Kiinnostavia sivuasioita vuodelta 2017

Lehdet ovat koonneet tärkeitä uutistapahtumia ja ilmiöitä. Minä en kykene kilpailemaan niiden kanssa. Sen sijaan olen kerännyt yhteen kiinnostavia sivuasioita vuodelta 2017. Mielestäni eräät niistä ovat pääasioiden veroisia sekä kiinnostavuudessaan että merkityksellisyydessään.

1. Kuopion yliopistossa ravitsemustieteen opiskelijoilla on eniten syömishäiriöitä. 

2. Pokémon Gon liikennevaaroista kukaan ei jaksanut jauhaa mitään.

3. "Myötätuntouupumuskoulutus". Joku keksi uuden yhdyssanan ja koulutustuotteen.

4. Iltalehdelle vahvistettiin lähipiiristä, että Sir Christus on kuollut.

5. Jämsäläinen mediapersoona Arto Riukulehto kuoli. Hänet tunnettiin siitä, että hän sai aina hilatuksi itsensä television urheilulähetysten kuviin. 

6. Pekka Pouta nauroi säätiedotuksessa. Niin surkeata se oli.

7. Mauno Koivisto hautajaispäivä oli helatorstai. Juuri sen yleisen vapaapäivän Koivisto olisi halunnut pysyvän viikonlopussa. 

8. Pudasjärven lukion abiturienteista 34,6 prosenttia kirjoitti äidinkielestä laudaturin. Tulos oli Suomen paras.

9. Sofi Oksanen käräytti Elastisen ja Cheekin sisäpiirihuumorista.

10. Suomi 100-tapahtumista merkittävin oli se, kun japanilainen turisti rupesi viheltämään Kolin kansallismaisemassa Finlandiaa.

11. Isis ei sitten ilmoittautunut Turun syylliseksi. Poliisien kannalta se oli harmi, koska tapahtumalla olisi voinut rehvastella kansainvälisissä seminaareissa. Joku suomalainen sai torille puukotetun ruumiin äärellä kuitenkin selfien.

12. Suomalaiset olivat maireita, kun Trump huomasi suomalaiset, Kiinan isopää oli Suomessa vierailulla ja Putin jakoi pokaalin Bottakselle. Tuli Mannerheimin Hitler-nihkeyttä ikävä.

13. Uutta tutkimustietoa: loppuvuoden lapsille hutkaistaan 67 prosenttia todennäköisemmin ADHD-leima kuin alkuvuoden lapsille.

14. Olkiluodon ydinvoimala avattiin vihdoin eikun se olikin niin että sote saatiin valmiiksi eipäs sekään vaan länsimetro.

15. Tähtitieteen professori Esko Valtaojan mukaan mikään tietämisen arvoinen ajatus ei mahdu yhteen tviittiin. Tämä hänen ajatuksensa mahtui, vieläpä siihen vanhanmalliseen 140 merkin Twitteriin.

16. Uusi Tuntematon sotilas tuli nähtäväksi. Luodin osumisen äänet oli tehty studiossa iskemällä ratsupiiskalla nahkatakkia.

17. Kauden viimeisessä El Clásicossa Messi spurttaili noin minuutin ajan ja siitäkin ajasta osan yhdellä kengällä, kun antoi maalisyötön.

Tapaninpäivän julmuuden tekstit

Tapaninpäivän kirkonmenoissa näkee usein ihmisiä, jotka käyvät kirkossa vain harvoin. Voi kuvitella, että he mielellään olisivat menneet joulukirkkoon, mutta jostain syystä eivät ole ehtineet tai kyenneet. Sitten tapanina päätetään korjata asia.

Tulijoita käy hieman sääliksi, sillä he ovat myöhässä. Joulun lumous on poissa, ja raamatuntekstit ovat jotain muuta.

Pyhäpäivälle nimen antava Pyhä Stefanos eli Pyhä Tapani on kuuluisa ennen muuta väkivaltaisesta kuolemastaan. Tekstit vievät ihmisten raakaan todellisuuteen, eikä niissä ole joulun idylliä.

Ikään kuin pyhä perhe olisi äkkiä koonnut vähät kamppeensa, maksanut hätäisesti yösijasta, kietaissut lapsensa johonkin lämpimiin ja nopeasti kiiruhtanut Egyptiin tai Turkin kautta Eurooppaan tai jossain vuotavassa paatissa itsensä kipeäksi maksaen Välimeren yli rauhallisia maita kohden.

Joululaulut soivat korvamatoina, mutta yöt ovat kylmiä ja vuorilla on lunta. Toivottavasti sitä ei sada lisää, sillä se jättää pakenijoista jäljet, joita sotilasosaston on helppo seurata.

Jouluna: ihmiseksi syntyminen on hullunrohkea teko

Elämä on uhkayritys ja ihmiseksi tulo on hullunrohkea teko. Vastasyntyneellä ei ole kävelemiseen kykeneviä jalkoja, ei käsiä joilla toimitella asioita. Vain suunsa kosketuksella hän ottaa kontaktia.

Ja me kaikki olemme alkuperältämme vauvoja.

Kaikki perustuu siihen, että vastassa ovat kädet, jotka ottavat syliin ja pukevat lämpimään huopaan. Joku toinen ruokkii, tyynnyttää mielen ja vaihtaa märät vaipat kuiviin. Joku toinen silittää pelon pois ja hyssyttää, kun uni ei tule. Joku vain pitää huolta.

Jos ihmiseltä itseltään kysyttäisiin ennen syntymää, luulenpa että harva tänne uskaltaisi. "Enhän minä nyt tuonne. Eikö mieluummin jonnekin Linnunradan laitamien turvalliselle tähdelle?" - Jumala uskalsi.

Jumala ryhtyi ihmissyntymän uhkayritykseen, tuli avuttomana autettavaksi niin kuin kuka tahansa nollan päivän vanha. Hän heittäytyi tänne ja syöksyi samaan arvaamattomuuteen kuin kaikki ihmiset. Syntymänsä hetkellä hän oli yhtä paljas kuin kuka tahansa meistä.

On meidän kaltaisemme, ja siksi on meidän omamme.

-----------

Näillä sanoilla toivotan ystävilleni armollista Nasaretin suuren pojan syntymäjuhlaa. Olkoon Jumala kanssanne.

Jos Pirkkalan kirkko on jouluaattona klo 21 tavoitettavissanne, tulkaa sinne. Toivoisin näkeväni teidät siellä.

Tiernapojat ilman murjaanien kuningasta toimii

Joskus seitsemän vuotta sitten olen ollut tapahtumassa, jonka järjestämisestä olen ollut vastuussa ja jossa tiernapojat esiintyivät. Kukaan ei nähnyt ongelmaa murjaanien kuninkaassa ja hänen mustiksi maalatuissa kasvoissaan.

Maailma kuitenkin muuttuu: Mustien kansalaisoikeustaistelijan Martin Luther Kingin kirjojen suomennoksissa esiintyi täysin sujuvasti sana "neekeri". Enää sitä sanaa ei voi käyttää.


Kannattaa kuunnella oman kuplan ulkopuolisia ääniä

Ongelman havaitsemiseen vaikutti osaltani se, että seuraan oman kuplani ulkopuolella olevia ihmisiä. Toisinaan minun on myönnettävä, että heikäläiset ovat oikeassa ja meikäläiset eivät niinkään.

Heikäläisten keskusteluista löysin ajatuksen, että mustaksi maalattu murjaanien kuningas ei kuulu tähän aikaan. Pian aloin ajatella, että eipä taida kuuluakaan. Edelleen mietin, mitä vastaisin mustalle ystävälleni, jos hän kyselisi, miksi meillä on tällainen kuvaelma. En jaksa uskoa, että hän olisi tyytyväinen, jos vetoisin vanhaan perinteeseen. Traditionaalisuus vain lisäisi hänen ihmetystään.

Tietysti tiernapojat ovat perinnettä, jolla ei ole alkuaan mitään tekemistä rasismin kanssa. Päinvastoin kuvaelma kantaa mukanaan ikivanhaa, kristillisissä legendoissa näkyvää antirasistisuuden ajatusta siitä, että vastasyntyneen Jeesuksen äärellä oli myös ihonväriltään mustia ihmisiä.

Ihmiset eivät kuitenkaan kuuntele selityksiä eivätkä taustoituksia, vaikka ne olisivat miten päteviä tahansa. He luovat mielikuvansa nopeasti, ja tosiasiaksi nyt jää, että kuvaelmassa on mustaksi maalattu murjaani.


Pienellä pintamuokkauksella Tiernapojat edelleen toimii

Ratkaisimme ongelman mielestäni melko helposti. Ei enää lauleta murjaanista vaan ”barbaarista”, sehän ei viittaa ihonväriin. Ei sotata hänen kasvojaan mustiksi, vaan puetaan hänet mustiin vaatteisiin, ja niin vältytään ihonväriin vihjaamiselta.

Ei edes jännittänyt, miten kuvaelma toimisi käytännössä. Illalla nuorten puurojuhlassa tuli todistetuksi, että hyvin toimii. Pienten muutosten jälkeen tiernapoikien hieno perinne voi elää.

Mikä ihmeen kaaso?

Elettiin kenties vuotta 1987, ja ainakaan ei oltu vielä 1990-luvulla.

Kun tapasin tulevaa vihkiparia muutamaa päivää ennen häitä, morsian alkoi puhua kaasosta. En ollut ikinä kuullut koko sanaa enkä nähnyt yhtäkään kaasoa, vaikka olin ollut pappina jo viisi vuotta. En ymmärtänyt sanaa, mutta en kehdannut myöskään kysyä. Ajattelin, että kai se asiayhteydestä selviää.

Kyllä se siitä selvisi ja vielä enemmän on matkan varrella selvinnyt.

Nykyään kukaan morsian ei usko selviävänsä ilman kaasoa. Joskus heitä on niin paljon, ettei tiedä, kenen puoleen pitää kääntyä.

Eivät vain isot asiat ole tärkeitä

Viisaana pitämäni kolumnisti kirjoitti siitä, että kalenterissa ei pidä lainkaan käyttää tehtävälistoja. Hänen mukaansa ähkyn tunne vähenee, kun luottaa vain omaan muistiinsa. Tärkeimmät ihminen kyllä muistaa.

Hyväksyn ajatuksen, kun on meneillään tulipalon kaltainen tilanne tai vuoden kiireisin päivä.

Muutoin idea on tyhmä.

Ensinnäkin se on omaan napaan tuijottamista. Maailmassa on muutakin tärkeää kuin vain se, mikä minulle itselleni on tärkeää. Monet asiat ovat minulle vähäisiä, mutta jollekulle toiselle oleellisia: On muistettava kirjoittaa työtodistus. On otettava naulakosta mukaan kaulaliina, josta muuan nuori lähetti viestin.

Juuri näiden pienten asioiden muistamista ihmiset arvostavat. Ne luovat tunteen, että ihmisiä arvostetaan, kun heidät pienet huolensa ymmärretään; niille suurille ei monesti voikaan mitään.

Tehtävälistat auttavat niiden pitäjääkin, kun säntäily vähenee. Oppi sitä, että yhteen suuntaan mennessä hoitaa toisenkin siellä hoidettavan asian. Ei tarvitse sitten toista kertaa mennä.

Sain itseni kiinni virheestä

Olen monissa hautajaispuheissani antanut ymmärtää, että Raamatussa käytettäisiin sanaparia "taivaan koti". Kukaan kuulijoistani ei ole ikinä epäillyt minua.

Ajatuksellisesti kyse ei ole suuresta virheestä, koska kristillisessä seurakuntakielessä puhutaan yleisesti taivaan kodista. Opillisesti ilmaus mahtuu hyvin kirkon oppiin.

Ongelmana on se, että nimenomaan Raamatussa ei ole sanoja "taivaan koti". Hieman huolimattomasti olen kuljettanut Raamattuun ajatuksen, jota siellä ei ole.

Kun pappikin sortuu tällaisiin virheisiin, ei ole ihme, että monet maallikot uskovat Adamin ja Eevan haukanneen ei vain yleensä hedelmästä, vaan nimenomaan omenasta. Koulujen joulukuvaelmat taas ovat luoneet vaikutelmaa, että Joosef ja Maria olisivat aasin kanssa matkustaneet Betlehemiin, vaikka aasia ei mainita missään raamatunkertomuksessa.

Havaintoni "taivaan kodin" ei-raamatullisuudesta on Pentti Saarikoskea käsitelleen väitöskirjani sivujuonteita. Sitä kirjoittaessani huomasin, että ilmaukselle ei ole Raamatussa sanatarkkaa vastinetta. Lähimmäksi tulee virke: “Mutta me olemme turvallisella mielellä ja haluaisimme mieluummin muuttaa pois ruumiista ja päästä kotiin Herran tykö.” Lähellä ovat myös Jeesuksen Johanneksen evankeliumissa lausumat sanat: "Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa."

Sata parasta suomalaisurheilijaa ruotsalaisin silmin

Skandinaavisten naapureidemme ajatuksia on sikäli kiinnostava seurata, että heidän kulttuuripohjansa on muistuttaa läheisesti Suomea, mutta samalla he katselevat meitä hieman sivusta.

Ruotsalaislehti Aftonbladet on juhliemme kunniaksi listannut 100 parasta suomalaisurheilijaa kautta aikojen. Monet ovat tuttuja ja täysin luonnollisia valintoja, mutta listalla on nimiä, joita vain harvat suomalaiset tunnistavat. Tällaisissa listauksissa on aina se vika, että nykyaika korostuu liikaa, mutta sille ei kai voi mitään.

Listan ykkösnimi Paavo Nurmi on kärkipaikalle ainoa mahdollinen valinta, hänhän on kelpo ehdokas maailman kaikkien aikojen urheilijaksi. Lasse Virén on yhtä selvä kakkonen. Selänteen ja Litmasen paikat olisin vaihtanut keskenään, koska on niin paljon vaikeampaa kohota maailman huipulle jalkapallossa kuin jääkiekossa. Ruotsalaisten järjestyksen ymmärtää sikäli, että ruotsalaiset ovat aina pelänneet enemmän Suomen jääkiekko- kuin jalkapallomaajoukkuetta.

Ruotsalaiset eivät ole menestyneet mäkihypyssä, mutta suomalaisia hyppääjiä he arvostavat paljon. Nykänen on heti viidentenä. Ralliautoilijoita olisin nostanut listalle enemmänkin, esimerkiksi Timo Mäkisen ja Hannu Mikkolan. Tanja Poutiaista kaipaisin mukaan, vaikka hän jäi aina hopeamitaleille. Muita isoja puutteita ei listalla minun silmiini osu. On hienoa, että listalle on mahtunut Suomessa turhan vähän arvostetun käsipallon suuri nimi Mikael Källman.

Listan järjestyksestä voi väitellä kärkikaksikon jälkeen loputtomiin. Tennis on tietysti iso laji maailmalla, mutta siitä huolimatta jää tosiasiaksi, että Jarkko Nieminen ei koskaan noussut tenniksen aivan terävimpään kärkeen. Mika Myllylän ja Harri Kirvesniemi ovat osa suomalaisen urheilun likaisinta historiaa. En olisi ottanut heitä listalle. Entä millä perusteilla Iivo Niskanen on nostettu Toni Niemisen edelle?

Keitä ovat esimerkiksi Veikko Huhtanen ja Mika Koivuniemi? – Huhtanen voitti Lontoon olympialaisten voimistelussa vuonna 1948 kolme kultaa, yhden hopean ja yhden pronssin. Koivuniemi taas on keilailun maailmanmestari vuodelta 1991.

1. Paavo Nurmi

2. Lasse Virén

3. Teemu Selänne

4. Jari Litmanen

5. Matti Nykänen

6. Mika Häkkinen

7. Jari Kurri

8. Pertti Karppinen

9. Marja-Liisa Kirvesniemi

10. Clas Thunberg

11. Veikko Hakulinen

13. Juha Mieto

14. Ville Ritola

15. Mika Myllylä

16. Tommi Mäkinen

17. Kalle Jalkanen

18. Hannes Kolehmainen

19. Saku Koivu

20. Heikki Savolainen

21. Marjo Matikainen-Kallström

22. Kimi Räikkönen

23. Sami Hyypiä

24. Eero Mäntyranta

25. Tapio Rautavaara

26. Sylvi Saimo

27. Tero Pitkämäki

28. Jani Sievinen

29. Kaija Mustonen

30. Juha Kankkunen

31. Samppa Lajunen

32. Keijo ”Keke” Rosberg

33. Tomi Poikolainen

34. Iivo Niskanen

35. Heikki Mikkola

36. Pertti Ukkola

37. Toni Nieminen

38. Marcus Grönholm

39. Pekka Vasala

40. Mikko Koivu

41. Aino-Kaisa Saarinen

42. Jarkko Nieminen

43. Janne Ahonen

44. Arsi Harju

45. Pentti Linnosvuo

46. Riikka Välilä

47. Heikki Hasu

48. Heli Rantanen

49. Minna Kauppi

50. Satu Mäkelä-Nummela

51. Jouko Grip

52. Mikko Kolehmainen

53. Kyra Kyrklund

54. Pentti Hämäläinen

55. Helena Takalo

56. Veikko Huhtanen

57. Tiina Lillak

58. Kalle Palander

59. Liisa Peltola  (Veijalainen)

60. Jarno Saarinen

61. Heikki Ikola

62. Mona-Liisa Pursiainen

63. Miikka Kiprusoff

64. Matti Järvinen

65. Jonni Myyrä

66. Armas Taipale

67. Verner Weckman

68. Gunnar Bärlund

69. Lauri Koskela

70. Kustaa Pihlajamäki

71. Harri Kirvesniemi

72. Siiri Rantanen

73. Mika Kohonen

74. Arto Bryggare

75. Kaisa Mäkäräinen

76. Kaarlo Kangasniemi

77. Leo-Pekka Tähti

78. Pauli Nevala

79. Pentti Nikula

80. Kimmo Timonen

81. Kelpo Gröndahl

82. Juha Väätäinen

83. Voitto Hellsten

84. Veikko Kankkonen

85. Eugen Ekman

86. Kyösti Lehtonen

87. Antti Hyvärinen

88. Kalle Anttila

89. Ilmari Salminen

90. Juhani Järvinen

91. Veli Saarinen

92. Ludowika (Och Walter) Jakobsson

93. Nina Holmén

94. Kurt Wires

95. Enni Rukajärvi

96. Ville Pörhölä

97. Tarmo Uusivirta

98. Mika Koivuniemi

99. Viljo Heino

100. Mikael Källman

Aftonbladetin esittely jokaisesta urheilijasta (ruotsiksi)

On muutakin muisteltavaa kuin sota

Pälkähti päähäni, onko sadassa vuodessa jotain muutakin muistettavaa kuin sota, edes vähän.

Ehdotan sisällissodan jälkeistä laihaa sopua, kirjailija Volter Kilpeä, Jari Litmasta, Tuomari Nurmiota, suomalaista rippikoulua, kansakoulua, Matti Nykästä, Arndt Pekurista, Jaakko Löyttyä, revontulia, nukkuvaa lasta, hohkaava hiillosta, virtaavaa vettä, Kaisa Mäkäräistä, Eppu Normaalia, Aki Kaurismäkeä, marraskuun aamupimeässä hoitoon lastaansa lykkivää isää tai äitiä (pienet kivet pyörivät renkaiden alla), Janne Saarikiveä, Sibeliusta, joulukirkkoa, tytärtä joka käy syöttämässä isäänsä, Marianna Alopaeusta, kirjastoja, Katri-Helenaa, terveyskeskusta, Pentti Saarikoskea, lumiaura-auton kuljettajaa, kyntötöissä olevaa maanviljelijää, poraria, Bengt Holmströmiä, raksamiestä, Irja Askolaa, suomenhevosta, naapurin miestä joka luo pihalta lumet, kadulta löytämänsä lompakon palauttajaa (11/12),  junnuvalmentajaa kentän laidalta, Reidar Särestöniemeä ja niitä joista sanotaan "meidän äiti".

Kadonneen lompakon tapaus 2/2

Olen miettinyt tarinaa, jonka joskus kuulin autoradiosta, kun ajelin yöllä Helsingistä Tampereelle tai toisin päin. Juttu sijoittui erääseen Euroopan maahan.

Isä pyysi pientä poikaansa hyppäämään pöydältä alas ja otti sitten kiinni. Tätä tapahtui monta kertaa, mutta sitten isä ei ottanutkaan kiinni. Poika putosi ja löi polvensa itkuksi saakka. Tuli opetus että kehenkään ei pidä tässä maailmassa luottaa. Minua puistatti.

Siinä automatkalla vaihdoin äkkiä kanavaa ja aloin etsiä iloista musiikkia. Ehkä löysin reipasta pelimannisoittoa tai muuta.

Tai sitten olen muistellut sitä kotimaasta kuulemani tarinaa, joka on tullut vastaan aivan livenä: Ensin isä valitti tytärtään ja sanoi, ettei tähän voi luottaa. Samalla hän paljasti, että tuttavansa, ATK-alan ammattilaisen, tarjoamilla keinoilla hän pääsi tyttärensä sähköpostiin käsiksi. Hän kävi siellä kurkkimassa.

Luottamus on ilmapiiri. Se on yhteisesti jaettu tahto.

Kadonneen lompakon tapaus 1/2

 Toinen varastettiin, toisessa kaikki oli tallella

Lompakko oli unohdettu puistonpenkille. Paikalle tuli oranssiin toppatakkiin ja farkkuihin pukeutunut poika., jolla oli samanikäinen tyttö mukanaan. Poika huomasi lompakon ja kuiskasi siitä tytölle. Poika istuutui penkille ja antoi laukkunsa pudota lompakon päälle. Tyttö seisoi siinä pojan takana, kaivoi lompakon laukun alta ja sujautti sen reppuunsa. Sitten he poistuivat paikalta ja viheltelivät mennessään. - Tämä Valittujen palojen kuvaama tapaus ei ollut Suomesta.

Seuraava sen sijaan on, ihan tältä Pirkkalasta ja vieläpä viime viikolta. Se kuului näin: "Kiitos Antti Väätäiselle lompakkoni löytämisestä. Lompakko on tullut kahden kuukauden seikkailun jälkeen kotiin. Epäilen, että se oli jäänyt tankkauksen yhteydessä auton katolle. Kaikki kortit olivat tallessa!"

Suomi voitti lompakkokisan

Siinä Valittujen palojen neljän vuoden takaisessa jutussa kerrottiin, kuinka kuudessatoista Euroopan, Etelä- ja Pohjois-Amerikan ja Intian kaupungissa hukattiin tahallaan yhteensä 192 lompakkoa. Jokaisen sisällä oli nimi ja puhelinnumero, perhekuva, alennuskuponkeja, käyntikortteja ja 40 euroa käteisenä. Palauttaminen ei ollut vaikeaa. Lompakot jätettiin puistoihin, ostoskeskusten lähelle ja jalkakäytäville. Sitten jäätiin seuraamaan. Lehti sanoo, että kyseessä ei ollut tieteellinen koe, vaan pikemminkin tosielämän rehellisyystesti.

Vähän alle puolet lompakoista löysi takaisin omistajalleen.

Lehti analysoi, ketkä palauttivat ja ketkä ottivat toiselle kuuluvan omakseen. Rehellisyys ei liittynyt ikään eikä varallisuuteen. Kantaväestö ja maahanmuuttajat palauttelivat lompakoita yhtä paljon.

Sekä New York että Moskova pärjäsivät paremmin kuin osasin odottaa, mutta samalla toivon, etten kadottaisi lompakkoani säntillisyydestä tunnetussa Sveitsin Zürichissä. Voittaja oli Suomi ja Helsinki, jossa kahdestatoista lompakosta vain yksi jäi matkalle.

Luottamus luodaan yhdessä

Onko tällä lompakkotestillä jotain tekemistä itsenäisyyden kanssa? - Uskon että on.

Kansallinen hyveemme palauttaa hukkaan joutuneet lompakot liittyy itsenäisyyteen ensinnäkin sillä tavoin, että olemme luoneet ja säilyttäneet idean lompakon palauttamisesta aivan kiistattomasti yhdessä. Yhteisön rehellisyys ja siinä vallitseva luottamuksen henki muistuttavat sikäli hiljaisuutta, että siihen tarvitaan kaikki. Yksikin metelöijä ja hiljaisuus on poissa. Yksikin huijari, eikä luottamusta enää ole.

Tarvitaan jokainen hetki ja jokainen aikakausi. Kun luotto on kerran petetty, niin sen uudelleen luominen on työlästä eikä kenties onnistu enää ikinä.

Rosvojoukkokin tarvitsee rehellisyyttä

Kansallinen hyveemme palauttaa hukkaan joutuneet lompakot liittyy itsenäisyyteen myös sillä tavoin, että luottamus on kaiken yhteisöllisen toiminnan alku ja perusta. Varsinkin sosiologit, yhteisöllisiä ryhmiä ja yhteiskuntia tutkivan tieteenalan asiantuntijat, ovat usein muistuttaneet, että luottamus on tärkeimpiä yhteiskuntaa koossa pitäviä voimia.

Jopa rosvojoukkio tarvitsee keskinäistä luottamusta. Kun tehdään ryöstösuunnitelma, on voitava luottaa siihen, että jokainen rosvo tekee oman osuutensa. Edelleen on oltava luotto siihen, että saalis jaetaan tasan tai ainakin sovitulla tavalla. Kun rikollistenkin on pakko luottaa toisiinsa, niin vielä enemmän niiden ihmisten, joilla on hyvä mielessään.


Tekstini on typistetty ja siksi hieman katkelmallinenkin ja puheesta kirjoitukseksi muokattu. Alkuperäisen ja mielestäni yhtenäisemmin soljuvan puheen olen pitänyt Pirkkalan lukion yhdistetyyssä itsenäisyys- ja lakkiaisjuhlassa 5.12.2017

Kirjailijan ja ministerin hutilyöntinyrkkeily

Juha Hurmeen ja Sampo Terhon välien anteeksiantokeskustelu ei harmita minua, ei ärsytä eikä oikein huvitakaan minua. Se vain tuntuu kummalliselta hutilyöntien sarjalta.

Ensin kirjailija pitää osan palkintopuheestaan ruotsiksi. En oikein ymmärrä, miksi juuri suomenkielinen kirjailija tekee näin. Ehkä siihen on syynsä, mutta junteille osoitettu kehotus opetella ruotsia ei minun ymmärtääkseni liity kirjallisuuden Finlandia-palkintoon eikä mihinkään muuhunkaan.

Seuraavaksi kulttuuriministeri ärsyyntyy. Kirjailija on kuulemma sanonut jotain kielikeskustelun kannalta sopimatonta. Millä tavoin? Pitäisi pyytää anteeksi. Junteiltako vai joltakulta muulta? Ilmoittautuuko kulttuuriministeri juntiksi?

Seuraavaksi kirjailija pyytää kuin pyytääkin anteeksi, mutta sanojen ironinen sävy osoittaa, että todellisuudessa hän ei sitä tee, vaan sanoo ihan jotain päinvastaista tai sitten ei vain ymmärrä, mitä anteeksiannolla tarkoitetaan.

Eihän tästä olisi kannattanut edes kirjoittaa.

Tämäkään aika ei ole superlatiivi

Ihmisellä on taipumus liioitella oman aikakautensa merkitystä. Sen valtiaat ovat mukamas ainoita valtiaita, sen aatteet lopullisia totuuksia ja sen trendit niitä, jotka kertovat asioiden lopullisen tilan. Ihminen luulee, että juuri hänen aikansa on tulevaisuudenkin superlatiivi.

Kuitenkin valtarakenteet rappeutuvat, aatteet vaihtuvat ja historia kehittyy aaltoilemalla. Ilmiöt nousevat ja putoavat.

Kun historiaa katsoo taaksepäin, huomaa että mikään aikakausi ei ole onnistunut tekemään lopullisia asioita. Ei ole viisasta ajatella, että tämä 2000-luvun alku olisi tässä asiassa jotenkin poikkeuksellinen.

Päinvastoin olen jäänyt ajattelemaan vanhan kaverini Jyrki Mattilan sanoja, jotka hän sanoi kauan sitten: "En ollenkaan usko, että olisin syntynyt kovin merkittävälle aikakaudelle. En usko, että juuri minun elinaikanani esimerkiksi elämä loppuisi täältä.”

Ehkä Suomen ainoa sairauspäiväkirja Nokian vesikriisin ajoilta

Nokian vesikriisin alusta on kulunut tänään kymmenen vuotta. Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta tiettävästi on olemassa vain yksi sairastuneiden näkökulmasta kertova päiväkirjamuotoinen teksti. Sen tekijä Susanna Schultz. Tämä erinomaisesti kirjoitettu muistelma julkaistiin aikanaan Pirkkalan nuoren seurakunnan lehdessä Kahvi ja pulla, mutta se ansaitsee tulla huomatuksi laajemminkin.

Nokia pysähtyy:

perjantai 30.11.

Elellään normaalia perjantaiarkipäivää. Keittelen rauhassa kahvit kun olen saanut yksivuotiaan prinsessamme päiväunille. Laitan pesukoneet jylläämään ja istahdan lukemaan päiväpostin kahvikupin äärelle.

Puhelimen pärinä havahduttaa minut, ystäväni soittaa ja kysyy olenko kuullut että vettä ei kannata käyttää. Ihmettelen asiaa ja totean että kyllä meidän hanasta ihan kirkasta vettä tulee. Naurahdamme asialle joka ei tunnu kuuluvan meille, ehkä jonkun putket reistailee. Juttelemme tovin saman ikäisistä tyttäristämme. Laitan tytärtäni auton istuimeen kun puhelin pirisee jälleen.

Toinen ystäväni kehottaa vakavana olemaan juomatta vettä, joku on siitä sairastunut. Päätän ottaa asian vakavasti ja lopetamme puhelun nopeaan, jotta viesti saataisiin kulkemaan myös muille tuttavapiirissä. Alkuillasta puhelimeni akku on jo tyhjä koska olen koko päivän vastaillut puhelimeen ja soittanut jollekin.

Mieheni kanssa olemme yhä hieman epäuskoisia siitä että vesi olisi todellakin pilaantunutta. Yöllä herään kamalaan vatsakipuun, mahassa kuplii ja vatsa kramppaa oudosti. Otan särkylääkkeen ja nukahdan.

Sairastuminen:

lauantai 1.12.

Lauantai aamu valkenee, vatsa on aivan sekaisin ja olo hieman omituinen. Vanha työkaverini soittaa ja kertoo heidän koko perheensä olevan huonossa kunnossa, vatsatauti on iskenyt rajuna kaikkiin yön aikana. Oireiden kuvailu sopii hyvin yöllisiin vatsan väänteisiin. Muistelemme keittäneemme kahvit juuri torstai- iltana tuosta saastuneesta vedestä.

Lähdemme tyttäremme ja avopuolisoni kanssa vedenhakureissulle, ikävissämme saamme huomata jonoa olevan jonkin verran. Poliisit ohjaavat liikennettä. Päätämme hakea vettä tarpeen mukaan illemmalla. Jätän avopuolisoni jäähallin eteen, hän lähtee pelireissuun joukkueensa kanssa.

Kaupassa olosta ei tahdo tulla mitään, olo on niin etova. Teen pienet ostokset ja lähdemme tyttäremme kanssa kotia kohti. Kotiin päästyäni wc:stä muodostuu liiankin tuttu paikka. Päätän soittaa siskolleni ja pyytää häntä hoitamaan tytärtämme päivän jos vaikka pienet päiväunet auttaisivat olooni. Sisko tulee hakemaan tyttäremme heille ja pääsen vihdoin lepäämään.

Alkuillasta olen jo todella huonovointinen, ämpäri ja wc ovat kovassa käytössä. Ajatukset pyörivät veden ympärillä. Tarttuukohan tämä? Pitäisikö mennä lääkäriin? Kuinkahan sairastuneet vanhukset, lapset ja raskaana olevat voivat? Miten ex-työkaverini perhe voi? Onkohan heillä puhdasta vettä ja muita tarvikkeita? Kuinka Suomessa voi tapahtua tällaista?

Avopuolisoni palaa pelireissultaan ja lähtee hakemaan tyttäremme siskoltani. Pyydän häntä hakemaan gefilus-mehuja muita “vatsataudin-parantajia”. Nukahdan sohvalle jälleen.

Hampaiden kiristelyä:

maanantai 3.12.

Maanantaiaamuna oloni on entistä pahempi, sunnuntai meni kokolailla sohvan ja wc:n väliä rampaten. Mikään ei oikein pysy sisällä. Uupumus, viha ja katkeruus alkavat saada minusta otetta.

Avopuolisoni joutuu lähtemään aamulla töihin, minun pitäisi siis selvitä riehakkaan ja energiaa täynnä olevan tyttäremme kanssa koko pitkä päivä. Mietin itkuisena puoliltapäivin olevaa lääkäriaikaani, miten selviän sinne ja takasin? ja vielä tytär kainalossa! Alan valmistumaan lääkärireissua varten jo ajoissa, koska tiedän että minun pitää säästää voimiani tekemällä vähän kerrallaan. Tyttäremme pukemiseen ja vaipan vaihtoon kuluu aikaa, en halua pestä tytärtämme tuossa saastuneessa hanavedessä ja siksi vaipanvaihtoonkin kuluu oma aikansa.

Saan vihdoin tyttäremme haalareihin ja tavarat pakattua. Puhelinkin soi taas iloisesti taskussa, en jaksa vastata. Päätän soittaa soittajalle myöhemmin takaisin. Pääsemme vihdoin lääkärille, joka katsoo minua kun aavetta ja toteaa, että en taida olla kovin reippaassa kunnossa. Lääkäri ehdottaa että menisin ensiapuun nesteytykseen, mutta totean sen olevan mahdotonta tyttäremme kanssa ja olokin on kuitenkin sellainen että pystyn nesteyttämään itse itseäni vielä kotona.

Terveyskeskuksen pihassa ja ensiavun käytäville on huonovointisia ihmisiä kymmenittäin. Hammasta purren ja itkua pidätellen katson “kuihtuneita”, apeita lapsia ja itkeviä vanhempia, mieleeni palaa viime kevät kun tyttäremme joutui nesteytykseen Taysiin sairastuessaan norovirukseen. Avopuolisoni palaa töistä, itken ilosta ja huojennuksesta kun tiedän saavani levätä rauhassa. He lähtevät veden hakuun ja kauppaan tyttäremme kanssa. Nukahdan taas sohvalle.

Herätessäni katsahdan peiliin ja päätän hoitaa itseni kuntoon. Kiloja on tippunut jo viisi. Sekoitan lääkärin “kotikonstin” eli vettä, sokeria ja suolaa. Aikas kamalan makuista mutta pikkuhiljaa lasi tyhjenee. Kaadan ison mukillisen itselleni mustikka kiisseliä ja kipitän takaisin sohvalle.

Puskaradio kuuluttaa

tiistai 4.12.

Tiistaina herään sohvalta ja olo on jo parempi, wc käynnit jatkuvat mutta jotain on jäänyt selvästi jo vatsan pohjalle. Avopuolisoni on saanut vapaa päivän töistä ja touhuaa tyttäremme kanssa keittiössä. Olen kiukkua täynnä, mietin koska meille tänne Nokialle saataisiin vastauksia ja apua. Olen kuullut eilen liikaa pienistä lapsista jotka ovat huonossa kunnossa.

Äiti soittaa päivällä ja ehdottaa että pesisimme pyykit ja muut heidän luonaan Pirkkalassa. Saunakin lämpenisi illalla jos pesuja kaipaisimme. Olen kiitollinen siitä että äidille voi mennä suihkuun ja hakemaan vettä. Alkuillasta pakkaamme pesuvehkeet mukaan ja lähdemme Pirkkalaan. Suihkuun on ihana päästä. Siellä kuluukin aikaa kun millään ei tahtoisi tulla pois puhtaan veden alta. Vesi lisäksi auttaa hieman vatsasärkyihin.

Tyttäremme on energiaa täynnä mummulan kylpyhuoneen lattialla, vesi loiskuu ja ilon kiljahdukset kaikuvat. Pitkästä aikaa minuakin tuntuu jo naurattavan. Kotiin mentäessä puhelin jälleen soi, ystäväni kertoo “puskaradiosta” juoruja ihmisten voinnista, joku lapsi olisi muka jo kuollutkin. Päätän olla uskomatta moisia uutisia, mutta ajatukset huonovointisista lapsista saavat minut epäluuloiseksi, olisiko joku kuitenkin voinut kuolla?

Herään yöllä siihen kun avopuolisoni ramppaa wc:ssä, hänenkin vatsansa on alkanut oireilla. Mietin miten pärjäämme, jos hänkin menee huonoon kuntoon.

Vapaaehtoinen nuori mies: 

keskiviikko 5.12.

Keskiviikkoaamuna avopuolisoni lähtee kuitenkin töihin, olo on kuulemma sellainen että sairaslomalle ei vielä pääsisi. Keittelen aamupuuroja tyttärellemme ja luen kaikki mahdolliset nettijutut asiaan liittyen ja päivän lehden. Tieto auttaa jaksamaan. Pian Nokian kaupungin sivuille ilmestyy teksti että vesi on kokonaan käyttökiellossa! Nappaan puhelimen nopeasti käteen ja alan soittoringin. Kaikki tutut saavat onneksi viestin nopeasti eikä kukaan mene nauttimaan vettä, edes keitettynäkään.

Mietin itsekseni että nyt katastrofi alkaa. Netin keskustelupalstoja lueskellessa menee pitkä aika. Ihmisten pelon, hämmennyksen ja ärtyneisyyden vaistoaa jokaisesta keskustelusta. Kaikkia mietityttää läheistensä ja oman itsensä terveys, jaksaminen ja pärjääminen. Moni toivoo että apua saataisiin nopeasti. Päivä kuluu aika lailla tyttäreni kanssa touhuillessa ja puhelimen äärellä.

Käyn tasaisin väli ajoin katsomassa Nokian kaupungin sivuja jotta pysyisimme tilanteen tasalla. Kaikilla Nokialaisilla on huoli puhtaasta vedestä. Monen tutun kanssa ymmärrämme että nyt on vain puhallettava yhteen hiileen ja pidettävä toisistamme huolta, varsinkin lapsista. Illalla tilanne ei ole muuttunut kummemmaksi, haemme vettä säiliöautolta ja ruuaksi olemme valmistaneet kaikkea mihin ei tarvitse vettä käyttää. Tiskiäkään ei ole, otimme kertakäyttö astiat käyttöön.

Avopuolisoni on nyt sairaana, wc on kova käytössä. Ärtyneisyys näkyy meissä molemmissa, kumpikin haluaisi saada tietoja tilanteesta enemmän. Arki on täysin sekaisin. Ovikello soi ennen yhdeksää, oven takana seisoo nuori mies vesipullojen ja desinfiointiaineen kanssa. Hän varmistaa että meillä on kaikki hyvin ja jatkaa matkaansa. Olen suunnattoman onnellinen tuosta vapaaehtoisesta miehestä, kiitollisena toivotan miehelle rauhallista iltaa ja kiitän häntä. 

Mietimme avopuolisomme kanssa että tuollainen vapaaehtois-työ voisi joskus hädän hetkellä sopia meillekin. Tuumimme että jos muulla paikkakunnalla olisi samanlainen hätä, meistä jompikumpi lähtisi auttamaan.

Suomi juhlii:

torstai 6.12.

Torstaipäivä, Suomi juhlii 90-vuotis itsenäisyyspäivää. Nokia on hiljainen, vain vesiautoilla on jonoa. Lähden Pirkkalaan äidin luo viemään pyykkiä pesuun ja käymään suihkussa. Äiti on ostanut meille kertakäyttöastioita (jotka olivat lopussa Nokialta jo keskiviikkopäivänä) ja hankkinut ämpäreitä jotta saisin puhdasta ruokavettä kotiin.

Mietin kotimatkalla että onneksi äiti asuu Pirkkalassa että saadaan puhdasta vaatetta edes päälle. Onneksi äitiin voi luottaa hädän hetkellä. Anoppi on kutsunut meidät syömään, otamme avopuolisoni mummun matkalta kyytiin. Varmistamme ensin että hänellä on kaikki tarvittava kotona, puhdasta vettä ja vesipulloja. Anoppi on laittanut jouluisia herkkuja pöytään, ruoka ei vain huonoksi onneksi maistu oikein kenellekään kun melkein jokainen on käynyt sairastamisen läpi.

Pöydässä keskustelut pyörivät vesi ongelman ympärillä. Jäähallit ja uimahallit sekä muut vastaavat on suljettu, samoin ravintolat ovat laittaneet lapun oveen. Illalla makoilemme koko perhe sohvalla, tyttäremme tosin ei jaksa kauan olla paikoillaan kun taas pitäisi mennä johonkin suuntaan...

Kaikkeen voi sopeutua:

perjantai 7.12.

Perjantaiaamuna heräämme jo aikaisin, tyttäremme on pirteänä pinnasängyssään. Kiljahdukset ja komennot pakottavat minut sängystä ylös. Tyttäreni on tyytyväinen, kun äiti vihdoin jaksoi nousta ja nyt hän pääsee leikkimään. Laittelen keittiössä aamupalaa valmiiksi ja syötän aamupurot tyttärellemme.

Olo on hieman jännittynyt, työhaastattelu on puoliltapäivin ja olo on vieläkin hutera ja peilistä tuijottaa edelleen haamu, mustilla silmänalusilla. Mietin minkälaisen kuvan haastattelija minusta saisi. Työhaastattelussa meneekin yli tunti, tulemme hyvin toimeen yrityksen johtajan kanssa. Kotimatkalla soitan heti avopuolisolleni että haastattelu oli sujunut hyvin. Taas jotakin positiivista.

Perjantai sujuu normaalin tapaan, tai niin normaaliin kun vain ilman hanasta tulevaa vettä voi päivä sujua. Käymme illalla äidin luona koko perhe peseytymässä, nämä pesureissut ovat oikeastaan vain mukavaa vaihtelua arkisiin koti iltoihin. Illalla tulee tieto, että vettä voisi aamulla käyttää jo peseytymiseen ja keitettynä ruuan laittoon ja juotavaksi.

Viikon jälkeen

Tilanne täällä Nokialla on paranemaan päin. Ehkä kohta saadaan jo vettä ihan hanastakin juotavaksi. Aika näyttää.

Ihmiset ovat jo rauhoittuneet ja sopeutuneet tilanteeseen Nokialla. On mukava huomata esimerkiksi vettä hakiessa että me todellakin puhallamme nyt yhteen hiileen ja autamme lähimmäisiämme ja naapureita pärjäämään tämän ongelman keskellä.

Olen edelleenkin kiitollinen kaikille jotka ovat olleet avuksi. Erityisen kiitollinen olen sille suojelus-enkelille joka on suojellut tytärtämme tältä taudilta. Olen kiitollinen myös sille vapaaehtoiselle joka soitti ovikelloamme ja kysyi onhan kaikki teille siellä hyvin.

Susanna Schultz

Kokenut mies vastaan kokematon nainen

Yleisellä tasolla olen sitä mieltä, että jokin oleellinen osa Suomen varsin hyvän koululaitoksen ongelmista johtuu miesopettajien vähäisyydestä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yksityinen miesopettaja olisi noin vain ja ilman muuta parempi kuin nainen. Lopulta tärkeintä ei ole sukupuoli vaan jokin muu.

Olen läheltä seurannut sitä, kuinka motivaationsa täysin kadottanut kokenut mies ajoi luokkansa kaaokseen kahdessa vuodessa. Kukaan ei tehnyt läksyjä, tunneilla oli sekasorto, eikä kukaan tuntunut oppivan mitään. Tästä tilanteen kuvauksesta olivat samaa mieltä sekä poikien että tyttöjen vanhemmat.

Miesopettaja tajusi tilanteensa ja lähti pois, tietääkseni opiskelemaan. Hänen sijaansa kuudennen luokan opettajaksi tuli nuori, kokematon nainen. Vanhempien ensimmäinen ajatus oli, että tämä tästä vielä puuttui.

Tuo oli väärä johtopäätös. Yhtäkkiä luokalla oli järjestys, ja läksyjä alettiin taas tehdä. Eikä kukaan oppilas valittanut, että uusi opettaja olisi ollut vain huutava megafoni.

Isää nöyryytettiin äitiyspakkauksella muttei sen nimellä

Minua ei koskaan loukannut, että äitiyspakkaus oli äitiyspakkaus. Nainen se kuitenkin aivan konkreettisesti kantoi suurimman taakan, kun perheeseen tuli lapsi.

Jokin muu oli outoa. Kaikissa mahdollisissa tilanteissa neuvolan ihmiset puhuivat siitä, kuinka isän on otettava äidin tavoin vastuuta syntyvästä lapsesta.

Justiinsa joo.

Tuli äitiyspakkauksen saamisen aika. Sen hakemista varten isän oli pyydettävä äidiltä valtakirja, vaikka hän oli avioliitossa lapsen äidin kanssa. Miten hitossa minä olisin voinut käyttää pakkausta väärin? Pelkäsivätkö ne, että myisin sen torilla ja menisin niillä rahoilla kaljalle? Kuinka todennäköistä tämä nyt oli?

Valtakirja tuntui nöyryytykseltä.

Ilman kirjoja jää elämänpiirinsä vangiksi

Aamulehden marraskuisen kolumnini aiheena olivat kirjat ja erityisesti kaunokirjallisuus. Alkuaan minun piti kirjoittaa aivan toisesta asiasta, mitä varten luin yhden kirjankin, mutta teksti ei vain löytänyt muotoaan. Lopulta aikaa oli vain vähän ja turvauduin kirjoihin, sillä niistä osaan kirjoittaa nopeasti.

Tekstin sävy oli lempeä, eikä se herättänyt vastaväitteitä. Kolumnin vaatimaan terävyyttä hain sillä, että julistin melkoiseksi nollaksi työnhakijan, joka ei lainkaan lue kaunokirjallisuutta, koska siitä ei muka olisi mitään hyötyä.

Facebook-sivullani jotkut yltyivät kertomaan lukemistaan kirjoista. Erityisesti lämmitti, että pari uutta ihmistä ilmoittautui kertomaan, että olen saanut heidät lukemaan Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, joita olen juuri nyt aloittamassa. Minulle tämä on kahdeksas lukukerta.


Aamulehden kolumni

Kun alan epäillä ponnistelujeni hyödyllisyyttä, palautan mieleeni, että joskus olen ollut kertomassa yhdeksäsluokkalaisille lukemisen arvoisista kirjoista. Elämässäni ei ole tämän tärkeämpiä tekemisiä. 
Suosikkejani on Hemingwayn vanha kalastaja, joka sai elämänsä suurimman saaliin, mutta kotikylän rannassa siitä oli jäljellä vain ruoto. Tärkeää on ollut kertoa Kafkan kuvaamasta Gregor Samsasta, joka oli muuttunut yön aikana suunnattomaksi syöpäläiseksi. On pitänyt mainita Juan Rulfo, vaikka tiedän, että parhaidenkaan juttujeni perusteella kukaan ei ala lukea häntä. Rulfon 300 sivun kokoinen tuotanto kuuluu ehdottomasti maailmankirjallisuuteen. Vähän leikkimielisesti olen varoittanut Volter Kilven äärimmäisestä työläydestä, että älkää vain lukeko hänen Alastaloaan; joskus varoitukset kääntyvät kuulijansa mielessä uteliaisuudeksi. 

On tärkeää puhua myös vähemmän merkittävistä kirjoista, joilla pääsee lukemisen alkuun. Stephen King saattaa toimia siinä tarkoituksessa, eivät vain Potterit. Zlatan Ibrahimovicin elämäkerta ei ole kaunokirjallisuutta, mutta siinäkin on taiteellinen ulottuvuus. Lukekaa vaikka sitä.


Työhönottoraadeissa olen ujuttanut mukaan kysymyksiä siitä, mitä kirjoja hakija on lukenut. Arvioin lähes nollaksi ihmisen, joka sanoo, ettei välitä lainkaan kaunokirjallisuudesta, koska siitä ei muka ole hyötyä. Kuinka joku voisi väittää, että Väinö Linnan romaanit eivät kertoisi todellisuudesta? 

Lukeminen on lähes ainoa ja ainakin paras keino, jonka avulla voi sukeltaa vieraisiin maailmoihin ja katsoa elämää jonkun toisen näkökulmasta. Sitä taitoa tarvitaan työssä kuin työssä. CV ei ole valmis, ellei siinä mainita jonkin luetuksi tulleen kirjan nimeä. 


Kuluneen syksyn romaaneista sopii mainita Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa. Sen aiheena on avioliitto, jossa mies yhtäkkiä sanoo halunneensa aina olla nainen. Ahavan romaanin lisäksi en tiedä toista väylää tuollaisiin kokemuksiin. Muutamilta teemaa omakohtaisesti kokeneilta tutuiltani en kehtaa kysyä.

Todellisuuden avaajia on myös indonesialaisen Eka Kurniawanin romaani Kauneus on kirous. Se kertoo väkiluvultaan maailman neljänneksi suurimmasta maasta, jonka elämästä minulla eikä varmaan monella muullakaan juuri ole käsitystä. Voin katsoa Wikipediasta valtion oleelliset tiedot, mutta ne eivät välitä mitään 264 miljoonan ihmisen elämänkokemuksesta, heidän kivuistaan ja iloistaan. 

Marraskuun lopulla on aika ottaa vuosiannos Dostojevskia. Sen avulla palautan varmimmin itsetuntoni, olenhan kuullut kolmelta ihmiseltä, että olen saanut heidät lukemaan Karamazovin veljeksiä. Jos tuohon olen kyennyt, elämäni ei ole ollut turhaa.


Kolumni Aamulehden sivulla

Kohtasin Mauno Koiviston ja mitä siitä seurasi

Kirkolliseen slangiin on hiipinyt sana "kohtaaminen". Moniaalla hoetaan, että ihmisten kohtaaminen on tärkeää. Olen kuitenkin alkanut epäillä koko käsitettä, koska sanojen muuttuminen hokemiksi tarkoittaa sitä, ettei niihin enää liity ajattelua.

Ehkä tuo sana on alkanut rehottaa lupiinin lailla muillakin elämänalueilla. Vain harvoin paperin makuiset kirkon sanat ovat kirkon omia keksintöjä. Ne omaksutaan muiden järjestelmien toimistoista ja seminaareista.

Mitä enemmän mietin sanan "kohtaaminen" sävyä, sitä kylmemmältä se tuntuu. Se on sukua sille, ettei puhuta seurakuntalaisista vaan asiakkaista.

Ainakin tiedän, ettei olla kovin suurenmoisessa tilanteessa, jos äiti tai isä kertoo menevänsä kohtaamaan omia lapsiaan.

Muistan senkin, että kerran kohtasin Mauno Koiviston Helsingin Aleksanterinkadulla, kun hän oli vielä Suomen Pankin pääjohtaja. Siitä kohtaamisesta ei sen kummempaa seurannut.

Rosvo oli vain yksittäistapaus

Jos johonkin kammottavaan tapaukseen reagoidaan yleisellä tasolla, niitä tapauksia olisi oltava enemmän kuin yksi. Ensimmäisestä kerrasta ei välttämättä kannata liikahtaa sentin vertaa.

Esimerkkini on yksityisestä elämästäni.

Parisenkymmentä vuotta sitten syrjäisellä kesämökillämme oli käynyt joskus kevättalvesta ulkopuolinen vierailija. Mitään rikkomatta hän oli irrottanut ovilasin karmeistaan ja kävellyt sisään. Jotain hän oli etsinyt, koska yhden komeron sisältö oli tyhjennetty lattialle. Mitään varastettavaa ei tosin ollutkaan, sillä kukapa ottaisi mukaansa vanhan kahvinkeittimen tai tavallisia lusikoita, veitsiä ja haarukoita?

Irrotettua lasia kuluun ottamatta kaikki oli suunnilleen kunnossa.

Päättelin, että tämä oli niitä yksittäistapauksia. Kiinnitin lasin paikoilleen, mutta en miettinyt lukkojen vaihtamista enkä murtohälyttimien asentamista.

Ja niin on kulunut kaksikymmentä vuotta ilman, että kukaan kutsumaton olisi poikennut toista kertaa sisään.

Naiset suosivat arpinaamoja

Kauneus tai ihmisen viehätysvoima on kummallista.

Vesa-Matti Loirin laulu ei ole lauluna minkään arvoista. Mahtaako olla laulua ollenkaan? Siitä huolimatta se on koskettanut monia, ei tosin minua.

Moni ajattelee, että arpi rumentaa kasvoja. Ehkä se rumentaakin, mutta tämäkään ei ole yksiselitteistä. Liverpoolin ja Stirlingin yliopistojen tutkijat nimittäin totesivat, että naisten ajatuksissa miehen kasvoilla oleva arpi vain lisää miehen viehätysvoimaa.

Niinhän sitä on laulussakin kyselty: "Miksi naiset rakastuvat renttuihin?"

Tuntematon sotilas floppaa ulkomailla

Väinö Linnan romaanista Tuntematon sotilas ei koskaan tullut suurta menestystä ulkomailla. Se oli  rakennettu Kiven Seitsemän veljeksen pohjalle, ja sen ymmärtämiseksi olisi tarvittu suomalaisten sotatraumojen ymmärtämistä ja murteidemme tuntemista.

Myös Louhimiehen elokuvan lyhyempää versiota ollaan viemässä ulkomaille. En usko sen menestykseen. Antti Rokka toimii hyvin alkuperäisen romaanin kokonaisuudessa, mutta Louhimiehen elokuvassa päähenkilöksi nostettuna Rokka on liian yksiulotteinen sankari ollakseen kiinnostava. Hän on kova sotimaan ja auktoriteettivastainen. Ei hänestä oikein muuta irtoa noiden ominaisuuksien lisäksi. Kotirintaman kaunis vaimo vain korostaa hahmon pinnallisuutta.

Ikävä sanoa, mutta suomalaiset kansalliseepokset eivät kiinnosta ulkomailla. Sotafilmejä on tehty niin paljon, että Louhimiehen elokuva hukkuu massaan. Kansainvälisesti ajatellen jatkosota ei ole kovin kiinnostava. Pienempi hävisi, mutta iso sai hieman nenilleen, kun katsoi viisaimmaksi heittää peliin voimien säästämiseksi vain kakkosjoukkueensa. Toisen maailmansodan traumoissa aihe on vähäinen.

Siksi on turha odottaa, että Louhimiehen elokuva saisi ulkomailla suurta huomiota.

Ehkä olen väärässä. Olen ollut ennenkin.

Tanskan lista oli kovempi kuin Schindlerin

Elokuva "Schindlerin lista" tunnetaan hyvin. Se on kertomus siitä, kuinka Saksan juutalaisia onnistuttiin pelastamaan toisen maailmansodan aikana kuolemalta tehdastyön avulla.

Paljon huonommin tunnetaan sitä, kuinka tanskalaiset onnistuivat piilottamaan maansa 17 500 juutalaisesta 17 200 vain sen ansiosta, että oman kansallisen kulttuurinsa pohjalta eivät suostuneet luovuttamaan.

Eivät vain suostuneet.

Tästäkin asiasta saa lisätietoa, kun lukee Jonathan Gloverin kirjan "Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria."

Minäkin kävin katsomassa Tuntemattoman

Kun ensimmäisen kerran kuulin suunnitelmasta tehdä kolmas elokuvaversio Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, olin varsin hämmästynyt. Puuskahdin että joko taas.

Lähdin kuitenkin katsomaan valmista elokuvaa ennakkoluulottomasti. Olen lukenut kirjan neljästi, nähnyt Laineen filmatisoinnin kenties kolmesti ja Mollbergin version kerran. Tältä pohjalta kyse ei voinut olla normaalista elokuvakokemuksesta. Kieltämättä haittasi, että tiesin juonen käänteet jo ennalta. Kolme tuntia oli liian pitkä aika seurata tarinaa, jonka juonessa mikään ei yllättänyt.

Laineelta puuttuva realistisuus tuli Louhimiehen versiossa korjatuksi. Toisin kuin Mollbergin filmissä Louhimiehellä ei tarvinnut koko ajan miettiä, kuka miehistä oli kuka. Myös vuorosanoista sai nyt selvää, Mollbergillahan ne hukkuivat jonnekin taisteluiden äänten alle.

Sen verran Louhimies oli antanut kaupallisuudelle periksi, että suomalaisia eniten kiinnostavat hahmot Rokka ja Koskela oli nostettu esiin paljon enemmän kuin kirjassa.

Etukäteen arvelin, että romaanista puuttuvat kotirintamakohtaukset olisivat minua ärsyttäneet, mutta sitä ne eivät tehneet. Pikemminkin ne piristivät, kun kaikki muu oli niin ylen tuttua.

Minä en olisi tuota uutta Tuntematonta tarvinnut, mutta ehkäpä se on nuorelle sukupolvelle hyväksi, enkä minä osaa sitä huononakaan pitää.

Pekuriska, tuntemattoman sotilaan vaimo

Lapsuudenkotini naapurissa asui Pekuriskaksi kutsuttu nainen.

Äiti kävi hänen luonaan lyhennyttämässä takkia, ja isä poikkesi tiehoitokunnan asioissa. Joskus he sanoivat Pekuriskan olleen "ihan fiksu ihminen".

Vasta aikuisena sain kuulla, että Pekuriskan mies oli ammuttu sodan aikana. Kyselin isältä ammutuksi tulemisen syytä, ja hän sanoi, että "eikös se ollut jehovalainen." Se oli kuitenkin väärä arvaus.

Pekuriskan mies ei ollut jehovalainen. Hän oli nimittäin Arndt Pekurinen.

Albert Einsteinkin otti kantaa Pekurisen puolesta 

Joskus 1920-luvulla Arndt Pekurista yritettiin useaan otteeseen saada suorittamaan asepalvelusta, mutta hän kieltäytyi siitä ehdottomasti. Pekurinen istui vakaumuksensa takia kolmatta vuotta vankilassa ja oli tapauksellaan vauhdittamassa lakia, jonka perusteella sai rauhan aikana kieltäytyä aseista. Jossain vaiheessa itse Albert Einstein otti kantaa hänen puolestaan.

Vankeustuomioiden jälkeen Pekurinen sai olla jokseenkin rauhassa, mutta sodan alettua hänen vainoamisensa alkoi taas. Pekurinen pysyi kannassaan, jonka mukaan ei kannata teurastaa kun ei syödäkään. Viimeisessä vaiheessa hän edusti aatteellisesti tavallaan lieventynyttä kantaa luvatessaan osallistua taisteluihin, jos "ihmislihaa käytettäisiin ravinnoksi".

Pekurinen tapatettiin rintamalla

Jouduttuaan väkisin rintamalle hän ei enää vitsaillut, koska tiesi hyvin, että hänet oli tuotu sinne tapettavaksi. Hänet määrättiin eturintamaan siinä taka-ajatuksessa, että hänet voitiin ampua siellä sotatilamääräysten pohjalta, kuten sitten kävikin.

Pekuriskan sodan aikainen vuokraisäntä sanoi Pekurisen olleen rauhallinen mies, ja vaimolleen hän oli antanut ohjeen, ettei lapsia pitänyt sen kummemmin kasvattaa pasifismiin. Pekurisen poika kävi armeijan normaalisti ja sai tietää isänsä kohtalosta ilmeisesti vasta vanhalla iällä. Sukulaisilleenkaan Arndt Pekurinen ei asiasta vaahdonnut, oli vain sitä mieltä että se oli hänen asiansa.

Pekuriska oli elämänmyönteinen ihminen

Itse Pekuriska ei ollut miehensä kohtalosta huolimatta katkera, vaan päinvastoin elämänmyönteinen ihminen. Miehensä vakaumuksesta hän sanoi: "En minä vastustanut sen rauhanaatetta."

Ei erikoisuuksia erikoisuuksien päälle

Ihmisen mielipiteet muuttuvat.

Kirjailija Eeva Kilpi on kirjoittanut: "Minulla oli tunne, ja on yhä, / että jos jotakin ei voi tehdä omaperäisesti, / sitä ei kannata tehdä ensinkään. / Tavanomaisen takia ei todella kannata nähdä vaivaa."

Joskus minäkin uskoin näin. Enää en usko, että elämä voi rakentaa pinoamalla erikoisuuksia erikoisuuksieen päälle.

Olen tullut huomaamaan, että päästäkseen perille ihmeelliseen temppeliin kävelijän on otettava monta aivan tavallista askelta.

Ei kestetä moniselitteistä totuutta

En suuresti pitänyt tanskalaisen kirjailijan Peter Høegin kiitetystä romaanista Lumen taju. Päähenkilö ei ollut täysin uskottava niin kuin ei koko kertomuskaan. Kirjaan siroteltu eskimokielinen lumi- ja jääsanasto ei saanut sekään minua innostumaan.

Jaksoin kuitenkin loppuun. Yksi syy oli siinä, että kirjassa oli muutamia ehdottoman hyviä lauseita, jotka sopii irrottaa aforismeiksi. Esimerkiksi käy: "Eurooppalaiset kaipaavat siistejä selityksiä. He valitsevat aina mieluummin yksiselitteisen valheen kuin moniselitteisen totuuden."

Onhan tuo niin totta.

Ristiriitaisten ajatusten kanssa ei jakseta elää. Siksi paetaan löysiin totuuksiin, joiden toivotaan olevan totta."

Ei pidä innostaa natseja

Kun parisensataa uusnatsiksi ymmärrettävää ihmistä kokoontuu Tampereen Laukontorille marssiakseen mielenosoituskulkueena kaupungin läpi, viisas ihminen miettii monta kertaa mitä tehdä. Miten on reagoitava vai kannattaako reagoida mitenkään?

Viisainta on, ettei tee mitään, tai sitten vain hymähtää huvittuneesti kuin lasten leikeille. Eivät nämä tempaukset ansaitse vakavaa huomiota, eivät ainakaan vielä. Kaksisataa ihmistä Suomen kuudesta miljoonasta on niin vähän, ettei siitä saa edes kunnollista prosenttilukua.

Arveluttavinta on, että ryhtyy järjestämään samanaikaista mielenosoitusta, jossa voi joutua keskinäiseen kahakkaan. Silloin päädytään alueelle, jonka säännöt natsit ovat valinneet. He innostuvat saamastaan huomiosta, saavat kaipaamiaan seikkailuja ja näkyvää toimintaa. He saavat kokemuksen, että eivät ole marssineet turhaan, koska heidät on huomattu.

Olen ennenkin lainannut Tuomas Anhavaa: "Mielipiteiden vastustaminen on niiden vahvistamista, niiden merkityksen tunnustamista; ja vielä pahempaa, sen tunnustamista, että vastustetut mielipiteet koskevat tärkeitä asioita."

Twitter ja Esko Valtaojan sammakko

Lokakuun alussa varuustieteen professori Esko Valtaoja sanoi Aamulehdessä, että mikään tietämisen arvoinen ajatus ei mahdu yhteen tviittiin. Olen tottunut pitämään Valtaojaa viisaana ihmisenä, mutta tämä Twitteriä kuvannut lausahdus oli täysi sammakko.

On lukematon määrä tärkeitä tietoja ja tärkeitä ajatuksia, joiden sanomiseen riittää todellakin Twitterin 140 merkkiä ja vieläpä niin, että tilaa jää.

Einsteinin tunnetuksi tekemä kaava E=mc2 (toiseen) mahtuu viiteen merkkiin. Ihmiselämää säätelevä käsky "älä tapa" ei sekään tarvitse kahdeksaa merkkiä enempää. Puhelinnumeroni on kymmenen merkin pituinen, ja osoitteeni kertomiseen riittää kaksikymmentäyhdeksän merkkiä. "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" on kuudenkymmenen kolmen merkin pituinen. Niin sanottu Occamin partaveitsi mahtuu sekin muutamaan kymmeneen merkkiin. Se on ajatus, jonka mukaan selitysvoimaisista teorioista on valittava yksinkertaisin. "Kuuntele aina kiistan molempia osapuolia" on neljänkymmenenkolmen merkin pituinen.

Entäs kaikki hätätiedotteet?

Kaikkiaan olen sitä mieltä, että Twitter on viisainta, mitä sosiaalisessa mediassa on. Ei olekaan ihme, että se tuottaa varsin kitsaasti rahaa.

On eri asia opettaa, suvaita ja sietää

Vähän sattumoisin osuin 300-luvulla eläneen kirkkoisä Augustinuksen ajatukseen: "On yksi asia, mitä opetamme, toinen asia, mitä suvaitsemme, ja vielä kolmas, mitä meidän on pakko sietää."

Sitaatti kertoo, että meidän aikamme ongelmat eivät ole modernin maailman uutuuksia, vaan niihin on jouduttu ottamaan kantaa niin kauan kuin ihmiselämää on ollut.

Lainaamassani ajatuksessa Augustinus sanoo jotain sellaista, mihin minun on helppo liittyä. On opetettava niin kuin hyväksi, sopivaksi ja oikeaksi näkee, mutta sen lisäksi on hyväksyttävä, että joku toinen opettaa ja elää toisin. Vielä on niitä, joiden tekoja ja aatteita on mahdotonta pitää hyvinä, mutta joita on yhteisen rauhan ja hyvinvoinnin nimissä suostuttava sietämään. Jokaista basillia ei voi siivota pois. Opettajan on sallittava oppilailleen tietty määrä harhailevia katseita.

Augustinuksen ajatuksesta voi lukea myös sen, mitä hän ei varsinaisesti sano: jossain on se raja, jota emme milloinkaan opeta mutta jota emme myöskään suvaitse emmekä siedä.

Ainakin Anders Breivik tulee tässä kohdin mieleen.

Sota alkoi kun vilkuttelu loppui

Shefki Kuqi tunnetaan ennen muuta Suomen jalkapallomaajoukkueen ja lopulta myös Newcastlen romuluisena hyökkääjänä, jonka edut eivät olleet niinkään teknisessä taituruudessa vaan rohkeudessa ja rymistelyssä. Sittemmin hän on ollut kiistelty ja otsikoissa näkynyt valmentaja.

Minä muistan kuitenkin Kuqin ennen muuta hänen lapsuudenmuistelmistaan.

Kuqi on syntyään kosovolainen. Hän muutti Jugoslavian sisällissodan takia Suomeen. Ison englantilaislehden haastattelussa hän kertoi lapsuutensa koulusta liikuntatunneista. Kun tehtiin jaot, ne olivat aina serbit vastaan kosovolaiset, mutta pelit olivat ystävällisiä. Jos jommallakummalla oli vajausta, serbit pelasivat kosovolaisten puolella ja päinvastoin. Ei ollut ongelmaa.

Kuqin kosovolainen isä oli auttanut serbejä rakentamaan taloja. Serbit vilkuttelivat ja hymyilivät, kun isä ajoi pakettiautollaan ympäri kaupunkia. Vähitellen he lakkasivat vilkuttelemasta.

Se oli ensimmäinen vihje siitä, että sota oli tulossa.

Sokrates ei kelpaa oppaaksi joka asiaan

Olen kerran ollut vihkitoimituksessa, jossa maistraatin vihkijä toimitti ensin siviilivihkimisen ja minä sitten hoidin avioparin siunaamisen.

Maistraatin edustaja oli valmistautunut tilaisuuteen hyvin, mutta hänen filosofianhistorian tuntemuksensa ei riittänyt. Hän ei ymmärtänyt, että Sokrateen ajatuksiin ei kannata aina vedota, ei varsinkaan avioliittoasioissa. Vaarana on koominen vaikutelma, jos sattuu tuntemaan Sokrateen elämää.

Omassa puheessani en malttanut olla hieman kuittaamatta, että Ksantippan ja Sokrateen avioliittoa ei ole pidetty erityisen onnellisena avioliittona. Sentään toppuuttelin itseäni kertomasta tarinaa, jonka mukaan Ksantippa oli ensin sadatellut Sokratesta ja sitten oli kaatanut tämän päälle yöastian sisällön. Sokrates oli kommentoinut tapausta: ”Enkös ole aina sanonut, että kun Ksantippa jyrisee, sade siitä seuraa?”

En kertonut sitäkään, että Sokrateen kerrottiin tottuneen Ksantippan nalkutukseen "kuin vinssin kitinään".

Kansallisuusaate se vaarallista on

Muutamat uskontoon liittyvät hokemat ovat kiusanneet minua pitkään. Yksi näistä on mukatotuus siitä, että minkään muun syyn takia ei olisi surmattu ihmisiä niin paljon kuin uskonnon takia. Nyt sitten kirjoitin kolumnivuorollani Aamulehteen ja raatelin hokeman hajalle.

Vastaväitteitä on tullut yllättävän vähän, ei juuri ollenkaan. Ilmeisesti uskon ankarimmatkin vastustajat ovat hiljaa mielessään tunnustaneet, että numeroihin perustuville tosiasoille ei voi mitään.

Aamulehden kolumni

USKONNOLLINEN VÄKIVALTA on sietämätöntä. Tämä moraalinen itsestäänselvyys ei kuitenkaan oikeuta julistamaan pelkkiä luulemisia yleispätevinä totuuksina.  Monestihan hoetaan ajatusta, että uskonnon vuoksi olisi kuollut enemmän ihmisiä kuin minkään muun syyn takia. Tätä väitettä ei voi kuitenkaan perustella numerotiedoilla.

Asian toteamiseksi ehdotan ensin retkeä kotikylän hautausmaalle. Siellä voi havaita joukkosurmien liittyvän joko vuoden 1918 tapahtumiin tai Suomen ja Neuvostoliiton sotiin. Eivät ne uskonsotia olleet, eivät sittenkään vaikka rintaman länsipuolella kuoli luterilaisia ja itäpuolella muita. 

HOKEMA USKONSOTIEN YLISUURUUDESTA kompastuu 1900-luvun maailmanhistoriaan. Maon, Stalinin ja Hitlerin uhreja arvioidaan olleen ainakin 110 miljoonaa, eikä kaasukammioita eikä Siperian leirejä rakennettu uskonnollisten tunnusten alla. Kahdessa maailmansodassa kuoli 70 miljoonaa ihmistä, eikä näitäkään uhreja ole selitetty uskonnoilla. 

Entäs ristiretket ja inkvisitio? – Kyllä, ne ovat kristikunnan murheellista historiaa, mutta uhrien lukumäärällä ne eivät kykene kilpailemaan 1900-luvun kanssa. Menneinä vuosisatoina ihmisiä oli nykyiseen nähden niin vähän, ettei uhrejakaan voinut olla yhtä paljon kuin moderneina aikoina. Ristiretkien aikaan Euroopassa oli luultavimmin vain 70 miljoonaa ihmistä eli saman verran kuin kahdessa maailmansodassa oli kuolleita. Inkvisition uhreista on pätevät laskelmat, koska fanatismi ilmeni pakonomaisena tarpeena kirjata kaikki uhrit muistiin. Niinpä tiedetään, että inkvisition huippukaudella tapauskertomuksia oli 44 071. Tämä on iso luku, mutta mitä se on Maon 70 miljoonan rinnalla?

NÄIDEN KOVIEN NUMEROIDEN POHJALTA hokema "Mikään ei ole surmannut ihmisiä niin paljon kuin uskonto" olisi korvattava jollain muulla. Helpommin voitaisiin perustella väitettä, että mikään ei ole surmannut yhtä paljon kuin kansallisuusaate tai sairas vallanhimo. Tosin tämäkin lause on vain yksinkertaistus yksinkertaisille. Asiat ovat helposti ymmärrettäviä vain niin kauan kuin niitä ei ymmärrä.

Oma kysymyksensä on vielä siinä, tekeekö uhrien laskeminen vääryyttä heidän kärsimykselleen. Täällä Pohjantähden alla -romaanissa Elina ja Akseli Koskela noutivat rautatieasemalta yhden rintamalla kuolleen poikansa ruumista. Siellä he saivat kuulla, että Koskelan poikia oli samassa kuljetuksessa kaksi. Elina pyörtyi, mutta ei voi sanoa, että vanhempien tuska kaksinkertaistui toisesta vainajasta. Yhtä tyhmää on sanoa, että samoilla itkuilla poikia meni kaksi siinä kuin yksikin. Äärimmäisessä kivussa matematiikka lakkaa toimista ja yhteenlasku on mahdotonta.

Kolumni Aamulehden sivulla

Tom Petty lämppärinä pelasti illan

Juuri kuolleen Tom Pettyn konsertissa olen ollut yhden kerran. Hän lämppäsi Helsingissä Bob Dylania. Ennen keikkaa tiesin Pettystä vain nimen, mutta lavalla hän osoittautui maanläheiseksi muusikoksi, jonka konstailematonta rokkia kuunteli mielikseen.

Päätin ostaa levyn ja ostinkin.

Pettyn jälkeen lavalle tuli ylimielinen supertähti. Dylanin periaatteessa moni-ilmeiset kappaleet olivat yhtä ja samaa räminää. Sanat eivät kuuluneet ollenkaan.

Dylania ei vain kiinnostanut. Ei muuta kuin rahat pois ja seuraavaan paikkaan.

Mutta Petty ei ollut se, joka petti.

Luterilaisuus on parasta, ainakin meillä

Olen saanut vastata lukemattomia kertoja yhteen kysymykseen, jonka perusmuotoiluja on tämä: "Onko luterilaisuus mielestäsi kristinuskon suuntauksista paras." Olen vastaillut monella tavalla ja yleensä siten, että ei ole syntynyt vaikutelmaa oman erinomaisuuden korostamisesta.

Tällä kertaa sanon pöyhkeästi mutta huumorilla (jos nyt joku sattuu huumoriani ymmärtämään): kyllä, luterilaisuus on paras ja ylivoimainen, ainakin meillä.


Perusteluja on kosolti

Luterilasiuus on tehty pohjoisiin oloihin ja maahan, jonka marraskuussa ei tee mieli lähteä tanssimaan kaduille sambaa.

Harmaudessaan tämä on vahvaa vastalääkettä kaikelle kiihkoilulle. Luterilainen ei virittele pommeja ja katselee rauhallisen huvittuneesti ihmisiä, joiden päähän mahtuu vain yksi ainoa totuus kerrallaan. Tämä on maailmankatsomuksellista tamperelaisuutta. Mitä hullumpia kiihkoilijoita nousee esiin, sitä helpompi on perustella vakaata luterilaisuutta.

Luterilaisuuden harmaus on granitiin harmautta. Se kestää tuulta ja järistyksiä, mutta sille voi rakentaa turvallisesti värikkäänkin talon.

Täällä kunnioitetaan kirkkoon kerääntynyttä viisautta, mutta tuo viisaus ei ole sääntökirja, vaan väljä periaateohjelma, josta on lupa poiketa ja jota voi soveltaa omin tavoin.

Luterilaisuus on ainoa realistinen vaihtoehto pitää yllä uskon me-ulottuvuutta. Vain tältä pohjalta voi kuvitella pidettävän voimassa rippikouluja ja joulukirkkoja. Ilman niitä tavalliselle tallaajalle ei jää oikein mitään.


Sopii jalkaan kuin omat kengät

Tietysti maailman kenkäkaupat ovat täynnä monenlaisia kenkiä. Eteisen kenkärykelmästä valitsen kuitenkin mieluiten omani ja ne, joissa on hyvä kävellä. Niissä on jalkojeni muoto.

Paradoksi on vaikea, kiinnostava sana

Puolitoista viikkoa sitten puhuin julkisesti paradoksin käsitteestä. Se tuntui kiinnostavan yllättävän paljon ihmisiä, joten kirjoitanpa tässäkin siitä jotain.

Sanan "paradoksi" paras rautalankaselitys on jotain sellaista, että kaksi asiaa ovat keskenään ristiriitaisia, mutta siitä huolimatta ne molemmat ovat voimassa ja tavallaan kuuluvat yhteen.

Paradoksin käsite liittyy ratkaisevasti kirkon oppiin. Kun uskontunnustus syntyi joskus 1700 vuotta sitten, ei väitelty Raamatun tulkinnasta niin kuin nykyään. Sen sijaan puheenaiheena olivat Pyhä kolminaisuus ja sen ymmärtäminen. Kiivasta keskustelua käytiin siitä, kuka oli Jeesus Kristus ja miten hänet oli käsitettävä.

Asiassa oli kaksi ääripäätä. Toisen mukaan Jeesus oli niin paljon Jumala, että hänen inhimillisyytensä oli melkeinpä vain hämäystä. Ristilläkin hän riippui niin kuin palkintoseremoniaan valmistautuva kultamitalisti. Toisen ääripään mukaan hän oli vain profeetta, viisas ihminen, vähän niin kuin islamilaiset ajattelevat Jeesuksesta.

Ratkaisuksi tuli paradoksaalinen oppi: Jeesus on täydellisesti Jumala, mitään pois ottamatta, mitään lisäystä tarvitsematta. Jeesus on täydellinen ihminen, ja ristillä ollessaan hän kärsi niin kuin kuka tahansa, joka paljaana nostetaan ristinpuulle ja jonka ranteiden ja nilkan läpi lyödään kyläsepän takomat naulat. Samalla hän on Jumala, ja samalla hän on ihminen.

Paradoksaalinen ajattelu näkyy muuallakin: Raamattu on ihmisen kirjoittama. Raamattu on Jumalan sanaa. Ihminen on avuton syntisäkki. Ihminen on pyhä. Tuomio uhkaa meitä. Meidät on täydellisesti armahdettu. Me olemme läpikotaisin pahoja. Me olemme pyhiä ja toistemme Kristuksia. Ehtoollisviini on tavallista viiniä. Ehtoollisviini on Kristuksen veri.

Onko tämä nyt järjenvastaista puhetta? – Kyllä on, sitä juuri. Tämä ei edes ole olevinaan järkevää.

Ja sanotaan vielä sekin, että kristillinen usko paradokseihin pitää oudosti yhtä modernin fysiikan kanssa, sillä kvanttimekaniikan ja alkeishiukkasten maailmassa yksi ja sama hiukkanen voi olla yhtä aikaa kahdessa paikassa, yhtä aikaa Tampere–Pirkkalan lentokentällä ja Pirkkala–Tampereen rautatieasemalla. 

Liikennevalot ovat kansalaistottelemattomuuden laboratorio

Petri Kopponen tutki gradussaan kansalaistottelemattomuutta. Siitä on jäänyt mieleeni Paavo Väyrysen lausuma: "Hyväksyn kansalaistottelemattomuuden, kunhan se tapahtuu lain puitteissa."

Väyrysen lausahdus on esimerkki siitä, kuinka huonosti kansalaistottelemattomuus ymmärretään. Siksi ei ole ihme, että aihetta koskeva keskustelu on kaikkien kelvottomien keskustelujen joukossa niitä kaikkein kelvottomimpia.

Ei oivalleta edes sitä, että oikeastaan kaikki ihmiset ovat kansalaistottelemattomuuteen suhtautuessaan välimallin ihmisiä: toisaalta hyväksyvät sen ja toisaalta torjuvat sen. Yksimielisiä ollaan siitä, että kokoaikainen vasemmalla kaistalla ajaminen on kelvotonta tottelemattomuutta. Samoin ajatellaan, että pienen lapsen saa hengen pelastaa, vaikka tämä pelastaminen vaatisi joidenkin liikennesääntöjen rikkomista, kuten väärää pysäköintiä

Liikennevalot on ajatuksellinen laboratorio, jonka avulla voi testata omia ajatuksiaan.

Sääntöhän on selvä: jalankulkija ei saa kävellä punaisia valoja päin. Mutta entäpä seuraavat tilanteet?
Mitä teet, kun seisot punaisissa valoissa ja
– autoja ei ole lähimailla, mutta sinulla ei ole oleellista syytä sille, ettet voisi odottaa valojen vaihtumista
– autoja ei ole tulossa, ja valoissa seistessäsi sinua viluttaa kovasti
– autoja ei näy, ja sinulle on apteekkiin todella kiire, koska tarvitset lääkettä ja ovet ovat menossa kiinni
– ehtiäksesi lentokoneeseen sinun on ehdittävä kentälle vievään bussiin, joka uhkaa lähteä pysäkiltä ilman sinua.
– koiranpentu on hukkumisillaan liikennevalojen takaisessa rannassa
– lapsi on jäämässä auton alle ja sinä ehtisit pelastaa sen juoksemalla punaisia päin?

Entä mitä vaikuttaa ratkaisuusi se, että lähistöllä on tai ei ole pieniä lapsia, jotka kenties ottavat sinusta mallia?

Tällaisia esimerkkejä voi keksiä loputtomiin. Ei se vastaaminen ole aina niin helppoa, eikä ole yksinkertaista sanoa, milloin kansalaistottelemattomuus ja harkiytu lakien rikkominen ovat väärin ja milloin ne ovat oikein

Autoilija yllytti kävelemään punaisia päin

Kuulin kansalaistottelemattomuuteen liittyvän tapauskertomuksen:

"Olin autolla liikkeellä, ja edessäni olevalla pysäkillä oli bussi, johon nousi iso määrä matkustajia. Suojatielle syöksähti mies, joka kiiruhti ehtiäkseen linja-auton kyytiin. Hänelle vaikutti olevan kovin tärkeää, ettei myöhästyisi. Hän vaikutti suorastaan ahdistuneen kiireiseltä. Hiljensin lähestyessäni suojatietä ja viittoilin häntä menemään vaikka punaiset paloivat hänelle. -  Yllytinkö häntä rikokseen?"

En usko, että punaisia päin kävelyn kannustaminen oli tässä tapauksessa väärin. Lait ovat hyviä, mutta totta maar niitä voi soveltaa ja joskus sivuuttaakin, kun toimitaan viisaasti ja yhteistuumin ketään loukkaamatta.

Autoilija oli päinvastoin kohtelias, ymmärsi elämää ja lähimmäistään ja ehkä pelasti toisen ihmisen päivän.

Asiakaspalveluvastaava selitti puuttuvia perunoita

Yhden kerran olen lähettänyt ravintolaan asiakaspalautetta. Kiitin kaikesta muusta, mutta moitin annoksen pienuutta ja kyselin, miksi siitä puuttui pari perunaa, jotka olisivat oleellisesti korjanneet asian. Oli kiusallista selitellä ulkomaalaisille vieraille annoksen minimaalisuutta.

Vastaukseen oli paneuduttu. Se oli aika pitkä ja kohtelias ja samalla ylimielinen, vaikka mistään yksittäisestä sanasta ei voinut löytää loukkaavaa sävyä. Kaikenlaisen selittelyn keskellä ydinkohta oli se, että kaupungissa oli riittävästi ravintoloita, jotka eivät kilpailleet millään muulla kuin ruoan määrällä.

Kirjoitin takaisin: "Kohtelias ja hyvin perusteltu vastaus, sujuvasanainen, moitteettomasti jäsennelty, 

taitavasti rakennettu, ammattilaisen työtä. Ainoa mikä jää puuttumaan: vastaus siihen peruskysymykseen, missä mahtavat olla ne puuttuvat pari kolme perunaa."

Minulle ei enää vastattu.

Kuplavolkkarin ei niinkään romanttinen muistelma

Kuplavolkkari oli minun lapsuudessani das Auto. Sitä saattoi mainostaa uskottavasti pikkupojalla, joka luetteli ohi ajavia autoja: "Volkkari, Volkkari, Volkkari, Volkkari, Volkkari, isä..." Isäkin tuli Volkkarilla. Monen Kuplan kertymiä todella oli olemassa.

Sanottiin, että lumiauran kuljettaja meni Volkkarilla töihin. Paino oli vetävien pyörien päällä, pyörät olivat suuret. Kupla kulki silloin kun, etumoottorisilla Opeleilla tai Fordeilla ei edes yritetty mennä. Kaikilla metsätöitä tekevillä miehillä oli Volkkari. Se oli sen ajan maastoauto.

Jotkut kyllä moitiskelevat, mutta ne olivat hienohelmaisia kaupunkilaisia, jotka saivat ajaa asfaltilla. Volkkarissa oli tietysti huonot puolensa. Ylen niukkoja tavaratiloja paikattiin tavaratelineillä, joten perheen lomamatkalle pakatut Kuplat saattoivat olla melkeinpä korkeampia kuin pitempiä. Jokainen kolo oli otettava käyttöön. Akku oli takapenkin istuinosan alla, ja senkin viereen saattoi sulloa jonkin nyssäkän.

Talvella ikkunat jäätyivät, ja niille levitettiin spriipitoista nestettä. Auto oli tuuliherkkä niin kuin muutkin takamoottoriset. Sen kulku oli purjehtimista tai vasaran heittämistä varsi edellä.

Legendaarisena pidetyn toimintavarmuuden kanssakin oli niin ja näin, vaikka tietysti se voitti luotettavuudessa ainakin Mosset mennen tullen. Meillä kotona käynnistinmoottori hajosi jo 30 000 kilometrissä. Laturia vaihdettiin. Nopeusmittarin vaijeri katkeili säännöllisesti. Oli ajoittaisia käyntihäiriöitä. Virranjakajan pyörijä rikkoutui niin usein, että vian oppi tunnistamaan. Pohjassa oli jotain johtoja, jotka eivät kestäneet lätäköiden yli ajamista. Orimattilan reissulla etupyörä jäätyi kiinni, ja se piti sulatella kuumalla vedellä. Nokkapelti vaati toisinaan sitä, että sitä oli hakattava kiinni kymmeniä kertoja ennen kuin se suostui sulkeutumaan.

Das Auto käynnistyi kuitenkin hyvin. Sikäli siitä ei ole pahaa sanomista, ja pakkaset olivat tuolloin kovia.

Älä ihaile menneisyyttä, älä edes sen tekniikkaa

Yksi menneisyyden ihannoinnin muoto on puhua siitä, että ennen vanhaan myös tekniikka oli parempaa kuin nykyään. Pesukoneet kestivät, televisiot toimivat ja autot olivat lujia. Niissä ei ainakaan ollut sähkövikoja.

Etäisyys kaunistaa. Ei näille muistoille ole todellisia perusteita. Tämä selviää esimerkiksi Tekniikan maailman kesäkuun numerosta, jossa julkaistiin itäsaksalaisen Wartburgin 50 000 ajokilometrin testi vuodelta 1977.

Sytytyspuola pätki. Trippimittari jumittui. Lämpömittari oikutteli. Nopeusmittari äänteli. Ajovalojen merkkivalo pätki. Bensamitttari jumittui. Sytytys pätki. Sulakerasia hapettui. – Vuoden 1977 Wartburgissa osa näistä vioista oli mekaanisia, mutta nykyautoissa nämä kaikki viat liittyisivät sähköön.

Muitakin vikoja oli paljon. Mainitsen vain muutamia: puolilämpöinen moottori sammahteli, kromattu takapuskuri oli ruosteessa, vaihteisto juuttui kakkosvaihteelle, takaoven lukitus jumitti, pakoputki katkesi ja irtosi, ohjausakseli melkein katkesi kesken ajon, etujalkatilan verhous oli homeessa.

Muihin tuon ajan autoihin verrattaessa Wartburg ei ilmeisesti ollut täysin kelvoton, koska kokonaisarviossa sitä sanottiin vähävikaiseksi ja suhteellisen luotettavaksi kulkuneuvoksi.

Harmaalla vyöhykkeellä ammutaan kaikki

Aivan joka kerta en tähän kykene, mutta viime aikoina olen aloittanut aamuni lukemalla ensimmäiseksi jotain romaania sanomalehden sijasta. Ajankohtaisten, lyhyesti tärkeiden asioiden kannalta sanomalehti on kirjaan nähden korvaamaton. Syvästi tärkeiden asioiden kannalta asia on toisin päin.

Juuri lukemassani Asko Sahlbergin Eksyneissä sanotaan näin: "- - ihmisillä riitti ymmärrystä vain mustalle ja valkoiselle. Harmaalle vyöhykkeelle lipeäminen on rikollista. Se oli ei-kenenkään maata, siellä ammuttiin armotta. Sinne ei pitänyt eksyä."

Kun tuota tekstiä lukee, voi huomata, että pitkäkestoiseksi tarkoitettu romaani voi olla myös ajankohtainen. Se voi taustoittaa aamun uutisia paremmin kuin toimittajien analyysit.

Romaanin lukemisen päälle voi muutenkin koota ajatuksiaan. Sitä kokoamista voi kutsua vaikka aamurukoukseksi. Kai se sitä onkin, kun siihen huitaisee ristinmerkin päälle.

Parhaat pakit taklaavat joka toisessa pelissä

En ole ollut italialaisen jalkapallon ystävä, mutta Italiassa on ollut jokunen pelaaja, jota kunnioitan varauksetta. Suurin heistä on Paolo Maldini. Hänen vaikuttavuutensa tiivistyy häntä koskevaan kuvaukseen, että hän taklasi vain joka toisessa pelissä. Tämä on aika erikoisesti sanottu, kun ottaa huomioon, että Maldini oli puolustaja.

Maldini ei ollut laiska, mutta hän osasi ennakoida ja sijoittua. Taklaaminenhan on taas merkki siitä, että puolustaja on ollut myöhässä.

Maldini tuli mieleeni, kun keskustelin nuorten kanssa hyvistä ja huonoista opettajista. Maldiniin liittyvää ajatusta muokaten voidaan sanoa, että kuri on vain järjestyksen puutetta. Hyvä opettaja komentaa tai turvautuu kuriin vain joka toinen kuukausi. Hän osaa rakentaa järjestyksen, joka omalla painollaan vie oppilaita oikeaan suuntaan. Kukaan ei edes huomaa, miten hän sen tekee.

Vei köyhältä hänen ainoan karitsansa

Raamatun inhimillisesti puhuttelevimpia kertomuksia on kuvaus kuningas Daavidista ja Uriasta. Aina sen lukeminen tai kuuleminen tekee kipeää. Siihen tiivistyvät ne vääryydet, joita isommat tekevät pienemmilleen, vahvemmat heikommilleen. Kuinka turhaa onkaan pienen ihmisen ponnistelu, kun iso vain tulee ja tekee mitä tahtoo ja monesti laillisuuden varjolla, muodolliseen rikokseen syyllistymättä.

Kertomuksen mukaan Daavid halusi Urian kauniin vaimon omakseen, ja niin hän lähetti Urian sodassa sellaiselle rintamaosuudelle, jossa tiesi hänen varmasti kuolevan. Kuningas ei suoranaisesti tappanut, mutta järjesti asian julmalla, mieleisellään tavalla.

Raamatussa sanotaan, että teko oli kuitenkin Herran silmissä paha.

Urian kuoleman jälkeen profeetta Naatan meni Daavidin luo, ei syyttänyt suoraan, mutta pyysi mielipidettä seuraavasta kertomuksesta:

Rikkaalla oli suuret määrät lampaita ja härkiä, mutta köyhällä ei ollut kuin yksi ainoa pieni karitsa, jonka hän oli ostanut. Hän elätti karitsaa, ja se kasvoi hänen luonaan yhdessä hänen lastensa kanssa. Se söi hänen leipäänsä ja joi hänen kupistaan, se makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tytär. Mutta kerran rikkaan miehen luo tuli vieras. Rikas ei raskinut ottaa yhtään omista lampaistaan tai häristään valmistaakseen ruokaa matkamiehelle, joka oli tullut hänen luokseen, vaan otti köyhän miehen karitsan ja teki siitä vieraalleen aterian.

Minua tuo riipaisee.

Kieli kylmään rautaan ja enkeli eteiseen

Olen keskustellut viisitoistavuotiaiden kanssa ja vertaillut heidän kokemuksiaan omiin lapsuudenmuistoihini. Vaikuttaa siltä, että sukupolvesta riippumattomiin kokemuksiin liittyy yksi, jonka kansallista yhtenäisyyttä ilmentävään merkitykseen ei ole kiinnitetty huomiota: todella moni on työntänyt kielensä pakkasesta kylmään rautaan.

Kieli on liponut ulko-oven kahvaa, portinpieltä ja lipputankoa. Mielikuvitusta on riittänyt kohteen valinnassa, ja niin himo on tullut tyydytetyksi.

Pahimmillaan kieltä on jouduttu irrottelemaan kuuman veden avulla, mutta aina siitä on jotain jäänyt testikohteeseen.

Sekään ei ole aina ratkaisevasti auttanut, että on ennalta varoitettu. Selvittämättä jää, millaiseen geenivirheeseen kielen ja kylmän raudan läheisyyden tarve perustuu.

On sitä muutakin yhteistä kokemusta. Viikonloppu nuorten kanssa osoitti minulle, että aina vain se lumi tekee enkeliä eteiseen. Sekin laulu on jo vuodelta 1973.

Jaksoin viisi minuuttia ortodoksien vigiliaa

Tätä kirjoittaessani olen Valamossa. Huomisaamuna esitelmöin Saarikoski-seminaarissa hänen uskonnollisesta kielestään, joka on keväällä julkaistun väitöskirjani aihe.

Saarikosken hauta oli pakollinen käyntikohde. Jos siellä ei Valamon reissullaan käy, vaikutelma on sama kuin menisi ensimmäistä kertaa Pariisiin käymättä Eiffelin tornissa.

Hautausmaalle oli vaikea löytää. Luostarin opastetaulujen mukaan se olisi ollut sillan jälkeen heti vasemmalla. Todellisuudessa se oli hyvän matkaa sillan jälkeen ja oikealla puolen. Haudalla oli paljon kyniä.

Piti poiketa myös kirkon sisälle vigiliaan. Kunnioitan ortodoksisia kirkonmenoja, kuuntelen niitä välillä radiosta ja pidänkin niistä. Ymmärrän mielestäni jotain siitä, miksi ne puhuttelevat eräitä ihmisiä aivan erityisellä tavalla.

Siitä huolimatta viisi minuuttia riitti minulle. En pidä seisomasta enkä jaksa sitä, että kaksi miestä mutisee tamineissaan hämäriä välittämättä pätkääkään siitä, saavatko kirkkoon tulleet mitään selvää heidän sanoistaan. Minulle ei sovi, että vain Jumala kuulee

Ehkä ortodoksit ovat hartaampia ja syvällisempiä kristittyjä, mutta minä en voi luterilaisuudelleni mitään. Se on ihollani kuin nuotion savu.

Jos et halua tulla tapetuksi

Jos et halua tulla tapetuksi, mieti tätä.

Vuonna 2010-15 tehdyistä aikuisen ihmisen henkirikoksista 62 prosentissa kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa ja 80 prosentissa ainakin yksi osapuoli.

Lähteenä on Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti.

Ilmaisen palvelun ruinaajat

Olen törmännyt kyllästyttävän usein kyselyyn: "Olisiko tietoa edullisesta remontoijasta?"  Mielestäni ilmaisen tai puoli-ilmaisen työn ruinaaminen ammattilaiselta on hyväksikäyttöä. Sama pätee talkoisiin, joissa ei tarjoilla mitään.

Näistä ajatuksista syntyi tuorein Aamulehden kolumnini.

Kommenteista päätellen teksti on osunut. Myötätuntoa on tullut ainakin niiltä ihmisiltä, joilta ruinataan ilmaisia töitä kaveruuden tai vähävaraisuuden nimissä.

Kolumnin 2600 merkkiin eivät tietenkään kaikki näkökulmat mahdu. Jos tilaa olisi ollut enemmän, olisin kirjoittanut siitä, että hädässä tai pahassa pulassa olevaa ihmistä on lupa auttaa vastiketta toivomatta. Jopa ammattilainen saa sen tehdä ja vieläpä omalla alallaan. Tämä on kuitenkin eri asia kuin hinnan tinkaaminen nollaan tai se, että toisen ihmisen hyväntahtoisuutta käytetään tietoisesti hyväksi.

Aamulehden kolumnini:

KUMMITYTTÄRENI ISÄ YLLÄTTI kertomalla, että oli vaihtanut kodinkoneiden korjaamisen suurten lämmitysjärjestelmien huoltotöihin. Hän sanoi kyllästyneensä ihmisiin. Ensinnäkin he olivat kärsimättömiä. He soittivat illalla, ja valmista olisi pitänyt olla heti seuraavana päivänä ennen Turun tuomiokirkon puolenpäivän lyöntejä. 

"Enkä muuta voi kuin laittaa samanarvoiset työt järjestykseen ja edetä siinä jonossa sen mukaan kuin ehdin. En liiku valon nopeudella, pakettiautolla vain, ja korjaaminen vie aikansa. Varaosat pitää olla."

Toisena ongelmana oli raha. "Olisi pitänyt maksaa niille korvauksia vaivasta ja mielipahasta sen sijaan, että olisin saanut työstäni palkan. Niin kuin se olisi ollut minut vikani, että vekotin oli hajonnut."

Tämän ammattimiehen uranvaihdosta on jo aikaa, mutta hänen kohtaamansa ongelmat eivät tunnu vähentyneen. Sellaisin sanakääntein näkee ihmisten haeskelevan työlleen tekijöitä.

EI VAIN AUTOKAUPASSA vaan myös työmaailmassa pätee sääntö, että jos haluaa hyvän ja halvan, pitää hankkia kaksi. Ylihinta ei ole oikein, mutta asiallisesti on maksettava. Harjoittelijan saa puoli-ilmaiseksi ja naapurin kätevä-Kallen ehkä kahvikupin hinnalla, mutta ammattilaiselle kuuluu ammattilaisen palkka. Sitä merkitsee kohdallaan oleva hinta–laatu-suhde.

Moni selittää heikkoa maksukykyään sillä, että on asuntolainat, ruoka on kallista ja välillä pitää mennä ulkomaille tuulettumaan, mutta samoja asioita se duunarikin joutuu miettimään. Palkallaan hän täyttää jääkaappia lastensa syödä.

LÄHTEMÄTTÖMÄN JÄLJEN jätti sekin tapaus, kun muuan tuttu pyysi muuttoavuksi kuljettamaan kerrostaloyksiönsä tavarat sadanviidenkymmenen kilometrin päässä odottaneeseen rivitaloasuntoon. Lupasin tulla ja pyytää jonkun parikymppisen miehen muuttoavuksi. Aamupala syötiin kotona. Kesäpäivät olivat kuumia, ja niin aloitettiin ennen kahdeksaa. Kävin hakemassa pakettiauton vuokraamolta ja sen jälkeen rampattiin hissittömässä talossa portaita ylös alas. Tauotta painettiin, oltiin ripeitä, ja niin määränpäässä oli valmista jo puoli kahdelta iltapäivällä.

Silloin meille kahdelle muuttomiehelle tarjottiin talon puolesta kahvit. Pöydässä huhuili yksinäinen pullapitko. Hilloa ei sen välissä ollut, mutta emmepä me olisi hillopullaa kaivanneet. Ruisleipä olisi ollut edes jotain.

Kotimatkalla iski ylivoimainen nälkä, ja niin me talkoolaiset poikkesimme tienvarsihuoltamolle. Tarjosin omasta pussistani toiselle talkoolaiselle ruoan. En olisi kehdannut viedä häntä nälkäisenä kotiin, kun olin sentään häntä mukaani pyytänyt.

Positiivisena seikkana mainittakoon, että auton vuokraa minun ei tarvinnut maksaa.

Kolumni Aamulehden sivuilla