

Yliopiston vessa todisti kirjoitustensa aihevalinnoilla, että akateemista väkeä kiinnostavat samat asiat kuin muutakin rahvasta.

On kuitenkin tuotekehittelyä, että vessan ovessa oli sisäpuolella suuri paperi, joka peitti melkein koko oven. Raapustelut ohjattiin siihen.

Kirjoitukset olivat pysyneet hyvin paperilla. Yhden teksti ei siihen tilaan mahtunut, mutta ajatus oli sitten sitäkin älykkäämpi. Lause oli puoliksi paperilla, puoliksi ovessa: "Täytyy rikkoa rajat."

Metusalem kuoli ns. korkeassa iässä

Suuri osa uskonnollisista väärinkäsityksistä johtuu siitä, että ihmiset eivät ymmärrä uskonnollisen kielen erityisluonnetta. Ei tiedetä, miten luomisen seitsemän päivää tai Metuselahin 969 elinvuotta olisi ymmärrettävä.

Rippikoululaisille olen selittänyt, että tuhatjalkaisellakaan ei välttämättä ole tuhatta jalkaa. Siksi kaikki epätarkkuus ei ole huijaamista.

Kalastukseen sovellettuna: oletetaan, että tarkasti mitattuna hauki olisi painanut 1,483 kg. Silloin
– 1,483 kg olisi oikea paino
– 1,481 ja 1,485 kg olisivat epätarkkuuksia tai mittavirheitä
– puolitoista kiloa olisi pyöristämistä
– pari kiloa olisi liioittelua eli kalavale
– 5,2 kg olisi valehtelemista
– 320 kg olisi jotain, mille ei ole sanaa; se ei olisi enää valehtelemista eikä liioittelua, koska siinä ei yritetäkään väittää, että kala olisi painanut yli 300 kg.

Metuselahiin sovelluttuna: oletetaan, että joku ihminen eläisi kalenterivuosissa mitaten 78 vuotta. Silloin
– 78 vuotta olisi oikea ikä
– 77 ja 79 vuotta olisivat epätarkkuuksia
– 80 vuotta olisi pyöristämistä
– 100 vuotta olisi liioittelua
– 112 vuotta olisi valehtelemista
– 969 vuotta ei enää olisi liioittelemista eikä valehtelua vaan jotain muuta.

Kreikkalainen valikoima

Kirjailija Pentti Saarikoski sanoo, että hedelmällisyyden jumalatar Afrodite on jumalista julmin, koska hänelle on uhrattava kaksi päivää viikossa. Aika paljon Saarikoski kieltämättä uhrasi Afroditelle. Tuloksena oli lapsia, jotka eivät tienneet isästään juuri mitään. Poika eli Saska Saarikoski kirjoittaa: "Muut saivat rauhassa pitää häntä nerona, minulle hän oli isä, joka ei soittanut, kirjoittanut tai tullut katsomaan jalkapallomatsiani."

Vielä suuremman osan elämästään Pentti Saarikoski uhrasi Dionysokselle, viinin jumalalle.

On muitakin kreikkalaisia jumalia, jotka voivat yliannoksina tärvätä elämää. 

Joku omistaa koko ikänsä laitoksen palvelemiseen, joka kumartaa Arekselle/Marsille eli sodan jumalalle. Hefaistoksen eli tekniikan jumalan alamaisia ovat kaikki suomalaiset miehet, jotka ovat valmiita mihin tahansa epämukavuuteen, kunhan saavat tehdä sen jollain laitteella. 

Hermes on kaupan ja tieteen jumala, ja hänen seuraajansa uskovat tietävänsä muita paremmin ja muilta kyselemättä, mihin suuntaan maailmaa on kehitettävä. Hebe (nuoruuden jumala) on huumannut mainosihmisten päät, ja voiton jumalattarella eli Nikellä on jopa oma tuotemerkki. Hekate (yön, aaveiden ja noituuden jumalatar) hallitsee peliteollisuutta. 

Askleopios (lääkinnän ja terveyden jumala) ja Epione (kivunlievityksen jumala) ovat saaneet läpi ajatuksen, että kaikki on hyvin, kun ruokavalio on kohdallaan, kypärä päässä ja turvaliivit vilkkuvat keltaista. 

Jotkut jumalat ovat laskussa: Pan (paimenten, karjalaumojen ja villinluonnon jumala) ei ole saanut tältä vuosisadalta mitään sijaa. Eosta (aamuruskon jumalatarta) ei näinä aikoina Suomessa juuri näy, mutta vuodenaika nyt on tällainen.

Uskonnon neuvostoliittolainen malli

"Uskonto on kuin penis. Omastaan pitää olla ylpeä! Mutta sitä ei oteta esille julkisesti, ei tarjota lapsille, eikä se saa ohjata ajattelua."

Tällaista oppia jakoi Vapaa-ajattelijoiden liitto pyhäinpäivän aamuna Twitterissä. Minäkin hymähdin, olihan tuo näppärästi ja kansaanmenevästi sanottu.

Kaikki nokkelat letkautukset eivät vain kestä kriittistä käsittelyä, eikä kestä tuokaan - ellei sitten satu olemaan neuvostoliittolaisten käytäntöjen kannalla.

Tuo vapaa-ajattelijoiden tviitti nimittäin on varsin tarkka kuva siitä, millä ehdoilla Neuvostoliitossa sallittiin uskonto. Ei suoranaisesti käsketty olemaan siitä ylpeä, mutta salainen ylpeys sallittiin, kunhan vain pysyttiin niissä rajoissa, joita Alexander Solzhenitsyn kuvasi lainatessaan Tanja Hodkevitsin sanoja Stalinin leiriltä: "Rukoilla saat toki vapaasti, mutta vain niin, että Jumala kuulee."

Ainakaan minulle ei heti valkene, miten voisi olla jostain asiasta ylpeä kertomatta siitä muille. Tviitin kielikuvia käyttäen kyse lienee jonkinlaisesta masturbaatiosta.

Virolainen kirjailija Jaan Kross kertoo, millaisiin käytäntöihin johti se, että uskonto poistettiin julkisesta elämästä: pappi ei saanut kävellä virkapuvussa kotoaan kirkkoon, vaikka kirkko oli toisella puolen tietä. Hän tarvitsi tien ylittämiseen kahdet vaatteet.

Jos uskonto suljettaisiin julkisuudesta, aika moni käytäntö muuttuisi. Olisiko kirkkorakennukset huputettava niin kuin niissä olisi julkisivuremontti? Olisiko minun pappina kieltäydyttävä ilmoittamasta ammattiani? Pitäisikö lakata kertomasta julkisesti, missä ja milloin ensi vuoden rippikouluja pidetään? Kiellettäisiinkö kuolinilmoitusten ristit? Siirrettäisiinkö joulurauhan julistus sisätiloihin Turun tuomiokirkkoon? Laitettaisiinko Johann Sebastian Bach soittokieltoon? Vietäsiinkö vanhat taulut museoiden avoimista tiloista kellariin, kun niissä on se niin kiusallinen risti?

Ja ettei tarjota lapsille. Ei varmaan kaikissa muodoissaan, mutta lapselle sopivasti kyllä. Lapsen on hyvä tietää, miksi isällä on pippeli ja mitä sillä suunnilleen tehdään.

Onko tosiaan paha asia, että ottaa lapsensa mukaan hautausmaalle pyhäinpäivänä? Eikö lapsille saisi enää kertoa, että joululla tai pääsiäisellä on jotain tekemistä uskonnon kanssa?

"Eikä se saa ohjata ajattelua". Samaa ne yrittivät Neuvostoliitossa, jossa sallittiin vain marxismi-leninismi. Jopa Dostojevski oli siellä hieman epäilyttävää. Jos uskonto suljetaan ajattelusta pois, kapeaksi muuttuu. Pois putoavat Martin Luther King, Graham Greene, Pentti Saarikoski, Augustinus, Mahatma Gandhi, Leo Tolstoi, Sören Kierkegaard (ynnä tuhansia muita, joihin usko on jättänyt jälkensä), ja myös tämä blogi. Tuloksena on reikäistä historiaa ja aukkoista ajattelua.

Ja alun alkaen on mennyt sananvapaus. 

Himmeä blogi

Tämän blogini linja on ollut linjattomuus. Olen kirjoittanut, mitä on sattunut mieleen juolahtamaan. Kohtalaisen paljon on ollut tekstejä, jotka ovat liittyneet etiikkaan tai kirkolliseen elämään, mutta kirjoituksia on ollut myös jalkapallosta, kirjoista, nuorista ja elämän kummallisuuksista. Ulkomaan reissuilla olen pitänyt jonkinlaista matkapäiväkirjaa. Dostojevskia en ole unohtanut.

Yksi johtava periaate on kuitenkin ollut: olen koko ajan kirjoittanut jostain muusta kuin itsestäni. Harvoja poikkeuksia ovat olleet jalkapallokisojen aikaan julkaisemani päiväohjelmat. Monesti näkökulmani ovat olleet henkilökohtaisia, mutta aina olen pyrkinyt katsomaan vähintään viiden metrin päähän.

Tällä hetkellä seurustelen päivät pitkät Pentti Saarikosken kanssa. Pohdin hänen elämäänsä, kirjoituksiaan ja jumalakuvaansa. Tämä on yksinäistä elämää. Esimerkiksi tänään en ole nähnyt yhtäkään ihmistä, en ole kuullut kenenkään ihmisen sanovan mitään.

Niinpä ajattelin kirjoittaa uuteen kakkosblogiini jotain siitä, mitä Penan kanssa keskustelu saa syntymään tai mitä elämäni yleensä on näinä nykyisinä aikoina. Hetken ajattelin nimetä tämän blogin Pentti Saarikoski -blogiksi, mutta sitä en sitten tehnyt siltä varalta, että tekisi mieli jatkaa kirjoittamista Saarikosken jälkeisessä elämässä.

Tiedossa on siis tätä ensisijaista kirjoitusalustaani enemmän yksityisiä asioita ja minäkerrontaa. En kuitenkaan pidä paljastelemista. Niinpä lupaan, että mitä lähemmäksi tulen itseäni, sitä hämärämmin kirjoitan. En tavoittele suuria ihmisjoukkoja. Jos viisitoista ihmistä lukee päivässä, se saa riittää.

Himmeitä kirjoituksia, olkaa hyvä: http://himmeet.blogspot.fi/.

En kuuntele enää mitään

Muutaman vuoden takaa muistan keskustelun, jossa muuan äiti muisteli sitä, kuinka oli saanut vakavasti sairaan lapsen. Kesti toista vuotta, kunnes selvisi, että lapsi jäisi eloon ja kaiken lisäksi kykenisi elämään normaalia elämää.

Äiti sanoi, että hänellä oli ollut yllättävä vaikeus: oli opeteltava rakastamaan lasta, johon ensin alkuun ei uskaltanut menettämisen pelossa kokosydämisesti kiintyä.

Minulle on käymässä radio-ohjelmien kanssa samalla tavoin. En uskalla ryhtyä vakiokuuntelijaksi, koska ohjelma kuitenkin lopetetaan.

Olin Hannu Taanilan Sävelradion jokaviikkoinen seuraaja. Merkittävintä Taanilassa oli hänen yleissivistyksensä ja myös hänen kriittisyytensä. Hänellä oli ylivoimainen kyky yhdistellä ylevää ja alatyylistä, hurskasta ja arkipäiväistä, kaunista ja likaista. Samaan lauseeseen tai ainakin peräkkäisiin virkkeisiin mahtuivat Johann Sebastian Bach, Jeesus, Karl Marx, Suomen vallassa ollut pääministeri, Niemisen Late,  Patajärven Emma ja suolahtelainen traktorin valmistus, johon hän sai luotua vahvemman tunnelman kuin Antero Mertaranta Suomen ja Kazakstanin väliseen maaotteluun.

Minusta tuntuu, että Taanilan tapa kuljettaa tarinaa ja yhdistellä asioita on vaikuttanut jopa siihen tapaan, jolla minä esiinnyn julkisuudessa.

Taanilan ohjelma oli ainoa säännöllisesti seuraamani radio-ohjelma. Sitten ne päättivät antaa Taanilalle kenkää.

Kului jonkin aikaa, ja alkoi Heikki Harman juonnettu musiikkiohjelma Pop eilen - toissapäivänä. Rupesin kuuntelemaan sitä. Sen ainoa vika on ollut, että se tulee sunnuntain kirkonmenojen kanssa samaan aikaan, mutta sekään ei haittaa, koska on Areena.

Nyt ne ovat potkimassa Heikki Harmaa pihalle. Parempi, etten kuuntele enää mitään.

Varoittaminen voi olla vaarallista

"Aja sitten varovasti.". Tämä on tavallisimpia toivotuksia, joilla vanhemmat evästävät juuri ajokortin saaneita lapsiaan, kun nämä lähtevät liikenteeseen. Säännöllisesti höpötettynä se vie tarkoitetun tehon. 

Kukaan ihminen ei jaksa olla koko aikaa erityisen varovainen. Millä sanoilla evästää lähtijää vaikkapa oikeasti vaarallisella nollakelillä, kun samaa hokemaa on taottu koko kesä?

Liian usein myös radion kelivaroitukset ovat tyhjää jorinaa. Viimeksi lauantaiaamuna kuulin Järvenpäässä, että Pirkanmaalla olisi huono ajokeli. Tuumasin, että ans kattoo ny; liian monesti petyttyäni siihen, että varoitellaan siitä, missä ei ole mitään varoittamista.

Tulin Tampereelle. Lämpötila oli plussan puolella ja tienpinta sula. Lunta ei ollut missään, ei edes räntää.

Eikä pidä kutsua lievää lumisadetta vaaralliseksi keli. Riittää hyvin, että radiossa sanotaan: "Satelee vähän lunta." Tai tarvitseeko sanoa sitäkään? Näkeehän sen, kun katsoo itse.

En vietä teemapäivää -teemapäivä

Tänään on YK:n päivä. 

Lisäksi tässä kuussa on vietetty tai vietetään kansainvälistä ikääntyneiden, väkivallattomuuden, eläinten, kunnon työn, kuolemanrangaistuksen vastaisuuden, kaapista tulemisen, valkoisen kepin, maaseudun naisten, rintojen terveyden, köyhyyden poistamisen, tilastojen, änkyttämisen, nallekarhujen, audiovisuaalisen perinnön, animaatioiden, luonnononnettomuuksien torjunnan, kananmunan ja isovanhempien päivää.

Lisäksi tämän lokakuun ohjelmaa ovat maailman opettajien päivä, maailman postipäivä, maailman standardien päivä, maailman näkökyvyn päivä, maailman nälkäpäivä, maailman ravintopäivä, maailman psoriasispäivä, maailman mielenterveyspäivä, maailman käsienpesupäivä ja maailman Habitat-päivä.

Ensi kuun ehdoton tärppi on Älä osta mitään -päivä, jota vietetään kerran vuodessa. Se keksittiin, kun lakkautettiin sunnuntai, tuo viikoittainen Älä osta mitään -päivä.

Ehdotan, että ensi vuosi julistetaan kansainväliseksi jäniksen vuodeksi. Omassa kalenterissani on ainakin muutama Älä vietä mitään teemapäivää -teemapäivä.

Kuplavolkkarin mainoksesta opittua

Olen muistellut kahta lapsuudessani näkemääni Kuplavolkkarin mainosta. 

Ensimmäinen oli se, jossa pikkupoika luetteli ohi ajavien autojen merkkejä. Ne olivat kaikki Volkkareita. Kuplahan oli silloin kaikkein yleisin automerkki. Sitten vihdoin poika hihkaisi: "Isä!" – Ja isäkin tuli Kuplalla.

Tuo mainos oli hellyttävä. Toinen oli syvällisempi.

Siinä toisessa kerrottiin, miten aina muuttumattomaksi kuviteltu Kuplavolkkari oli muuttunut monien valmistusvuosiensa aikana. Mainoksessa sanottiin, että alkuajoista vain kaksi osaa oli säilynyt entisellään. En muista, mikä se toinen oli, mutta toinen sijaitsi jossain vaihdekepin alapäässä.

Melkein kaikki oli muuttunut, mutta muoto ja perusidea olivat alati tunnistettavia, ja samalla ne loivat turvallisuutta.

Ja tässä tulikin minun ajatukseni siitä, minkä mallin mukaan maailmaa on kehitettävä.

Nössöt nimet vaihtoon

Esimerkiksi Nokian seurakunnan vaalilistoista tavallinen ihminen ei ymmärrä mitään. 

Tulevaisuuden kirkko, Tulkaa kaikki ja Meidän kirkko vaikuttavat aivan samalta mössöltä. Näitä vaaleja ei enää pelasteta, mutta seuraavia varten tarjoan Nokialle ja vähän muuallekin tällaisia valitsijayhdistysten nimiä:

* Seurakunnan sisäpiiri

* Jeesuksen morsiamet

* Kirkollisveronmaksajat

* Uskovaiset

* Ateistit kirkon puolesta

* Kirkkomuseo

* Seurakuntalaisten demokraattinen liitto (SKDL)

* Kassanvartijat

* Pappien kahviseura

* Muutos 1970

* Periaatteessa myötämieliset
* Rakenneuudistuksilla taivaaseen

* Homo Sapiens

* Koti, uskonto ja isänmaa

* Globaalisti yleisuskonnolliset.

Patajärvi treenaa

Edellisen koulukiusaamista käsitelleen blogikirjoitukseni palautteista olen jäänyt miettimään jämsänkoskelaisen ystäväni Salon Jussin nuoruudenmuistelmaa: Alkoi riivatun moinen mollaaminen kun en oikein sopinut muiden poikien formaattiin, tulin vähän liian isoista kuvioista sotkemaan jo valmiita kuvioita. Minulla ei hermo kestänyt kovin kauan, vaan ratkaisin asian koulumatkalla perinteisesti, minua osattiin odottaa ja niin odotin minäkin, luuvitonen räkämökinkatolle ja tietenkin sille pääkiusaajalle, homma oli siinä eikä kiusaamista enää ollut, kunnes sitten yläasteella kaikki alkoi uudestaan, olin ehkä liian viksu ympäröivään massaan verrattuna ja siitä se taas alkoi. Aluksi sorruin itsekin kiusaamiseen, koska kuvittelin saavani hyväksynnän sillä, ei toiminut. Vanhat lääkkeet kehiin, luuvitonen räkämökin katolle ja taas oli kaikki kunnossa.

En kannata väkivaltaa, en suosittele tällaisia ratkaisuja, mutta siitä huolimatta olen sitä mieltä, että tällaisista ratkaisuista on uskallettava puhua. Muuten keskustelussa ei päästä eteenpäin ja ratkotaan lähinnä tyttöjen ongelmia. Salon Jussin metodi on sentään kaikkein tavallisin keino, johon nuorten miesten maailmassa on perinteisesti turvauduttu.

Jussin kommentit luettuani mieleeni tuli irtolause, jonka olen joskus kuullut poikaporukan keskeltä.

"Patajärvi treenaa", joku sanoi. Kun tunsi tuon vähätellyn ja varmasti koulukiusatunkin Patajärven pojan, saattoi päätellä, mitä lauseella oikein haluttiin sanoa. Varsinainen sanoma oli: Patajärvi oli päättänyt, että sille ei enää auota päätä.

TV2:n ilta koulukiusaamisesta floppasi

TV2:n paljon mainostettu koulukiusaamista käsitellyt teemailta floppasi melkein kaikessa. Varmasti se herätti katsojissa tunteita, ja siinä mielessä sillä on terapeuttista merkitystä. Siinä ei myöskään vähätelty tätä tärkeää aihetta.

Mitään muuta hyvää ohjelmassa ei ollutkaan. Syntyi vaikutelma, että toimittajat eivät ole olleet koulussa sitten omien lukiovuosiensa.

Esikoululaisia ja lukiolaisia ei voi käsitellä samalla kertaa

Ohjelma yritti haukata liian usein palan. Koulukiusaaminen ei ole yksi klöntti, jolla on tilanteesta riippumatta samat syyt, seuraukset ja ratkaisut. Esikoulun ongelmat ovat aivan toisenlaisia kuin lukion, ja niiden välissä on kolmetoistavuotiaiden maailma, joka on taas aivan omansa. Ylettömästä kaikenkattavuudestaan huolimatta ohjelma kuitenkin sivuutti ammattikoulut, vaikka aivan hiljattain on ollut uutisia siitä, että niissä opiskelevat tytöt kokevat todella paljon seksuaalista häirintää.

Tavallisia mopopoikia ei ollut missään

Melkein kaikki ohjelmassa ääneen päässeet nuoret olivat tyttöjä, eivätkä harvat pojat antaneet vaikutelmaa siitä, että joku heistä pelaisi jääkiekkoa tai ajelisi vapaa-aikanaan mopolla. Niinpä puheet ja kokemukset olivat tyttömäisiä. Tietysti tyttöjä on helppo saada keskustelemaan tällaisesta aiheesta, mutta kyllä Suomessa on myös esiintymistaitoisia, ajattelevia poikia. Tunnen monta.

Nuorista tehtiin idioottimainen, villi lauma

Ohjelman loppupuolella joku nuorista huomautti heidän leimaamisestaan. Nuoret eivät ole joukko pösilöitä, jotka alkavat heti hakata toisiaan hengiltä, kun opettajat ja vanhemmat poistuvat paikalta. Suuren osan ajastaan nuoret ovat keskenään ja pystyvät vastuulliseen toimintaan.

Luotiin vaikutelma, ettei asioiden muuttaminen olisi lainkaan nuorten vastuulla

Totta kai nuoret pystyvät muuttamaan asioita, ja heiltä voidaan myös edellyttää jotain. Esikoululaisilta ei voi odottaa kovin paljon, mutta kasvaminen ei mene niin, että kaikista lasten ja  nuorten tekemisistä on vastuu vanhemmilla, ja sitten 18-vuotiaina nuoret pullahtavat 100 prosentin vastuuseen niin kuin tipu murtautuu munasta. Vastuu kasvaa vähitellen iän mukana, ja viidentoista ikäiset ymmärtävät paljon.

Tarjottiin liian yksinkertaisia vastauksia

Ratkaisuiksi tarjottiin keskustelua, ankaraa puuttumista ja rangaistuksia. Unohdettiin, että myös koulukiusaamisesta syytetyllä on oikeusturvansa, sillä kiusaajaksi leimaaminen on yksi koulukiusaamisen muoto. Muistan eräänkin nuoren, joka muisteli lapsuuttaan. Hän oli ensin tehnyt itseensä naarmuja ja mennyt sitten kertomaan äidille, että isoveli raapi. Olen ollut rippikoulussa, jossa joukko nuoria suggeroi toisiaan siihen, että heidän syrjimästään nuoresta tehtiin kiusaaja. Nämä tapaukset ovat harvinaisia, mutta niihinkin on varauduttava. Rangaistuksilta ei muutenkaan pidä toivoa liian paljon. Ne vähentävät kielteistä käytöstä, mutta niiden avulla ei voida luoda positiivista ilmapiiriä, joka varmimmin ehkäisee kiusaamista.

Nollatoleranssi on tyhjää höpinää

Erityisesti ministeri Kiuru painotti kiusaamisen nollatoleranssia. Ajatus on kaunis, mutta käytännössä pelkkää propagandaa. Kun sana "nollatoleranssi" mainitaan, voidaan olla varmoja, että puhuja pyrkii olemaan vakuuttava, mutta todellisuudessa ei tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olen aiempaan blogikirjoitukseeni kerännyt luettelon asioista, joihin nollatoleranssia ainakin on esitetty.

Opettajat eivät ole fakiireja

Näkyvimmin ja vakuuttavimmin ohjelmassa esiintyi tamperelainen äidinkielen opettaja Tiina Keskinen, joka Aamulehden kolumneissaan on osoittautunut viisaaksi ihmiseksi. Koulukiusaamista ei poisteta Duudsonien koulukiertueilla, mutta Tiina Keskisen yhteisöllisyyttä korostavilla toimintatavoilla on varmasti merkitystä. Ongelmana on vain se, että koulukiusaamisen ehkäisy sopii erinomaisesti äidinkielen opetukseen, mutta matematiikan opettaja ei voi kovin monta tuntia olla yhteisöpedagogina, koska yhtälötkin on opittava.

Kiusaamisen havaitseminen ja lopettaminen ei välttämättä ole helppoa

Kiusaaminen ei välttämättä lopu siihen, että aikuinen tulee paikalle ja kieltää sen ja määrää riittävästi jälki-istuntoa. Myös kiusaamisen havaitseminen on vaikeaa. Avoimet solvaukset on helppo nähdä, mutta mitä opettaja voi tietynlaisille silmäyksille tai muodollisen korrekteille lauseille? Enkä minä ainakaan tiedä, minkä neuvon voisi antaa sille kuudetta luokkaa opettaneelle miehelle, joka sanoi, että luokan tytöt loukkaavat toisiaan sanoilla: "Sinä et tarvitse rintaliivejä."

Sana "koulukiusaaminen" joutaisi hetkeksi telakalle

Joskus sanat kuluvat. Koulukiusaaminen on ollut pitkään käyttökelpoinen sana. Se on nostanut esiin monien ihmisten katkeruuden syyn. Se on muistuttanut yhteiskuntaa pitkään unohdetusta kärsimyksestä ja pysyvistä traumoista. Nyt sana on kulunut ja tarkoittaa melkein mitä tahansa, mikä koulussa ahdistaa. Se olisi syytä vetää käytöstä pois ja keskittyä vaikkapa siihen,
1) että kukaan ei puhu eikä kirjoita toisesta ihmisestä epäasiallisesti,
2) että ketään ei järjestelmällisesti sivuuteta
3) että kenenkään fyysistä koskemattomuutta tai omaisuutta ei uhata.

Tähän kolmen kohdan ohjelmaan ei tarvita sanaa ”kiusaaminen”.

Tuntemattoman kuunnelma on moraalinen ongelma

Olen automatkoilla kuunnellut radiosta Tuntemattoman sotilaan uutta kuunnelmaversiota. Joka kerta kuuntelemiseni on jäänyt kymmeneen minuuttiin, minkä jälkeen on ollut pakko vaihtaa kanavaa.

Lopettamisen syynä on ollut moraalinen ongelma, joka ei mitenkään liity sotaan: olen ajautunut väittelemään itseni kanssa siitä, kuinka paljon jotain kirjallista tuotetta voi muuntaa ja kirjoittaa uudelleen ja samalla säilyttää ikään kuin mainosmielessä alkuperäisen nimen.

Väinö Linnan teksti jää kuunnelmassa jonkinlaiseksi taustamateriaaliksi.

Joku kynäilijä on kirjoittanut tekstiin kaikenlaista höpötystä, ilmaisesti siinä ajatuksessa, että hänen taustoittamisensa auttaisi ymmärtämään miehiä paremmin. Ei kuitenkaan pidä kertoa sitä, minkä alkuperäinen tekijä aivan tietoisesti jätti kertomatta. Jos niitä höpinöitä olisi tarvittu, Linna olisi ne sinne kirjaansa kirjoittanut.

Toissa maanantaina mittani täyttyi lopullisesti, kun urheiluselostajana sakannut Kaj Kunnas selosti sitä, kuinka Hietanen pysäytti venäläisten panssarivaunun. Hän kieltämättä onnistui luomaan jääkiekko-ottelun tunnelman. Romaanissa sitä ei vain ole, ja juuri tämän lajin hurmosta vastaan Linna on alkuaan kirjansa kirjoittanut.

Aamulla 20 vuotta sitten

Olin pastoraalikurssilla. Sillä tarkoitetaan puolipakollista pappien jatkokoulutustapahtumaa.

Sinä aamuna olimme koolla piispan johdolla. Normaalikäytännön mukaisesti aamuhartaudesta vastasi noin neljän hengen ryhmä. Se oli tehnyt kaiken niin hyvin kuin puolivirallisessa opinnäytetyössä on tapana. Jo edellisenä iltana oli tarkoin mietitty puheet ja rukoukset ja niihin sopivat virret.

Kaikki olisi muuten ollut kohdallaan, mutta jäljellä oli yksi ongelma. Kun tuli toteuttamisen aika, ilmeni, että kukaan ei ollut aamulla katsonut uutisista, että Estonia oli uponnut, tai ei ollut ainakaan reagoinut siihen mitenkään.

Siitä tietyllä tavoin mallikelpoisesta suorituksesta olisin juuri sinä aamuna antanut nolla pistettä.

Jäi sitten piispan tehtäväksi kertoa aamuhartauden jälkeen, että Itämeressä oli yksi uponnut laiva.

Tatuoinnit ja demonit

Mielivaltaista raamatuntulkintaa luterilaisen kirkon ulkopuolelta

Viime päivinä on saanut melkoista nettijulkisuutta video, jossa epämääräiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan (ei ainakaan luterilaiseen kirkkoon) kuuluva Markku Veilo kertoo, että demonit tulevat tatuointien kautta ihmisen sisään.

Veilon puheet ovat hyvä esimerkki mielivaltaisesta raamatuntulkinnasta. Maailmassa ei ole niin kahelia oppia, ettei sitä pystyisi jollain raamatunkohtien yhdistelmillä perustelemaan.  ”Juudas meni pois ja hirttäytyi”,  "Mene ja tee sinä samoin" ja  "Mitä aiot, tee se pian!" ovat kaikki raamatunlauseita, kaksi niistä jopa itse Jeesuksen suusta.

En vastusta tatuointeja uskonnollisista syistä, sillä aivan kaikkia asioita voi käyttää hyvin ja huonosti. Kirveellä voi veistää talon tai tappaa ihmisen. Jopa liiallinen veden juominen voi olla hengenvaarallista.



En vain muuten pidä tatuoinneista

Aivan muista kuin raamatullisista syistä tatuoinnit eivät miellytä minua.

Ensinnäkin: Ne ovat rumia. Ne pilaavat ihmisen kauniin ihon samaan tapaan kuin spraymaalilla tehdyt töherrykset pilaavat arvorakennuksen seinän.

Toiseksi: En päästäisi ketään lykkimään ihoni alle ylimääräisiä aineita. On mahdollista, että parinkymmenen vuoden kuluttua niiden seurauksia selvitellään sädehoitoklinikalla.

Kolmanneksi: Tatuointien symboliikka on yleensä alkeellista. Symboleihin vähän enemmän perehtynyt ihminen joutuu katselemaan monia niistä myötähäpeän vallassa. Kuvataiteen maailmassa ja kirjallisuudessa ne ovat samaa tasoa kuin Matti ja Teppo ovat musiikissa.

Neljänneksi: Tatuointeja hankkivat aivan liian nuoret ihmiset. Vasta noin kolmenkymmenen iässä ihminen on ajatuksiltaan niin vakiintunut, että voi edes harkita minkään pysyvän kuvan ottamista ihoonsa. Ei ole ihme, että myöhemmällä iällä moni katuu. Lävistykset ovat eri asia, sillä reiät kasvavat umpeen.

Viidenneksi: Tatuoinneista voi olla sosiaalista haittaa ainakin ulkomailla. Kaikkialla ei olla niiden suhteen yhtä ymmärtäväisiä kuin Suomessa.

Kuudenneksi: Tatuointeja vailla olevalla ihmisellä on aina vapaus ottaa tatuointi tai olla ottamatta. Kun on tikkauttanut  itseensä ensimmäiset kuvat, tätä valinnan vapautta ei enää ole. 

Seitsemänneksi: Toistan sen ensimmäisen syyn: ne vain ovat rumia, eikä se rumuus iän myötä ja ihon löystyessä vähene.


Yhdestä tatuoinnista sentään pidin

Yksi poikkeus on tullut minua vastaan. Tuore isä oli tatuoinut ensimmäisen lapsensa nimen itseensä. Siinä oli tyyliä, sillä lapsi ei koskaan lähde isästä pois.

*    *    *

Nämä ajatukseni ovat enimmäkseen makuasioita ja mielipiteitä. Hyväksyn sen, että jonkun mielestä olen väärässä. Tatuointi ei tee ihmisestä hyvää eikä huonoa. Jollekulle nuorelle miehelle olen jopa lausunut mielipiteeni hänen esittelemistään kuvavaihtoehdoista, sillä miksi en olisi auttanut häntä hänen valinnoissaan, vaikka minä en tatuoinneista pidäkään?

Raamattu ei kuulu tähän asiaan pätkän vertaa. Sitä tarvitaan johonkin muuhun.

En olisi torpannut ateistin ehdokkuutta

Ateistiksi julistautunut Kimmo Käärmelahti ajatteli tarjota kirkkovaaliehdokkuudellaan Savonlinnaan vaihtoehdon, jota hänen kaltaisensa ihmiset olisivat voineet äänestää. Hänen vaalilauseensa olisi ollut: "Jumalaan en usko mutta kirkkoon haluaisin uskoa." Hän sanoi, että valituksi tultuaan hän olisi tukenut ennen muuta seurakunnan diakoniatyötä ja vaikuttanut omalta osaltaan myös kirkon yhteiskunnallisen aseman purkamiseen.

Lopulta Käärmelahti vetäytyi ehdokkuudesta, koska ei omien sanojensa mukaan halunnut loukata uskovaisia, agnostikkoja eikä ateisteja. Hän aiheutti suunnitelmillaan laajaa hämminkiä. Kyse ei ollut siitä, että hän olisi ollut Vapaa-ajattelijoiden jäsen.

Käärmelahden kaltainen ehdokas on helppo torpata. Voi sanoa, ettei Setan hallintoon ole pääsyä homofobisella ihmisellä tai ettei pasifisteja valita reserviupseerien johtoon. Ihminen ei voi julkisesti vastustaa sitä asiaa, jota hänet on valittu kannattamaan.

Kaikesta huolimatta olisin suonut tälle ateistille hänen ehdokkuutensa. Eihän Savonlinnaan olla sentään pappia valitsemassa. Suomessa oli sitä paitsi pasifistinen puolustusministeri Yrjö Kallinen vuosina 1946 - 48, ja tässä sitä edelleen sätkitään itsenäisenä valtiona.

Ei siellä kirkkovaltuustossa yksi epäilijä turmiota tekisi, antaisipa vain pikantin sävyn ja toisi kokouksiin erilaista näkökulmaa. Jeesus teki täysin tietoisen valinnan kutsuessaan mukaan etäisesti Käärmelahtea muistuttavan Tuomaksen.  Jälkiviisaat voivat tietysti kritisoida hänen valintaansa ja sanoa, että joku uskovaisempi olisi ollut oikea valinta. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, jopa Juudas oli itse Kristuksen valittu.

Enemmän minä olen huolissani niistä valtuutetuista, jotka ovat kaiken aikaa heilahtamaisillaan helluntailaisiksi tai puuhaavat jotain valepiispaa luterilaisen kirkon sisään (siis nämä äkkiväärät naispappeuden vastustajat, jotka ovat ryhmittyneet ns. lähetyshiippakunnaksi, suomentajan selitys). Vaarallisia ovat myös ne valtuutetut, jotka ymmärtävät vain merkin € symboliikkaa.

Usko ja epäusko ovat muutenkin mutkikkaita asioita. Tänään uskomme näin, huomenna noin. Vakaumuksen laatu vaihtelee iän, elämäntilanteen, vuorokauden ja ympäristön mukaan. Avoimen tähtitaivaan alla harvoin tapaa asiastaan vakuuttuneita ateisteja. Ruuhkabussissa maanantaiaamuna klo 7.15 useimpien usko on taas varsin ohutta.

Tavisten sensuuri, osa 2/2

Hautaustoimiston ikkunassa oli lause: "Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho." Allekirjoituksena oli Mika Waltari.

Hautaustoimisto ei saa myydä varastettuja kukkia, muttei myöskään varastettuja lauseita. Siksi kävelin sisälle ja sanoin, että jos Waltari on tuollaista kirjoittanut, se ei ole hänen omaa tekstiään, vaan hän on poiminut sen suoraan Raamatusta. Sanoin, että pahvi vaati korjaamista. Huomautuksestani kiitettiin, mutta näyteikkunaa ei koskaan muutettu.

Laajasti myyntiin päätyneissä kuolinadresseissa näkyy sama tekijänoikeusrikos. Onko se puutteellista kirjallisuuden tuntemusta vai halutaanko korrektisti tarjota tekstejä, jotka ateistikin saattaa ostaa?

Adresseissa ovat Mika Waltarin nimiin kirjoitetut sanat: "Me olemme niin kuin uni ja niin kuin ruoho maan joka puhkeaa kukkaan ja ehtoolla leikataan."

Alkuperäinen Raamatun teksti taas kuuluu näin: "He ovat kuin uni, ovat kuin ruoho, joka aamulla kukoistaa: aamulla se kasvaa ja kukoistaa, mutta illalla se leikataan ja kuivettuu."

Rikos ei peity sillä, että ajatusta vähän lyhennetään, muutetaan sen persoonapronominia ja vaihdetaan ilta ehtooksi.

Tavisten sensuuri, osa 1/2

Ensin ihastuin

Hautajaisissa osuin Eeva Kilven runoksi mainittuun tekstiin, jonka lastenlapset lukivat isoäitinsä muistoksi:

Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen.

Otin tekstin talteen ja käytin sitä, kunnes sain tietää minua viisaammalta, että runo oli väärennös. 

Sitten hävetti

Hävetti, että olin langennut huijaukseen. Eeva Kilven aidossa tekstissä runon viimeinen rivi kuuluu: "Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia." 

Kyseessä ei ole vähäinen poisto, sillä viimeinen lause kääntää koko tekstin uudelle syrjälle, tuottaa varsinaisen oivalluksen ja muuttaa varsin yksiulotteisen runon monitasoiseksi elämänrunoksi.

Sittemmin olen törmännyt väärennöksen toiseen versioon. Joku amatöörikynäilijä on huijauksesta tietoisena rustaillut tekstiä mielestään soveliaampaan muistovärssymuotoon. Hän on kuvitellut, että pois jätetty viimeinen lause voitaisiin korvata tällaisella latteudella: "Mutta sitä ennen he ovat eläneet elämänsä."

Siinä on jo valhetta valheen päällä: niin kuin varas olisi vienyt kultavaasin ja rikoksen paljastumisen jälkeen olisi tuonut tilalle muovikipon siinä luulossa, ettei kukaan huomaa.

Kyyditseminen on taitolaji

Ajokorttini saamisesta on jo niin kauan, että minulla on lupa oitis hypätä satulaan ja ajaa kuinka suurta moottoripyörää tahansa, vaikka en ikinä kuljettanut  mopoa isompaa kaksipyöräistä. Sama oikeus on myös lähes 80-vuotiaalla anopillani, jonka ajokortti on edelleen voimassa.

Tämä ikiaikainen nautintaoikeus tuskin on tuottanut onnettomuuksia. Itsekontrolli on toiminut.

Sen sijaan pelottaa katsella mopoilijoita, jotka kyyditsevät toisiaan. Varsinkin vaappuvat tytöt tarvitsisivat eteensä ja taakseen pari ihmistä heiluttamaan keltaista lippua vaaran merkiksi. Tämä kyyditseminen on vuodesta toiseen sallittua, vaikka joka kuudes mopo-onnettomuuksissa loukkaantunut on mopon kyydissä.  Näiden skootteriakrobaattien rinnalla mopoautot ovat olematon ongelma.

Ei ole tullut kenenkään mieleen, että mopoilijoiden loukkaantumiset vähenisivät kuudenneksella, jos kyyditseminen loppuisi. Väheneminen voisi olla suurempaakin, sillä kyytiläinen vaikeuttaa mopon hallintaa.

Erikoista on sekin, että juuri autokortin saanut saa ottaa auton täyteen väkeä. Jos isällä on tila-auto, nuoresta pojasta tulee melkeinpä linja-auton kuljettaja saman tien, ensimmäisenä viikonloppunaan. Takapenkin känniläiset vauhdittavat menoa.

Ehkä ei ole pahaksi, jos muutama kuukausi harjoiteltaisiin niin, että seuraa olisi enintään etupenkillä. 

Ahtisaarelaiset latteudet ovat joskus parhaita

Moni kieltämättä älykäs kirjoittaja, Jari Tervo mukaan lukien, on yltynyt vaatimaan, että Ukrainan ilmeistä sotaa on uskallettava kutsua sodaksi. Venäjän toiminta on ollut kieltämättä sekä ilkeää että pelottavaa.

"Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan." Tämä oli taas presidentti Mauno Koiviston viisaus.

Kansainvälisten kriisien ratkaisemiseen on lopulta vain kaksi keinoa, sodankäynti ja diplomatia. Edelliseen kuuluu uhoa ja marssimusiikkia, jälkimmäiseen ei. Diplomatialla on oma kielensä, johon suostuminen saattaa olla totuudentorville tuskallista. Diplomatiassa puhutaan hillitysti, ja sen ansiosta päästään rauhanomaisiin ratkaisuihin, joissa ennen pitkää voittaa myös rehellisyys; sanotaanhan, että sodan ensimmäinen uhri on totuus.

Jaksan lukea Sofi Oksasen ja Jari Tervon kirjoittamia juttuja. He uskaltavat sanoa kaunistelemattomia asioita, joista usein vaietaan häveliäästi. Martti Ahtisaaren presidentillisistä uudenvuodenpuheista ei jäänyt mitään mieleen. Ne eivät kiinnostaneet.

Kriisejä selvittämään en kuitenkaan lähettäisi Oksasta enkä Tervoa, vaan Ahtisaaren kaltaisen vanhan ketun, jonka ympäripyöreyksien varaan on helppo rakentaa sopua ja maailmanrauhaa.

Mikä ihmeen "jos"?

Jokaisen vihkipuheeni olen erikseen kirjoittanut. Niiden periaatteellisessa osassa on ilmauksia, joita olen jossain muuallakin lausunut, mutta kahta samanlaista puhetta ei ole ollut.

Olen yrittänyt sovittaa sanani kullekin parille sopivaksi. En ole turvautunut kirkkokäsikirjan valmiisiin puheisiin, vaikka nekään eivät ole kelvottomia.

Vihkiparin puolesta luettavat rukoukset olen sen sijaan ottanut suoraan käsikirjasta. Olen suosinut kahta tai kolmea vaihtoehtoa. Eniten käyttämäni alkaa sanoilla: "Kaikkivaltias, armollinen Jumala. Me kiitämme sinua rakkauden lahjasta."

Tässä rukouksessa on yksi virke hieman häirinnyt. En ole kuitenkaan juuttunut siihen, olen vain mennyt eteenpäin.

Vihdoin viime lauantaina päätin korjata sanamuotoa. Rukouksessa on nimittäin virke: "Jos jokin koettelemus kohtaa, anna sen viedä heitä entistä lähemmäksi toisiaan ja sinua."

Mikä ihmeen "jos"? Sananhan pitää olla "kun".

Elämän harvoja, täysin varmoja asioita on se, että jokaiselle ihmiselle on varattuna vähintään yksi ämpärillinen koettelemuksia. Joku voi väistellä niiltä pitkään, mutta lopulta ne tulevat niin kuin syksy pisimmänkin kesän jälkeen.

Parhaimmillaan nämä koettelemukset lujittavat rakkautta ja opettavat elämässä niin tarpeellista tappioista selviytymisen taitoa. Tätä elämänvaihetta voi riittää pitkään, mutta vihdoin tullaan siihen, että tappioista ei enää voi toipua eikä voi jatkaa niistä huolimatta entiseen tapaan. Silloin on vain hyväksyttävä, että vastassa on se lopullinen koettelemus, josta ei ihmisvoimin selviydy.

Tuo yhden sanan kokoinen viilaus, kun-sanan lausuminen jos-sanan sijasta, parantaa vihkitilaisuuden rukousta ratkaisevasti. Jos siihen syventyy, se voi puhutella uudella tavalla ja olla kannattelemassa nuorta avioparia pitkälle ja kaikkiaan onnelliselle matkalle.