Ruotsin kirkossa väitellään siitä, saako morsiamen isä saatella tyttärensä vihille. Länsinaapureiden puhdasoppisuudessa on sikäli itua, että saattaminen voi viitata vanhaan miesvaltaiseen kulttuuriin, jossa nainen oli omaisuutta, ensin isänsä ja sitten miehensä.
Ruotsalaiset taitavat kuitenkin mennä oikeaoppisuudessaan liian pitkälle. Ehkä symbolisella eleellä tarkoitetaan nykyään jotain muuta. Voihan saattaminen kertoa vaikkapa siitä, että morsiamen tärkein mies on vaihtunut tai on vaihtumassa.
Toisin kuin luullaan, saattaminen ei ole ikiaikainen, katkeamaton perinne. Nykymuodossaan sitä alkoi esiintyä Tampereen korkeudella vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen. Ilmeisesti vanhassa, skandinaavisessa perinteessä pari on tullut alttarille kahdestaan.
Saattelijoita on ollut monenlaisia. Olen nähnyt vaihtoehdoista melkeinpä kaikki, mutten sentään edellistä poikaystävää. Mihinkään täysin sietämättömään ideaan en ole törmännyt, ja mielestäni pari saa päättää tällaiset asiat itse. Voin pappina ehdotella tai enimmillään vähän toppuutella, mutta siihen se on jäänyt ja saa jäädä.
Italialais–suomalaisissa häissä sulhasen äiti talutti poikansa alttarille. Minulle vakuutettiin, että kyseessä oli italialainen tapa. En vieläkään tiedä, uskoisinko. Sain kuitenkin jalkapallomieheltä muistoksi AS Roman huivin.
Vielä on tärkeää muistaa, että vihkimisen voi toteuttaa kirkollisesti myös äärimmäisen yksinkertaisella tavalla ilman kaikkia koukeroita. Siitäkin olen joskus kertonut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti