Surkuhupaisa on parempi kuin pelkästään surkea

Vanhahko pariskunta oli juuri käynyt Manchesterissa. Kysyin, olivatko he käyneet Manchester Cityssä vai Manchester Unitedissa. 

En tiedä, oliko kyseessä huumorintajuttomuus vai yleistiedon puute, mutta joka tapauksessa he eivät ymmärtäneet kysymystäni. Nolostuin ja yritin peruuttaa sanomiseni. Epämääräisiä mutisten koetin kääntää keskustelun muualle. 

Vitsini oli kieltämättä varsin keskinkertainen, ja jos sillä ylipäänsä oli isompaa arvoa, sitä oli lähinnä puujalkavitsien kunnioitetussa sarjassa. Oli silti kohtuullista odottaa pariskunnalta kevyttä hymähdystä, jonka pohjalta olisimme päässeet jutun alkuun. Sitten olisimme voineet yhdessä vertailla Manchesterin kokemuksia.

Sain jälleen muistutuksen, että huumorintajuttoman ihmisen kanssa on vaikea tulla toimeen tai ainakin hänen kanssaan jää syvin yhteys syntymättä.

Huumorilla on omat sopivaisuusrajansa, mutta monesti se on viimeinen keino, jolla voi selvitä epätoivoisesta tilanteesta. Surkuhupaisa on sittenkin parempi kuin pelkästään surkea.

Viime päivinä olen nauranut tälle kummallisen ajankohtaiselta tuntuvalle jutulle: "Mies putosi viidennestätoista kerroksesta. Mitä hän sanoi kymmenennen kerroksen kohdalla? - Toistaiseksi kaikki hyvin."

Annetaan tyhjyyden olla tyhjillään

Kun Tampereelta matkustaa kolme varttia Turun suuntaan, tulee Urjalaan, joka on kuuluisa Väinö Linnasta ja Nuutajärven lasitehtaasta.

Viime kesänä ajoin Urjalan läpi ja huomasin uuden lukion, jonka luulisi herättävän paikallisissa ylpeyttä.

Komeutta katsellessa tuli surullinen olo. Nykyään Urjalan lukiossa on 80 oppilasta, mutta toissa vuonna lapsia syntyi kuntaan vain 30. On vaikea kuvitella, että heidän aloittaessaan lukiota olisi valittavana urjalalainen vaihtoehto. Ehkä silloin lukio on jo remontoitu vanhusten hoitolaitokseksi.

Ajatukset menevät myös maahanmuuttoon. Ainakaan minä en keksi, millä moraalisella oikeudella estetään puutteenalaisia ihmisiä muuttamasta autioituneille maille, joita kukaan suomalainen ei halua asua. Miksi puolustaa asein maa-alaa, jolla ei ole kaivattuja mineraaleja ja jolle ei keksitä käyttöä? Riittääkö hallitsemisen syyksi, että maat voisivat olla kansainvälisiä luonnonsuojelualueita?

Tiedän, että ankaran asuntopulan aikana ei ole oikein pitää vuokra-asuntoja tyhjillään. Muuten tässä vain kyselen.

Väistän kassiani kyyläävät kaupat

Sastamalan Citymarketin kassalla pyydetään kaikkia asiakkaita avaamaan kassinsa. 

Kauppias perustelee avaamiskäytännön. Hän sanoo, että näpistykset ja varkaudet syövät puoli prosenttia liikevaihdosta. Niinpä avaamisessa on kyse yhteisestä hyvästä, sillä mitä enemmän näpistyksiä saadaan karsittua, sen parempi kaikille.

Kauppias sanoo, että hän on maksanut jokaisen kaupasta löytyvän tavaran. Siksi hän kokee varastamisen "samalla tavalla kuin kuka tahansa muukin".

Kauppiaan perustelut ovat loogisuudessaan moitteettomat.

Pitäköön kuitenkin puoletprosenttinsa. Varmaan suostuisin avaamaan kassini, mutta vain yhden kerran. Siihen kauppaan minua ei saataisi toista kertaa.

En siedä sitä, että minua pidetään mahdollisena varkaana.

Luottamus on niin korvaamaton arvo, että siitä kannattaa maksaa - vaikkapa tuon puoli prosenttia. Mikä kontrollissa voitetaan, se ilmapiirissä hävitään.

Periaatteeni on, että pienestä riskistä huolimatta ihmiseen kannattaa luottaa, ellei toisin todisteta eikä tapaus näytä aivan ilmeiseltä huijaukselta. Tämän mallin mukaan olen elänyt ja uskon olevani vahvasti voitolla. Luottamuksesta tulee iloinen mieli. 

Sääntöjen ja vapauden ikiaikainen ristiriita

Käänsin autoni tutun marketin parkkipaikalle, ja ensimmäisen sekunnin ajan tuntui selittämättömän leppoisalta. Toisella sekunnilla ymmärsin syyn. Pysäköintialue oli juuri asfaltoitu, eikä ruutuja ollut vielä maalattu.

Jokainen tulija oli saanut asetella autonsa pihalle juuri niin kuin hyvältä tuntui. Niinpä kukin varasi itselleen puolitoistakertaisen tilan normaaliaikoihin verraten. Vapaassa maailmassa ei tarvinnut pelätä, että avaamalla oven kolhisi naapuria.

Tavallisessa arjen tilanteessa tiivistyy se, millä tavoin sääntöjen ja vapauden ristiriita hallitsee elämää.

Sääntöjen positiivista merkitystä ei voi kieltää. Parkkiruudut takaavat sen, että pahimpanakin ruuhka-aikana paikkoja riittää. Tuskin on sellaista anarkistia, jonka mielestä ei olisi välttämätöntä, että maassa vallitsee joko oikean tai vasemman puoleinen liikenne.

Toisaalta sääntöjen avulla ihmiset ahdistetaan rajoihin, joihin he eivät luonnostaan suostuisi ja jotka enimmän aikaa vain ahdistavat. Ainakaan keskipäivällä tuo parkkialue ei tarvitsisi ruutuja ollenkaan. 

Viisain ikinä tapaamani sääntönikkari on se kaupunginpuutarhuri, joka kertoi antavansa ensin polkujen syntyä. Vasta niiden jälkeen hän on ryhtynyt kylvämään nurmikkoa.

Täysosuma ja monta hutia

Hellepäivinä vakuutun siitä, että ilmalämpöpumppu on hankintahintaansa nähden elämäni paras ostos. Kesän kuumilla jokainen kotiin saapuminen on nautinto.

Tyhmiäkin hankintoja on tullut tehtyä. Yksi huonoimmista on erillinen navigaattori, jota myytiin tarjouskampanjassa. Varmaan markkinoijat tiesivät, että kohta niitä ei ostaisi kukaan, sillä pian kännyköiden karttaohjelmat tekivät erillisistä laitteista tarpeettomia. Ostamaani tarjousnavigaattoria ja testivoittajaa en varmaan ehtinyt käyttää viittä kertaa enempää. 

Kirjahankinnoissa on tullut paljon huteja, vaikka tavallaan hyväksyn ne, koska aina ei voi pelata varman päälle. On suostuttava kokeiluihin. Esimerkiksi Jane Austenin teoksesta Järki ja tunteet olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää, ettei se sovi minulle ja että keskenhän se jää. Virginia Woolfin Menomatka on erityistapauksensa. Kelvottoman suomennoksen takia sen lukeminen jäi kahteen ensimmäiseen sivuun.

Myös uusin polkupyöräni olisi pitänyt jättää kauppaan. Suutuin raketin lailla kiitäviin sukkahousumiehiin, ja siksi pyörä on jäänyt melkein käyttämättömäksi. 

Eteisessä on lipasto, josta soitimme myyjälle että tuokaa ehjä. Uusi ei ollut juuri parempi. Ei lohduttanut, että halvalla saatiin.

Hävettää vieläkin, ketä tulin äänestäneeksi ensimmäisen syksyni seurakuntavaaleissa, kun olin muuttanut tänne keväällä.

Nyt revittiin hiuksista

Tietysti jalkapallossa teeskennellään loukkaantumista, mutta yleensä nämä huijaukset eivät suututa minua niinkään. Useimmiten tuska on kuitenkin aitoa. 

Ärsyyntyneimpiä ovat ihmiset, jotka eivät itse ole pelanneet. Jalkapallokentällä nimittäin joutuu kärsimään kipua. Välillä sattuu ja paljon.

Joskus olen sanonut kitisijälle, että ojennapa jalkasi tuohon ja minä kenkäisen täysillä sääreen. Katsotaan sitten huudatko ja kieriskeletkö.

Enemmän kiusaa paidasta repiminen. Kenenkään käsi ei kouristele sillä tavoin, että se saisi tarttumaan vastapelaajaa puserosta. En ymmärrä, miksei näihin rikkeisiin puututa tiukemmin.

Tuoreessa puolivälierässä saksalaispuolustaja repi ranskalaishyökkääjää hiuksista. Se oli jo astetta törkeämpää. Hän jäi kuitenkin tempustaan kiinni, sai punaisen kortin, ja Ranskalle tuli rangaistuspotku. 

Joskus pahanteko on niin ovelaa ja häikäilemätöntä, että omassa kieroutuneessa mielessäni tunnen jonkinlaista ihailua. Vanha jalkapallokaverini Kumlanderin Joni on muistellut sitä, kuinka hän oli pelannut Ilveksen A-junioreissa HJK:ta vastaan. Joku helsinkiläinen oli varustautunut kulmapotkuihin nuppineuloilla ja pisteli niillä tamperelaisia takapuoleen. 

Tuomari ei huomannut, eikä siinä olisi edes VAR auttanut.

Nykyään naiset osaavat potkia

Jämsänkoskelaiset naureskelivat vuosikausia sille, kuinka metsäkonekoululla opiskelleille tansanialaisille oli laitettu sukset jalkaan. Hiihtämisestä ei tullut mitään. Tansanialaiset eivät olleet oppineet taitoa pikkupoikina, eikä aikuisena enää onnistunut. He olivat hyviä juoksemaan, mutta hiihtäminen on jotain muuta kuin juosta sukset jalassa. 

Ylimielinen ja riehakas nauru oli myös meidän viidentoista vanhojen poikien reaktio, kun näimme ensimmäistä kertaa naisten pelaavan jalkapalloa 1970-luvun alkuvuosina. Se oli surkuhupaisaa katsottavaa. Heille pallon potkiminen oli yhtä outoa kuin Tansanian miehille hiihtäminen.

Valmentajia oli kyllä jonoksi saakka. Kaksikymppiset nuoret miehet kisasivat siitä, kuka pääsisi ohjaamaan naisia. Poikajuniorien puolella oli hiljaisempaa.

Vuosien varrella on tapahtunut paljon. Pikkutytöt ovat saaneet pallon potkiakseen kohta kävelyn oppimisen jälkeen. Taidot ovat kohdallaan, ja nykyään peliä katselee mielikseen. Naispuolisten kommentaattorien puheista kuulee, että myös taktinen osaaminen on hallinnassa.

Olisiko aika, että Suomen ylintä sarjaa lakattaisiin kutsumasta kummallisella kiertoilmauksella Kansalliseksi liigaksi? Reilusti ja ylpeästi voitaisiin sanoa että naisten SM-sarja.

Siunauspuheen ei kuulu olla ansioluettelo

Olen kummastellut, miksi joidenkuiden pappien siunauspuhe on vainajan CV:n tiivistelmä. Elämänsaavutusten kertaaminen on joskus yltynyt sellaiseksi, että ansioluettelon rinnalla ei enää Jumalan armoa luulisi tarvittavan. Myöskään elämänvaiheiden listaaminen ei ole mielekästä. Lähimmät tietävät muutenkin.

Kappeli ei ole päästötodistuksen julistamisen paikka. Siellä kuninkaan ja hänen tallirenkinsä kuuluisi olla samassa asemassa.

Vainajan persoona ja hänen elämänsä on tietysti otettava puheissa huomioon. Se tarkoittaa kuitenkin muuta kuin elämänvaiheiden ja saavutusten järjestelmällistä läpikäyntiä. Maanviljelijän arkun äärellä käytettävä kielimaailma on toisenlainen kuin merenkävijän. Ison perheen mummu vaatii toiset sanat kuin varjomaiden yksinäinen kulkija, ja lapset ja nuoret ovat kokonaan oma maailmansa.

Hyvä esimerkki viisaasta toiminnasta on se, miten  arkkipiispa John Vikström puhui presidentti Urho Kekkosen siunaustilaisuudessa. Pitkäaikaisen presidentin elämä olisi tarjonnut laajan aineiston hänen ansioluettelonsa kertaamiseen. Joku olisi voinut langeta tekemään loppuarviota hänen kaudestaan. Sen sijaan Vikström puhui arvomaailmoista ja sitä kautta liittyi Kekkosen elämäntyöhön. Tähän Vikström yhdisti Kristuksen sanat tiestä, totuudesta ja elämästä. 

Vikström hyödynsi kaikille suomalaisille tuttua mielikuvaa hiihtoladulle lähteneestä presidentistä. Arkkipiispa muistutti, että kaiken aikaa tämänkin hiihtäjän rinnalla oli kulkenut toinen latu. Hän ei tarkentanut, mitä tai ketä hän sillä toisella ladulla tarkoitti, mutta ymmärtäväinen kuulija oivalsi kyllä.

Hernekeittoa ja ruisleipää

Morsiamen isä myi torilla soppatykistä hernekeittoa. Niinpä juhlapäivällinen syötiin kertakäyttöastioista. En muista, että häätarjoilu olisi milloinkaan saanut yhtä paljon kiitosta kuin tämä hernekeitto. Ulkoilma toi ruokaan lisämausteensa.

Mieleeni on jäänyt myös Vaasan suunnalla ollut merenrantaravintola. Lounaana oli uusia perunoita, juureksia ja ahventa eli hyvin tavallista kesämökkiruokaa. Kala oli samana aamuna merestä pyydettyä, ja sen tuoreus nosti ruoan pienen maailmani Michelin-tasolle.

Kaikkein vaikuttavin ruokamuisto on kuitenkin siltä ajalta, kun olin kahdeksan vanha. Ilmeisesti koulussa oli tarjottu makaronivelliä, jota olen sittemmin kuullut kutsuttavan putkimiehen oksennukseksi. Koko ruokailuaika oli kulunut kahta tai kolmea makaronia sinne tänne siirrellessä, eikä yhtäkään lusikallista päätynyt suuhun asti. Koko loppupäivän oli pyörryttävä nälkä.

Kun vihdoin pääsin kotiin, sain ruisleipää, jonka päälle oli viilletty edamjuustoa. Mikään ei ole maistunut suussani yhtä hyvältä. Sen lähemmäksi taivasten valtakunnan juhla-ateriaa pieni poika ei voinut päästä.

Moninkertainen kysyminen

Olen matkustanut viidessä Latinalaisen Amerikan maassa: Boliviassa, Perussa, Chilessä, Ecuadorissa ja Meksikossa. 

Kaikki matkani ajoittuvat aikaan, jolloin puhelimen karttasovelluksia ei ollut. Niinpä perille päästäkseen piti kehitellä erilaisia menetelmiä. 

Tärkeintä oli moninkertainen kysyminen. Kun kysyi kulkuohjeita yhdeltä vastaantulijalta, ei saanut tyytyä hänen vastaukseensa, vaan oli etsittävä toinen neuvonantaja ja mieluiten vielä kolmas. Jos kaikki antoivat saman vastauksen, kannatti suunnistaa sinne, mihin he neuvoivat, mutta sittenkään ei kannattanut pettyä, jos kulkuohjeet olivat väärät eikä periltä löytynyt mitään.

Nykyisinä aikoina olen soveltanut samoja periaatteita kansainväliseen politiikkaan. Jos Trump sanoo yhdestä asiasta kolmena peräkkäisenä viikkona saman ajatuksen, on mahdollista, että hänen sanomansa myös toteutuu. Kertalausunnosta ei pidä välittää, ei pelästyä eikä innostua.

Kunhan ei tekisi kipeää

Kipu oli estänyt normaalit yöunet viikkojen ajan, mutta vihdoin sain riittävän tehokkaat lääkkeet, joiden mukana vaivat hävisivät.

Jäi mieleen se ensimmäinen vapautukseni yö. Olisi voinut kuvitella, että olisin syöksynyt sänkyyn ja ryhtynyt nukkumaan univelkoja pois, mutta mitä vielä. Päinvastoin en malttanut mennä lainkaan nukkumaan. Istuin keittiön pöydän ääressä ja nautin siitä, että mihinkään ei sattunut. 

Kun elää kivun riivaamana, elämänunelmaksi riittää, ettei mihinkään sattuisi.

Mutta kun rukoukset on kuultu, äkkiä se ilo unohtuu. Alkaa taas tavoitella jotain muuta, kuten lomamatkaa, uutta asuntoa tai muodin mukaisia kenkiä.

Myös airflyer olisi kiva juttu, suorastaan hyödyllinen... ei kun airfryer. Pitää olla tarkkana uusien tarvesanojen kanssa.

Nuoria ei ehkä enää kiinnosta kännykän räplääminen

Kentältä kuuluu viestejä, ettei rippikoululaisia kiinnostaisi kännykän räplääminen entiseen tapaan. Jos tämä on totta, yhteishengen luominen helpottuu. On vaikea saada nuoret huomaamaan toisensa, jos jokainen tuijottaa kännykkäriippuvuudessaan vain omaan kämmeneensä.

Viime vuosina vanha mainoslause on täytynyt kääntää nurin: Nokia is disconnecting people.

Mahdolliseen muutokseen viittaa myös se, että monet vanhemmat tyytyvät ostamaan ekaluokkalaisille kellopuhelimia.

Nuorten maailmassa asiat voivat muuttua nopeastikin. Tarvitaan ehkä vain koulujen täyskielto, jonka vuoksi välitunneille tulee muuta tekemistä kuin räplääminen. Huomataan, että tilalle syntyy uusia, kivoja asioita.

Nuorten maailman nopeista käänteistä kertoo se vauhti, jolla aikanaan hylättiin mummojen valtaama Facebook. Minulla on oma kokemukseni nuorten nopeista suunnanmuutoksista.

Kirjani Nuorisotyön alkeet ja jatko valmistui käsikirjoituksensa osalta keväällä 2014. Samaan aikaan huomasin joukkopaon Facebookista, ja niin kävin kesällä tekstini läpi vielä kerran. Korvasin jokaisen Facebookiin viittaavan sanan käsitteellä sosiaalinen media. Tämä pelasti kirjan. Ilman näitä korvauksia se olisi ollut valmiiksi vanhentunut, kun se ilmestyi myöhemmin syksyllä.

Voi olla, että on ennenaikaista innostua kännykkätapojen muuttumisesta, mutta mitäpä tässä muuta voi kuin tarttua jokaiseen toivon merkkiin.

 

 

Isompi puhelin ei mahtunut taskuun eikä sillä päässyt nettiin.

Sympaattisuuden syntymälahja

Eteläsuomalaisen kollegani kanssa istuttiin kahvilassa samaan pöytään ja juttu siirtyi nuoriin, joiden kanssa olemme olleet tekemisissä.

Hän kertoi miettineensä sitä, kuinka jotkut ovat jo lapsina vaikeasti selitettävällä tavalla sympaattisempia kuin jotkut toiset. 

Joku nuori herättää muutamassa sekunnissa poikkeuksellisen paljon myötätuntoa. Jonkinlainen kauneusihanne on vaikuttamassa, mutta toisaalta se ei synkkaa yksyhteen sympaattisuuden kanssa. Joku voi ulkonäön ongelmista huolimatta kiehtoa positiivisesti, kun taas joku kauneusihanteiden täyskymppi voi olemuksellaan karkottaa. 

Eikä kukaan voi sanoa, mistä sympaattisuus syntyy.

Erityisesti hän sanoi miettineensä muuatta poikaa, josta kukaan ei oikein pitänyt, vaikka hän ei käyttäytynyt sen epämiellyttävämmin kuin kukaan muukaan. Edes koulun kuraattori, kannustamisen ammattilainen, ei selittämättömästä syystä näyttänyt  pitävän pojasta.

Keskustelu laajentui. Puhuimme tutkimuksista, jotka todistavat, että ulkoinen olemus vaikuttaa työuralla etenemiseen. Pitää olla tietynlaiset kasvot, tietyt määrät pituutta ja leveyttä ja sopivan korkuinen ääni.

Lopulta palasimme poikaan. Kysyin kollegaltani, tiesikö hän sattumoisin, mitä pojalle nykyään kuuluu.

Hän hymähti: "Siinäpä se. Sekin vielä. Sikäli kuin olen perillä, hänen elämäänsä kuuluu niitä hyviä asioita, joita hänen ikäisilleen yleensäkin kuuluu."

Lestadiolaisuudella on hyvätkin puolensa

Lestadiolaisuudella tarkoitetaan yleensä vanhoillislestadiolaisuutta, jonka Suviseuroja on juuri vietetty. Katselen liikettä ulkopuolisen näkökulmasta enkä tiedä, millaista on elää pohjoisen lestadiolaisenemmistöisillä paikkakunnilla. Ajattelen monista opinkohdista ja moraalikysymyksistä eri tavoin.

Olen kuitenkin kyllästynyt siihen, että (vanhoillis)lestadiolaisia mollataan vapaasti ilman, että saisi syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Heistäkin voisi hakea kunnioitettavia piirteitä niin kuin mistä tahansa vieraasta kulttuurista. Heillä on isot ongelmansa, mutta niihin he eivät tarvitse minun neuvojani. 

Ensimmäisenä kiitoksen aiheena tulevat mieleen hyvätapaiset nuoret. Iltakävelyllä tuli vastaan opettaja, joka kertoi, että lestadiolaiset nuoret  kunnioittavat opettajia. Muutamissa kohtaamisissani olen itse huomannut saman.

Liikkeen johtaja saattoi julistaa Suviseuroilla, että he jättävät juhla-alueen paremmassa kunnossa kuin se oli heidän sinne tullessaan. Kesän musiikkifestareiden, Likkojen lenkin, Priden tai Ullanlinnan vapun jäljiltä ei välttämättä voi sanoa samaa.

Lestadiolaiset tiedetään työteliäiksi ihmisiksi.He eivät tyrkytä oppejaan ulkopuolisille, kun taas monien maallisten ideologioiden edustajat ovat melkoisia tuputtajia. Lestadiolaiset sallivat minun pysyä omissa vakaumuksissani.

Suviseuroista ei ole juopporallia poliisin pahnoille. Virkavallan kannalta suurin haitta tulee liikennettä hidastavista matkailuautoista. 

Turmion kätilöt

Tietyissä alakulttuureissa leikitään vaarallisilla asioilla, kuten kuolemalla. Yleisesti hyväksyttävintä leikkiä on moottoriurheilu. Sehän perustuu sen mittaamiseen, kuka kykenee ja uskaltaa tulla lähimmäksi äärimmäistä rajaa, jonka yli ei kenelläkään ole menemistä.

Satunnaisia onnettomuuksia sattuu, mutta kaikkiaan moottoriurheilu on hyvin kontrolloitua. Jos säännöissä on ongelmansa, niitä voidaan muuttaa nopeasti ja radikaalisti, kuten silloin kun Henri Toivonen kuoli Korsikan rallissa.

Kaikilla elämänalueilla kuoleman leikkiä ei kontrolloida mitenkään. Säätely perustuu vain yksittäisten ihmisten vastuuntuntoon. 

Pekka-Eric Auvinen surmasi Jokelan koululla vuonna 2007 yhdeksän ihmistä ja lopulta myös itsensä. Tässäkin tapauksessa teolla oli monenlaisia syitä. Kiinnitin kuitenkin huomiota melko vähäiseen yksityiskohtaan eli siihen, että Auvisen musiikillisia suosikkeja oli ollut Turmion kätilöt -niminen yhtye. 

Ajattelin, että varmaan yhtye saman tien muuttaa kiusalliseksi muuttuneen nimensä, olihan bändi jotenkin kirjaimellisesti toiminut turmion kätilönä.

Ei ole kuitenkaan tapahtunut mitään. Turmion kätilöt jatkaa yhä toimintaansa entisellä nimellään.

Tuskin yhtye on silti pahuuden megailmentymä. Wikipediasta selviää, että se on lahjoittanut levytulojaan Kuopion yliopistosairaalan vastasyntyneiden teho-osastolle ja peruuttanut aikanaan jonkin keikkansa kunnioittaakseen Kauhajoen koulusurman uhreja.

Ei kuitenkaan pääse mihinkään siitä, että aina kuullessani Turmion kätilöiden nimen muistan myös Pekka-Eric Auvisen.