Äidinrakkauden liika-annostelu

Minua kiusaa se, että hyviä asioita puolustetaan kelvottomilla perusteluilla. 

Monesti olen kuullut sanottavan, että "rakkaus ei tee mitään pahaa". Kun olen törmännyt tähän, mieleeni on noussut imelän limainen klöntti. Olen miettinyt, pitäisikö huutaa, että lukekaa edes dekkareita. Jo niistä pitäisi selvitä, että usein juuri rakkaus voi saada ihmisen tekemään rumia asioita. Nopea tutustuminen maailmanhistoriaan tuo ymmärryksen siitä, että isänmaanrakkaus on kenties maailman joukkotuhoisin voima.

Kaupungilla kävellessäni tämä kaikki tuli taas mieleen. Kävelin jalkakäytävää ja erotin takaani irtosanan "korvaushoito". Se sai minut heristämään kuuloani ja tarkistamaan, sattuisiko korviini muutakin kiinnostavaa.

Olihan siellä. Nuorehko mies sanoi: "Ei pitäisi antaa ollenkaan rahaa, ja lähellä olevien pitäisi ottaa etäisyyttä. Ainakin minuun se toimi. Rupesin ajattelemaan."

Miehet kääntyivät kadunkulmasta eri suuntaan kuin mihin minä olin menossa. Jäi kysymättä, tarkoitettiinko äidinrakkautta. Arvelen, että jotain sellaista.

Onko aikuisuus aivojen häiriötila?

Tuoreessa Tiede-lehdessä julkaistu Anssi Bwalyan juttu "Onko nuoruus häiriö aivoissa?" on raflaavasta otsikosta huolimatta tasapainoinen. Se kelpaa nuoruuden yleisesitykseksi. Siinä kerrotaan, että kehityspsykologiassa korostetaan yhä enemmän nuoruusiän aivotoiminnan ja käyttäytymisen tarkoituksenmukaisuutta.Esimerkiksi riskien ottamista tarvitaan, jotta nuori voi löytää kokeilemalla oikean elämänsuunnan.

Minun on tehnyt mieleni monesti kysyä otsikon vastaisesti, onko aikuisuus aivojen häiriötila. Olen antanut enimmät elämänvuoteni nuorille osaksi silkkaa laiskuuttani. Heidän kanssaan on lopulta helppo olla. Sopivan jämptillä myötätunnolla pääsee pitkälle, toisinaan ihan perille saakka.

Kerron esimerkin.

Linja-autollinen nuoria tuli aamuyön puolella kymmenen tunnin matkan jälkeen leiripaikkamme läheisyyteen. Viimeisen kilometrin matkalta tie oli niin pehmeä, ettei pihaan ollut menemistä isolla autolla.

Muistan, kuinka rauhallisin mielin menin selittämään tilanneita bussin mikrofoniin. Kiitin onneani, että autossa oli nuoria keski-ikäisten sijasta. Ei tarvinnut pelätä, että joku jupisisi vieruskaverilleen tai ryhtyisi ääneen kertomaan, miten olisi pitänyt toimia. Kukaan ei reklamoisi.

Kerroin, mitä nyt tarvitsi tehdä. Sanojani kuunneltiin niin kuin maailman luonnollisinta asiaa. Nuoret ottivat tavaransa ja lähtivät tyynesti lompsimaan. 

Kello oli 2.30. Oltiin pitkäperjantain puolella.

Päivän valjettua, tien kuivuttua ja ilman kantamuksia.

Identiteetistä on joskus tultava valmista

Murrosiässä ihmisen kuuluu pohtia identiteettiään. Tämä pohdinta jatkukoon nuoreen aikuisuuteen saakka, mutta kohtuullisessa ajassa ihmisen olisi saatava selville, kuka hän oikein on. Muuten hän on vaarassa juuttua alle kaksikymmenvuotiaaksi. 

Myönteinen, tasapainoinen ja ristiriitojakin kestävä aikuinen ei analysoi loputtomasti tuntemuksiaan, vaan alkaa katsoa itsensä ulkopuolelle. Hän tekee jotain, mistä on muillekin apua. Tällainen identiteettinsä löytänyt ihminen kykenee myös elämänmuutoksiin ja osaa tarvittaessa korjata näkökantojaan.

Muutamia vuosia sitten kuollut teologian tohtori Juha Kauppinen kirjoitti siitä, mitä tämä tarkoittaa uskonnollisessa kehityksessä. Etiopian kokemukset saivat hänet vaihtamaan näkökulmansa yksilön sisäisestä maailmasta ihmisille yhteiseen. 

Kauppinen kertoi olevansa niin sanotun viidennen herätysliikkeen kasvatti. Pitkään usko liittyi vain hänen henkilökohtaiseen jumalasuhteensa. Sen ainoa ulottuvuus suuntautui tuonpuoleiseen, ja kristittyjen yhteydellä oli hänelle ainoastaan välineellinen arvo. Sitä koettiin pienissä uskovien ryhmissä, kun taas seurakunta ja varsinkin kirkko olivat tarpeettomia.

Etiopiassa Kauppinen näki, että usko ei ollutkaan yksityinen asia. Silloinkin kun etiopialaiset puhuivat omasta uskostaan, he tarkoittivat sillä osallisuuttaan muihin ihmisiin, Jumalan perheeseen. Identiteetti oli kuulumista johonkin, ei olemista jonakin.

 

Onko identiteetti hukassa?

Alakoulun opettajan tunnistaa aina

Hiljattain luin jutun sekavaksi muuttuneesta aikuisten joukkotilanteesta. Kaaos oli ratkennut siihen, että paikalle oli tullut ihminen, joka järjesti väen jonoihin niin, että sekasorto tuli äkkiä hallintaan. Osaaja paljastui alakoulun opettajaksi.

Kertomus vahvisti omat kokemukseni. Väitän, että tunnistan perheen äidin varttitunnissa alakoulun opettajaksi, jos olen tullut sopimaan ristiäisistä perheeseen, jota en tunne entuudestaan.

Kaikki järjestelyt on mietitty jo ennalta, enkä keksi niissä mitään parannettavaa. Kokemus näkyy. Alakoulun opettajan on hallittava lukutaidon opettamisen niksit, mutta myös se, kuinka tekee pienistä koululaisista kuuliaisen madon, joka sopuisasti siirtyy omasta luokasta koulun ruokalaan.

Tunnistettavuus tulee kahta kautta. Ensinnäkin opiskelijoiksi päätyy ihmisiä, joilla on synnynnäinen järjestelemisen taito. Toiseksi itse työ opettaa ja vahvistaa organisoinnin kykyä. Mielestäni tunnistettavuus koskee nimenomaan naisia, miehiä ei niinkään.

Havaitessani alakoulun opettajan lakkaan miettimästä kaikkia järjestelyjä. Tyydyn vain sanomaan, että tehdään just niin kuin olet ajatellut.

Yläkoulun opettajat eivät enää ole samalla tavoin tunnistettavia. 

Pärinäpojat ovat tulleet pappaikääin

Aiemmin moottoripyöräilijöitä kutsuttiin pärinäpojiksi, mutta pojat ovat ukkoutuneet, eikä nuoria hyppää sarviin entiseen tapaan. 

Nuoret eivät hanki kevareita. Tilalle ovat tulleet mopoautot ja koppimönkijät. Viime vuosina 17-vuotiaat ovat päässeet helposti autonrattiin. Kevytmoottoripyörien ongelmana on, että ne sopivat vain kesäkäyttöön toisin kuin hytilliset kulkupelit. 

Kun kevareita ei hankita, ei synny moottoripyöräriippuvuutta ja se vuoksi iän lisääntymisen mukana sallitut isot pyörät jäävät ostamatta.

Tulevaisuus on moottoripyörämyynnin näkökulmasta synkkä.  

Muutaman kymmenen vuoden kuluttua ei ole nykyisen kaltaisia pappamotoristeja, jotka hankkivat moottoripyöriä muistellakseen nuoruuttaan. Nykynuorille ei synny nostalgisia muistoja, jotka saavat joskus vanhana palaamaan vanhaan harrastukseen.

Kehitystä kuvaa keskustelu, jota kuuntelemaan osuin kuluneella viikolla Vehoniemen kahvilassa. Naapuripöydän motoristit keskustelivat arvoista. He eivät kuitenkaan puhuneet elämänarvoista eivätkä pyöriensä suoritusarvoista. Aiheena olivat kolesteroliarvot. 

Niin menee ihmisen elämä.

 

Bongasin tällaisen kaunokaisen, ja kahvilassa puhuttiin kolesteroliarvoista.

Itsemurhan pohjalta kirkollista kuluttajavalistusta

Kansanedustajan kuolema on taas tehnyt itsemurhasta valtakunnanuutisen. On kirkollisen kuluttajavalistuksen aika. Tekstini on hieman pitempi kuin normaali blogi.

Raamatun viisi tapausta

Raamatun itsemurhakertomukset ovat yllättävän monipuolisia. Tapauksia on viisi. Ne ovat keskenään erilaisia, eikä niiden pohjalta saa itsemurhaan täysin yksiselitteistä vastausta. Vanhan testamentin tunnetuimpia kertomuksia on Simsonista, joka jäi vihollisen vangiksi ja menetti henkensä lähes sankarina.

Yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneen ja hirttäytymällä kuolleen Afitohelin kuolintapa ei vaikuttanut millään tavoin siihen, että hänet haudattiin kunniallisesti isänsä hautaan.

Israelin kuninkaan vallanhimonsa vuoksi surmannut Simri taas kuvataan hyvin negatiivisessa sävyssä. Hänen loppunsa oli johdonmukaista seurausta hänen huonosta elämästään.

Kuningas Saul ja hänen aseenkantajansa surmasivat itsensä tappioon päättyneen taistelun jälkeen.

Raamatun tunnetuin itsemurha on Juudas Iskariotin kuolema, joka kuvataan Uudessa testamentissa kahdella tavalla, hirttäytymiseksi ja korkealta paikalta heittäytymiseksi. Vaikuttaa siltä, että Juudaksen tarinassa kuolintapa on kuitenkin sivuasia. Pahinta on, että hän petti Jeesuksen.

Raamatun maailmassa itsemurha on vain toiseksi pahin teko. Pahinta on Jumalan kieltäminen.


Tuomitsemisesta syiden ymmärtämiseen

Kaikesta huolimatta on selvää, että Raamatun perusasenne on kielteinen ja kammoksuva. Ihminen on Jumalan kuva ja Jumalan luomistyön tulos, eikä hänen elämänsä kuulu vain hänelle itselleen. 

Tämän pohjalta itsemurhaajiin on suhtauduttu äärimmäisen torjuvasti. Heidät on jopa jätetty siunaamatta tai heitä ei ole sallittu haudata siunattuun maahan.

Toisaalta viime vuosikymmeninä kirkon asenne on avartunut, ja armon näkökulma on noussut entistä selvemmin esiin. Itsemurhan tehnyt on saman Jumalan armon varassa kuin kaikki ihmiset. Teon oikeutusta ei ole niinkään pohdittu, vaan ennemmin on vain toimittu itsemurhien ehkäisemiseksi.

Lääketieteen ja psykiatrian kehitys on opettanut tajuamaan, että mielenterveyden menettäminen voi johtaa kuolemaan niin kuin mikä tahansa ruumiillinen sairaus. Elämänsä päättäneen jumalasuhde on hänen itsensä ja hänen Luojansa välinen asia eikä kukaan ihminen voi ryhtyä siinä tuomariksi. 

Raamatussa sanotaan, että Jumalalle yksi päivä voi olla niin kuin tuhat vuotta. Jos tämä on totta, kukaan ei voi tietää, mitä tapahtuu sinä aikana kun ihminen putoaa sillalta mereen.

Viime vuosisadalla elänyt englantilainen piispa John Donne kirjoitti, ettei äkillisestä kuolemasta tai mielenhäiriöstä pidä tehdä liian suuria johtopäätöksiä, vaikka niihin olisi liittynyt epäuskon ja epäluottamuksen ilmauksia Jumalan armoa kohtaan. Onnettoman itselleen antama kuolinisku tuskin oli hänen saamistaan iskuista ollenkaan voimakkain tai edes ratkaisevin. Ennen viimeistä itse aiheutettua lyöntiä uhri on saanut monta lyöntiä joltakulta toiselta. Donne kirjoittaa: "Puu makaa niin kuin kaatuu. Kuitenkaan ei vain viimeinen isku kaada puuta, eikä viimeinen sana tai huokaus määrää sielun tilaa.”

Valitettavasti hyvätkään syyt eivät oikein auta jäljelle jääneitä.


Nuorten itsemurhat

Nuorten itsemurhat ovat järkyttävän järkyttäviä. Kaiken lisäksi niissä kiusaa niiden täydellinen turhuus. Eräitä tapauksia selittää myös jonkinlainen itsemurharomantiikka, jota aiheeseen liittyvät tekstit ja elokuvat ovat yllyttäneet. Enimmäkseen kyse on kuitenkin siitä, että nuori on liioitellut vaikeuksiaan ja vähätellyt nuoren ihmisen kykyä selvitä niistä. Niinpä kutsun näitä nuorten ratkaisuja arviointivirheiksi.

Minua ovat miellyttäneet erään rippikoulupojan sanat. Hän kertoi jostakusta sukulaisestaan: "Hän kuoli itsemurhaan." 

Suomi ensin -ihmisille suomi ei kelpaa

On luonnollista ajatella ensin omaa perhettä, sitten muita sukulaisia, ystäviä ja omaa paikkakuntaa. On ymmärrettävää, että Pakistanissa kuolleet 350 ihmistä vievät sanomalehdestä saman verran tilaa kuin uutinen viidesluokkalaisesta, jolle annettiin koulussa hajalla oleva kirja.

Lähimaailman korostamista kaukaisten lähimmäisten kustannuksella voi arvostella moraalisesti, mutta tällä tavoin ihmismieli on rakennettu, pidämmepä sitä oikeana tai vääränä. Jokin tasapaino olisi hyvä löytää kaukaisten asioiden ja lähimaisemien välille, mutta on vaikea sanoa ehdottomasti, mitä se tarkoittaisi käytännössä.

Niinpä en voi suoranaisesti moittia ketään, joka perustaa ryhmän puolustamaan "oman pienen kansamme puolta globaaleja vihamielisiä toimijoita ja uhkia vastaan". Kauniisti ajatellen on hyvä muistuttaa lähelle katsomisen välttämättömyydestä. Ennen kuin ihminen julistetaan suureksi, olisi kysyttävä arviota myös hänen lapsiltaan.

Suomalaisuutta korostavan ryhmän tunnuksena oleva leijonavaakuna kuitenkin mietityttää. Se saa epäilemään perusteetonta uhoa, joka lopulta johtaa turmioon. Eihän täällä ole ikinä ollut muita leijonia kuin se Ruokolahden tapaus. 

Lopulta ryhmä kompastuu omiin jalkoihinsa ja kumoaa itsensä, kun sillä on englanninkielinen nimi FINNS FIRST. Luulisi, että suomen kieli kuuluisi otsikkoon.

Tuijotan nimeä, pudistelen päätäni ja pyörittelen silmiäni. Kai tälle pitäisi nauraa, mutta en osaa. Jälleen kerran parodia on tarpeetonta, sillä ne tekevät sen itse.