Missattu rankkari ja Cristiano-lapsi

Olen nähnyt, kuinka Cristiano Ronaldo on vapaapotkun muurissa laskenut päänsä alas pallon tullessa kohti. Kenties hän on pelännyt jakauksensa puolesta. Hän ei riennä ensimmäisenä onnittelemaan maalin tehnyttä pelikaveriaan, koska onnistujana on kiusallisesti joku toinen.

Slovenia-pelissä Ronaldo missasi rangaistuspotkun. Portugalin kannalta epäonnistuminen oli vain harmi eikä suinkaan katastrofi, koska peli oli edelleen täysin voitettavissa. Kuitenkin Ronaldo ratkesi lohduttomaan itkuun, ja nuoremmat pelaajat ottivat hänet halisyliin.

Olen nähnyt ehkä tuhansia tuhlattuja rankkareita, mutta ikinä aikuinen pelaaja ei ole itkenyt hillittömästi tavallisen pelitilannerankkarin jälkeen. 

Ronaldon itkiessä muutin käsitykseni hänestä. Enää hän ei ollut minulle kampaustaan varjeleva kekkeruusi, ei egoisti eikä narsisti. Näin hänessä pienen lapsen, ja kun sanon tämän, en ilku hänelle enkä naureskele. Tämä on vain havainto. Ronaldo ei ole kasvanut sisältään aikuiseksi.  

Monet Ronaldon toilaukset saivat tässä selityksen. Vaihtoon joutuessaan hän on potkinut juomapulloja kumoon, ja hän on läimäissyt 14-vuotiaan fanin puhelimen maahan pukukoppikäytävällä. Sillä tavoin lapset kiukuttelevat. Muilta kyselemättä hän on kahminut vapaapotkut itselleen kuin koululuokkaansa pomottava pikkupoika. Maalejahan niistä ei ole tullut aikoihin. 

Olen saanut selityksen myös sille, miksi Ronaldo seisoi varpaillaan Real Madridin joukkuekuvassa vuonna 2014 näyttääkseen pitemmältä. Se ei ole lapsellisuutta, se on lapsenomaista käytöstä niin kuin myös Slovenia-pelin loppu, jossa Cristiano-lapsen murhe kesti vain hetken. Lasten itkut tulevat ja menevät. Rankkarikisan alkaessa hän jo riensi ottamaan ensimmäisen vuoron ja teki sen, minkä hän kieltämättä osaa.

Cristiano Ronaldo on varpaillaan ja kurkottaa aikuisuuteen.

Rippikirkon takapenkissä

Itselleni vieraan kirkon konfirmaatiomessussa hakeuduin takapenkkiin. Juuri kukaan ei laulanut, vaikka musiikki oli vanhempienkin omilta ripareilta tuttuja veisuja. Uskontunnustuksen ja Isämeitän aikana seurakunnan ääntä ei kuulunut, mutta aika monen huulet liikkuivat. Vanhempien tavoin myös rippilapset vaikuttivat fiksuilta. 

Pappi ohjasi menoja hyvin, vaikka välillä tuntui siltä, että ohjeistamista oli liikaa. Nuoria olisi voinut opastaa myös äänettömillä käsimerkeillä. Tärkeintä on kuitenkin, ettei kenenkään tarvinnut pelätä mokaamista.

Tekstejä lukeneiden nuorten harjoituttaminen oli unohtunut. Kyse ei ollut tekniikan ongelmista, koska kirkkopuhumiseen tottuneen papin sanat kuuluivat hyvin. Myös nuorten lauluesitys viittasi harjoituksen puutteeseen, mutta kenties leirille oli sattunut vain musiikillisesti lahjattomia rippikoululaisia. Joskus käy niin.

Tervetuliaispuhetta pitäneen rippikoululaisen puhe oli kiireistä puuroa. Muutenkin vierastan sitä, että rippilapsi laitetaan tervetulojen toivottajaksi. Se on talon emännän tai isännän tehtävä. Ehkä kotonaan hän voi toivotella omiin juhliinsa, mutta kirkossa hänet on pantu liian suurelle paikalle.

Kirkko oli täynnä väkeä, ja siksi on merkillistä, että saarnaajana oli kesäteologi. Harjoittelijalla oli yritystä, mutta konkretia puuttui. Nuorilla on kiinnostavat tulkintansa uskon kysymyksistä ja vastauksista. Niitä kuunneltaisiin mielellään ja parhaassa tapauksessa niistä keskusteltaisiin kotona. Tällaisena alustuksena saarna ei toiminut, vaikkei sitä varsinaisesti tarvinnut hävetä. 

Kirkonmenot oli puristettu mukavasti jalkapallo-ottelun pituuteen. Todistusten jakaminen palveluksen päätteeksi oli turhaa pitkittämistä. Parempi sijoitus olisi ollut paikka, jossa albat riisutaan. Yhtä turhaa oli se, että lopuksi kuultiin kaikkien mahdollisten messun toteuttajien nimet kynttilän sytyttäjiä myöten. 

Oli miten oli, kokonaisuus oli positiivinen. Jäi vaikutelma, että aurinkoisella kirkon pihalla ihmiset olivat hyvillä mielin.