Jääkiekkoliitto venkoilee ja kiemurtelee

Venäjä on pääsemässä jääkiekon MM-kisoihin. Hetken tyrmistyttää, mutta viime aikoina on joutunut tyrmistymään niin monta kertaa, että niistä kaikista tyrmistyksistä on turtana.

Sen sijaan voi nauttia Jääkiekkoliiton venkoilusta: 
"Venäjän hyökkäyssota jatkuu Ukrainaan, jonka me jyrkästi tuomitsemme." [Korrelaattivirhe, mutta se on sivuasia.]
"Tämä [pääsylupa MM-kisoihin] tuntuu aivan käsittämättömältä päätökseltä."
"Mutta toisaalta meidän täytyy sitoutua myös näihin juridisiin päätöksiin, mitä kansainvälisesti tehdään."

"Emme ole miettineet boikottia sillä tavalla. Sehän tavallaan suosisi Venäjää tässä tilanteessa."

Jääkiekkoliiton lausunnot ovat suora syöttö Jukka Kekkosen lapaan. Hän kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Mureneeko oikeusvaltio?: "Vallanpitäjälle kelpaavat oikeudellisesti puolivillaiset, heiveröiset tulkinnat, jos niiden avulla voidaan oikeuttaa omia ratkaisuja."

Saa nähdä miten käy. Näkyvissä on se mahdollisuus, että sarjajärjestelmien takia joudutaan poistamaan Venäjän tieltä yksi maa, ja rankingien perusteella se näyttäisi olevan jääkiekkojohtajien kiusaksi juuri Ukraina.

Viimeistään silloin taitaa olla kiekkokansan mitta täysi ja johtajien olisi venkoiltava käännöksensä tueksi uudet perustelut.

Pyöreä viini ja soikea viini

Kielen rajat ovat kiehtovia. Ne tulevat äkkiä vastaan, kun puhutaan Jumalasta ja jumalakokemuksesta. Myös aivan arkisissa asioissa sanat tuppaavat loppumaan kesken.

Hajuaistimuksille on adjektiiveja tuskin ollenkaan, eikä ole makujenkaan kanssa helppoa. Jossain testissä sanottiin jonkin viinin maistuvan pyöreältä. Ehkäpä niin, mutta minä en lainkaan ymmärtänyt, mitä eroa olisi pyöreällä ja esimerkiksi soikealla viinillä.

Myös Pentti Saarikoski mietti puuttuvia sanoja. Hänen aikanaan matkaliput leimattiin rei'ittämällä ne tarkoitukseen suunnitellulla laitteella. Hän ihmetteli, miten pitäisi kutsua paperiroskaa, joka syntyy rahastajan napsauttaessa reiän lippuun ja joka sitten putoaa lattialle.  

Tällä viikolla olen puolestani miettinyt hierottavana olemisen kokemusta. Kun käsi osuu tarkasti varsinaiseen kipupisteeseen ja alkaa möyhiä sitä, syntyy vaikeasti sanoitettava tunne. Se on läheistä sukua kivulle, muttei ole aivan sitä. Ja nautinnolliseltakin se tuntuu. 

Mutta miten sen sanot?

Välimaastoa tarvitaan

Minulla ei ole sisäistä tarvetta kirjoittaa julkisesti politiikasta eikä ainakaan puoluepolitiikasta. En usko kenenkään kaipaavan äänestyskopissa suosituksiani.

Joskus kuitenkin osun mielestäni johonkin tärkeään, joka ansaitsisi miettimistä.

Kun Trump ei vielä ollut noussut ensimmäistäkään kertaa valtaan, luin artikkeleita siitä, että Yhdysvallat oli kohtalokkaasti jakautunut kahtia. Sekä senaatista että kongressista puuttuivat edustajat, jotka olisivat tarvittaessa suostuneet yhteistyöhön toisen leirin kanssa. Rakennettiin siltojen sijasta muureja. Tiedämme seuraukset.

Poliittisen historian professori (emeritus) Kimmo Rentola muistutti hiljattain Weimarin Saksan vielä vapaista vaaleissa vuodelta 1932. Natsien kannatus kasvoi, mutta niin myös kommunistien suosio. Nämä kaksi puoluetta saivat yhteensä 52 prosenttia äänistä, eikä välimaastosta ollut enää koottavissa vahvaa tai edes repaleista valtablokkia.

Tiedämme seuraukset.

Ymmärtääkseni tämä tarkoittaa sitä, ettei saa sylkeä niiden päälle, joiden kanssa ei voi olla täysin samaa mieltä, mutta jonkin verran voi. On hyväksyttävä nekin, jotka ovat vain osittain samaa mieltä. Sen sijaan kaikkien istuessa äärimmäisillä laidoilla keikkuu vene.

Toisaalta on tarvittaessa sanottava ehdoton ei, niin kuin Saksassa olisi pitänyt osata kieltäytyminen. - On tässä miettimistä, mikä on kulloinkin viisasta.

En sano, millaisia äänestyspäätöksiä tästä pitäisi seurata. Sanon vain sen, että tässä on elämän ja kuoleman kysymys.

Aamuyöllä juoma lorahti väärään lasiin

Tapahtui aamuyöstä. 

Lapsi oli syntynyt tai ei ollut syntynyt, mutta joka tapauksessa isällä oli sellainen väli, että hän saattoi lähteä hetkeksi sairaalasta vaikkapa syömään jotain. Vähän yli neljän aamuyöstä hän käveli sairaalan alakertaan. 

Sämpyläautomaatti oli tyhjä. Nälkä muljahteli vatsassa. Mä pyörryn tähän ellen nukahda.

Sanotaan, että valvottu yö vastaa lähes promillen humalaa. Mies ei ollut ehkä täydessä ajokunnossa, mutta väsymys ei näy alkometrissä. Oli pakko mennä.

En tiedä minne se isä tai isäkokelas lähti. Jollekin yöasemalle kuitenkin. Ulkona huurusi.

Hän meni huoltamon ovesta sisään, pääsi tiskille ja aikoi ostaa mehun, sämpylän ja jugurtin. Sitten hän otti kahvikupin ja juomalasin.

Näin hän muisteli: "Otin tiskillä olevasta kahvipannusta kahvia ja kaadoin sen... kaadoin sen kahvin siihen... juomalasiin. Olin kai niin surkean ja repaleisen oloinen, kun kahvi meni kupin sijasta mehulasiin, että se kassalla ollut viisikymppinen nainen antoi uuden juomalasin ja kaatoi ostamani mehun siihen. Sitten se otti kupin kädestäni ja kaatoi taas kahvin siihen ja sanoi että... olisko parempi näin päin." 

Ei se armo tämän kummempaa ole. Jumalankaan.

Aamuyön näkymä.

Jumalakeskustelua santsikupin edellä ja jälkeen

Jumaluusopilliset oivallukset syntyvät tietysti kirjojen äärellä, mutta myös kadunkulmassa tai yhteisessä pöydässä, johon on istuutunut tutun seuraan.

Niin kuin tämäkin tapaus, kun olin vanhan kaverin vierellä Hämeenkadun kahvilassa. Puhuttiin niitä näitä, kuten uusimmasta sähkörättäristä, joka oli juuri esitelty Pariisin autonäyttelyssä.

Mutta pian hän tahtoi puhua Jumalasta. Sellaisiakin keskusteluja ihmiset haluavat käydä. Hän sanoi, että hänelle Jumala on ikuinen arvoitus.

Sanoin hakevani santsikupin. Ehkä se oli vain tekosyy, jotta saatoin välissä ajatella.

Palattuani pöytään sanoin: "Minulle enemmänkin salaisuus. Sellaisena kiusaa enemmän. Ja pitää valppaana."

Tekoäly on ruvennut deittailemaan

Olen juuri lukenut, että työelämässä huippujen rekrytointi on muuttunut nopeasti. Jo nyt tekoäly tarkastaa tekoälyllä tehtyjä työhakemuksia, eikä ansioluettelolla ole enää niin suurta merkitystä kuin aiemmin.

Vauhti on lujaa. Työpaikkojen hankinnan jälkeen vuorossa on parisuhteiden hankinta.

Eilisessä lehdessä kerrottiin helsinkiläisestä Emma Nurvalasta. Hän oli havahtunut siihen, että deittisovelluksessa vastapuolen käyttämät lauserakenteet ja reagointityyli vaikuttivat epäilyttäviltä. Niinpä Nurvala päätti kysyä suoraan, vastasiko toinen hänelle tekoälyllä. Mies myönsi asian.

Viime aikoina Nurvala on yleensäkin huomannut, että tekoäly on uinut deittailukentälle yhä syvemmin.

Ihmisen puutteen tunnistaa eritoten imartelusta, joka tulvii kliseitä. Vastapuoli saattaa tarttua viestiin keinotekoisen oloisesti, esittää muka terävän ja vitsikkään kysymyksen. Jokainen kirjain, piste ja pilkku on oikealla paikallaan, ja viestit vilisevät ajatusviivoja.

Kun myös Emma Nurvalan kaltainen nainen alkaa käyttää tekoälyä, suhteiden kehittely alkaa muuttua varsin kiinnostavaksi: tekoäly yrittää iskeä teköälyä. Se on ruudulta seurattavaa pingispeliä.

Siitä ihmisen sopii lähteä puuhailemaan omiaan: vanhan kaverin kanssa kahville, puutarhatöihin tai kirjaston lehtilukusaliin. Punttisalikaan ei olisi huono vaihtoehto.

Pantse Syrjän kanssa alakoulun juhlissa ovivahtina

En ole koskaan siirtänyt kirjoittamisiani tekoälylle enkä aiokaan siirtää. Sen sijaan olen välillä turvautunut alihankintaan. Minullahan on se onni, että tuntemieni ihmisten valikoima on laaja ja monipuolinen.

Tällä kertaa päästän ääneen Sähköasentajan, josta olen muutenkin kirjoittanut viime aikoina. Hän kertoi, että hänen tyttärensä O. ja Pantse Syrjän poika olivat olleet samalla alakoulun luokalla.

Koululla järjestettiin keväällä perinteiset pimeän karkotusjuhlat. Tapahtuma oli tarkoitettu vain koulun senhetkisille oppilaille. Aikaisempina vuosina oli ollut järjestyshäiriöitä, kun entiset oppilaat olivat tulleet häiriköimään tilaisuutta. 

Niinpä vanhempainyhdistys vetosi saadakseen vapaaehtoisia järjestysmiehiä oppilaiden vanhemmista. Sähköasentaja ilmoittautui heti, ja paikalle saavuttuaan hän huomasi, että  myös paremmin Eppu Normaalista tunnettu Pantse Syrjä oli tullut ovivahdiksi.

Kesken illan yritti poikajoukko tulla sisään, mutta heidän aikeensa torpattiin. Pihalla pojat kuuluivat huutavan kavereilleen, ettei sisälle kannattanut pyrkiä, koska portsareina olivat O:n isä ja Pantse.

Ovivahdeille kelpasi nauru.

*  *  *

Olen ennenkin kertonut Syrjän perheen sattumuksista. Yksi tarina on Martti Syrjästä huoltoasemalla ja toinen linja-autoon kiivenneestä poikien äidistä Kirsi Kunnaksesta.

Parikymppistä neuvomassa, tai sitten ei

Monissa syntymäpäivähaastatteluissa sankarilta on kysytty, mitä hän sanoisi 20-vuotiaalle itselleen. 

Ehkä nokkelin lukemani vastaus on se, että hän olisi neuvonut ostamaan mahdollisimman paljon Nokian osakkeita ja myymään ne ennen vuosituhannen vaihdetta, kun niiden kurssi oli korkeimmillaan.

Oma vastaukseni on latteampi. Neuvoisin, että oikeana hetkenä pitää antaa periksi. Kun opiskellessa silmäluomet alkavat lurpsahdella, on viisasta luovuttaa, koska väsyneet aivot eivät ota vastaan eivätkä muutenkaan toimi. Silloin ei pidä kysyä, miten vielä jaksaisi vaan miten voisi levätä elpyäkseen jälleen.

Toisaalta se 20-vuotias itse ei välttämättä kuuntele hyviäkään suosituksia. Ne tulevat ihmiseltä, joka on syntynyt toisenlaiseen maailmaan, ja vaikka neuvot ovat hyviä, ne kenties vain estävät tekemästä hyödyllisiä virheitä, joita ihminen tarvitsee oppiakseen elämää.

Juuri eilen Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen puhui viisaita. Hän ei sanoisi mitään, vaan kysyisi, onko nuorella jotain kerrottavaa. Kuudenkymmenen vuoden kokemuksella Ojanen tuumaili näin: "Tähän ikään mennessä en ole koskaan joutunut hankaluuksiin korvieni takia, mutta ajoittain suuni takia."

Kolmijalkainen hevonen

Silloin tällöin kuulin lapsena aikuisten suusta lauseen, joka oli kenties tarkoitettu lohdutukseksi, tai sitten se oli vähättelyä, jolla he välttivät ottamasta lasten suruja vakavasti. He sanoivat: "Pieniä ovat lasten murheet."

Tunsin toivottomuutta lauseen kuullessani. En mitenkään osannut väittää vastaan.

Varmaan lapsen murheet voivat olla pieniä, mutta pieni on myös niiden murheiden kantaja. Suuret ihmiset voivat selviytyä suuristakin suruista.

Aikuisten vähättelyä muistellessani mieleeni tulee muuan aamu, kun en vielä ollut koulussa. Ehkä se oli lokakuuta, ainakin valot olivat päällä. Vanhemmat olivat poissa, kenties he olivat töissä. Siihen maailmanaikaan lapsia uskallettiin jättää ja myös jouduttiin jättämään joksikin aikaa yksin.

Olin vanhempien petaamattomassa vuoteessa ja leikin kolmella muovihevosellani. Yksi oli valkea, toinen oli ruskea ja kolmas oli musta.

Siltä valkealta hevoselta katkesi jalka.

En tiedä, olenko ikinä ollut elämässäni yhtä lohduton, niin harmaan surullinen kuin nähdessäni valkean muovihevoseni, nyt kolmijalkaisen. Satamaton sadepilvi oli laskeutunut minuun. Mieleni oli täynnä kohmeista rapaa.

Intiaani-sanan kilpaileva teoria

Niin kuin monet tietävät, sana intiaani perustuu Kristoffer Kolumbuksen erehdykseen. Etsiessään meritietä Intiaan Kolumbus päätyi Bahamasaarille ja luuli saapuneensa päämääräänsä. Niinpä hän kutsui tapaamiaan ihmisiä intialaisiksi, indios.

Tämä tieto pohjautuu Kolumbuksen kirjoittamaan kirjeeseen.

On kuitenkin kilpaileva teoria, jonka on esittänyt alkuaan kirjailija ja ympäristöaktivisti Peter Matthiessen. Hänen mukaansa Kolumbus kutsui tapaamiaan alkuperäisasukkaita ”Jumalan lapsiksi”, espanjaksi niños de Dios, koska Kolumbuksen mielestä he elivät kuin Jumalan lapset. Tästä sitten olisi muotoutunut in Dios ja edelleen termi indios.

Muskogee-tietäjä Bear Heart on kertonut tämän tarinan suomeksi kirjassaan Äitini tuuli. Myös Amerikan intiaaniliikkeen johtajana toiminut lakota Russel Means on pitänyt sanaa Indian parempana kuin kilpailevaa ilmausta Native American juuri siksi, että se tarkoittaisi Jumalan lapsia.

Valitettavasti Matthiessenin esittämä hellyttävä tulkinta on historiallisesti virheellinen, sillä nimitystä niños de Dios ei esiinny missään Kolumbuksen kirjoituksissa.

Toisaalta on toisaalta. On aivan pöhköä kutsua Amerikan alkuperäiskansojen jäseniä intialaisiksi. Se ei tunnu todelta. Sen sijaan puhe Jumalan kansasta osuu ainakin minun mielestäni jollain tavoin oikeaan.

Ehkä Matthiessenin teoria on niin sanottu pedagoginen valhe. Niissä on myös voimansa. Varon niiden käyttämistä, mutta joskus vähän häpeäkseni viehätyn niistä. 

Ajatusleikki syntymää edeltävästä ajasta

Joskus yllätän itseni ajatusleikeistä, kuten sellaisesta, että ennen syntymäänsä voisi osallistua elämänkulkujen valintatilaisuuteen ja poimia sieltä sopivimmalta tuntuvan.

Siellä jaettaisiin kaikille ihmisille saman verran iloa ja surua. Annostelun saisi valita itse, paljon pieniä murheita ja paljon pieniä riemuja, hieman vähemmän kumpaakin lajia, tai sitten suurempina annoksina kumpaakin lajia. Tai harvojen isojen murheiden kyytipoikina lukuisia pieniä iloja; ihan miten vain. Kaikki mahdollisuudet olisivat esillä, mutta lopulta summa olisi jotakuinkin tasan.

Samalla saisi valita asuinpaikan ja mieluisan aikakauden. Sopivien vanhempien valinta olisi yksi rasti.

Ja niin siellä elämänmahdollisuuksien kellarissa saisi kulkea ja kurkistaa vaihtoehtoihin, tuossa olisi lyhyt ja onnellinen elämä, tuossa taas pitkä ja paljon tapahtumia, tuossa hieman tasapaksu ja toisaalta turvallisen vaivaton, tuossa iso seikkailu monine käännekohtineen.

Ja niitä kaikkia valintoja saisi vähän maistella ennakkoon, ja kun vihdoin osuisi mieluisan kohdalle, voisi sanoa että tuon minä otan.

Mitens omasi meni? Tuntuuko, että putosit väärään lokeroon vai olisitko ottanut juuri sen mikä sinulla on? 

Lapsia älä riko

Vastustan ehdottomasti kuolemantuomiota. Siis aina ja joka tilanteessa. Kavahdan kirkollisia helvettioppeja.

Siitä huolimatta en ole unohtanut kauan sitten tekemäämme Belgian matkaa.

Kun saavuimme maahan Saksan puolelta, törmäsimme kohta raja-asemalla etsintäkuulutukseen, jossa haeskeltiin 12-vuotiasta Sabinea. Hän oli toukokuun lopussa kadonnut Tournaissa aamulla klo 7.30. Hän oli lähtenyt metallin vihreällä maastopyörällä kouluun. Tuntomerkeiksi mainittiin pituus 145 cm, ranskankielisyys, siniset farmarit ja punainen villapusero.

Samalla Belgian matkalla tutuiksi tulivat myös Julie (128 cm ja 8 vuotta) ja Melissa (130 cm ja 8 vuotta).

Etsintäkuulutuksia näkyi niin monessa paikassa, että tuntemattomat tytöt alkoivat tuntua naapurin lapsilta. Missä tytöt mahtoivat olla?

Suomeen palatessamme sanomalehti kertoi, että Julien ja Melissan ruumiit oli löydetty 39-vuotiaan miehen puutarhasta. 

Sinä aamuna olisi ollut lohdullisinta tietää, että helvetti on olemassa. 

Pidän tuntemustani ymmärrettävänä ja kuitenkin seurauksiltaan vaarallisena. Ettei vain tehtäisi asioita Amerikan malliin. Siellähän joukkoampumisesta tuomitun teloitus striimataan kaikelle kansalle 3. joulukuuta, niin kuin aamun uutiset ovat kertoneet. Raakuuteen raakuudella vastaaminen lisää raakuutta. Tunnekuohussa moraalinen taju voi pettää.

Kadulla tuli vastaan kaksi evankelistaa

Olin iltakävelyllä ja käännyin hiljaisemmalle kujalle kohti koskenrantaa. Silloin minut pysäytti kaksi rauhallista miestä. Luulin heidän kysyvän kulkuohjeita, mutta toinen aloitti kertomalla heidän olevan kristittyjä.

Yleensä tällainen aloitus viittaa helluntailaisuuteen, joka on minulle vieras laji. En ole luonteenpiirteiltäni heidän tyyppiään. 

Miehet sanoivat kyselevänsä ihmisiltä esimerkiksi, mitä mieltä he ovat yliluonnollisesta.

Kuittasin vähän huvittuneena: "No, kun minä olen luterilainen pappi."

Kaikki kolme hymähdimme siihen tapaan, että sepäs sattui.

En jäänyt sen enempää selittelemään yliluonnollisen käsityksiäni. Oli vähän vilukin. Lausuin lopuksi siunauksen sanan heidän päälleen, ja he olivat siihen tyytyväisiä.

Oikeastaan jäi hyvä vaikutelma. Eivät mesonneet megafonin kanssa niin kuin jotkut torvelot Keskustorilla. Heidän avauskysymyksensä ei ollut lainkaan ärsyttävä toisin kuin: "Millainen sähkösopimus sinulla on?"

Ehkä he olivat ottaneet innoituksensa Mika Waltarin romaanista Felix onnellinen. Kirjan päähenkilö saa siinä erikoisen tehtävän. Hänen täytyy kerran päivässä sanoa jollekulle vieraalle ihmiselle: "Herra etsii sinua. Syntisi ovat anteeksiannetut, jos vain tahdot."

En yleensäkään ole innostunut Waltarin kirjoista. Minulle hänen pienen romaaninsa idea on liian naiivi, mutta me mahdutaan samaan maailmaan, toisiamme tyrkkimättä.

Joskus pitää kannella muttei aina

Tuomo Tammisen uunituore kirja Miksi emme auttaneet? Koulukiusaamiseen puuttumisen liian lyhyt historia tuo uusia näkökulmia jumiutuneeseen keskusteluun.

Kirjassa pohditaan esimerkiksi kantelun moraalia. Suomessa on ikiaikainen perinne torjua ja jopa halveksia kantelemista. 

Opettajat ovat kieltäytyneet kuuntelemasta pienten huolia. Jopa omat vanhemmat ovat sanoneet, että lapset (ja nuoret) hoitakoot asiansa itse. Pienelle ihmiselle tuskin on lohduttomampaa tilannetta kuin se, että kukaan ei ole hänen puolellaan eikä mistään tule suojaa. 

Onneksi kantelemisen tabu on viime vuosina murtunut. Lapsia ja nuoria neuvotaan hakemaan apua ja kertomaan vääryyksistä vanhemmilleen ja opettajilleen. 

Kanteleminen voi olla hyvä teko, joka pelastaa elämän.

Hyvälläkin on varjonsa ja kääntöpuolensa. Väärin käytettyinä kantelemiset johtavat jatkuvaan varuillaan olemiseen ja ryhmähengen pilaantumiseen. On tärkeää, että lasten ja nuorten itsensä ratkaistaviksi jää kohtuullisen kokoisia ongelmia. Pahimmillaan opettajalle suputetaan korvaan, mitä joku kolmas on kuulemma ehkä sanonut jostakusta neljännestä. On rajansa silläkin, mitä kaikkea hänelle kielitään. Välttämättä ei tarvitse kertoa, kuka heitti lumipallolla tai söi tunnilla purukumia vaikka oli kielletty.

Kanteluiden rajattomuudesta seuraa DDR.

Mutta mistä ihmeestä pieni ihminen osaisi päätellä kohtuuden? Hänen mielessään asiat ovat erikokoisia kuin aikuisella.

Mitä tuli kun ei tullut mitään?

Olen lukenut Tuomo Tammisen koulukiusaamisen historiaa käsittelevästä kirjasta, että suomalaisen koululaitoksen historiassa yllättävän monet oppilaat on arvioitu lauseella: "Sinusta ei tule koskaan yhtään mitään."

Tuota arvioita ei olisi pitänyt vahingossakaan antaa, sillä nuoren ihmisen eniten miettimiä kysymyksiä on juuri se, mitä hänestä mahtaa tulla isona. Vaikutus on tyrmäävä, kun kuulee opettajansa suusta vastaukseksi "ei mitään".

Siinä ihminen on tehty nollan arvoiseksi nollaksi. Kokemus voi olla kuin kyynärpäähermoon saatu isku varpaista päälakeen.

Voi olla, että nuori tekee elämässään johtopäätökset: ei kannata yrittää, kun kuitenkaan ei onnistu. 

Tunnen ainakin kaksi ihmistä, jotka ovat saaneet kuulla opettajaltaan, ettei heistä koskaan tule mitään.

Molemmista on kuitenkin tullut. Ennustaja saisi hävetä.

Rosvon elämä surullisen ja surkuhupaisan väliltä

Olen kerran joutunut vastaamaan pikkupojan kysymykseen: "Mitä rosvot syö?" Olin tyytyväinen keksimääni vastaukseen: "Rosvot syö makkaraa ja juo kaljaa."

Perinteiseen suomalaiseen rikollisuuteen on liittynyt huonoja elämäntapoja ja päihteitä. Niinpä elinikäkin on jäänyt lyhyeksi. Tarinat ovat monesti jostain murheellisen ja surkuhupaisan väliltä.

Esimerkistä käyköön muuan rosvo, joka murtautui kaverinsa kanssa rivitalon autovajaan kesäkuisena tiistai-iltana kahdeksan aikaan.

Eräästä kopista vietiin kaksi lasipurkkia, yksi kynttilä ja pesunestettä. Tosin niitäkään ei varsinaisesti varastettu, vaan ne oli kannettu naapurin koppiin ja jätetty sinne. Poliisit saivat rosvot kiinni puolen tunnin kuluessa.

Lähes vuotta myöhemmin syyttäjältä tuli kirje. Epäiltyjä rikoksia oli huumausainerikos, kaksi varkautta, törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen, rattijuopumus ja kulkuneuvon kuljettaminen oikeudetta.

Syyttäjän ratkaisu oli tämä: "Koska rikoksesta epäilty on syyteharkinnan aika kuollut, asian käsittely on hänen osaltaan syyttäjällä päättynyt."

Epäilty oli kuollessaan 25-vuotias.

Valikoima koeteltuja lohdutuksen sanoja

Valikoima käytössä koeteltuja lohdutuksen sanoja monenlaisiin elämäntilanteisiin:
* Autoaan kolhaisseelle: peltiä saa aina uutta.
* Jalkansa katkaisseelle: olisi voinut käydä pahemminkin.
* Selkävaivaiselle: minullakin oli kerran selkä kipeänä.
* Yleensä murheelliselle: minä tiedän, miltä sinusta tuntuu.
* Olympialaisissa epäonnistuneelle: neljän vuoden kuluttua on taas uusi mahdollisuus.
* Läheisensä menettäneelle: aika parantaa haavat.
* Ahdistuneelle 15-vuotiaalle: odota vähän niin tulet vanhemmaksi.
* Juhlapidoissa leninkinsä sotkeneelle: se lähtee pesussa.
* Perintömaljakon pudottaneelle: sirpaleet tietävät onnea.
* Rakkaussuhteessa pettyneelle: teitä ei varmaan ollut tarkoitettu toisillenne.
* Koliikkivauvan vanhemmille: muutamassa kuukaudessa vaiva on ohi.
* Kaksosten vanhemmille: siinähän niitä menee kaksi kerralla.
* Pääsykokeissa reputtaneelle: ensi vuonna voit yrittää uudestaan.
* Työpaikkansa menettäneelle: tämä voi avata sinulle uusia mahdollisuuksia.
* Elämän laajoihin sekasotkuihin ajautuneelle: asioilla on taipumus järjestyä.

Ja yleispätevä lohdutus tilanteeseen kuin tilanteeseen: mikä ei tapa, se vahvistaa.

Aika parantaa haavat.

Kuulumme ihmiskunnan seitsemään prosenttiin

Maailman valtiot voi asettaa tällaiseenkin paremmuusjärjestykseen: 1. Norja, 2. Uusi-Seelanti, 3. Tanska, 4. Islanti, 5. Suomi, 6. Ruotsi, 7. Irlanti, 8. Sveitsi, 9. Luxemburg, 10. Kanada, 11. Hollanti, 12. Uruguay, 13. Australia, 14. Japani, 15. Taiwan, 16. Saksa, 17. Itävalta, 18. Britannia, 19. Costa Rica, 20. Portugali, 21. Mauritius, 22. Espanja, 23. Tšekki, 24. Viro, 25. Kreikka, 26. Ranska. 

Tässä listassa ovat kaikki maailman 26 täysdemokratioiksi laskettavat maat. Esimerkiksi USA ei mahdu mukaan, vaan on demokraattisuuslistan sijalla 34 maailman 167 maan joukossa. 

Maapallon väestöstä vain seitsemän prosenttia elää demokraattisissa maissa. Siksi suomalainen järjestelmä on poikkeuksellisen hyvä ainakin niin kauan kuin sen annetaan pysyä sellaisena. Puola, Unkari ja Slovakia ovat varoittavia esimerkkejä siitä, että demokratia voidaan myös rapauttaa.

Liian monien suomalaisten yhteiskunnalliset käsitykset perustuvat lähinnä oman somekuplaan ja hieman myös ilta-alkuisiin lehtiin. Ei seurata edes Yleä, Helsingin Sanomia ja Suomen Kuvalehteä, jotka ongelmistaan huolimatta ovat Suomen analyyttisimpia ja moniäänisimpiä tiedotusvälineitä.

Joskus olisi tärkeää sivistää itseään hyvällä kirjalla. Siihen tarkoitukseen sopii Matti Mörttisen ja Yannick Lahden tuore kirja Jäähyväiset demokratialle.

Kärjistän: Sanoakseen jotain yhteiskunnasta olisi joko tentittävä Mörttisen ja Lahden teos tai osoitettava, että on muuten hankkinut vastaavat tiedot. Tyhjästä päästä syntyy tyhjäpäisiä mielipiteitä.

Jumala on syvyys

Saksasta natsivallan nousun jälkeen Amerikkaan muuttanut Paul Tillich on eniten ajatuksiini vaikuttaneita teologeja. 

Jo lukioiässäni osui Tillichin tapa ymmärtää Jumala syvyydeksi. Hänen mukaansa Jumalan kieltäminen olisi samaa kuin väittää, ettei elämässä ole mitään syvää. Edelleen olen sitä mieltä, että hän osui tässä johonkin oleelliseen, joka väistää joulupukiksi käsitetyn Jumalan ongelmat.

Voinko havainnollistaa tätä jotenkin? – Tottahan toki, sillä ajatukset jäävät usvaisiksi, ellei niihin liity tarinaa.

Olen muistellut ikivanhaa dekkaria, jota en ole koskaan lukenut. Se kertoo siitä, kuinka usko löytyy ihmisen syvistä kerroksista. Sitä ei ole tarpeen erityisesti korostaa, ja toisaalta se ei ole harjattavissa pois.

Muistan kirjan juonta huonosti, ja sen yksityiskohdat ovat tässä omaa keksintöäni. 

Dekkari sijoittuu Neuvostoliittoa edeltäneelle ajalle, kun Venäjä ja Englanti olivat vihollisia. Venäjältä lähetettiin Englantiin vakooja. Hänet koulutettiin juurta jaksain brittikulttuuriin. Kieli ei ollut ongelma, koska mies oli oppinut englanninkieliseltä isältään moitteettoman aksentin. Opiskeltavaa oli kuitenkin paljon, kuten ruokailutavat, puheenaiheet ja arjen pienet yksityiskodat.

Kaikki olisi mennyt hyvin, ellei mies olisi päätynyt kirkkoon. Siellä joku tarkkanäköinen huomasi, että hän teki ristinmerkin ortodoksiseen tapaan oikealta vasemmalle, kun taas lännessä se on tehty toisin päin.

Intiaanit, syrjään sysätyt

Andien intiaanit eli inkat veivät minut mennessään, mutta jonkinlaisena sivujuonteena myös Pohjois-Amerikan intiaanit ovat kiinnostaneet. Ensimmäiseksi olivat tietysti länkkärit. Niiden näkemystä havainnollisti tätini lukema vuoden 1926 maantiedon oppikirja: "Intiaanit ovat verenhimoisia ja julmia." 

Tätä kuvaa pehmensivät ja kumosivat James Fenimore Cooperin romantisoidut kirjat, kuten Viimeinen mohikaani. Paljon myöhemmin olen täydentänyt ymmärrystäni tietokirjoilla. Tuorein kokemukseni on George Catlinin jo 1800-luvulla kirjoitettu Pohjois-Amerikan intiaanit.

Yhdysvalloissa intiaanit on sysätty sekä henkisesti että fyysisesti reservaatteihin. Mustia amerikkalaisia osaamme mainita kasapäin, mutta tunnetut intiaaninimet ovat harvassa. Jimi Hendrix oli jonkin prosentin intiaani, ja Palkkasoturin alkuperäinen esittäjä Buffy Sainte-Marie on kenties sukuperimältään cree, mutta asia on perin epäselvä. Sen sijaan The Bandin Robbie Robertsonin intiaanitaustaisuus on selvää.

Nykyajan akuutti kysymys on itse sana intiaani. Suomessa sitä ei voi pitää rasistisena, mutta Yhdysvalloissa käytetään mieluummin vaikkapa käsitettä Native Americans. 

Eniten olen kaivannut näkymää nykyintiaanien elämänkokemukseen. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää kaunokirjallisuus.

Kirjavalikoima on laiha. Vihdoin suomeksi on julkaistu kaksi Tommy Orangen romaania, joista Harhailevat tähdet luin juuri. Löysin sen viime kesänä ilmaiseksi raumalaisesta kirjojen vaihtokaapista. 

Ilmaiseksi bongaamani.

Asentaja melkein koiran hampaissa

Viikko sitten kerroin sähköasentajasta, joka oli joutunut katkaisemaan pienen lapsen äidiltä sähköt. Se riipaisi sisältä. Myös seuraava tapauskertomukseni kertoo sähköasentajasta. Tällä kertaa ongelmana ei ole sisimmässä tuntuva kouraisu vaan ulkoinen väkivallan uhka.

Piti katkaista sähköt suuresta omakotitalosta, jossa oli iso saksanpaimenkoira. Mittariasentajat eivät uskaltaneet mennä taloon, ja niin tuntemani asentaja meni sähköpylväässä olevalle pääkeskukselle. 

Isäntä tuli koiransa kanssa ulos ja usutti koiran hänen päälleen. Asentaja muisti vaarivainaansa opin, ettei koiran edessä pidä perääntyä. Sen sijaan on kuljettava kohti.

Koira hämmentyi asentajan liikkeestä ja pysähtyi hänen eteensä, istui käskystä ja antoi tassuakin. 

Isäntä huusi, että mitä teit koiralleni! Se on nyt pilalla!

Sähkölaskut tulivat kuitenkin maksetuiksi.

Paikalleen juuttumisen eduista

Muurahaiskeon äärelle kannattaa ehdottomasti seisahtua, sanoohan Raamatun sananlasku: "Mene laiska muurahaisen tykö." Kummasti piristää elämää, jos ei kaupungillakaan kulje kaiken ohi.

Niin kuin se mies, joka istui ostarin ikkunalaudalla. Siinä kävellessäni vilkaisin häneen, aivan lyhyesti niin kuin kehen tahansa kadulla olijaan, mutta hänelle se vilkaisu oli liikaa. Hän huusi, että mitä siinä tuijotat. 

Kävin keskustelemaan. Äkkiä hän kertoi Syyrian sotareissustaan, kunnes siirtyi Finlandia-hiihtoihin ja juostuihin maratoneihin. Ne olivat kelpo tarinoita. Kun vihdoin jatkoin matkoihini, hän sanoi että oli mukava jutella. 

Tuoreempi tapaus on viikon takaa. Ilta oli lempeä, hieman syksyinen, hieman kesäinen. Katu oli täynnä haalariasuisia opiskelijoita.

Tulin viiden tytön ja kahden nuorenmiehen kohdalle. He pysäyttivät ja pyysivät mielipidettä. Tytöt olivat kammanneet nuorellemiehelle poninhännän, joka sojotti keskeltä päälakea suoraan ylös. Anoin vähän miettimisaikaa ja sanoin sitten, että kampaus on ihan hyvä, sanotaan arvosanaksi kasi puoli. Tytöt kysyivät, miksei enemmän. Vastasin, että talvella pipon kanssa se on hankala. Tytöt olivat tyytyväisiä. Joku heistä kysyi, voisivatko tehdä minulle samanlaisen. 

Ei kuitenkaan minulle, ei oikein ole tyyliäni. Mutta nuorellemiehelle hyvä.

Lähtiessä toivottelin, että koettakaa pärjäillä. He kiittelivät iloisesti ja sanoivat samaa minulle. 

Tatuointien poisto on kelpo liikeidea

Kaksikymmenvuotiasta ihmistä voi pitää aikuisena, mutta tämä ei tarkoita sitä, että hän olisi lopullisen valmis. Vanhuudessakin voi kehittyä. Kun sellisti Pablo Casalsilta kysyttiin 95 vuoden iässä, miksi hän yhä harjoitteli kuusi tuntia päivässä, hän vastasi: "Koska tunnen edistyväni."

Kahdenkymmenen ikää välittömästi seuraavat vuodet ovat katsomusten kannalta ratkaisevan tärkeitä. Syntyy esimerkiksi ammatti-identiteetti. Kun näistä myllerryksistä kasvaa ulos, ihminen on todennäköisesti löytänyt peruskatsomuksensa, jotka kestävät koko elämän. Muutaman vuoden takaiset, tärkeiltä tuntuneet kuvat ja symbolit ovat silloin kuluneet ajatuksista pois. 

Ehkä tästä kehityksen vimmaisuudesta johtuu, että moni katuu nuorena ottamiaan tatuointeja. Käsivarren kuva kyllästyttää tai tuntuu peräti vieraalta, mutta ihoa ei vaihdetakaan pois yhtä helposti kuin huoneen tapetteja.

Ongelman yleisyydestä kertonee se, että Jyväskylässä osuin liikkeeseen, joka mainostaa näyteikkunassaan tatuointien poistoa. Kauppapaikka on keskellä kaupunkia, joten ilmeisesti palvelulla on kysyntää. 

Poistaminen on mahdollista laserin avulla, mutta se ei ole helppoa eikä halpaa.

Nettisivuillaan liike kertoo, että yksi käsittelykerta maksaa hoitopakettien koosta riippuen 127–160 euroa. Suurin osa tatuoinneista lähtee haalistumaan 3–5 kerran jälkeen ja poistumaan noin 8–12 kerran jälkeen. Joskus vaaditaan vieläkin enemmän hoitokertoja.

Katuvaisille tarkoitettu palvelu.

Sähköasentaja oli pahassa paikassa

On harvoja yhtä autuaallisia tunteita kuin huojentuminen. Esimerkiksi sähköasentajat tuottavat tätä huojentumisen tunnetta. Heidän ansiostaan kotiin saadaan lämpöä ja valoa ja laitteet alkavat toimia.

Riittävä elämisen taso riippuu monenlaisten hilavitkutinten maailmassa melko harvoista asioista. Nokian vesikriisi osoitti, että kaikkein tärkeintä on vesihuolto. Lähes yhtä tärkeitä ovat sähkö ja kulkukelpoiset maantiet. Niillä pärjätään pitkälle.

Niin että tervetuloa sähköasentaja! Jokainen käyntisi on tuonut elämään jotain hyvää.

Sähköasentaja kohtaa työssään myös elämän päinvastaisen puolen. Joskus hänen tehtävänään on kytkeä sähköt pois.

Tuttu asentaja kertoi koskettavasta tapauksesta. Perheenäiti pyysi, että jos vähän viivyttelisit pois kytkemistä, niin saan valmistettua puuron lapselle.

Sellainen viivytys sallittiin.

Satua ei ole tarkoitettu uskottavaksi

Monesti valehtelijaa syytetään satujen puhumisesta. Syytöksen esittäjä ei kuitenkaan välitä siitä, mitä sadulla oikeasti tarkoitetaan, tai hän ei edes tiedä.

On novelleja, romaaneja, vitsejä ja runoja. Satu on taas jotain muuta. Sillä ei ole mitään tekemistä valheen kanssa siitä nimenomaisesta syystä, että satuja ei ole koskaan kerrottu totena. Ehkä tämä on sadun kaikkein tunnistettavin piirre. Kukaan aikuinen ei edes kuvittele, että sen tapahtumat olisivat tapahtuneet reaalimaailmassa.

Eläinsadut ovat lyhyitä kertomuksia, joiden eläimet ilmentävät inhimillisiä ominaisuuksia, kuten viekkautta tai hyväuskoisuutta. 

Ihmesadut sijoittuvat epämääräiseen aikaan tai paikkaan. Niissä on nimeltä mainitsemattomia kuninkaita, prinsessoja, köyhiä poikia ja tyttöjä. Ne tapahtuvat olipa kerran -maailmassa. Henkilöillä voi olla yliluonnollisia ominaisuuksia, eläimet puhuvat ja taikaesineillä on tärkeä merkitys. 

Novellisadut ovat muuten ihmesatujen kaltaisia, mutta niistä puuttuvat fantasia-ainekset. Niissä on romanttisia rakkauskertomuksia, jännityskertomuksia rosvoista ja murhamiehistä, ja tarinoita nokkelasti selvitetyistä tilanteista.

Pilasadut kertovat kepposista, joita nokkelat lähimmäiset tekevät, tai kommelluksista, joita sattuu yksinkertaisille. Hölmöläissadut kuuluvat niihin niin kuin myös vitsiin huipentuvat kaskut.

Raamattu on kirjakokoelma ja laaja valikoima erilaisia tyylilajeja. Siellä on myös yksi satu eli kertomus siitä, kuinka puut lähtivät voitelemaan itselleen kuningasta.

Arvoituksellista kannettavaa

Kaupungilla kävellessäni osuin nuoreen naiseen, joka istui kivirappusilla nuorehkon miehen seurassa. Naisella oli sylissään täysimittainen ihmisen luuranko. 

Ehkä olisi pitänyt heittäytyä jutulle ja kysyä, mistä hän oli saanut luurangon ja mitä hän sillä aikoi. Ei tarvitsisi tässä ihmetellä. 

Tai ehkä vastaus olisi ollut lattea ja olisin menettänyt sen myötä hyvän arvoituksen.

Pääsiäistä edeltävällä viikolla tuntemani mies kantoi kylänraitilla ihmisen kokoista puuristiä. Hän oli enemmän kaltaisiani, ja kummasti tunsin myötätuntoa hänen vastarintaliikkeelleen. Saman viikon torstaina joku tuli kaljakantamuksensa kanssa kaupasta ulos.

Takavuosina linja-autoasemaa vastapäätä oli kukkakauppa, joka oli avoinna kellon ympäri. Kun ovesta ulos tuli puoliyön jälkeen kukkapuskan ostanut mies, heräsi välttämättä kysymys, millaista ihmissuhdedraamaa siinä selviteltiin. Vai oliko kyse silkasta rakkaudesta?

Taivaalle töllistelyä

Salama iski suuren puun säpäleiksi seurakuntamme kesäkodilla. Puun vieressä ollut enkeliveistos tärveltyi samalla niin pahasti, että se jouduttiin poistamaan.

Käsittääkseni enkeli oli muotoiltu moottorisahalla, ja siinä mielessä se oli käsityötaidon mestarinnäyte.

En ole väittänyt ihmisten enkeliuskoa vastaan. Minulle sopii, että se on jollekulle tärkeää, mutta itse en ole nähnyt enkeleille käyttöä. Uskon, että Jumala voi suojella ihmisparkoja muutenkin.

Veistos on kaikesta huolimatta mietityttänyt minua. On kiusannut, että enkelin katse ja ojennetut kädet olivat kohti taivasta. 

Jos ajatellaan, että enkeli on turvaamassa ihmisiä tai ilmoittamassa jotain tärkeää, katse ei voi olla pilvien suuntaan. Jos kädet viittilöivät taivaalle, ne ovat poissa apua tarvitsevasta ihmisestä. Lapset tarvitsevat taluttavia käsiä täällä alhaalla, ei korkeuksissa johon pienet eivät yllä. Jos enkeli kertoo ihmisille jotain tärkeää, hän ei voi samaan aikaan tuijotella aivan toisaalle. 

Mielessäni on ollut helatorstain raamatunteksti:  "Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähysivät taivaalle, heidän vieressään seisoi yhtäkkiä kaksi valkopukuista miestä. Nämä sanoivat: 'Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle?'"

Ehkä tuon voisi kääntää vielä terävämmin: "Mitä te siinä taivaalle töllistelette?"

Maailman kaikki tyhjillään olevat purkit

Kävelin sunnuntaina Tampereen Keskustorin halki, joka oli täyttynyt peräkonttikirppiksestä. Ihmiset haluavat eroon tarpeettomista tavaroistaan, joten onhan se kauniimpaa yrittää toimittaa niitä eteenpäin kuin täyttää niillä kaatopaikkoja.

Minä en edes harkinnut ostaa mitään. En tarvitse mitään, minulla on mielestäni kaikki. Paitsi ehkä kirjoja mahtuu vielä. Monenlaista roinaa voisin heittää pois, kuten kelvottomat kuivamustekynät.

On monia muitakin ihmisiä, jotka eivät kaipaa lisää tavaroita. Bruttokansantuootteen kannalta se on turmiollista, sen välttämättömyydestähän koko ajan hoetaan. Se pelastaa meidät, se pelastaa Suomen!

En kuitenkaan ostanut mitään, minä, paikalleen juuttuneen kulutuksen ongelma. Autollakin ajaa vielä monta vuotta.

Torilta päästyäni mietin, onko merenrannalla enemmän hiekanjyviä kuin maailmassa on tavaroita. Ovatko maailmankaikkeuden tähdet lukuisampia kuin ihmisen valmistamat esineet? Riittäisivätkö edes valtameret siihen, että niiden vedellä täytettäisiin maailman kaikki tyhjillään olevat purkit? Missä ovat turistit, joiden paljous ostaa matkamuistomyymälät tyhjiksi?

Kuka ostaa tämän kaiken?

Kansasta puolet terapiassa, puolet terapeutteina

Siviilielämään siirtyneitä huippupoliitikkoja kannattaa seurata puolueeseen katsomatta. He ovat olleet näköalapaikoilla. Politiikasta vapauduttuaan he ovat päässeet ajattelemasta seuraavia vaaleja ja puolueensa menestystä. Enää ei tarvitse puhua propagandaa omiensa puolesta.

Kun Annika Saarikko oli vielä politiikassa, hänen puheensa olivat korviini herttaista löpinää. En kannattanut, en vastustanut. 

Nykyään Saarikko on Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön johtaja. Hänen Helsingin Sanomissa julkaistu laaja haastattelunsa oli täynnä asiaa. Sen pääajatus oli, että nuorten ahdistusta ei voi ratkaista lisäämällä loputtomasti terapeutteja. Sen sijaan on puututtava ahdistuksen syihin.

Minunkin mielestäni terapeutteja tarvitaan, mutta he eivät tosiaan voi olla yleinen ratkaisu aivan kaikkeen. Sellaista maailmaa ei ole, että heitä riittäisi joka paikkaan. Niinpä olen muokannut Stanislaw Jerzy Lecin ajatelman uuteen muotoon: "Mikä hyvinvointivaltio onkaan se, jossa toinen puoli kansasta on terapiassa ja toinen puoli terapeutteina."

Saarikko ei jää pelkäksi valittelijaksi, vaan osoittaa yhden ratkaisun, joka vaikuttaa pätevältä. Hän kehottaa katsomaan opintojen laatuun, esimerkiksi siihen, että korkeakoulujen täytyy lisätä lähiopetusta. "Se on huomattavasti tehokkaampi keino kuin terapiapalveluiden lisääminen."

Taustalla on tosiasia, että korkeakoulut ovat lisänneet etäopetusta, vaikka samaan aikaan nuorten ahdistusongelmat ja yksinäisyys ovat kasvaneet.

Kitinäaiheiden maksimointia (hymiö)

Syyskuu on valmistautumista monenlaiseen surkeuteen. Niinpä kokosin yhteen kaikki mahdolliset valituksenaiheet. Ne on sitten käsitelty kertaheitolla. Hymiö. Tuli tällainen lista:

Synkkyys lisääntyy, ja taskulampusta ovat patterit lopussa. Puut pudottavat lehtensä, ja kynnöspellot ovat rumia. Aamuisin ei yhtään huvita. Sienestäessä hiukset ovat täynnä hirvikärpäsiä. Linnut muuttavat etelään, ja hirvet pomppivat tielle. Eihän täällä ole enää muita kuin variksia.

Sataa, sataa, satamistaan sataa. Ensin on kuraa ja sitten sohjoa. Ulkona ei tarkene teepaidassa, ja lopulta on puettava pitkät kalsarit. 

Jalkakäytävillä kaatuillaan ja autot törmäilevät. Tuulilasia täytyy raaputtaa. Talvirenkaat on laitettava alle, ja niiden rapinaa joutuu kuuntelemaan huhtikuulle saakka. Junat ovat myöhässä, ja bussipysäkillä on vilu.  

Pakkaset purevat, ja pikkulasten pukemisessa on hirveä vaiva. Talvi on liian pitkä. Taloa pitää lämmittää, ja sähkön hinta nousee. Joka tykkää hiihtämisestä, tulkoon kolaamaan ensin meidän pihalta lumet. Flunssat kiertävät nenästä nenään. 

Mopopoikien pärinöistä ei voi valittaa someen. Kaupallinen joulu alkaa liian aikaisin, ja halloween on Amerikan trendipösilöille. Isänpäivä on tavaratalojen keksintö, ja musta perjantai on älyttömintä mitä maailmassa on. Jouluna en syö lanttulaatikkoa.

Kaiken maailman kitisijät valittavat turhista asioista. Olisivat vain hiljaa, koska on lottovoitto syntyä Suomeen.

Tuoreita marjoja ei saa mistään. Seuraavaa kesälomaa joutuu odottamaan kokonaisen vuoden, ja sitten sekin on taas ohi.

Ennakkoluulojen tarpeellisuudesta

Luostarissa pidetyn Saarikoski-seminaarin alkajaisiksi Valamon opiston rehtori kertoi luostarielämän periaatteista. Ne olivat kaikin puolin hyviä.

Yhdessä kohdin hymyilytti. Rehtori kertoi, että ihmisiin pitää suhtautua ennakkoluulottomasti. Ja meillä kun oli alkamassa Pentti Saarikoski-seminaari!

Saarikoski oli oman aikansa megajulkkis. Ihmisillä oli hänestä mielipide, vaikka häntä ei olisi lainkaan luettu. Hän oli yhtä kuuluisa kuin nykyään Käärijä tai Kimi Räikkönen. Saarikoski oli maineeltaan juopporenttu runoilija, ja tämä maine on seurannut häntä tähän päivään saakka. 

Seminaarin osallistujat tunsivat Saarikoskea paljon keskimääräistä enemmän. Siitä huolimatta ennakkoluulonsa oli heilläkin. Veikkaan vain harvan tienneen vaikkapa sitä, että Saarikoski oli aktiivinen penkkiurheilija, joka vielä viimeisinä vuosinaan harrasti maastohiihtoa.

Kukaan ei ole vapaa ennakkoluuloista. On jopa hyväksi, että meillä on poliisia, rehtoria, pappia tai runoilijaa koskevia ennakkokäsityksiä. Filosofi puhuisi esiymmärryksestä tai hermeneuttisesta kehästä. Ne ovat maailmassa elämiseksi välttämättömiä. Ne auttavat edes alkeellisesti suhtautumaan, kun vielä ei tiedä.

Kukaan ei ole vapaa edes rodullisista ennakkoluuloista. Vai kuka väittää, ettei Pariisin metrossa tunnu turvalliselta, jos vieruspaikalla on hieno madame, oikea dame âgée?

Ennakkoluulot ovat vaarallisia vasta sitten, kun ei uuden tiedon pohjalta suostu muuttamaan käsityksiään.

Onnistuneen luokkakokouksen resepti

 Näin ruotsalaisen Anna Odellin elokuvan Luokkajuhla. Se kertoi totuuksien laukojasta, joka oli tullut luokkakokoukseen kertomaan, että kouluaikainen yhteishenki ei ollutkaan niin aukoton kuin millaiseksi monet halusivat sen muistaa.

Elokuva ei lainkaan lisännyt luottoani siihen, että luokkakokoukset voisivat onnistua.

Oman abiturienttiluokkani kokoontumiset ovat kuitenkin olleet mukavia tilaisuuksia. Onnistuminen johtuu siitä, että kokouksen järjestäjät ovat osanneet avata tapaamiset parhaalla mahdollisella tavalla. Minä en ole ollut järjestäjäväkeä, joten voin vilpittömästi kiitellä.

Jonkinlaiselta alkuesittäytymiseltä ei tietenkään voi välttyä jo siitä syystä, että vuosien varrella ihmisten ulkonäkö on voinut muuttua tunnistamattomaksi.

Tällä kertaa esittäytymiseen ei kuitenkaan liittynyt tehtävää, että pitäisi "kertoa elämästään". Se olisi välttämättä johtanut työurien ja perhesuhteiden selostamiseen. Ehkä jopa lasten CV:t olisi otettu esiin.

Pyydettiin kertomaan jotain muuta, ehkä hassumpaa, ehkä jokin koulumuisto. Niinpä kukaan ei ole ylpeillyt saavutuksillaan, eikä kenenkään ole tarvinnut selitellä perhe-elämänsä pettymyksiä.

Olemme vain keskittyneet koulumuistoihin ja muuhun yhteiseen. On voitu palata koulukaveruuden maailmaan ja olla siinä tasa-arvoisia, alkuperäisiä ihmisiä, joita ei arvioida urasuoritusten mukaan. Sellainen sukellus on mukava ja tarpeellinen.

Opettajia muisteltiin.

Usko ja 400 metrin aidat

Aamulehdessä oli pitkähkö haastattelu 400 metrin aitojen suomenennätyksen haltijasta Antti Sainiosta. Kerrottiin esimerkiksi siitä, että pienikokoinen Sainio sanoo olevansa teknisesti maailman paras aituri. Hän on vakuuttunut myös siitä, että hän tulee voittamaan olympiakultaa. Hän ei voi edes kuvitella sitä mahdollisuutta, että olympiavoitto ei joskus osuisi hänelle.

Sainio on tunnettu myös siitä, että hän tuuletti suomenmestaruuttaan Raamattu kädessään. Myös lehtihaastattelu kertoo hänen uskostaan.

Luin jutun sitä tiuhasti siivilöiden. 

En löytänyt siitä varsinaista vikaa. Vaikutti siltä, ettei hän tyrkytä uskoaan. Siihen ei liity epäilyttävää moraalia, eikä hän helluntailaiseen tyyliin korosta uskoontulon hetkeä. Jonkun ihmisen elämä kulkee rajujen käänteiden kautta, mutta sitä reittiä ei pidä kuvitella ainoaksi oikeaksi. On myös tasaisempia teitä.

Ennen kaikkea Sainio ei sorru siihen, että hän väittäisi voittojensa olevan Jumalan ansiota. Niinpä hän välttyy käyttämästä uskoa samaan tapaan kuin joku toinen dopingia.

Jostain käsittämättömästä syystä minulle tulee kuitenkin kiusallinen olo. En tiedä miksi.

Olen kuullut jonkun sanoneen: "Kun puhut rakkaudesta, puhu hiljaa." Ehkä toivon jumalapuheelta samaa.

Ikkunoiden autuaallisuudesta

Tuottaa kummasti tyydytystä, kun voi lukea, että tieteellinen tutkimus vahvistaa oman havainnon tai vaistonvaraisen toiminnan.

Kahvilassa olen aina yrittänyt löytää paikkani ikkunan läheltä. Parasta on, jos ulkona näkyy luontoa tai leikkiviä lapsia. Ikkunatonta hotellihuonetta en ottaisi.

Tunne on tieteellisesti vahvistettu. Bostonin yliopiston tutkimuksen mukaan ikkunapaikalla istuvat menestyvät pääsykokeissa keskimääräistä paremmin. Ero ei ole suuren suuri, mutta silti havaittava. Ikkunapaikasta hyötyvät sekä luonnontieteiden että humanististen tieteenalojen kokeisiin osallistuneet. Eniten se auttaa niitä ne nuoria, joilla on muutenkin keskittymisvaikeuksia.

Ehkä ei pidä torrua oppilasta, joka ei seuraa opetusta vaan haaveilee katsomalla ikkunasta ulos. Ehkä hän näkee enemmän kuin muut.

Entäpä jos koko elämän ymmärtää huoneeksi. Missä ovat ikkunani?

Kuuntelenko, katselenko niitä ihmisiä, jotka ajattelevat elämästä eri tavoin vai käännänkö heille  selkäni ja tuijotan seiniäni, joilla eristyn omaan maailmaani?

Etsinkö ajatuksia, jotka pakottavat muuttamaan elämän suuntaa?

Deathstalkeria katsomassa

Erinäisistä syistä päädyin elokuvateatteriin katsomaan Deathstalker-nimistä elokuvaa.

Tutustuin ennalta arvosteluihin, ja tällaista tuli vastaan:
- Tässä tulee todella hauska, pienibudjettinen miekka ja magia -elokuva, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Steven Kostanski. Hän tekee siitä [vanhasta versiosta] täysin oman juttunsa runsailla käytännön efekteillä, kumihirviöillä, verisellä gorella ja sopivalla annoksella ironista 80-luvun huumoria.
- Ohjaaja-käsikirjoittaja Steven Kostanskilla on vakava fiksaatio 1980-luvun fantasiaelokuviin sekä vanhan koulukunnan miekka ja magia -leffoihin, ja sehän näkyy hölmönhauskassa Deathstalkerissa.
- Deathstalker on sekä vapauttavan hassu että häpeilemättömän rehellinen, täynnä persoonallisuutta, energiaa ja rakkautta käsityötään kohtaan.

Elokuvan jälkeen minun arvioni: Kun filmistä ottaa pois maskeeraukset, tappelukohtaukset ja muun väkivallan, mitään ei jää jäljelle.

Tuoksut ja hajut

Olen ollut Valamon Saarikoski-päivillä puhumassa Pentti Saarikoskesta. Toisen päivän iltana käveltiin kurssilaisten kanssa Saarikosken haudalle, jonne turistit ovat tuoneet kyniä.

Hautausmaa ja sitä ympäröivä metsä tuoksuivat luonnolta ja elokuulta. Paikalle tuli luostarin munkki toimittamaan iltapalveluksen, joka oli luterilaiseen makuun sopivan lyhyt. Mukanaan hän toi suitsuketta, joka sekoittui metsän tuoksuihin.

Tuoksut kulkeutuvat ihmisen aistijärjestelmissä suoraan tunne-elämän keskuksiin. Niinpä ymmärrän hyvin, että ortodoksisuuden kasvatit kaipaavat lapsuudesta asti tuttuja suitsukkeita. Me luterilaiset emme ikävöi niitä, vaikka varmaan meidänkin kirkot tuntuvat myös nenässä. Muistan erään pikkutytön sanoneen, kun joulukuusi oli tuotu sisään: ”Täällä tuoksuu Jumalalta.”

Sodissa on päinvastainen hajumaailma. Siitä kertoo matkalukemisenani oleva Markku Soikkelin kirja Sota kaunokirjallisuudessa.

Soikkelin mukaan taistelukuvauksissa haju hallitsee tilanteen muistettavuutta ja antaa sävyn sen merkitykselle. Ihminen voi sulkea silmänsä, mutta haju tunkeutuu aistivaan ihmiseen ilman, että tämä ehtii tehdä mitään aistimuksensa torjumiseksi. Niinpä juuri haju on se, mihin taistelun kuvaukset usein kulminoituvat. Ruumiskasojen löyhkä on kaikkein vastenmielisintä. 

Ehkä tässä ihmisten maailmassa ei pääse kauemmaksi Jumalasta.

Valamossa Pentti Saarikosken hauta.

Suosittelen suomentajalle Uuno Turhapuroa

Vain harvoin tartun dekkareihin. En halveksi niitä. Esimerkiksi Raymond Chandler on merkittävää kirjallisuutta, mutta silti minusta tuntuu vain harvojen dekkareiden olevan ihan niin merkittävää kirjallisuutta, että kannattaisi käyttää hupenevia elinvuosia niiden lukemiseen.

Minulle dekkarit ovat kirjaimellisesti käyttökirjallisuutta. Olen lukenut niitä erityisesti silloin, kun lukemisessa on ollut ylenpalttisten kiireiden takia tauko ja lukemisen rytmi on hukkunut. Dekkareiden avulla olen päässyt uuteen alkuun.

Tänä vuonna elokuuni on hajanainen, eivätkä pitkät lukemiset ole mahdollisia. Niinpä ostin dekkariklassikko Georges Simenonin kirjan Maigret: Kootut kertomukset.

Yli seitsemänsataasivuisen teoksen ensimmäinen teksti yllätti minut aivan muulla kuin olisin voinut olettaa. Juoni oli solmussa, enkä mitenkään päässyt perille, mistä oli kysymys.

Lopulta selvisi, että vika oli suomennoksessa. Kääntäjä puhui vävystä eli tyttären miehestä, vaikka olisi pitänyt puhua langosta. Sehän tarkoittaa puolison veljeä, sisaren miestä tai puolison sisaren miestä.

Sukulaissanat ovat katoamassa. En ihmettele, että lankoa ei tunneta, mutta vävyn merkityksen katoaminen hämmästyttää.

Suosittelen suomentajalle elokuvaa Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy. 

Radiohartauden ilmianto

Vuosia sitten minua kyseltiin radion aamuhartauden pitäjäksi. Kieltäydyin sanomalla, ettei radio ole minun välineeni. Kantani ei ole muuttunut, mutta tänä kesänä löystyin ja annoin periksi. Kävi niin kuin minulle usein: suostuin, kun sopivan ystävällisesti pyydettiin.

Tietääkseni en ole kuunnellut elämässäni yhtäkään radion aamuhartautta. En oikeastaan tiedä, millainen sen pitäisi olla. Luultavasti siltä edellytetään samaa kuin iltahartaudelta, joka sentään osuu korviini ehkä kerran vuodessa.

Lähetysaika on käsittämättömästi keskiviikkoaamuna klo 6.50. Kuka kuuntelee? Silloin nukutaan, tai on pahin aamukiire. Jälkeenpäin hartauden tosin kuulee Areenasta.

Hartauksia on keskiviikkoisin kuuden sarja 19.8., 26.8., 2.9., 9.9., 16.9. ja 23.9.

Kyselivät sarjamuotoa, jossa tällainen vanhus käy elämäänsä läpi, muttei siitä oikein tullut elämäkertakatsausta. En tykkää puhua itsestäni, ellei aiheen kannalta ole täysin välttämätöntä. 

Hartauksista vähintään kolme tai neljä on vanhojen juttujeni uudelleen versiointeja, eikä niissä ole minut tunteville mitään uutta.

Näin päätin tässä ilmiantaa itseni. Tämän enempää en mainosta, enkä myöskään linkitä hartauksia mihinkään. Jos joku sattuu kuulemaan Ykköseltä ääneni kukonlaulun aikaan, niin oikein arvattu. Minä se olen.

Uteliaan naapurin kannalta noloa

Suomi on täynnä valvontakameroita. Ne ovat ensimmäinen mieleen tuleva ratkaisu, kun jossain on ongelmia. 

Edes metsän eläimet eivät saa olla niiltä rauhassa, sillä riistakamera on yksi valvontakameran sovellus. 

Viime päivinä olen kuullut, että erään tutun kameraan oli osunut ilves. Hieman pelottavampaa on se, että toisen tutun kuvassa oli näkynyt karhu.

Erilainen tapaus oli kolmannen tutun taloremontin työmaalla, hieman syrjäisellä paikalla. Kuvaan oli jossain hämärän hyssyssä ilmestynyt utelias naapuri, joka oli käynyt vaivihkaa tarkistamassa töiden etenemistä.

Poliisi ei ole yksityishenkilö

Mopopoika ja poliisi on kummallisesti rinnastettu keskenään, vaikka todellisuudessa he kuuluvat eri sarjoihin.

Mopopoika on alaikäinen, melkein lapsi vielä. Hän on ollut rikosoikeudellisesti vastuussa vain muutaman kuukauden. Hän on vastuussa lähinnä vain omista teoistaan. Tällä ihmistaimella on elämä edessä, ja hän ansaitsee aikuisilta suojelua tyhmyyksienkin keskellä.

Yksityiselle poliisille pitää tietysti antaa anteeksi hänen virheensä. Kukaan ei ole erehtymätön, niin kuin monet ovat toistaneet. 

Tuusulan tapauksessa ei kuitenkaan ole kyse yksityisen ihmisen erehtyväisyydestä eikä edes moraalista.

Poliisi ei tavallaan ole yksityishenkilö, vaan hän edustaa yhteiskuntaa ja toimii virkavastuulla. Hänen tehtävänsä on toisaalta puolustaa lakia, mutta myös suojella kansalaisten henkeä ja turvallisuutta. Lasten tulee olla hänen erityissuojelussaan.

Attentaattia suunnittelevan terroristin kanssa tarvitaan poikkeuksellisia keinoja, mutta alaikäistä on aina varjeltava vakavalta loukkaantumiselta, vaikka hän olisi ylittänyt sopivaisuuden rajat.

Kansalaisten on voitava luottaa siihen, että virkavalta suojelee ihmisten henkeä ja turvallisuutta. Mopopoika oli Tuusulan Palkkitiellä ainoa ihminen, joka oli välittömässä hengenvaarassa. 

Kyse on ennen kaikkea siitä, hoitaako virkavalta asiallisesti tehtäväänsä vai provosoituuko alaikäisten toilailuista. Mopolla rällääminen on eri sarjan kysymys kuin viranomaisilta vaadittava ymmärrys.

Kauneinta, kaikkein kauneinta

Aamuyöllä puoli viiden aikaan heräsin, onneksi. Kapeasta salmesta lipui valkea joutsen. Se kulki lähellä rantaa ja kaarsi laituria väistäen keskemmälle järveä ja katosi kuvaruutuni reunan taakse näkymättömiin.

Tämä on kesäni kaunein näky, kauniimpi kuin Kap Verden pelaajan tekemä ylänurkkamaali.

Kaikki tapahtui täydessä hiljaisuudessa.

Päivällä sama joutsen näyttäytyi uudestaan keskellä järveä, mutta ei tullut yhtä lähelle. Siellä se liikuskeli puolisonsa kanssa tekemättä mitään silmin havaittavaa. Puolisot ovat toisilleen elinikäisesti uskollisia. 

Myös kevään ensimmäiset, korkealla taivaalla lentävät joutsenet ovat uljas näky. Jos ne ilmoja halkoessaan laulaisivat Sibeliuksen Finlandiaa, oltaisiin niin lähellä taivasten valtakuntaa kuin maankamaraa tallustavalle ihmiselle on mahdollista.

Joskus joutsenten pitää mennä.

Luulin tekoälyllä tehdyksi ihmisentappovideoksi

Ihmisiä tapetaan monen televisiokanavan voimalla, ja netissä on lisää. Säilyttääkseni mielenterveyden olen oppinut katsomaan ohi ja hyppäämään väkivallan yli.

Niinpä en aluksi kiinnittänyt viikonlopun kohuvideoon mitään huomiota. Päättelin nopeasti, että siinä oli taas yksi ihmisentappovideo, jossa auto kiilaa moottoripyörää tien oheen ja kuolemaan. Näitähän on netti täynnä.

Kun videosta alkoi nousta kohua, tarkistin mitä olin oikein nähnyt, ja toden totta: tämähän ei ollutkaan tekoälytuotos vaan oikeaa elämää Suomesta ja Tuusulasta. Kiilaavaa autoa ei kuljettanut paatunut palkkamurhaaja, vaan koulutuksen saanut suomalainen poliisi. 

Uhria ei epäilty vasikoinnista FBI:lle, vaan hän oli keskenkasvuinen mopopoika, melkein lapsi vielä. 

Varmaan hän oli tehnyt jotain hölmöä, josta hän ansaitsee järjestykseen laittamisen. Sellaisen ihmistaimen kanssa pitää kuitenkin olla varovainen, ettei vain tule virantoimituksessa surmanneeksi - oikein Amerikan malliin.

Eppu Normaali huoltsikalla metrin päästä

Tuttuni oli tankkaamassa ylöjärveläisellä huoltamolla autoa, kun hän huomasi, että viereisestä autosta tuli ulos... Martti Syrjä.

Tuttuni kertoi olevansa aran sorttinen ihminen, mutta jostain syystä hän tällä kertaa rohkaistui ja sanoi Syrjälle olevansa tulossa Eppu Normaalin jäähyväiskeikalle päivää myöhemmin.

Syrjän mielestä tämä oli oikein mukavaa. Siinä he juttelivat tovin keskenään niin kuin vanhat tutut. 

Erotessa Syrjä lupasi, että voisi vilkuttaa lavalta. 

Tapauksesta kuultuani muistin, kuinka Eppu Normaali oli kerran esiintynyt Roskilden rockfestivaaleilla, vaikka ei koskaan kuvitellut valloittavansa ulkomaita.

Siellä tanskalaisyleisön edessä Martti Syrjä oli kuvaillut bändiään: "In Finland we call this reilu meininki."

Avattu salaisuus on pilalla

Monien mielestä suurinta ystävyyttä on se, että ihmiset kertovat salaisuutensa toisilleen. Ehkä totuus on päinvastainen. Kenties todellisen läheisyyden merkki on se, ettei edes halua kuulla toisen salaisuutta, vaan antaa hänen olla rauhassa oman intiimiytensä keskellä.

Milan Kundera kertoo olleensa kävelyllä islantilaisen Elvar D:n kanssa, jonka ystävän kuolemasta ei ollut vielä vuottakaan. Tällä ystävällä oli ollut jokin salaisuus, joka leimasi hänen yksityiselämäänsä. Elvar D:n vaimo ja tutut vaatimalla vaativat häntä paljastamaan sen. Uteliaisuudesta pakahtuneena vaimo väitti, ettei mies luottanut häneen.

Elvar D piti pintansa. Hän kertoi Kunderalle: "En pettänyt salaisuutta. Ei ollut mitään mitä pettää. En koskaan halunnut tietää ystäväni salaisuuksia enkä niitä tunne."

Kundera summasi vierellään kävelleen islantilaisen ajatukset: "Ystävyys on sitä, että varjellaan ovea, jonka takana piilevät yksityiset asiat; ystävä on se, joka ei milloinkaan avaa tuota ovea eikä salli kenenkään muunkaan sitä avata."

Kirkollista kuluttajavalistusta: perisynti

Jotkin kristilliset käsitteet alkavat tuntua käyttökelvottomilta, minkä vuoksi ne hylätään. Ne saattavat olla unohdettuina vuosisatojen ajan, kunnes ne tuoreesti tulkittuina toimivat taas.

Perisynti on tällainen hyljeksitty sana, joka ansaitsisi taas huomiota. Juuri se voi ilmaista nykyihmisen moraalisia umpikujia. Elämme maailmassa, jossa ei voi olla hetkeäkään aiheuttamatta tuhoa ja turmelusta.

Päällimmäisenä on ympäristökriisi.

Jo hengittämällä me aiheutamme hiilidioksidipäästöjä, ja ruokailu tuottaa niitä lisää. Ruoka kääritään miljooniin muoveihin, ja WC:ssä käyminen on ympäristöhaitta. Yleensä ihminen rakentaa talonsa entisten marjamaiden päälle. Autolla mennään, maanteitä tehdään ja asfaltoidaan. Koti täyttyy tavaroista, joita kukaan ei tarvitse, mutta luonnonvaroja niihin kuluu.

Osaltamme olemme mahdollistamassa sotia, kun iloitsemme puolustusteollisuuden työpaikoista. Pommeja ei olisi, ellei joku valmistaisi niitä.

Kun saa työpaikan, samalla joku toinen jää ilman. Kahden nuoren ihmisen yhteinen onni on kolmannen lemmensuru.

Kun kodinhoitaja viipyy vanhuksen luona tavallista pitempään, jonkun toisen luona on hutiloitava, jotta säästäisi aikaa. Työnteon ja omien lasten välillä on loputon ristiriita. Mummoakin olisi muistettava, mutta päivät loppuvat kesken.

Joka kasvaa ihmisenä, tekee sen todennäköisesti kolhimalla muita tai peräti tallomalla heikompia jalkoihinsa.

Lista on loputon. Olemme liisterissä ja pääsemättömissä. Tätä se perisynti on.

Kaikenlaista tavaraa.

Kaikkea roinaa ei halua heittää pois

Vanhan takkini taskusta löysin rypistyneen paperin, jossa oli tämä sanaluettelo: 
jugurtti, viilit, rasvaton maito, muu maito, mehu, margariini, nakit, lihatuotteet, karjalanpiirakat, pulla, leipä, kirsikkatomaatit, banaanit, mandariinit tai klementiinit, viinirypäleet, perunat, pakastekeitot, kahvi, suodatinpussit, hiutaleet, makeiset, vessapaperi. 

Se ei ollut minun käsialaani.

Päätin säilyttää.

Kun vainajat ovat menneet, he eivät tule takaisin.

Eivätkä kuolleet enää kirjoita. 

Ei uskovainen vaan enemmin myöntyväinen

Moni kristillisen vakaumuksen ihminen vierastaa sitä, että häntä kutsutaan uskovaiseksi. Sanaan liittyy merkillinen, vaikeasti selitettävä sivuvivahde, ikään kuin ajatus, että olisi niin kuin amerikkalainen fundamentalisti, jolle maapallo on 6000 vuoden ikäinen.

Joskus sanat kuluvat niin, että ne on vanhentuneina vedettävä käytöstä. Uskovainen on sitä.

Mikä olisi pätevämpi sana? - Joku käyttää sanaa uskova. Se on kenties hieman parempi. Ainakaan se ei kelpaa yhtä hyvin haukkumasanaksi.

Kristitty tuntuu jo kohtalaisen hyvältä, vaikka siinäkin on ongelmansa. On epäselvää, mitä sillä lopulta tarkoitetaan. Ovathan ne amerikkalaiset fundamentalistitkin kristittyjä, vaikka uskovat suomalaisten mielestä kovin oudolla tavalla.

Olen sympannut sanoja luterilainen tai evlut. Se kertoo pohjoisesta, graniitin harmaasta ja vakaasta elämänasenteesta, joka ei lupaa kohtuuttomia eikä määrittele ihmistä liian tarkasti. Vaikeutena voi olla sanan liiallinen avaruus. Jopa suomalaiset ateistit ovat ainakin jollain prosentilla luterilaisia, kun ovat kerran tässä kulttuurissa eläneet.

Viime aikoina olen miettinyt keksimääni uudissanaa myöntyväinen. Olisikohan siitä laajempaan käyttöön? Sopisiko se kuvaamaan positiivisen asenteen ihmistä, jolle uskovaisuus tuntuu liian aktiiviselta sanalta? Myöntyväinen saattaisi kertoa siitä, ettei oikein muuta voi, kun oma epäusko on ruvennut horjumaan liian usein.

Toistaiseksi en tiedä, mitä mieltä olen. Mietin tässä vielä.

Tulee sekin aika, ettei ole kiire

Koko maailma ei ole kiireinen, ja joskus se on surullista. Liikkeen hitaus voi kouraista syvältä.

Kenttäratsastaja Tuisku Lamberg oli Englannissa suorittamassa kouluratsastuksen osakoetta, kun muutaman sadan metrin päässä sijainneella maastoesteellä tapahtui onnettomuus: "Kyllähän se pysäyttää, kun näkee, kuinka hoito­henkilökunta menee kiireellä paikalle ja palaa hitaasti takaisin."

Rupesin miettimään, olenko ollut vastaavassa tilanteessa. – Ainakin kerran.

Lahden tiellä ambulanssi ajoi pillit soiden ohitseni. Jonkin ajan kuluttua sama auto tuli rajoitusten mukaista vauhtia takaisin. Mustalla autolla ei sitten ole kiire kumpaankaan suuntaan.

Nopeimmat kuolevat ensin.

Valheita ja videonauhureita

Tiedän monen olevan niin täynnä Venäjää, ettei jaksaisi enää yhtään. Siitä huolimatta mainostan Mihail Šiškinin kirjaa Sota vai rauha. Se on kooltaankin kohtuullinen, vain parisensataa sivua. Moni on suositellut sitä. Minä suosittelen lisää.

En ole edes puolivälissä, mutta jo nyt nostan esiin kaksi näkökulmaa.

Ensimmäisessä luvussa Šiškin kirjoittaa vakuuttavasti valehtelemisen turmiollisuudesta. Se saastuttaa yhteiskuntaa kuin homesieni. Valehtelija tietää kuulijansa tietävän, että hän valehtelee. Myös kuulija tietää, että valehtelija tietää. Kukaan ei kuitenkaan sano mitään, ja tyhjää puhetta vain tulee ja tulee.

Toiseksi Šiškin kirjoittaa siitä, että videonauhuri oli tärkein siihen syy siihen, miksi Neuvostoliitto hävisi kylmän sodan. Panssareita oli yllin kyllin, mutta Hollywood-tartuntaa levittäviä videokasetteja vastaan ei voitu mitään. 

Elokuvien juonet eivät erityisemmin kiinnostaneet katsojia, mutta vaatteet, huonekalut, ruoka ja autot tekivät nälkiintyneeseen ja rutiköyhään kansaan järisyttävän vaikutuksen. Ihmiset olivat väsyneitä kuulemaan valheita hyväenteisestä tulevaisuudesta. Sen sijaan haluttiin lopultakin elää. 

Kirjan loppuluvut ovat nykypäivän analyysia. Odotan innokkaasti.

Kolme parasta ruokapaikkaa

Toritapaamisessa kävimme ensin läpi jalkapallokisat. Sen jälkeen sain tehtäväksi vuorollani kertoa, mitkä ovat elämäni parhaat ruokailukokemukset. Vastaukset rajoitettiin ulkomaihin.

Tuli mieleen Ruotsista Norrköping. Sinnehän yleensä mennään vain siitä syystä, että jos haluaa ajaa Tukholmasta etelään, Norrköpingiä ei voi kiertää. Niinpä en odottanut ruokapaikasta ihmeellisiä. Ei muuta kuin maha täyteen ja menoksi. Kala-ateria yllätti kuitenkin täysin. Opin jälleen kerran, että parasta ei välttämättä saa sitä etsimällä. Se vain tulee kun on tullakseen.

Toinen kokemus on Pariisista. En muista ruokalajia enkä edes sitä, ruokailimmeko vai olimmeko pienemmällä tauolla. Tarjoilija oli kuitenkin ihmeellisen taitava jonglööri. Hän oli jättikantamuksia kuljettaessaan suoraan sirkuksesta. Edes keittiön ja salin välillä olleet portaat eivät hidastaneet menoa. 

Kolmantena on intiaanitori Perun Cuscosta. Kansanravintola oli ulkosalla telttakatoksen alla, ja väkeä oli paljon. Taisin olla ainoa ulkomaalainen lounasta syömässä, ja ehkä se aiheutti saamani myötätunnon. 

Ruoka oli tavallisen hyvää perulaista ruokaa, yllättävän samanlaista kuin Suomessa. Oli ainakin perunaa ja lihansuikaleita. Tulin annoksesta aivan täyteen ja olin jo kiittämässä ja lähtemässä pois, kun intiaaninainen kauhaisi kaupanpäällisen. Siitä ei kehdannut lähteä pois. Vieläkään en käsitä, miten sain kaiken ahdettua sisääni.

Perustason ravintola.

Saattaen vaihdettava

Ratapihalla olen lukenut junanvaunun kyljestä melkeinpä runolliset sanat "Saattaen vaihdettava". Hetken miettimisen jälkeen ymmärtää helposti, että tällä varoituksella merkittyä vaunua ei saa päästää rullaamaan vapaasti. Tyhjät vaunut saavat hieman kolahtaa toisiaan vasten, mutta esimerkiksi vaarallisten kuormien kanssa on oltava varovainen. Saattaen vaihdettavaa vaunua pitääkin siirtää ratapihalla veturiin kytkettynä perille saakka.

Entäpä miten on lasten kanssa? Milloin on irrotettava ja sallittava heidän rullata omillaan?

Tietysti raja on joissakin asioissa aiemmin ja joissakin myöhemmin. Ei ole mahdollista, että ennen täysi-ikäisyyden päivää nuoren päätösvalta olisi nolla ja syntymäpäivän aamuna täydet sata.

Jokin viisaus on kuitenkin Juha Miedossa, joka kertoi ensimmäisestä ajatuksestaan, kun hänen vaimonsa oli kuollut ja hänestä oli tullut kahdeksanvuotiaan yksinhuoltaja: "Minulla tuli siinä samas, kuin taivahalta, selkeä ajatus, että eressä on kymmenen vuoren projekti. Poika on nyt kahreksan, kymmenen vuoren päästä hän on kahreksantoista; sinne hänet pitää saattaa, se on nyt tärkeintä minulle, sen mukahan mun pitää asiani järjestää."

Mustajärven Paten arkinen ylistys

Pate Mustajärven kappale Loput päivät on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen. Se on vaikuttavimpia lauluja, joita on tehty elämän viimeisinä päivinä tietoisena kuolemansa läheisyydestä. 

Ensimmäisiä kuulohavaintojani Patesta oli Popedan versiointi vanhasta lastenlaulusta Mörri Möykky. Kaverini soitatti sen jonkin kuppilan levyautomaatista. Ympärillä istuneet miehet jaksoivat hyvin kolme soittokertaa, mutta viides oli jo liikaa.

Samoihin aikoihin kaveripiiriini kuulunut 19-vuotias tyttö oli liftannut Popedan keikkabussin kyytiin. Hän kertoi koko bändin olleen mukavia ihmisiä. 

Mustalahden Juhan version Popedan Yöstä saan soimaan päässäni milloin tahansa. On ollut helppo sanoa, että Kuuma kesä on maailman paras kesäbiisi. Kaikki muut tulevat kaukaa perässä.

Uudemmassa tuotannossa on paljon hyviä kappaleita, mutta menisi tylsäksi, jos alkaisin luetella niitä. Joukossa on myös muutama laulu, joka saa vaihtamaan äkkiä radiokanavaa. Kersantti Karoliina on yksi niistä.

Olen nähnyt Paten livenä vain kerran. 

Vaikuttavinta hänessä on hänen juurevuutensa. Hän on aina ollut kotoisin Tampereen Ikurista. Koskaan hän ei ole kuvitellut itseään suuremmaksi kuin on. Popeda on pysynyt Popedana, kokoisenaan. Aitous on juuri tätä.

Suomalaisista rocktähdistä olisin varmaankin tullut parhaiten toimeen juuri Pate kanssa. Olisimme ymmärtäneet toisiamme jo pelkästä katseesta. Meillä olisi ollut hyvät jutut.

Nuoruuden ystävien ikävä

Tulee surullinen olo, kun katselen lakkiaisaamuna koulun pihalla toisiaan halailevia nuoria. Heillä on edessään koko ihmiselämän vaikuttavin neutronipommi. Kuluu kaksi vuotta, ja he ovat pyrähtäneet eri suuntiin, jopa ulkomaille saakka. Ilman kymmenen vuoden kuluttua koittavaa luokkakokousta he eivät tiedä edes toistensa sijaintia.

Näin he menettävät ihmiset, jotka ovat tunteneet heidän aidoimman persoonansa, kun ammatit ja urat eivät vielä ole leimanneet sitä tapaa, jolla ihminen nähdään.

Koko nuoruuden piiriä ei vain voi kuljettaa mukanaan. On tehtävä tilaa uusille asioille ja ihmisille. Kaksi tai kolme tai ehkä muutaman voi pitää kyydissään. Joillakuilla harvoilla on jokin yhteinen, säännöllisesti kokoontuva kaverijoukko, mutta välttämättä hekin hukkaavat tärkeitä ihmisiä.

Kotona käydessä isä ja äiti vievät aikaa. Myös sisaruksia on ikävä. Ei siinä ehdi rampata kaikkien haluamiensa luona. Kun tavataan aivan sattumalta, sanotaan että nähdään. Tuskin nähdään.

Työelämä vaatii omansa, ja kun tuntee olevansa omien lasten seurassa liian vähän, heidän luotaan ei ilkeä lähteä kavereitaan katsomaan. Kummisuhteet lievittävät, koska ne tarjoavat näkemiselle hyviä ja jopa mukavan pakollisia syitä.

Tšekkiläinen kirjailija Bianca Bellová sanoi sen näin: "Olen aina niin hämmentynyt, kuinka läheisiä ihmiset voivatkaan olla, kuin yhden olennon kaksi puolikasta, ja sitten heidän tiensä erkanevat ja yhtäkkiä, aivan kuin sitä läheisyyttä ei olisi koskaan ollutkaan, heistä tulee kaksi ihmistä eri kohtaloilla."

Pakanoista ja alkujorinoista

Helsingin Sanomien toimittaja Sanna Ihalainen kirjoitti suorastaan ylistävän puheen virsien tärkeydestä. Hän kiitti esimerkiksi sitä, millainen kulttuurihistoriallinen aarre ne ovat. Suurimman sanomalehden toimittajalta tämä oli harvinainen teksti.

Sen sijaan on enemmän kuin normaalia, että jokainen uskontoon liittyvä positiivinen havainto aloitetaan selittelemisellä. Ihalainen kirjoittaa: "Sanottakoon alkuun, etten ole mikään äärikristitty fundamentalisti. Käyn kirkossa häissä ja hautajaisissa, joskus jouluisinkin. Olen pesunkestävä pakana, kyyninen ateisti ja kaiken tuputuksen sekä pakotuksen kyseenalaistava anarkisti."

Miksei voi mennä suoraan asiaan ilman alkujorinoita? Toisaalta moni aloittaa myös alkoholiin liittyvän puheenvuoronsa: "En ole mikään absolutisti mutta..."

Ihalainen julistautuu myös pakanaksi. Se sopii hyvin, sillä me kaikki suomalaiset olemme pakanoita.

Pakana tulee latinan kielen sanasta paganus, joka tarkoittaa maalaista. Uudessa testamentissa se ei ole haukkumasana, vaan lähinnä tekninen termi, jolla tarkoitettiin ei-juutalaisia erotukseksi juutalaisista. Pakanakristityn käsitteellä viitattiin ennen muuta kreikkaa puhuviin kristittyihin. 

Nykyään pakana on hävinnyt kristillisestä kielestä lähes kokonaan. En kuule sitä missään, en ainakaan niin, että sillä viitattaisiin lähitienoon ihmisiin. 

Kun suomalaisissa kristillisissä piireissä puhutaan omien joukkojen ulkopuolella olevista ihmisistä, käytössä on muita sanoja, joista tavallisimpia lienevät ei-kristitty, ei-uskovainen tai ateisti.

Niin hitaasti kuin mahdollista

 Saksalaisessa Halberstadtin kaupungin eräässä kirkossa esitetään paraikaa yhtä musiikkihistorian erikoisinta kappaletta. Se on amerikkalaisen säveltäjän John Cagen teos ORGAN²/ASLSP. Merkillisen nimen viisi viimeistä kirjainta viittaavat englanninkielisiin sanoihin "niin hitaasti kuin mahdollista".

Teos on nimensä veroinen. Sen soittaminen aloitettiin erikoisvalmisteisilla uruilla syyskuussa 2001. Esityksen on määrä kestää 639 vuotta, joten se tulee loppuun soitetuksi vuonna 2640. Koska kappaletta soitetaan mahdollisimman hitaasti, sama sointu saattaa soida keskeytyksettä useita vuosia. 

Omissa rippikouluissani esitin niin ikään John Cagen musiikkia, mutta helpommin toteutettavaa kappaletta. Sen nimi 4'33" tulee sen pituudesta, neljästä ja puolesta minuutista.

Muuten täysin soittotaidottomana kykenin tähän esitykseen, koska tässä kappaleessa sen esittäjä ei tee mitään, on vain hiljaa ja aloillaan. Ensimmäisen kerran se soitettiin konserttisalissa pianolla, ja se on myös levytetty. Omaa versiotani toteutin luonnossa, pyytämällä ihmisiä kuuntelemaan neljän ja puolen minuutin ajan tuulta ja metsän puita.

Talvella kappale toimii parhaiten järven jäällä, kun yllä on tähtitaivas. Siinä ovat maailman parhaat valotehosteet.

Erehtymättömiä tuomareita ei ole

Äkkiä voisi luulla, että juuri Raamatussa Jumala toteuttaa absoluuttisen tarkasti oikeutta. Tarkemmin katsoen ei siltä vaikuta. 

Raamatun tunnetuimpia veljespareja ovat Jaakob ja Eesau. Heistä nuorempi Jaakob käytti törkeästi hyväkseen vanhan isänsä sokeutta ja huijasi omakseen vanhemmalle veljelle kuuluneen siunauksen.

Kun virhe tai melkeinpä rikos huomattiin, sitä ei koskaan korjattu. 

Eesaun kannalta tilanne oli voi voi, mutta tällä tavoin historia menee. Viipuri on menetetty lopullisesti, eikä intiaaneille voi enää palauttaa kaikkia heidän menettämiään maita. Ei vain voi.

Meneillään olevien jalkapallokisojen keskustelu on typerämpää kuin koskaan ennen.

Tuomiot ovat osuneet kohdalleen paremmin kuin ikinä. Jälkitarkastusten ansiosta täydet kohtuuttomuudet ovat ainakin vähentyneet. Paitsiot tulkitaan aina oikein, kun taas parikymmentä vuotta sitten vääriä tulkintoja saattoi mahtua yhteen otteluun useita.

Somepalstoilla jauhetaan juuri tuomareista, vaikka absoluuttinen totuus ei kuulu pallopeleihin. 

Erityisen kiivaasti väitellään rankkareista, vaikka niistä tulkinnanvaraisia on vähintään puolet. Joku tuomari antaa, joku toinen ei. Sellaista elämä on. Jos tämä sattumanvaraisuus ei miellytä, kannattaa keskittyä matematiikan harrastamiseen. Siellä kolme plus neljä on aina ja ikuisesti seitsemän.

Sitä paitsi jalkapallokentän vääriin tuomioihin on helppo ratkaisu: pitää vain tehdä yksi maali lisää. Siihen on aikaa vähimmilläänkin yhdeksänkymmentä minuuttia.

Se suurenmoinen psykologi

Ihmisen on helppo kertoa itsestään, että on epämusikaalinen tai liikunnallisesti lahjaton. Sen sijaan en muista juuri ketään, joka tunnustaisi olevansa huumorintajuton tai huono ihmistuntija. Ihminen määrittelee huumorin itse, ja oma ihmistuntemus vastaa parhaiten sitä, millaiseksi elämän näkee.

Seuraavassa on kertomus omista psykologisista kyvyistäni tai niiden puutteesta. Kyse on nuoruudenmuistosta, joka liittyy vanhaan kotikaupunkiini.

Tulin tuntemaan jonkin verran tätä perhettä. He asuivat omakotitalossa miellyttävällä asuinalueella. Parhaiten tunsin perheen tytärtä, joka oli suunnilleen ikäiseni. Pysähdyin monesti jutulle hänen kanssaan, vaikka ikinä emme menneet edes kahville. 

Tämän tyttären pikkuveli oli rippikoululaisena opiskeluvuosieni aikaisella leirillä, jossa olin kesätyöntekijänä. Rippijuhlissa kaikki näytti olevan hyvin. Punaisessa tiilitalossa asuivat isä, äiti ja viisitoistavuotias, hyvätapainen poika. Tytär oli jo muuttanut kotoa.

Kukaan ei vihjannut mitään, enkä ainakaan minä huomannut erityisiä.

Kaksi vuotta myöhemmin he olivat juuri se perhe, josta sanomalehti kertoi, että perheenisä oli ampunut ensin vaimonsa ja sitten itsensä.

Tapauksesta on nyt kulunut yli neljäkymmentä vuotta. Olen varma, että nykyiselläkään ymmärrykselläni en olisi aavistanut mitään.

Saarnoja on verrattava todellisuuteen

Kun Oscar Romero valittiin Salvadorin arkkipiispaksi, hänestä odotettiin rauhallista keskitien kulkijaa. Hän arvosti järjestystä ja oikein toimitettua messun liturgiaa. Häntä kiinnostivat  perhearvojen ohella huumeiden ja pornografian vastustaminen. Rehelliseksi hänet kyllä tunnettiin. 

Hallitus oli kiristämässä otettaan. Sen joukot ampuivat kovilla tuhansien ihmisten väkijoukkoa kohti. Sitten tapahtui jotain. 

Järkyttyneet ihmiset tulivat uuden, 59-vuotiaan arkkipiispan puheille. Eivät he ihmeitä odottaneet, mutta Romero alkoi kuunnella heitä. Hän käänsi katseensa messun käsikirjasta sorrettuihin ja vainottuihin. Keskitien kulkijasta tuli maahan painettujen ääni. 

Kun hänen sunnuntaisaarnojaan radioitiin, puolet kaupunkiväestä asettui niitä kuuntelemaan, ja maaseudun prosentit olivat vieläkin suurempia. Saarnat kestivät pitkään, saman ajan kuin jalkapallo-ottelu väliaikoineen. 

Romero mainitsi saarnoissaan nimeltä ihmisiä, joita oli surmattu tai muuten vainottu. Pitkin viikkoa hänelle koottiin tietoja siitä, mitä maassa tapahtui. Kaiken tämän hän julkisti sunnuntaina kirkossa. Hänen saarnansa olivat Salvadorissa ainoa uskottava uutislähetys, jota seuraamalla pysyi selvillä siitä, mitä tapahtui. Samalla hän yhdisti todellisuuskuvaukseen evankeliumin sanoman. Ihmiset tunsivat, että kerrankin he kuulivat oikeaa Jumalan Sanaa.

Saarnoilla oli myös kaunokirjallista arvoa, ja niitä on julkaistu suomeksi kirjassa Ihmisen tie. Valikoima Latinalaisen Amerikan kirjallisuutta.

Romeron puheet ovat esimerkkejä siitä että parhaita saarnoja verrataan todellisuuteen, ei toisiin saarnoihin. Hän maksoi totuuden puhumisesta hinnan, kun hänet surmattiin vuonna 1980.

Alle sekunnin pätkiin pilkottu maailma

Tuttuni opiskeli aikoinaan media-alaa ja erikoistui videoiden leikkaamiseen. Painoin mieleen hänen koulusta saamansa opin, että ihminen ei kykene omaksumaan alle seitsemän sekunnin leikkauksia. Noudatin tätä rajaa leikatessani vaatimattomia videofilmejäni.

Meneillään olevat jalkapallolähetykset rikkovat seitsemän sekunnin sääntöä. Monet otokset eivät kestä epilepsiavaarassaan edes kokonaista sekuntia.

Ihmisten elämänrytmi on tietysti nopeutunut, ja nykyään ollaan kärsimättömiä kestämään hitautta. Kirjat lyhenevät ja elokuvissa pitää tapahtua koko ajan. Viidenkymmenen kilometrin kilpahiihdot ovat väistyneet, ja tilalle ovat tulleet sprinttihiihdot.

Tuttuni opinnoista on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta. Tässä ajassa ihmisen biologia ei ole kuitenkaan muuttunut niin paljon, että kuvien silppuuntuminen olisi perusteltavissa. Silmä on edelleen vain ihmisen silmä, eikä tulkitsemiseen tarvittavan älyn nopeus ole voinut moninkertaistua. Meillä on edelleen aivot, jotka on luotu kävelynopeuksiin.

Jalkapallolähetysten silppuuntumisen vuoksi koosteista ei saa selvää, mitä niissä oikein tapahtuu. Monesti varsinainen maalilaukaus on toisarvoinen sen syntyprosessin kanssa. Siksi pitäisi näyttää muutakin kuin viimeinen potku.

Aivan kuin oltaisiin luotijunassa, jossa maailmaa vilisee silmissä paljon ja nopeasti. Todellisuudessa puut, talot, vedet, vuoret ja sillat ovat yhtä ja samaa puuroa. Mikään ei erotu.

Kielipoliisit eivät yleensä ole kielitieteilijöitä

Kielitieteitä opiskellut toimittaja Maxim Fedorov osuu oikeaan havainnossaan, että hän ei ole tavannut ketään, joka olisi yhtä aikaa kielitieteilijä ja kielipoliisi. Heidän eronsa Fedorov määrittelee niin, että kielipoliisia kiinnostavat virheet ja kielitieteilijää ilmiöt niiden takana.

Ammattilaisten on luonnollisesti tiedettävä, miten päivämäärät kirjoitetaan ja luvut taivutetaan. Amatööreille on kuitenkin sallittava monenlaista, koska kieli kuuluu kaikille ja sitä on voitava käyttää, vaikka ei olisikaan ammattilainen.

Eniten minua kiusaa koukeroinen kieli, josta ei saa selvää. Monesti se on viranomaiskieltä. Sivistyssanojen käyttöä pitäisi välttää, ellei osaa käyttää niitä. Olen juuri törmännyt sanaa glopaali, ja minua se hieman huvittaa , mutta onko silläkään loppujen lopuksi suurta väliä, jos asia tulee ymmärretyksi?

Monilla ihmisillä ei ole ärsytykselleen muita perusteluita kuin, että koulussa on joskus opetettu toisin. Tästä oli kyse, kun nousi kieliraivoa muodon alkaa tulemaan hyväksymisestä.

Kieli muuttuu. Joskus ekaluokkalainen ei oikein sopinut aikuisten suuhun, mutta nykyään sen voi huoleti kirjoittaa koulun tiedotteisiin. Jossain kuulemani eppuluokkalainen tuntuisi kuitenkin asiatekstin keskellä tyylirikolta, toistaiseksi.

Muotisanat kyllästyttävät, mutta elämässä on monenlaista muutakin kiusaa, jota on vain kestettävä. Maailma ei ole koskaan pilkulleen minun toiveideni mukainen. Silti olen iloinen, että huikea on alkanut korvautua uskomattomalla. Onhan se vaihtelua.