Olen lukenut George Catlinin teosta Pohjois-Amerikan intiaanit, joka on kirjoitettu 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Catlin oli alkuaan juristi, joka vaihtoi oikeustieteen maalaustaiteeseen. Hän kierteli intiaaniheimojen keskuudessa, maalasi ja piirsi heidän elämäänsä.
Intiaanien rakastajana Catlin halusi kumota lännen tarinoiden käsitykset julmista ja verenhimoisista villi-ihmisistä. Hänen mukaansa intiaanit olivat päinvastoin vieraanvaraisimpia, ystävällisimpiä ja rehellisimpiä ihmisiä mitä hän tunsi.
Varjonsa oli heissäkin. Kirjassa ovat silmiini pistäneet biisonien hillitön lahtaaminen, naisten alistettu asema ja väkivaltaiset aikuistumisriitit.
Ajatuksia herättää myös intiaanien tapa jättää heikko vanhus yksinään kuolemaan. Evääksi annettiin pari kaluttua luuta ja vesiastia, ja vanhuksen loppu olisi kirjaimellisesti suden suussa. Hän itsekin tiesi, ettei hän kykenisi hankkimaan ruokaansa eikä seuraamaan mukana, kun tasankointiaanien oli vaellettava ravinnon perässä. Kaikesta huolimatta hylkääminen tuntui julmalta. Vanhus alistui välttämättömään, muttei hän tehnyt sitä stoalaisesti tasapainoisin mielin.
Ja samaa taitaa tapahtua meikäläisissä laitoksissa, vaikka lapsuudesta asti on muistutettu tästä alkuaan vanhustenhoidollisesta käskystä: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti