Puskutraktorilla vaikka hautausmaan poikki

Ymmärrän pohjoisen ihmisiä, kun he ärsyyntyvät etelän väestä, joka ensin on vuosikymmeniä tuhonnut omia asuinsijojaan ja sitten tulee suojelemaan pohjoisen luontoa, niin kuin Lapin pitäisi olla yksi luonnonsuojelualue turistien iloksi. Toisaalta pohjoisessa tuntuu olevan hämmästyttävää välinpitämättömyyttä, joka vie raakut ja kaikki. Niin kuin intiaanit kuvittelivat biisonien olevan loputon luonnonvara, samoin ajatellaan, että kairaa ja sen eläinlajeja riittää miten pitkälle tahansa.

Kuvailemani tapaus on Pudasjärveltä, läheltä Lapin rajoja. Tapahtumasta on kulunut niin kauan, että uskallan sen kertoa. Tiedonkulun puute oli yksi tapahtuman syy, muttei ainoa.

Tekstini on lähes sanatarkka lainaus kirjoittamastani raportista ja sitä täydentävistä muistiinpanoistani.

Kesän rippileirien jälkeen tultiin syksyn ensimmäiselle nuorten reissulle. Perillä oltiin syvän hämärän aikaan. Ennalta oli tiedossa, että leirikeskuksen pihassa oli tehty jotain ulkotöitä, mutta tuhon laajuus tyrmistytti. Takanani kävellyt kesän rippikoulupoika sanoi: "Miksi tää paikka on laitettu paskaksi?"

Keskelle mökkimäistä pihaa oli rouhaistu tie. Majoitusrakennuksen luota alkoi sadan metrin pituinen sepeliväylä, joka vei tupamaisen keittiörakennuksen kautta saunalle. Pientareineen uomalla oli leveyttä seitsemän metriä. Syvyyssuunnassa maata oli louhittu metrin verran. Keittiön nurkalla ajoväylä leveni niin, että kaksi henkilöautoa olisi kyennyt ohittamaan toisensa. Irtomaa oli kasattu entisen pingispaikan päälle, ja keskelle kangaspohjaista pihaa oli näin rakennettu neljän auton parkkipaikka. Pysäköintialue mukaan lukien väylällä oli tällä kohdin leveyttä yksitoista metriä. Tästä eteenpäin tie jatkui alamäkeen viiden metrin levyisenä väylänä kohti saunaa. Sen oikealle seinustalle oli kaivettu puolentoista metrin syvyinen ja neljän metrin levyinen kuilu.

Tämä kaikki oli tehty pihalle, joka alkuaan muistutti kesämökin pihaa, ei tavaratalon parkkipaikkaa. Pihamaasta oli jätetty koskematta molemmat nuotiopaikat. Kaikki muu oli yhtä sorakenttää.

Tultuani sunnuntai-iltana kotiin soitin puskutraktorin kuljettajalle. Kysyin asiallisella, joskin varmaan kirpeällä äänellä, mistä hän oli saanut ohjeet niihin maansiirtotöihin. Hän änkytteli erään sivullisen (ja viinaan menevän) seisoskelijan nimen, jonka ei olisi kuulunut olla seurakunnan eikä työmaan kanssa missään tekemisissä. Keskustelu jatkui seuraavaan tapaan:

- Ja sen takia piti vetää seitsemän metriä leveä ja lopulta yksitoista metriä leveä väylä keskelle pihaa, parkkipaikka ja kaikki?
- Sinä et kuule ymmärrä näitä asioita. Koneet on sen kokoisia kuin ovat.
- Niin että jos sinulla on kolmekymmentä metriä leveä kone, niin sinä teet kolmenkymmenen metrin baanaa?
- Totta kai.
- Ja jos sulla on sadan metrin levyinen tela, niin sinä vedät sadan metrin uraa?
- Totta kai.
- Vedät vaikka hautausmaan poikki?
- Totta kai.
Tässä vaiheessa keskustelu muuttui mahdottomaksi, ja luurit lyötiin alas.

Ennen seuraavan kesän rippileirejä piha oli saatava kohtuullisen kuntoon. Siinä onnistuttiin sen ansiosta, että iso ryhmä nuoria miehiä otti viikon vapaan töistään ja opiskeluistaan ja korjasi pihaa käsipelillä ja lapioilla. En muista, oliko traktoria lainkaan käytössä, mutta joka tapauksessa siitä ei voinut olla maaston muotojen ja herkkyyden takia suurta apua.

Heidän tultuaan kotiin näin heidän käsissään olleet känsät. Mitään palkkaa he eivät edellyttäneet eivätkä saaneet. Tekivät työn silkasta rakkaudesta. Jokin jouluinen konvehtirasia olisi silti ollut paikallaan.

Oikeassa laidassa seisoskelevien nuorten kohdalla piti olla parkkipaikka.