Urheilumaailma: pikkuisen huumoria, pliis

Tuskin on huumorintajuttomampaa elämänaluetta kuin huippu-urheilu. Harvassa ovat ne tapaukset, että joku nauraisi itselleen tai edes puhuisi hauskoja. Pituushyppääjä Tommi Evilällä oli hyvät jutut, ja Seppo Räty oli omassa totisuudessaan taitava koomikko. Kuinka monta muuta tulee mieleen?

Pukukopeissa on humoristinsa, mutta haastatteluissa ollaan vakavia ja asiallisia.

Vastustajan kaatumisia ja maalivahdin onnettomia seikkailuja on tietysti ilkuttu iät ja ajat, mutta tämä ei ole huumoria vaan silkkaa vahingoniloa.

Mitäpä jos taitoluistelija pyllähtämisensä jälkeen repeisi nauramaan itselleen? Entäpä jos jalkapalloilija muistelisi hutipotkuaan häpeän sijasta humoristiseen tyyliin? Tai jyrkässä mäessä kaatunut hiihtäjä ottaisi esityksensä pelkästään shown kannalta? Tai aitajuoksufinaalissa kompastunut näkisi komiikkaa siinä, että vuosien harjoittelun jälkneen hän olisi rähmällään juoksuradalla? 

Ehkä nauraminen on liian vaarallista. Se paljastaisi, että syvimmältään urheilu on vain turhuutta, tosin tarpeellista turhuutta.

Huumorin sijasta urheilussa on kuolemanvakavuutta naurettavuuteen saakka. Siitä on esimerkkinä viime liigakierroksella Oulun Kärpille tehty paitsiomaali.  Tapausta kutsuttiin ei vähempää kuin oikeusmurhaksi, siis murhaksi ja vieläpä oikeusmurhaksi. Peli oli urheilun tusinaosastoa eli yksi runkosarjan peli, jonka perusteella ei ratkota mestaruuksia. 

Joskus riittää yksi ainoa vieraanvarainen

Minulla oli ongelma. Piti keksiä, mistä saisin yösijan CP-vammaiselle vierailijalle, joka ei päivän päätteeksi enää ehtisi iltajunaan. Oma kotimme ei tullut kyseeseen, koska kaksikerroksinen huoneisto oli sopimaton.

Keneen apuun voisin turvautua, kun ketään perheenjäsentä tai lähisukulaista ei ollut tarjolla ja kun mikä tahansa asuntokaan ei ollut mahdollinen? Kenelle voisin soittaa? Kuka olisi varmimmin se ihminen, jolta kysyttyäni en joutuisi kääntymään nolona pois ja sanomaan että ymmärrän kyllä? Kuka ei ryhtyisi keksimään syitä, vaan alkaisi miettiä, miten olisi mahdollista?

Mieleeni ei tullut kovin monta ihmistä. Varmaan heitä oli muitakin, mutta melkein kaikki olivat minulle hieman liian vieraita. Oli oikeastaan vain yksi, joka tuli sillä hetkellä mieleen. Toisaalta tarvitsin vain yhden.

Soitin, kerroin asiani, ja se ratkesi helposti. Vierailija sai yösijan ja minun mieleni rauhan.

Seuraavana päivänä majoittaja ei ylpistellyt eikä esiintynyt suurena hyväntekijänä. Lainasipa vain Heprealaiskirjeen sanoja: "Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä."

Työ sekoitetaan asioihin joihin se ei kuulu

Kansanedustaja Ben Zyskowicz palasi sairauslomaltaan eduskuntaan, ja tätä kutsuttiin työhön palaamiseksi. Monet urheilijat ovat viime aikoina kutsuneet urheilemistaan työksi. Kumpikaan tekemisen laji ei ole minun kielitajuni mukaan työtä, vaikka niissä vaaditaan uutteruutta, ponnistelua ja vaivannäköä. Kansanedustajana oleminen on kansanedustajana olemista, ja urheileminen on urheilua.

Itse en ole vahingossakaan sanonut papinviran hoitoon liittyviä tekemisiä työksi. Kun menen kastamaan lapsen tai pitämään rippikoulua, ne ovat lapsen kastamista tai rippikoulun pitämistä. Sanan työ olen varannut toisenlaiseen tarkoitukseen. Minulle työ merkitsee lähinnä sitä, että kädet likaantuvat. 

Tai kun syön lounaan, onko se ymmärrettävä ruokailutyöksi? Onko suihkussa käyminen peseytymistyötä?

Elämässä on muutakin tärkeää tekemistä kuin työ.

Eikä työtä ole se, että herrat pyöriskelevät kädet lanteilla sinne tänne, matkustelevat ulkomailla, syövät hotelliaamiaisia, siirtelevät hiirtä ja soittelevat toisilleen.

Vielä kummallisemmaksi menee, kun leikkiä sanotaan lapsen työksi. Otettakoon vain leikki leikkinä ja työ työnä. Sallitaan lapsille heidän lapsuutensa.

Läheisen menettäminen on kipeä elämänvaihe, mutta surutyötä se ei ole. Ei se mene niin, että hoidetaan surut alta pois, ja sitten ne ovat siinä ja vapaat voivat alkaa. 

Ja viimeisenä ja pohjimmaisena: parisuhteen hoitaminenkin on kuulemma työtä. Olkoon mitä tahansa, mutta ei ainakaan sitä.

Pyhä Henki selkokielellä sanoen

Jos jokin on suomalaiselle evlutille vieras sana, niin sitä on Pyhä Henki. Se on ylihengellisten tai peräti hihhuleiksi moitittujen omaisuutta. Olen kuitenkin kuullut siihen liittyvän kertomuksen, jossa on mielesäni arkista ymmärrettävyyttä. Vuosien varrella ei ole mukaani tarttunut toista samantasoista juttua.

Suomalaissyntyinen Ruotsin kirkon pappi Lennart Koskinen sai aamuyöllä kotiinsa puhelinsoiton, jossa kerrottiin merellä tapahtuneesta onnettomuudesta. Se laiva oli Estonia. Kun Koskinen lähti ajamaan Tukholman liepeiltä kohti satamaa, hän ehti ajatella, mitä hän tekisi osana kriisiorganisaatiota.

Satamaterminaalissa media ja uhrien omaiset erotettiin toisistaan. Haastatteluja ei päässyt tekemään. 

Koskisen mukaan oli tuskaisinta seurata, kuinka satamaan saavuttiin hilpeinä noutamaan Tallinnan matkalaisia, joilla olisi tuliaiset tuomisinaan. Pian onnettomuusuutinen tavoitti ja kasvojen hilpeys vaihtui ensin epäuskoksi ja sitten kauhuksi.

Varsinaisen aiheeni kannalta ratkaiseva tapahtui terminaalin sisätiloissa. 

Kaikki katsoivat suurista lasi-ikkunoista etäisyyteen, merelle, joka oli kauhonut ihmiset sisäänsä. Siellä jotkut eloonjääneet ja pelastushelikopterien miehet yhä taistelivat elämästä ja kuolemasta. Omaiset tuijottivat, jokainen yksinään ja ketään naapuriaan ajattelematta. 

Kunnes tapahtui jotain vaikeasti selitettävää. Yhtäkkiä ja yhtä aikaa ne yksinään tuijottavat ihmiset lakkasivat toljottamasta merelle ja sen sijaan kääntyivät toisiinsa ja alkoivat puhua - toisilleen. 

Tuomiopäivän hiljaisuus muuttui puheeksi, ja syntyi yhteinen sisäpiiri. Yksityisestä tuskasta tuli jaettua kärsimystä, joka kaikesta huolimatta liitti ihmisiä toisiinsa sen sijaan, että se olisi vain erottanut.

Lennart Koskinen kertoi, että hän keksi tunnelman muutosta kuvaamaan vain yhden ainoan ilmaisun, perinteisen kristillisen lauseen: Pyhä Henki oli laskeutunut ihmisten keskelle.

------

Muistaakseni olen kuullut kertomuksen Kalevi Virtaselta, joka on puolestaan kuullut sen itse Lennart Koskiselta.

Luojalle kiitos, olen seminaareista vapaa

On hyvät ja huonot puolensa, kun ihminen syrjäytyy joutomieheksi vanhuuseläkkeelle tyhjiä toimittelemaan. Menettää ison määrän mahdollisuuksia tehdä merkittäviä asioita, mutta on myös hyvää vapautumista.

Yksi joutavuuden tärkeimmistä voitoista on siinä, että välttyy kuuntelemasta konsulttien esitelmiä ja tuijottamasta PowerPoint-kalvoilta niiden vähä-älyisiä iskusanoja. Janne Saarikiven ilmaisua käyttäen en ole ollut niitä, jotka jaksavat "innostua kehittämispäivän motivaatioluennosta ja osallistua leikkimieliseen ryhmätyöskentelyyn organisaatiokaavion ympärillä". 

Vaikka kuinka muistelen seminaareja ja koulutustilaisuuksia, juuri mitään hyödyllistä ei jää jäljelle, ellei ota lukuun joidenkuiden kollegojen tapaamista. Poikkeuksia tulee mieleen kaksi: Juha Pihkala opetti erinomaisesti kokoustekniikkaa, ja Wille Riekkinen tarjosi demonstraation, jota sen jälkeen olen itsekin käyttänyt.

Aivan varmasti on ollut jotain muutakin, vaikka päässäni lonksuu tyhjää. 

Sääntönäni oli, että annoin luennoitsijalle viisitoista minuuttia. Jos hän ei sinä aikana sanonut mitään merkittävää, en jaksanut olla paikalla edes kohteliaisuudesta, vaan lähdin katselemaan mahdollista kahvipaikkaa. Mielessäni olivat vanhan virren sanat: "Kun täältä erkanen, sen katson viisaudeksi."

Onnettomat kokemukseni johtuvat osin siitä, että olen lukemisen, en kuuntelemisen ihminen. Kirja tai yleensä teksti on ylivoimainen väline informaation siirtämiseen.

Titanicista myöhästyneet

Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka joku oli ostanut lipun Titaniciin, mutta oli myöhästynyt laivasta ja joutunut odottamaan seuraavaa New Yorkiin vievää laivaa. Kertomuksia on helppo uskoa, onhan monella ihmisellä kokemuksia siitä, että jostain syystä ei ole ehtinyt kyytiin mukaan.

Tarina saa kuitenkin uutta syvyyttä, kun saa tietää, kenelle nimenomaiselle ihmiselle on käynyt niin kuin kerrotaan. Runoilija Lassi Nummen äiti ja Käräjät-romaanillaan maineeseen nousseen Markus Nummen isoäiti oli näitä Titanicista myöhästyneitä. 

Markus Nummi on sanonut: "Myöhästelyn myönteiset ulottuvuudet ovat siitä lähtien lujasti asettuneet osaksi sukutajuntaa."

Olen ottanut talteen muitakin saman teeman kertomuksia.

Melkein kaksikymmentä vuotta sitten kerrottiin espanjalaisesta pariskunnasta, joka oli matkalla kotiinsa Kanariansaarille. He tulivat kuitenkin portille kolme minuuttia myöhässä eivätkä ehtineet Madridista lähteneelle Spanairin lennolle. Kone syttyi tuleen vain hetki lähdön jälkeen. 

Lennolta jäi pois myös monia muita matkustajia, koska koneen paikat oli tuplabuukattu.

Mitä tästä voi oppia? - Kai siitä jotain.
 

Omantunnon rippeet pitävät maailmaa koossa

Kysyin rippikoululaisilta, miten he ymmärtävät sanan "omatunto". Eräässä lapussa luki: "Useimmilla se on huono". Tarkkaan ottaen lause ei vastannut kysymykseeni, mutta siitä huolimatta se oli erinomainen, koska se osoitti, että omaatuntoa oli mietitty.

Aikuisena ihminen oppii vaientamaan omantuntonsa. Tulee mukamas hyviä syitä: taloudellinen tilanne, ajan puute, tapauksen monimutkaisuus, voimassa olevat lait ja säädökset, valtion velka, hyvät tavat, "ettei nouse meteliä", yhteiset päätökset ja velvollisuus toimia niin kuin muutkin. Lisäksi Venäjän on saavutettava vanhat rajansa ja Amerikan pitää olla suuri.

Kuitenkin juuri omantunnon rippeiden varassa maailma pysyy jotenkuten koossa. Useimmiten niistä saa hyvät toimintaohjeet ja niihin voi kohtalaisesti luottaa.

Ongelmana on se, että myös omatunto altistuu oman aikansa väärille vaikutuksille. Jos sitä ei huolla, se rappeutuu ja antaa kelvottomat  ohjeet.

Mark Twainin romaanissa Huckleberry Finnin seikkailut on esimerkki siitä, kuinka lähes kahdensadan vuoden takainen omatunto antaa nykyajan näkökulmasta katsoen suorastaan moraalittomia neuvoja.

Kirjan päähenkilö Huck pelästyy, kun hän huomaa vaikuttavansa siihen, että hänen matkaseuranaan ollut orja kenties vapautuu hänen syystään tai ansiostaan: "Mä rupesin vähitellen tajuamaan, että se tosiaan oli melkein vapaa - ja kenen syytä se oli? Minun. Sitä mä en saanut pois tunnoltani, en sitten millään."

Maria Wiik: huono omatunto.

Armoa ja totuutta

* Hänelle mikään inhimillinen ei ollut vierasta. (Albert Camus, ranskalainen nobelkirjailija). 
* Minä olisin ollut kamu Jeesuksen kanssa, siitä olen varma. (Pentti Saarikoski, runoilija).
* Puhtaimmalle, syvimmin tuntevalle, lämpimimmän ihmisrakkauden läpi tunkemalle olennolle, mitä milloinkaan on ilmestynyt maapallolle, ei ollut sijaa silloisessa maailmassa. (Leopold von Ranke, nykyaikaisen historiatieteen "perustaja").
* Ammattimies, ammattimies alallaan… (Tuntemani raksamies).

Ehkä näissä sitaateissa on ripaus siitä, mitä olen itse ajatellut Jeesuksesta. Juuri hän imaisi minut kristinuskoon, sillä ilman hänen persoonaansa se olisi jäänyt minulle vieraaksi. Pelkkä uskonto tuskin olisi kiinnostanut. Tässä kohdin minua on viehättänyt hieman Lutheria vierastaen ajatus Kristuksen seuraamisesta. Olen kunnioittanut syvästi ihmisiä, jotka ovat siihen kyenneet.

Aivan muutama päivä sitten osuin tiivistelmään, jossa Nasaretin puusepän kiehtovuus näkyy. Tämä raamatunkohta on niitä ohi lukemiani ja kuulemiani lauseita, joiden olemassaolosta olen ollut perillä, mutta joiden äärelle en ole tosissani pysähtynyt.

Sanat ovat Johanneksen evankeliumin alusta: "Hän oli täynnä armoa ja totuutta." Siinähän se on sanottu, kaikki. Jos armo ja totuus yhdistyvät, mitään muuta ei tarvita.

Älä jää ihailemaan

Olen mennyt mieluummin nuorten seuraan puhumaan tulevaisuudesta kuin vanhojen joukkoon muistelemaan menneitä. En innostu omien historioiden veivaamisesta.

Ilahdun, kun näen etukenoon kurottavaa toimintaa. Sitä oli Suomen ja Kanadan välisen pelin erätauolla. Perin harvoin näissä haastatteluissa kuulee suuria viisauksia. Yleensä vatkataan muutamaa lausetta: pitää olla huolellisempi, enemmän luistelua, lisää taklauksia, maskia maalin eteen ja irtokiekot sisään. 

Tällä kertaa äänessä oli Erik Haula. Hän oli juuri tehnyt läpiajostaan poikkeuksellisen kauniin maalin ja vieläpä joukkueen pelatessa alivoimalla.

Haastattelija pyysi kommentoimaan tilannetta, mutta Haula kieltäytyi sanomasta siitä yhtään mitään. Hänen mielestään menneitä ei muistella kesken ottelua. Ei pidä ajatella mitään muuta kuin seuraavaa vaihtoa ja kolmeakymmentä sekuntia.

Toimittaja yritti vielä, juuri tuosta alivoimamaalistahan hän oli suunnitellut kokoavansa  haastattelussa tarvittavat sekunnit. Haula ei antanut periksi: ei mitään kommenttia tehdystä maalista, mielessä täytyy olla vain seuraava vaihto. 

Liian paljon valinnanvaraa

Olen monien opettajien kanssa samaa mieltä siitä, että lapsille tarjotaan valinnanvapautta liian aikaisin.

Tietysti lasten mielipidettä voi kysyä vaikkapa siitä, pelataanko liikuntatunnilla pesä- vai jalkapalloa. Yläkoulussa voi olla jokunen valinnaisaine, ja peruskoulun jälkeen voi valita itselleen mieleistä elämänsuuntaa ja väistää sen, mikä ei lainkaan suju. 

Pahimmillaan vapaus vain ahdistaa. Tuskin olen ainoa ihminen, joka kaupan maitohyllyllä tukehtuu vaihtoehtoihin. Kun ostaa sieltä yhden purkin, ostaa kuitenkin vain yhden.

Ja miten hieno radiokanava olikaan Ylen edesmennyt Puhe. Monilla automatkoilla se vei kiinnostaviin teemoihin, joita en koskaan olisi poiminut Areenasta. Jonkun toisen keksiminä radiossa on tarjoiltu yllättäviä aiheita, joita en olisi osannut valita omin päin. 

Olen saanut kuunnella, kuinka oopperalaulaja on kertonut lampaankasvatuksesta. Minulle on annettu kirjavinkkejä, kuten Julia Korkamanin Muistin varassa. Mielipiteet ihmisistä ovat muuttuneet. Olen oppinut, että Juoppohullun päiväkirjan Juha Vuorinen on ihan fiksu kaveri ja että hieman vierastamani Hjallis Harkimo tietää yksinpurjehduksen ansiosta jotain oleellista yksinäisyydestä. 

Navigaattorikin olisi välillä hyvä unohtaa, sillä eksyessään voi päätyä kiinnostaviin paikkoihin.

Joskus nuorena törmäsin Pablo Picasson lauseeseen: "Minä en etsi. Minä löydän." Se toimii edelleen.

Isänmaallisuutta kansalaistottelemattomuuden kautta

Vuoden 1932 määräysten mukaan vainajat oli haudattava sotatoimialueelle. Talvisodan alussa Joutsenon sotasairaalassa oli kaaos. Sinne tuotiin sekä haavoittuneita että kuolleita, ja sairaalan tilat olivat täynnä ihmisiä ja ruumiita. 

Joulukuussa 1939 Joutsenon sotasairaalaan komennettu pastori Lauri Palva päätti tehdä asioille jotain. Kenties hänen päässään takoi ensin ajatus, että ei voi mitään, koska määräykset ovat määräyksiä.

Palva ryhtyi kuitenkin kansalaistottelemattomuuteen. Hänen mielestään oli kohtuutonta omaisille, että vainajat haudattiin joko taistelukentille tai rintaman lähellä oleville hautausmaille.

Lupaa kysymättä hän organisoi arkkujen teettämisen ja vainajan kuljetukset kotiseudulle. Hierarkian ylärakenteissakin joku osasi ajatella. Palva ei saanut moitteita, vaan päinvastoin häntä kiitettiin, kun hän raportoi omavaltaisista tekemisistään esikunnalle. 

Kuitenkin vasta tammikuussa 1941 päämajasta tuli yleiskäsky kaatuneiden huollosta.

Vainajien kuljettaminen oli iso ralli. Pahimpina päivinä tuhat miestä kuoli tai haavoittui. Kesäkuumalla autoa ei voinut pysäköidä, ellei samalla ottanut huomioon tuulen suuntaa. Lappeenrannan läpi sai ajaa vain yöaikaan.

Kadonneita sukulaisnimiä ja aivan uusia

Mitä nuorempien ikäpolvien kanssa on tekemisissä, sitä selvempää on, että sukulaisten nimitykset ovat katoamassa. Mistäpä lapsi ymmärtäisi enon merkityksen, jos hänellä itsellään ei ole enoa?

Sanat ovat hukkuneet myös aikuisilta. Harva tietää, että nato on aviomiehen sisar ja kyty aviomiehen veli. Vain hieman useampi ymmärtää kälyn on puolison sisareksi, veljen vaimoksi tai puolison veljen vaimoksi.  Lanko on taas puolison veli, sisaren mies tai puolison sisaren mies.

Joissakin lähteissä selitykset hieman vaihtelevat. 

Lisävaikeutena on, että monella on nykyään hyvinkin läheisiä sukulaisia, joille ei ole sanoja. Joltain huumoripalstalta olen poiminut seuraavat nimiehdotukset. Alkuperäiseen vitsiin kuului myös kuva, mutta tässä on tekstiversio.

* Kutuvaari: mummon poikaystävä.
* Varaani: vaarin tyttöystävä.
* Apikas: exän isä (oma ehdotukseni olisi johdonmukaisuuden nimissä xappiukko).
* Xanoppi: exän äiti.
* Naakka: hankala ex-puoliso.
* Semisetä: velipuolen äidin mies.

Anteeksipyytelyä mahan täydeltä

Torstaina Helsingin Sanomien peräti neljässä otsikossa mainittiin anteeksipyyntö. Suomen Lähetysseuran aiheena oli menneisyydessä tapahtunut lasten kohtelu. Mäkihyppymaajoukkueen valmentaja pyysi anteeksi ryypiskelyään (oli juonut viinaksia tyhjään vatsaan). Kansainvälinen hiihtoliitto FIS oli taas keskellä sprinttihiihdon skandaalia. Lisäksi Tytti Tuppurainen kyseli, mitä hänen pitäisi pyytää anteeksi. 

Tätä kaikkea on niin paljon, että aitous epäilyttää. Tuntuu, että anteeksipyytely on vain kriisiviestinnän oppaasta omaksuttu toimenpide.

Se kuluu käytössä ja sen ylenpalttinen viljely sekä kiusaa että huvittaa. Rajansa kaikella, myös nöyryydellä. 

Perimmiltään anteeksipyynnön tulisi olla jotain muuta kuin julkinen ilmoitus, että on nyt on tullut hölmöiltyä ja törttöiltyä. Se on aidoimmillaan jotain hyvin yksityistä ja hiljaa lausuttua. Sen varsinainen kotipaikka ei ole TV:ssä nähty tiedotustilaisuus, vaan kahden ihmisen intiimi kohtaaminen. Siihen tarvitaan myös toinen ihminen, jolta pyydetään ja jolla on antamisen valta jos siltä tuntuu. Hän lausuu armahtavan sanan, ehkä halaa, tarttuu kädestä tai ainakin katsoo silmiin. Tällainen anteeksianto parantaa oikeasti. Tuloksena on ihmeellinen rauha.

Ylimääräisiä ei ole läsnä, mutta joku tarkkanäköinen voi havaita, että sovinto on tullut heidän välilleen.
 

Pitkittäminen ei takaa laatua

Tuttu kertoi menevänsä Kansallisteatteriin katsomaan Täällä Pohjantähden alla -esitystä, joka kestää väliaikoineen kolme tuntia neljäkymmentä minuuttia. Lähihistoria tuntee pitempiäkin näytöksiä. Joskus Suomenlinnassa esitetty Taru sormusten herrasta venyi kuuteen tuntiin.

Totesimme tuttuni kanssa, että yli kolme tuntia on liian pitkä aika. Jos tekijällä on sanottavaa niin paljon, pitää kirjoittaa näytelmän sijasta romaani.

Ihmiselle luonnollinen mitta on puolitoista tuntia tai hieman lisää. 

Ei ole sattumaa, että se on jalkapallo-ottelun pituus. Kun lajin sääntöjä aikanaan rustattiin, valittavina olivat maailman kaikki ajalliset kestot. Rajattomasta valikoimasta otettiin käyttöön puolitoista tuntia. Se jaettiin kahteen osaan, joiden välissä on nakkikojukäyntiin sopiva varttitunnin tauko.

Aikasääntö on kestänyt hyvin. Ongelmana on ollut vain se, että cup-muotoisissa kisoissa on pitänyt löytää voittaja, ja siihen normaali peliaika ei ole aina riittänyt. Niinpä väsyneiden pelaajien on käsketty pelata vielä puoli tuntia. Se on ollut harvoin suurta juhlaa.

Kirkonmenoissa minulle riittäisi lyhyempikin aika. Tunnissa ehtii hyvin hartaaseen tunnelmaan. Koko Raamattua ei tarvitse lukea yhdellä kertaa, ja rukouksista ja loputtomista liturgioista on varaa lyhentää.

Hautajaisista matkaevääksi käytännön vinkki

Olisi hyvä, jos hautajaisväki saisi kotimatkalleen mukaan jonkin käytännön vinkin. Se voi olla muistutus siitä, että sohvalla makaaminen ei ole hyväksi tai että rukouksessa ihminen voi sanoa niitä asioita, joita ei saa sanotuksi oikein edes itselleen.

Joskus olen tarjonnut vahvistavaa vinkkiä käytännön demonstraatiolla. Melkein aina hautajaispaikan lähistöllä kasvaa puu tai ainakin pensas. Olen koukannut sen kautta ja taittanut havaintomateriaaliksi kymmenkunta risua.

Kun olen vuorollani noussut sanomaan jotain, olen näyttänyt kuinka helposti yksittäinen risu katkeaa. Kun sitoo kaksi risua yhteen, on aavistuksen vaikeampaa, mutta kolmen kanssa alkaa olla jo työlästä. Kun koossa on kymmenen risun nippu, katkaiseminen on melkein mahdotonta. 

Vielä olen pujottanut isoon nippuun hennon ruohonkorren. Sekin kestää katkeamatta, kun ympärillä on muita vahvempia.

Kenties lopuksi olen pyytänyt miettimään, mitä esitykseni tarkoittaisi ihmisiin sovellettuna.
Ideasta kiitokset eläinsatujen mestarille Aisopokselle.

En vieläkään seuraa maastohiihtoa

Lahdessa oli vuonna 2001 dopingista kuuluisat hiihdon MM-kisat, joissa jäi kiinni suuri joukko suomalaisia hiihtäjiä. Heistä tunnetuin oli rehdin suomalaismiehen asemaan nostettu Mika Myllylä. Peittely-yritykset julkisine TV:n haastattelutilaisuuksineen ja kesken kisaa mukamas tahattomasti katkenneine sauvoineen ovat edelleen suomalaisen häpeän jättikasauma. 

Päätin, etten enää koskaan istuutuisi katsomaan hiihtokilpailuja. Kun myöhemmin näin suomalaisesta mädännäisyydestä kertovan dokumentin Sinivalkoinen valhe, tiesin että päätökseni oli oikea. 

Ymmärrän, että Suomi ei ole ainoa pahis ja että dopingia on muissakin lajeissa kuin hiihdossa. Käyttö on paljon laajempaa kuin arvataan, koska testimenetelmät tulevat jäljessä todellisuutta. Testeistä huolimatta kahdesti kärynneen juoksijan on sallittu voittaa olympiapronssia ja MM-kultaa.

Dopingia on sitä paitsi muuallakin kuin urheilussa. Monet esiintyvät muusikot turvautuvat betasalpaajiin, ja huumehöyryissä on tehty musiikkia, jota minäkin kuuntelen. 

En paheksu niitä, jotka katsovat hiihtoa ja jännittävät tuloksia. Miksi minä olisin periaatteideni kanssa riistämässä ihmisten pieniä urheiluiloja? Nauttikoot! Jos elämästä ottaa pois kaiken huijauksen, seurattavaa jää perin vähän.

Tämä on minun valintani. Olen vain omasta puolestani päättänyt, että samalla asialla minua ei huijata kahta kertaa.
 

Wolt-kuskia silmäillessä

Ylen uutiset vain vahvistivat epäilyni: turkulaisen Wolt-lähetin tuntipalkkio ennen veroja on 4,55 euroa, kuopiolaisen 6,65 euroa ja helsinkiläisen 3,93 euroa. Tuskin tällaisen summan varassa ryhdytään asuntosäästäjäksi.

Ongelmat eivät jää tähän, sillä jo sivusta silmäillen työ näyttää vaikealta. Pitää polkea pakkasessa, kasvoilla on maski ja vain silmät näkyvät. Selkään kiinnitetystä laatikkorepusta on vaikea kuvitella, miten sitä vielä voisi suurentaa. Laatikon, polkupyörän ja kuljettajan yhdistelmä tuo mieleen rodeoratsastajan, joka on juuri putoamassa hevosen selästä.

Jokainen joskus painavaa reppua kantanut tietää, että noita hartioita välttämättä särkee päivän päätteeksi. 

Kaikin puolin hommassa on jotain epäilyttävää, orjuudesta muistuttavaa. Kuulemma kuskeilla ei ole edes tiloja missä lämmitellä, kun odotellaan seuraavaa kuljetusta.

Saapas nähdä, milloin ensimmäinen lapsi kertoo elämänunelmistaan: "Isona minusta tulee woltkuski."

Yksi lyhyt, kannustava lause

Näinä aikoina tarvitaan lohtua ja kannustusta, jonka varassa jaksaa eteenpäin. Surullisimpia tapauksia ovat ne, jotka pääsevät lähelle, mutta eivät aivan perille. Kuolevat sodan viimeisenä päivänä, kaatuvat aitajuoksun viimeiseen aitaan, antavat periksi juuri kun voitto olisi käsillä.

Tämän aamun ajatukseni liittyy Serbian ja Jugoslavian presidenttiin Slobodan Miloševićiin, joka oli päätekijöitä Jugoslavian sisällissodissa. Hän päätyi lopulta sotarikoksista syytettynä Haagin kansainväliseen oikeuteen, mutta oikeusjuttu jäi kesken Miloševićin kuoleman vuoksi.

Tarjoan kannustukseksi lausetta, jonka olen joskus kirjoittanut muistiin. Mielenosoittaja Belgradin kadulta sanoi: "Me kestämme päivän pitempään kuin Milosevic."

Tämän enempää ei tarvita: yksi päivä riittää.

Se onnellistakin onnellisempi lapsuus

Lassi ja Leevi -sarjakuva on kenties paras opas kuusivuotiaiden pikkupoikien maailmaan. Sen alkukielinen nimi Calvin and Hobbes viittaa Sveitsissä vaikuttaneeseen uskonpuhdistajaan ja kuuluisaan englantilaiseen filosofiin.

Sarjan piirtäjän Bill Wattersonin tinkimättömyydestä kertoo se, että hän ei suostunut kaupallistamaan sarjakuvaansa. Mistään ei voi ostaa Lassi ja Leevi -teepaitoja.

Viime sunnuntain pitkä strippi on hyvä muistutus niille, jotka omassa muistinmenetyksessään luulevat, että lapsuus oli vain onnellista aikaa. Tässä stripissä esiintyvät lähes kaikki Lassin läheiset ihmiset. Puuttuu vain luokkakaveri Susanna, joka tekee aina läksyt heti koulusta tultuaan, kun taas Lassi ei. Myöskään Riitta-nimistä lapsenvahtia ei näy. Hänen kanssaan välit ovat niin kireät, että joskus Lassi päättää teljetä hänet lukkojen taakse.

Viimeksi aiheena ollut Lassin päivä alkoi äidin aamuhuudolla. Olisi noustava heti, jottei myöhästyisi koulusta. Koulussa lehtori Tyräkki komentaa hänet taululle, mutta laskutehtävä ei onnistu. Välitunnilla joku isompi poika käy kurkusta kiinni, ja kun Lassi vihdoin pääsee kotiin, jostain kantautuu aikuisen ääni, että on tehtävä läksyt ennen kuin voi mennä ulos. Ruoka ei maita, mutta isä käskee vain syömään eikä leikkimään ruoalla. Seuraavassa ruudussa äiti komentaa kylpyyn, ja päivän päätteeksi isä kieltää valvomisen ja määrää nukkumaan. Aivan lopuksi äiti tulee suukottelemaan vuoteeseen, toivottamaan kauniita unia ja muistuttamaan, että aamulla koittaa taas uusi päivä.

Urheilusta sen valistuneille halveksijoille

Voi niitä ihmisiä joita urheilu ei lainkaan kiinnosta. Tietysti urheilua voi pitää suoranaisena turhuutena, mutta kohtuullinen määrää turhuutta on suoranainen välttämättömyys. Ilman sitä tulee takakireä olo, sillä kukaan ihminen ei voi kaiken aikaa askarrella vain kaikkein tärkeimmän kimpussa.

Näinä nykyisinä aikoina on vaikea löytää uutistarjonnasta mitään positiivista, mutta urheilussa on yhä riemua. Jos muu ei auta, voi laskea odotukset alhaalle ja iloita siitä, että suomalainen mäkihyppääjä pääsi kuin pääsikin toiselle kierrokselle. 

Joskus riemu repeää perinpohjaisesti. Kun Suomi voitti vuonna 1995 jääkiekon maailmanmestaruuden, joku Tukholmassa haastateltu ruotsinsuomalainen sanoi, että ensimmäisen kerran hänen elämässään oli mukava mennä aamulla työhön.

Ilman urheilua lukemattomat nuoret menettäisivät harrastuksen. Heistä kaikista ei ole soittotunneille, mutta urheilulajeissa on mistä valita. Maailmanlaajuisesti urheilu tarjoaa toivoa. Brasilian favelassa perheen ainoa toivo on, että syntyisi poika, jonka jaloissa on kultainen kosketus.

Urheilu yhdistää. Se on helppo puheenaihe sellaisten ihmisten välillä, joilla ei muuten olisi mitään yhteistä.

Eläkkeelle päätyneen miehen elämä on huonossa jamassa, jos hän ei lue eikä nikkaroi ja jos urheilukaan ei kiinnosta. Siinä jää jäljelle vain kaljanjuonti. 

Taas jouduin muuttamaan mielipidettä

Olen luullut, ettei grafiikka lainkaan kiinnosta minua. Jos sitä on ollut näyttelyseinällä, olen nopeasti kulkenut ohi nähdäkseni jotain värikkäämpää ja kiinnostavampaa.

Käynti Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella muutti käsitykseni. Pentti Kaskipuron varsin pienikokoisten teosten äärelle oli pysähdyttävä, vaikka pysähteleminen on vastoin tämän nopeutta ihannoivan aikakauden muotia. Tauluja oli katsottava läheltä, ja niihin oli syvennyttävä.

Aiheet olivat monenlaisia, mutta eniten ihmetyttivät keittiön pöydältä poimitut asetelmat. Ne olivat toinen hämmästyksen aihe, sillä en ole pitänyt erikoisemmin asetelmistakaan. Tällä kertaa ne olivat kaiken huipuksi mustavalkoisia, joten kynnyksiä oli kaksi.

Tajusin, että tuota samaahan on meidän keittiönpöydällä: perunoita, limppuja, kaloja ja sieniä. Niitä on alettava tulkita eri tavoin. Ne on nähtävä katsomatta niiden ohi.

Yksi laji suuria taiteilijoita ovat ne, jotka näkevät ainutlaatuisuutta, vaikka kaikki muut näkevät vain tavanomaisuutta.

Niin kuin viisaimpia pedagogeja ovat ne, jotka aavistavat nuoressa ihmisessä piileskelevän lahjakkuuden.

Niin kuin Raymond Carverin kaltaiset kirjailijat kirjoittavat niistä hiuksenhienoista halkeamista, joista murtuminen lähtee liikkeelle. – Carverilta on ilmestynyt tuore suomennoskokoelma Voisitko olla hiljaa? Täytyy mennä ostamaan se pois.

Lapsista näkee aikuiset

On mittareita, jotka yllättävän hyvin kertovat todellisuudesta. Taksikyytien määrästä voi päätellä talouden näkymiä, ja lasten leikit ovat kaikkein parhaita kuvia aikuisten maailmasta.

Pahimman laman aikaan joku kertoi kuulleensa lastenhuoneesta sanat: "Leikitään niin, että sä olet työtön."

Johonkin kotileikkiin taas kuului, että äidin roolissa ollut oli aina töistä tullessaan vihainen ja valitti kengistä, jotka olivat hujan pitkin eteisen lattiaa.

Tuorein havainto on se, mitä vanha kaverini kertoi lääkärileikeistä. Vastaanotolle saapuva potilas saa ensimmäiseksi kuulla: "Jaahas, katsotaan ne sinun tietosi täältä koneelta." Kiinnostavinta on, että tarkka kirjaaminen kuuluu jokaiseen lääkärikäyntiin. 

Ehkä joku vielä kuulee tällaisenkin vastauksen, kun lapsia käsketään heittämään kännykät kädestä: "Mutta mehän vain leikitään aikuisia."

Voiko laskelmoinnista seurata Jumala?

Pikkupoikana kuuntelin pajalla isojen miesten juttuja. Kerran he puhuivat uskosta. Muuan mies sanoi: "Eihän siitä mitään haittaakaan ole."

En moiti miestä ollenkaan. Hän oli käynyt sodat, teki työnsä hyvin ja elätti perheensä. Hänen tuumailunsa oli pajamiehelle sopivaa arkifundeerailua. 

Uskomisen alueella on kuitenkin omat ammattilaissarjansa, aivan niin kuin automaailmassa on erikseen arkiautojen ja kilpa-autojen sarjat. On hitsaustöiden keskellä ajateltu ja on oppineiden kirjojen perusteella ajateltu. Kummassakin on omat etunsa, ja kumpaakin elämän reunaa tarvitaan.

Hieman yllättäen pajamiehen päättely muistuttaa 1600-luvulla eläneen filosofin Blaise Pascalin ajatuksia. Hän järkeili, että jos uskot eikä Jumalaa kuitenkaan ole, niin et häviä juuri mitään. Jos taas Jumala on olemassa etkä usko, niin häviät äärettömästi. Jos Jumala on olemassa ja uskot, voitat yhtä äärettömästi. Niinpä on järkevää valita usko ikään kuin kaiken varalta.

Törmäsin tähän päättelyyn ensimmäisen kerran jollain teologisen tiedekunnan luennolla. Sille lähinnä hymähdettiin.

Uskohan ei voi olla laskelmoinnin seuraus eikä matemaattinen johtopäätös. Se on pikemminkin hyppy tuntemattomaan, syvään kuiluun niin kuin tanskalainen Kierkegaard siitä opetti. Mutta sallittakoon pajamiehelle hänen ajatuksensa. Varmaan niillä pärjää arkiajossa oikein hyvin.

Kysy ensin suuruuden lapsilta

Viikko sitten olin kaupunkikävelyllä. Laukontorilla antikvariaatin ikkunassa oli Johannes Lahtelan parin vuoden takainen kirja Yksinäisen miehen poika. Kaksi päivää myöhemmin kävin ostamassa sen pois, ja heti seuraavana yönä huomasin, että Helsingin Sanomat oli tehnyt Johannes Lahtelasta laajan haastattelun.

Ostamani kirjan aiheena ovat Johannes Lahtelan oma alkoholismi ja hänen isänsä Markku Lahtela.

Minulla on eräänlainen henkilökohtainen suhde Markku Lahtelaan, tai ainakin melkein. Olin ensimmäistä vuotta Järvenpään lukiossa, kun koulussamme oli kuntavaaleihin liittyvä vaalipaneeli. Hän oli yksi sen osallistujista.

Kukaan poliitikko ei ole minun kuullen puhunut niin suorasukaisesti ja tinkimättömän rehellisesti kuin hän.

Sittemmin tutustuin myös kirjailija Markku Lahtelan tuotantoon. Luin Sirkuksen ja Hallitsijan. Tärkein teos oli Yksinäinen mies, josta poimittua lainausta olen käyttänyt usein: "Mitä ne hullut avaruuteen lähettävät signaaleja, että täällä on järjellisiä olentoja, kun eivät osaa viestittää sitä edes toisilleen. Ja jotkut odottelevat ufo-ihmisiä. Vaikka itse olemme tuntemattomia olentoja avaruudessa, avaruudesta, avaruuteen."

Pojan eli Johannes Lahtelan kirja surullinen ja julma. Jälleen toteutuu joskus kirjaamani ajatus: ennen kuin julistat kenenkään ihmisen suuruutta, kysy ensin hänen lapsiltaan.

Tasaista aukeaa ja traktorinmunia

Suomalainen maisema ei ole muuttunut vain sillä tavoin, että kaupunki on raivannut tilaa maaseudulta ja että metsät ovat entistä enemmän pelkkiä metsiköitä. Radikaaleinta muutosta on se, että perinteistä maaseutumaisemaa ei ole lainkaan. Tämän voi kuka tahansa huomata vanhoista suomalaisista elokuvista,  niistä Niskavuoren aikaisista. Lehmiä ei juuri ole laitumella, ja heinäseipäitä on vain näytösluontoisesti. Ne on korvattu niillä traktorinmunilla.

Joskus Suomessa oli miljoona latoa muttei enää,  ja Pohjanmaan latomeret ovat poissa. Varsinkin peltoaukioiden keskeltä ladot on purettu ja tasattu viljelysmaaksi. Metsänreunoissa niiden on sallittu hiljalleen rapistua, kunnes ne on raivattu pois.

Samalla on kadonnut paljon suomalaista elämäntapaa. Latoihin heinää ajaneet ihmiset tietävät, että heinänteko ei todellakaan ollut helppoa kuin heinänteko. Maalaislapset telmivät ja hyppivät ladoissa, kun trampoliineja ei ollut, ja niihin nuoret piiloutuivat rakastelemaan. Ladoista yksinäinen kulkuri sai sateensuojan.

Olen tallentanut tätä katoavaa kansanperinnettä valokuvaamalla. Harrastus on vienyt kiinnostaviin paikkoihin, ja tällä hetkellä kokoelmassani on 270 latoa. Enemmänkin voisi olla, mutta viime aikoina vaatimustasoni on noussut ja olen hyväksynyt vain persoonallisimmat. Monesti ne ovat niitä vinksallaan olevia. Ne ovat kiinnostavimpia aivan niin kuin Tolstoi kirjoittaa Anna Kareninan alkulauseessa.

Tässä on 36 kuvan valikoima parhaita latoja.

Tätäkään latoa ei ole enää.

Ihminen tottuu, onneksi ja valitettavasti

Dostojevskin Kuolleen talon muistelmista voi lukea, että ihminen on sitkeähenkinen. Hän tottuu kaikkeen, ja se "lieneekin hänen paras ominaisuutensa".

Keskitysleirikuvauksista paras lukemani on Viktor E. Franklinin Ihmisyyden rajalla. Hän liittyy siinä Dostojevskiin.

Tottuminen voi olla ihmisen paras ominaisuus, mutta se voi olla myös huonoin. Se mahdollistaa kaikkein laiskimman konservatiivisuuden, torppaa pyrkimykset maailman uudistamiseen ja sivuuttaa kärsivät. Ukrainan uutisethan eivät enää hetkauta niin kuin alussa. 

Toisaalta tottuminen mahdollistaa elossa pysymisen, kun ihmiseltä on viety kaikki liikkumatila. Frankl luettelee useita asioita, joihin keskitysleirissä oli totuttava. Hampaita ei voinut pestä, ja samaa paitaa oli käytettävä puoli vuotta. Alkuaan huonouninen ihminen nukkui sikeästi, vaikka vankitoveri kuorsasi muutaman sentin päässä hänen korvastaan.

Kuolleen ihmisen ruumis ei enää järkyttänyt, kun niitä oli nähnyt kyllin paljon. Vankitoverit paikkasivat tyynesti vainajan avulla puutteitaan. Ruumiin ollessa vielä lämmin yksi tempaisi suuhunsa sotkuisen aterian jätteet, toinen päätteli että puukengät olivat paremmat kuin hänen omansa. Kolmas otti kuolleelta hänen takkinsa, ja jollekulle kelpasivat jopa kengännauhat.

Frankl kertoo seuranneensa itse tätä kaikkea välinpitämättömästi. Hän kirjoittaa: "Kyllä, ihminen voi tottua mihin tahansa, mutta älkää kysykö meiltä miten."

Hitaan lukemisen ilot

Olen ihmetellyt joidenkuiden lukunopeuksia. He viilettävät luotijunalla, ja minä tulen resiinalla perässä.

Aloitin Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan joulukuun puolivälissä. Joulunpyhinä päätin rentoutua ja luin Marjo Niemen romaanin Pienen budjetin sotaelokuvan. Sitten palasin Pessoan kirjaan. Vasta eilen siitä tuli valmista, vaikka sivumäärä oli alle neljänsadan.

Parhaimmillaan ylsin kahdenkymmenenviiden sivun päiväannokseen, mutta joskus oli pakko tyytyä kymmeneen sivuun. Teksti ei ollut välttämättä vaikeaa, mutta jouduin kelaamaan sitä eestaas pysyäkseni kyydissä. Monin kohdin kirja oli ristiriidassa itsensä kanssa, mutta sellaistahan elämä on, toisena päivänä yhtä ja toisena toista. Tiedän tämän itsestäni. Omaa ristiriitaisuuttaan on vain kestettävä.

Nykyään lopetan kirjan kesken, jos en tunne saavani siitä iloa enkä elämänymmärrystä. En kuitenkaan harkinnut pahimmankaan työlääntymisen keskellä Pessoan keskeyttämistä. Levottomuuden kirja on 1900-luvun avainromaaneja. On hyvä, että luin.

Poimin Pessoalta yhden sitaatin, mietittäväksi mutten sen takia että olisin välttämättä samaa mieltä:
"Toisten ihmisten kiinnostus meitä kohtaan on ennenkuulumattoman tahditonta. Tavanomaisen tervehdyksen "mitä kuuluu" erottaa anteeksiantamattomasta erehdyksestä vain se, että tervehdys on yleensä täysin sisällötön ja vilpillinen."

Byrokratiaa tarvitaan, kohtuullisesti

Joskus vilkaisen kirjastossa Suomen sotilas -lehteä. Törmäsin ajatukseen, että vihollisen hyökätessä tarvitaan toimivaa byrokratiaa, Muuten ei olisi mitä puolustaa. Hieraisin silmiäni. Myöntääkö joku, että edes sodassa ei tulla toimeen ilman byrokratiaa?

Byrokratialla on kielteinen sävy, vaikka kohtuullisessa määrin se on laillisuuden, lahjomattomuuden ja oikeudenmukaisuuden tae. Kohtuullisuutta ymmärtävä byrokraatti on yhteiskunnan tukipilareita, vaikka joku voi pitää häntä lähes tarpeettomana paperin pyörittäjänä.

Ylen entinen Yhdysvaltojen kirjeenvaihtaja Mika Hentunen valitti, että USA:ssa ei osata byrokratiaa. Sitä on järjettömän paljon kankeuttamassa elämää, tai sitä ei ole lainkaan silloin, kun sitä tarvittaisiin.

Byrokratian tuomasta jäykkyydestä ja suoranaisista järjettömyyksistä on tietysti helpompi kertoa kuin sen positiivisesta toimivuudesta, mutta hyvääkin on. Ainakin perustason veroasiat sujuvat nyky-Suomessa melko kätevästi.

Byrokratian kohtalainen joustavuus usein unohdetaan Suomesta puhuttaessa. Kerrotaan, että esimerkiksi Saksassa on toisenlaista. Samaa unohdettujen listaa ovat juomakelpoinen hanavesi ja ovilla olevat kynnykset, joiden ansiosta alta ei puhalla kylmää ulkoilmaa.

Pää pystyyn sihteerit! Tunnen monta ystävällistä ja kohtuudentajuista. Mätämunansa on joka paikassa, mutta virastoissa tai toimistoissa heitä ei ole sen enempää kuin muuallakaan. Ilman fiksua papereiden käsittelijää moni hyvä asia jäisi toteutumatta.

Pääkallon kuvia kirkon seinällä

Joskus paikallisilla asioilla on yleistä merkitystä. Niinpä sivuan sitä, kuinka  Pirkkalan seurakunnan uuteen toimintarakennukseen on suunnitteilla koristeiksi pääkalloa ja kuvaa Jumalan kaikkinäkevästä silmästä. 

En tunne asiaa riittävän hyvin. Siksi en ota siihen lainkaan kantaa. Eri mieltähän siitä ollaan. Sen sijaan kerron, mikä sanoma on läheisen Vanhan kirkon pääkallokuvilla.

Kun kirkkosalia katsoo alttarin suunnalta, vasemmalla eli etelän puolella on kuolemaan liittyviä symboleja, kuten pääkalloja ja ruumismatoja. Siellä on myös käärme. Perinteisesti tämä etelän puoli on kirkoissa Vanhan testamentin puoli, ja sen symbolit viittaavat syntiin ja kuolemaan.

Alttarilta katsoen oikealla eli pohjoisen puolella on taas elämän kuvia. On elämänpuu. On kruunuja ja palmunlehviä kuvastamassa iankaikkista elämää. 

Tämä kirkon pohjoissivu on evankeliumin puoli. Jos alttaritaulussa olisi ristiinnaulittu Kristus, hänen päänsä olisi kallistunut oikealle olalle eli pohjoiseen. Myös naiset kuuluvat tälle ikään kuin paremmalle puolelle, mikä edelleen näkyy siinä, miten päin sulhanen ja morsian seisovat alttarilla.

Entä missä kohtaa salia on seurakuntalaisten sijainti? Se on siinä kahden mahdollisuuden välissä, ei etelän seinällä eikä pohjoisen. Toisaalla on kuolema, toisaalla on elämä. Siinä on valinnan paikka.

Pääkalloista ei pidä päätellä liian paljon, sillä kirkon seinät ja katto ovat kokonaistaideteos, josta pääkallojen kuvat ovat vain osa.

Pirkkalan vanha kirkko: vasemmalla kuolema, oikealla elämä

Lääkärillä pitää olla huumorintajua

Hyvän kirurgin ei tarvitse olla erityisen mukava ihminen. Riittää, että hänen kätensä ei vapise ja että veitsi leikkaa sieltä mistä pitääkin. Miellyttävyys ei tietysti pilaa kirurgiakaan, mutta terveyskeskuslääkärille ihmistuntemus on elinehto. Muuten hän ei voi tunnistaa, tarvitseeko potilas lohdutusta vai lääkitystä vai onko hänet lähetettävä jatkotutkimuksiin ja spesialistille.

Hyvän peruslääkärin ihmistuntemukseen kuuluu huumorintaju. Se on monen potilaan viimeinen voimavara ja selviytymiskeino. 

Lääkärin ei tarvitse olla vitsiniekka. Oikeastaan hänen pitää olla huumorissaan hyvin varovainen. Potilaan vitsailuunkin liittyminen voi olla vaarallista. Lääkäri ei saa kuitenkaan pelästyä potilaan omaa huumoria, joka voi joskus olla jopa karkeaa. 

Yhdestä persoonallisesta lääkäristä olen hiljattain kirjoittanut paikallislehteemme.

Minä puolestani testaan mielelläni, ymmärtääkö lääkäri sanaleikkejä. Jos ymmärtää, tiedän että meillä on hyvä yhteys.

Noin vuosi sitten oli tällainen testi. Lääkäri kysyi painoani, ja minä vastasin, että kun sitä viimeksi punnittiin, se oli seitenkuus. Hän alkoi näpytellä lukemaa tiedostoihinsa, kunnes ehdin väliin: "En minä tarkoittanut painoa vaan vuotta."

Hän naurahti, sopivasti. 

Mutta kun ei vain riitä

Kun posti uhkaa irtisanoa 172 työntekijää, mieleeni tulee keskustelu erään postinjakajan kanssa. Hän valitti työahdistustaan. Jos ei selviytynyt päivän työvastuistaan, sai moitetta. Jos ehti jakaa kaiken, sai pian havaita, että kantoaluetta laajennettiin.

Kohtaamisesta on jo kymmenen vuotta, mutta riittämättömyyden tunne on monissa töissä suuren ahdistuksen aihe. Syntyy moraalista stressiä, koska ankarillakin ponnisteluilla yltää vain hävettävän huonoon tulokseen.

Sinä riität! – Mutta kun ei vain riitä.

Perusteeton riittämisellä lohduttelu homehduttaa myös kirkollista kieltä. Vuoden 2020 Yhteisvastuukeräyksessä julistettiin jopa otsikkotasolla, että sinä riität. 

Päinvastoin. Perinteisen kirkon opin mukaan ihminen ei koskaan riitä. Juuri tämä ikuinen vajavaisuuden tunne saa hänet etsimään Jumalaa, joka lopulta sanoo, että vaikket itse riitäkään, Kristuksen ansiosta "se on täytetty".

Pinnallinen teologia tai teologian täydellinen puute näkyy tavallisessa seurakunta-arjessa. Olen hämmästellyt, kuinka joku tuttu kertoi saaneensa uudelta seurakunnaltaan tuoreille jäsenille tarkoitettua postia, jossa neuvottiin olemaan "itselleen armollinen". Jos tämä ohje olisi pätevä, se tarkoittaisi että armahduksesta on tullut itsepalvelutuote. Mihin tässä enää Jumalaa tarvittaisiin?

Etiopialainen sananlasku opettaa: "Sitä sanaa joka auttaa, sitä sinä et voi sanoa itsellesi."

Ehkä näiden postinjakajien aika ei vain riittänyt.

Kömmähdyksiä ministeriltä ja MM-joukkueen kapteenilta

Radio-ohjelmassa Aristoteleen kantapää nostettiin esiin viime marraskuulta ulkoministeri Elina Valtosen ilmaus, että kattila soimaa väärää kantta. 

Tällaista ilmaisua kansanperinne ei tunne. Sanotaan kyllä, että pata kattilaa soimaa, vakka kantensa valitkoon eikä pidä haukkua väärää puuta.

Ulkoministerin sanat vaikuttavat kömmähdykseltä. Tosin hänen uusmuodostelmassaan näyttää aivan vahingossa olevan pätevää logiikkaa.

Myöskään nuorten jääkiekon MM-joukkueen kapteenilta kaikki lausunnot eivät menneet oikein, kun häntä haastateltiin hävityn pronssipelin jälkeen. Hän kertoi joukkueestaan, että kyllä on krokotiilin kyyneleitä annettu tulla ulos.

Nuori kapteeni oli käsittänyt krokotiilin kyyneleet väärin. Nehän merkitsevät teeskenneltyä surua. Vanhan uskomuksen mukaan krokotiili itki lapsen lailla houkutellakseen myötätuntoisia ihmisiä luokseen ja syödäkseen heidät suuhunsa.

Annetaan nuorelle miehelle anteeksi. Jääkiekkotreeneissä ei varmaan opetella sanontojen sisältöä.

Sikälikin häntä on armahdettava, että toisin kuin hän näyttä uskovan, hän ja hänen joukkueensa eivät ole millään tavoin vastuussa Suomen kansalle. On kiva jos pärjäävät, mutta jos eivät, heidän aikansa  ehtii vielä tulla. Niin kuin viisas ruotsalaisvalmentaja ilmaisi uimarinsa epäonnistuttua, nuoriin ei voi pettyä.

Tulta pelätään aiheellisesti ja aiheettomasti

Kun sähkösaunan omistaja kertoo laittavansa "saunan päälle", hänen sanomisessaan ei ole mitään moitittavaa. Kun viidentoista ikäinen nuori kysyy, onko "nuotio päällä", herää epäilys, että luontoretkeily on jäänyt hänelle vieraaksi.

Suhteemme tuleen kertoo siitä, kuinka sinut olemme luonnon ja elämän perusvoimien kanssa.

Kun aikanaan oli palomiesten lakko, kirkoissa ei saanut polttaa kynttilöitä. Jos muistan oikein, en kapinoinut ainakaan julkisesti vaan tottelin nöyrästi, niin kuin määräyksessä muka olisi ollut jotain järkeä.

Kuitenkaan valvottu kynttilä ei ikinä aiheuta tulipaloa, jos sen lähellä ei ole syttyvää materiaalia. Tuli ei hyppää mystisesti monen metrin päähän. Niinpä rantahiekalla olevan nuotion saa jättää itsekseen sammumaan, kiviaineshan ei syty. Avoliekki itsessään ei ole vielä vaaratilanne.

Toisaalta palovaarat voivat olla yllättäviä. Nuotion päälle kaadettu vesiämpärillinen ei välttämättä sammuta tulta, ja autosta tien oheen viskattu pullo voi aiheuttaa metsäpalon. Jokainen verkkoon kytketty sähkölaite on riski.

Olen nähnyt Sveitsin Crans-Montanassa käytettyjä suihkukynttilöitä vain videokuvissa. Tuntuu kummalliselta, että joku on keksinyt tuoda niitä sisätiloihin. Kenen tahansa olisi pitänyt ymmärtää.

Itse tulipalouutiset ovat niin kammottava, ettei niitä ilkeä edes lukea.

Veikö älykännykkä nuorilta tupakoinnin ja juopottelun?

Olen tutkinut tuoreita rippikouluikåisten tilastoja. Nuorison parjaajien harmiksi alkoholinkäyttö on kahdenkymmenen vuoden aikana puolittunut ja tupakoivien nuorten määrä on vain viidennes siitä, mitä se oli viisitoista vuotta sitten. Toisin kuin moni luulee, rippikouluikäiset eivät ole vaihtaneet alkoholia huumeisiin. Käyttö on yksiselitteisesti vähentynyt.

Rohkenen arvata, että kehitys liittyy ainakin osittain kännyköihin. Minulla ei ole ehdottomia todisteita näkemykselleni. Esitän ajatukseni ikään kuin testimielessä, koska en ole havainnut kenenkään muun tarjoavan tätä selitystä. 

Olen varovainen todisteluissani ja tyydyn sanomaan, että alkoholin kulutuskäyrät ja tiedot kännyköiden yleistymisestä eivät ainakaan ole ristiriidassa keskenään. Noin vuonna 2010 näyttää tapahtuneen jotain. Niillä main nuoret saivat älypuhelimet taskuunsa.

Vaikuttaa siltä, että kännykät olisivat olleet merkittävästi vähentämässä nuorten tupakointia ja alkoholinkäyttöä. Humalainen ei välttämättä hanki somessa suurta suosiota. Siellä hänen toilauksilleen ei naureskella yhtä huvittuneesti kuin juopuneiden seurassa. Känniääliö on ääliö. Käsien liikkeiden pitää olla niin hallinnassa, että sormi tökkää oikein.

Kännykät ovat tuhonneet tupakkatauot. Sauhuttelun sijasta kaivetaan puhelimet esiin ja aletaan somettaa. Parhaat jutut katsotaan TikTokista, niitä ei kerrota tupakkaringissä. Tupakoinnin vähenemiselle on varmasti monia syitä, mutta nämäkin käyrät ovat notkahtaneet laskuun samaan aikaan kuin nuoret saivat älypuhelimensa.

Australia on kieltänyt nuorilta somen. On kiinnostavaa nähdä, tuleeko jonkinlainen takapotku. 

 

Ylempi käyrä: raittiit nuoret. Alempi käyrä: humalassa kerran kuussa. (Kouluterveyskysely).

 

 Päivittäinen tupakointi. (Kouluterveyskysely).

Korvaushoito ja Pienen budjetin sotaelokuva

Olen aina ostanut jouluksi jonkin kotimaisen uutuusromaanin. Toissa kerralla se oli Hanna-Riikka Kuisman Korvaushoito. Sen kikkailematon nimi kertoi tyhjentävästi kirjan aiheen, joka tuli hyvin kuvatuksi. Marjo Niemen romaani nimi, Pienen budjetin sotaelokuva, vaikutti viime joulun valintaani. Jäi kuitenkin arvoitukseksi, minkä tähden romaani oli nimetty niin kuin oli.

Onnistunut nimivalinta vaikuttaa kirjan kaupalliseen menestykseen. Milan Kunderan Tšekkiläinen pila oli jäädä minulta halpishyllyyn typerän nimensä takia. Onneksi ei jäänyt. Ilmeisesti kustantajakin on havainnut jonkinlaisen ongelman, koska myöhemmin teos on ilmestynyt nimellä Pila. Kunderan Olemisen sietämätön keveys oli sitten täydellinen menestys sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Sen nimestä tuli monin tavoin muunneltu meemi.

Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on nykyään jonkinlainen kulttikirja. Ainakin puolet myyntimenestyksestä perustuu sen raflaavaan nimeen. Jos se olisi julkaistu alkuperäisellä nimellään Mestari ja Margarita, se olisi päätynyt vain kirjallisuusfriikkien käsiin. Lopullisesti myynti olisi ehkä tyrehtynyt, jos olisi ymmärretty, että Mestari viittaa myös Jeesukseen.

Mikael Niemen Populäärimusikkia Vittulanjänkältä saa ainakin Suomessa kiittää menestyksestään houkuttelevaa nimeään. Romaanihan ei ole lainkaan räävitön, vaan on lämminhenkinen nuoruusmuistelma Tornionjoen varrelta. Tuskin sitä olisi täällä huomattu, jos sen nimeksi olisi tullut vaikkapa Musiikkia Pajalasta.