Käänsin autoni tutun marketin parkkipaikalle, ja ensimmäisen sekunnin ajan tuntui selittämättömän leppoisalta. Toisella sekunnilla ymmärsin syyn. Pysäköintialue oli juuri asfaltoitu, eikä ruutuja ollut vielä maalattu.
Jokainen tulija oli saanut asetella autonsa pihalle juuri niin kuin hyvältä tuntui. Niinpä kukin varasi itselleen puolitoistakertaisen tilan normaaliaikoihin verraten. Vapaassa maailmassa ei tarvinnut pelätä, että avaamalla oven kolhisi naapuria.
Tavallisessa arjen tilanteessa tiivistyy se, millä tavoin sääntöjen ja vapauden ristiriita hallitsee elämää.
Sääntöjen positiivista merkitystä ei voi kieltää. Parkkiruudut takaavat sen, että pahimpanakin ruuhka-aikana paikkoja riittää. Tuskin on sellaista anarkistia, jonka mielestä ei olisi välttämätöntä, että maassa vallitsee joko oikean tai vasemman puoleinen liikenne.
Toisaalta sääntöjen avulla ihmiset ahdistetaan rajoihin, joihin he eivät luonnostaan suostuisi ja jotka enimmän aikaa vain ahdistavat. Ainakaan keskipäivällä tuo parkkialue ei tarvitsisi ruutuja ollenkaan.
Viisain ikinä tapaamani sääntönikkari on se kaupunginpuutarhuri, joka kertoi antavansa ensin polkujen syntyä. Vasta niiden jälkeen hän on ryhtynyt kylvämään nurmikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti