Siunauspuheen ei kuulu olla ansioluettelo

Olen kummastellut, miksi joidenkuiden pappien siunauspuhe on vainajan CV:n tiivistelmä. Elämänsaavutusten kertaaminen on joskus yltynyt sellaiseksi, että ansioluettelon rinnalla ei enää Jumalan armoa luulisi tarvittavan. Myöskään elämänvaiheiden listaaminen ei ole mielekästä. Lähimmät tietävät muutenkin.

Kappeli ei ole päästötodistuksen julistamisen paikka. Siellä kuninkaan ja hänen tallirenkinsä kuuluisi olla samassa asemassa.

Vainajan persoona ja hänen elämänsä on tietysti otettava puheissa huomioon. Se tarkoittaa kuitenkin muuta kuin elämänvaiheiden ja saavutusten järjestelmällistä läpikäyntiä. Maanviljelijän arkun äärellä käytettävä kielimaailma on toisenlainen kuin merenkävijän. Ison perheen mummu vaatii toiset sanat kuin varjomaiden yksinäinen kulkija, ja lapset ja nuoret ovat kokonaan oma maailmansa.

Hyvä esimerkki viisaasta toiminnasta on se, miten  arkkipiispa John Vikström puhui presidentti Urho Kekkosen siunaustilaisuudessa. Pitkäaikaisen presidentin elämä olisi tarjonnut laajan aineiston hänen ansioluettelonsa kertaamiseen. Joku olisi voinut langeta tekemään loppuarviota hänen kaudestaan. Sen sijaan Vikström puhui arvomaailmoista ja sitä kautta liittyi Kekkosen elämäntyöhön. Tähän Vikström yhdisti Kristuksen sanat tiestä, totuudesta ja elämästä. 

Vikström hyödynsi kaikille suomalaisille tuttua mielikuvaa hiihtoladulle lähteneestä presidentistä. Arkkipiispa muistutti, että kaiken aikaa tämänkin hiihtäjän rinnalla oli kulkenut toinen latu. Hän ei tarkentanut, mitä tai ketä hän sillä toisella ladulla tarkoitti, mutta ymmärtäväinen kuulija oivalsi kyllä.

Hernekeittoa ja ruisleipää

Morsiamen isä myi torilla soppatykistä hernekeittoa. Niinpä juhlapäivällinen syötiin kertakäyttöastioista. En muista, että häätarjoilu olisi milloinkaan saanut yhtä paljon kiitosta kuin tämä hernekeitto. Ulkoilma toi ruokaan lisämausteensa.

Mieleeni on jäänyt myös Vaasan suunnalla ollut merenrantaravintola. Lounaana oli uusia perunoita, juureksia ja ahventa eli hyvin tavallista kesämökkiruokaa. Kala oli samana aamuna merestä pyydettyä, ja sen tuoreus nosti ruoan pienen maailmani Michelin-tasolle.

Kaikkein vaikuttavin ruokamuisto on kuitenkin siltä ajalta, kun olin kahdeksan vanha. Ilmeisesti koulussa oli tarjottu makaronivelliä, jota olen sittemmin kuullut kutsuttavan putkimiehen oksennukseksi. Koko ruokailuaika oli kulunut kahta tai kolmea makaronia sinne tänne siirrellessä, eikä yhtäkään lusikallista päätynyt suuhun asti. Koko loppupäivän oli pyörryttävä nälkä.

Kun vihdoin pääsin kotiin, sain ruisleipää, jonka päälle oli viilletty edamjuustoa. Mikään ei ole maistunut suussani yhtä hyvältä. Sen lähemmäksi taivasten valtakunnan juhla-ateriaa pieni poika ei voinut päästä.

Moninkertainen kysyminen

Olen matkustanut viidessä Latinalaisen Amerikan maassa: Boliviassa, Perussa, Chilessä, Ecuadorissa ja Meksikossa. 

Kaikki matkani ajoittuvat aikaan, jolloin puhelimen karttasovelluksia ei ollut. Niinpä perille päästäkseen piti kehitellä erilaisia menetelmiä. 

Tärkeintä oli moninkertainen kysyminen. Kun kysyi kulkuohjeita yhdeltä vastaantulijalta, ei saanut tyytyä hänen vastaukseensa, vaan oli etsittävä toinen neuvonantaja ja mieluiten vielä kolmas. Jos kaikki antoivat saman vastauksen, kannatti suunnistaa sinne, mihin he neuvoivat, mutta sittenkään ei kannattanut pettyä, jos kulkuohjeet olivat väärät eikä periltä löytynyt mitään.

Nykyisinä aikoina olen soveltanut samoja periaatteita kansainväliseen politiikkaan. Jos Trump sanoo yhdestä asiasta kolmena peräkkäisenä viikkona saman ajatuksen, on mahdollista, että hänen sanomansa myös toteutuu. Kertalausunnosta ei pidä välittää, ei pelästyä eikä innostua.

Kunhan ei tekisi kipeää

Kipu oli estänyt normaalit yöunet viikkojen ajan, mutta vihdoin sain riittävän tehokkaat lääkkeet, joiden mukana vaivat hävisivät.

Jäi mieleen se ensimmäinen vapautukseni yö. Olisi voinut kuvitella, että olisin syöksynyt sänkyyn ja ryhtynyt nukkumaan univelkoja pois, mutta mitä vielä. Päinvastoin en malttanut mennä lainkaan nukkumaan. Istuin keittiön pöydän ääressä ja nautin siitä, että mihinkään ei sattunut. 

Kun elää kivun riivaamana, elämänunelmaksi riittää, ettei mihinkään sattuisi.

Mutta kun rukoukset on kuultu, äkkiä se ilo unohtuu. Alkaa taas tavoitella jotain muuta, kuten lomamatkaa, uutta asuntoa tai muodin mukaisia kenkiä.

Myös airflyer olisi kiva juttu, suorastaan hyödyllinen... ei kun airfryer. Pitää olla tarkkana uusien tarvesanojen kanssa.

Nuoria ei ehkä enää kiinnosta kännykän räplääminen

Kentältä kuuluu viestejä, ettei rippikoululaisia kiinnostaisi kännykän räplääminen entiseen tapaan. Jos tämä on totta, yhteishengen luominen helpottuu. On vaikea saada nuoret huomaamaan toisensa, jos jokainen tuijottaa kännykkäriippuvuudessaan vain omaan kämmeneensä.

Viime vuosina vanha mainoslause on täytynyt kääntää nurin: Nokia is disconnecting people.

Mahdolliseen muutokseen viittaa myös se, että monet vanhemmat tyytyvät ostamaan ekaluokkalaisille kellopuhelimia.

Nuorten maailmassa asiat voivat muuttua nopeastikin. Tarvitaan ehkä vain koulujen täyskielto, jonka vuoksi välitunneille tulee muuta tekemistä kuin räplääminen. Huomataan, että tilalle syntyy uusia, kivoja asioita.

Nuorten maailman nopeista käänteistä kertoo se vauhti, jolla aikanaan hylättiin mummojen valtaama Facebook. Minulla on oma kokemukseni nuorten nopeista suunnanmuutoksista.

Kirjani Nuorisotyön alkeet ja jatko valmistui käsikirjoituksensa osalta keväällä 2014. Samaan aikaan huomasin joukkopaon Facebookista, ja niin kävin kesällä tekstini läpi vielä kerran. Korvasin jokaisen Facebookiin viittaavan sanan käsitteellä sosiaalinen media. Tämä pelasti kirjan. Ilman näitä korvauksia se olisi ollut valmiiksi vanhentunut, kun se ilmestyi myöhemmin syksyllä.

Voi olla, että on ennenaikaista innostua kännykkätapojen muuttumisesta, mutta mitäpä tässä muuta voi kuin tarttua jokaiseen toivon merkkiin.

 

 

Isompi puhelin ei mahtunut taskuun eikä sillä päässyt nettiin.

Sympaattisuuden syntymälahja

Eteläsuomalaisen kollegani kanssa istuttiin kahvilassa samaan pöytään ja juttu siirtyi nuoriin, joiden kanssa olemme olleet tekemisissä.

Hän kertoi miettineensä sitä, kuinka jotkut ovat jo lapsina vaikeasti selitettävällä tavalla sympaattisempia kuin jotkut toiset. 

Joku nuori herättää muutamassa sekunnissa poikkeuksellisen paljon myötätuntoa. Jonkinlainen kauneusihanne on vaikuttamassa, mutta toisaalta se ei synkkaa yksyhteen sympaattisuuden kanssa. Joku voi ulkonäön ongelmista huolimatta kiehtoa positiivisesti, kun taas joku kauneusihanteiden täyskymppi voi olemuksellaan karkottaa. 

Eikä kukaan voi sanoa, mistä sympaattisuus syntyy.

Erityisesti hän sanoi miettineensä muuatta poikaa, josta kukaan ei oikein pitänyt, vaikka hän ei käyttäytynyt sen epämiellyttävämmin kuin kukaan muukaan. Edes koulun kuraattori, kannustamisen ammattilainen, ei selittämättömästä syystä näyttänyt  pitävän pojasta.

Keskustelu laajentui. Puhuimme tutkimuksista, jotka todistavat, että ulkoinen olemus vaikuttaa työuralla etenemiseen. Pitää olla tietynlaiset kasvot, tietyt määrät pituutta ja leveyttä ja sopivan korkuinen ääni.

Lopulta palasimme poikaan. Kysyin kollegaltani, tiesikö hän sattumoisin, mitä pojalle nykyään kuuluu.

Hän hymähti: "Siinäpä se. Sekin vielä. Sikäli kuin olen perillä, hänen elämäänsä kuuluu niitä hyviä asioita, joita hänen ikäisilleen yleensäkin kuuluu."

Lestadiolaisuudella on hyvätkin puolensa

Lestadiolaisuudella tarkoitetaan yleensä vanhoillislestadiolaisuutta, jonka Suviseuroja on juuri vietetty. Katselen liikettä ulkopuolisen näkökulmasta enkä tiedä, millaista on elää pohjoisen lestadiolaisenemmistöisillä paikkakunnilla. Ajattelen monista opinkohdista ja moraalikysymyksistä eri tavoin.

Olen kuitenkin kyllästynyt siihen, että (vanhoillis)lestadiolaisia mollataan vapaasti ilman, että saisi syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Heistäkin voisi hakea kunnioitettavia piirteitä niin kuin mistä tahansa vieraasta kulttuurista. Heillä on isot ongelmansa, mutta niihin he eivät tarvitse minun neuvojani. 

Ensimmäisenä kiitoksen aiheena tulevat mieleen hyvätapaiset nuoret. Iltakävelyllä tuli vastaan opettaja, joka kertoi, että lestadiolaiset nuoret  kunnioittavat opettajia. Muutamissa kohtaamisissani olen itse huomannut saman.

Liikkeen johtaja saattoi julistaa Suviseuroilla, että he jättävät juhla-alueen paremmassa kunnossa kuin se oli heidän sinne tullessaan. Kesän musiikkifestareiden, Likkojen lenkin, Priden tai Ullanlinnan vapun jäljiltä ei välttämättä voi sanoa samaa.

Lestadiolaiset tiedetään työteliäiksi ihmisiksi.He eivät tyrkytä oppejaan ulkopuolisille, kun taas monien maallisten ideologioiden edustajat ovat melkoisia tuputtajia. Lestadiolaiset sallivat minun pysyä omissa vakaumuksissani.

Suviseuroista ei ole juopporallia poliisin pahnoille. Virkavallan kannalta suurin haitta tulee liikennettä hidastavista matkailuautoista.