Kauneutta Oslossa ja Pirkkalassa Vähäjärven koululla

Pirkkalassa Vähäjärven koululla kokoontui tiistaina 1250 ihmistä käsi kädessä -ketjuun, joka ympäröi koulun. Juuri tällainen yhteisteko auttaa siirtymään rauhallisin mielin kesälomalle ja vaihtamaan ajatukset puukotuksesta pois.

Kriisejä voi ratkoa muutenkin kuin turvakameroilla, metallinpaljastimilla ja vastaiskuilla.

Pirkkalan ketjua ajatellessani on muistunut mieleeni, kuinka neljätoista vuotta sitten Oslossa ratkaistiin järkytystä samanlaisilla keinoilla. Anders Breivik oli surmannut Oslossa autopommilla kahdeksan ihmistä ja sen jälkeen Utøyan saarella leireilleet 69 nuorta. Norja oli pysähtynyt, tyrmistynyt.

Breivikille järjestettiin Norjan lakien mukaan asiallinen oikeudenkäynti. Toisaalta hänen tekoihinsa reagoitiin Oslossa niin sanotulla ruusumarssilla, johon osallistui 200 000 ihmistä, ja samanlaisia tilaisuuksia oli muuallakin Norjassa. Osallistujat kantoivat punaisia ruusuja, jotka symboloivat rauhaa, rakkautta ja menetettyjen muistamista. Pääministeri ja kruununprinssi pitivät tilaisuudessa vaikuttavat puheet. Osallistujat saivat kuulla, että surmatekoihin oli päätetty vastata "lisäämällä demokratiaa, avoimuutta ja rakkautta".

Ehkä vaikuttavimmat sanat olivat nämä: "Jos yksi ihminen pystyy näyttämään näin paljon vihaa, ajatelkaa kuinka paljon rakkautta me kaikki voimme näyttää yhdessä." 

Norjassa on onnistuttu ainakin sikäli, että väkivalta ei ole erityisesti yltynyt Breivikin teosta, vaikka sellainenkin vaara on ollut olemassa.

Ikuista vauvuutta vastaan, helatorstain puolesta

Eräältä teepussiviisauksia jakavalta sivustolta olen poiminut tällaisen ajatuksen: "Poikani on vauvani... tänään, huomenna, ikuisesti... Olipa hän kuukauden ikäinen tai 40-vuotias, hän on edelleen poikavauvani ja tulen aina rakastamaan häntä."

Onneksi oma äitini ei ajatellut näin.

Viisaat vanhemmat ymmärtävät, että vauvavaiheen kuuluu kestää vain hetken. On noustava jalkeille, hylättävä lastenrattaat ja kiivettävä pyörän selkään. Kun apupyöriä ei enää tarvita, on mentävä vapaasti maailmaan, ja jonain päivänä tulee sukupolvenvaihdoksen aika. Vanhan on väistyttävä, jotta uutta voi tulla tilalle. 

Tästä on kyse, kun Kristus sanoo: "Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois."

Niinpä pääsiäisen jälkeen riitti 40 päivää hänen läsnäoloaan. Helatorstai on juhlapäivä, Kristuksen taivaaseen astumisen päivä. Hän teki tilaa, jotta saisimme rämpiä, ajatella ja oppia ihan itse. 

Juttua tulee ja tulee

Hiljakseen olen lueskellut halvalla ostamiani  Pentti Haanpään koottuja teoksia ja päässyt niiden seitsemänteen osaan. Joukossa on muutamia vähäarvoisia tekstejä, mutta huvittavan viisaita on paljon enemmän.

Viimeksi olen nauttinut novellista Puheliaisuus. Se osoittaa, että alkoholi-, huume-, porno- ja peliriippuvuuden lisäksi on myös puhumisen addiktiota, sairaalloista tarvetta selittää, esitelmöidä, kommentoida, vitsailla ja tarinoida. Ei haittaa vaikka ajatus katkeaa, koska puhetta kuitenkin tulee.

Novellin alussa Hongan Heikin vaimo motkotti aiheestakin, että heillä ei ollut polttopuita. Mies oli ollut saamaton, vaikka heillä oli metsää, josta olisi saanut halkoja.

Vaimon valituksia seuranneena aamuna Heikki valjasti päättäväisesti hevosen ja reen ja lähti metsälle. Matkalla hän kuitenkin osui naapurin kanssa jutulle, ja aiheitahan hänellä oli: "Hän puhui mistä tahansa. Hän käsitteli maanviljelystä ja karjanhoitoa, profetoi säitä ja oli hevosasiain erityinen tuntija. Hänen tarvitsi vain nostaa hevosen häntää, ja hän voi jo siitä sanoa sitä ja tätä. Hän muisteli menneitä ja innostui päivänasioista. Hän oli yhteiskunnallisesti valistunut henkilö. Hän tunsi Raamattua ja puhui siitä ja oli uskoakin tunnustamassa. Hän oli virkeä ihminen, aikaansa seuraava ja kuten sanottu puhui mistä hyvänsä."

Naapurit tunsivat Heikin ja päättivät juksata. Heikki huijattiin puhumaan niin pitkään, että hän ei lainkaan ehtinyt metsälle ennen pimeän tuloa.

Kirjoitin tämän, koska olen tavannut tämänkin lajin ihmisiä. Monilla mylly jauhaa, mutta jauhoja ei tule.

Sivutoiminen talonmies ja muita huhuja

Huhu on parhaimmillaan tieto, jota ei ole vielä varmistettu. Pahimmillaan se on tahallista valhetta tai ilkeä juoru.

Lapsena keksittiin kaikenlaista, kuten sellaista että pureskelemalla timotein korsia aiheutti itselleen kurkkusyövän. Välitunneilla me ekaluokkalaiset kurkimme autojen nopeusmittareista huippunopeuksia. Tokaluokkalaisina ymmärsimme vähentää suurimmasta luvusta 20, koska kulki juttua, että sen verran autoissa oli viritysvaraa. Levitettiin myös tietoa, jonka mukaan heikkolahjainen luokkatoverimme olisi ryöstänyt kotinsa naapurissa olleen kioskin.

Jo kauan ennen Juice Leskisen oikeaa kuolemaa kiersi valtakunnallinen huhu, jota hän itse olisi voinut kommentoida Mark Twainin sanoilla: "Uutiset kuolemastani ovat ennenaikaisia ja huomattavasti liioiteltuja."

Viime vuosina on saanut vähän väliä lukea uutisia, joiden mukaan Venäjän presidentti olisi vakavasti sairas. Huhut ovat perustuneet ties minkä kehonkielen asiantuntijan havaintoihin.

Ajoittain olen kaivannut, että suomen kieli rakentuisi samalla tavoin kuin aymaraintiaanien kieli. Siinä tieto aina erotetaan tarkkaan huhuista, kuulopuheista ja olettamuksista.

Käytän vielä tilaisuutta kumotakseni sen aikanaan liikkuneen huhun, että olisin ollut Pirkkalan kunnalla sivutoimisena putkimiehenä. En ole myöskään voittanut ikinä pokerissa enkä ole lähtenyt voittorahoilla maailmanympärimatkalle. On ollut sellaistakin tietoa, että olisin pelannut Suomen ylimmällä sarjatasolla jalkapalloa Kuusysin joukkueessa, mutta tätä huhua en kommentoi millään tavoin. Sitä nyt puhutaan kaikenlaista.

Tunnetko julkkikset?

Jos ajassa mukana olemista mitataan nykyjulkkisten tuntemisella, olen pahasti pudonnut kyydistä. Näin voi päätellä Iltalehden listaamista nimistä.

Lehti analysoi, kuinka julkkisehdokkaat menestyivät viime vaaleissa. Jutussa oli mainittu 36 nimeä. 

Minulle tuttuja oli neljätoista: Jaana Pelkonen, Mira Kasslin, Johannes Lahtela, Markus Pöyhönen, Karla Karmala, Pasi Nurminen, Roman Schatz, Pasha Podniakova, Henrik Dettman, Tapani Kiminkinen, Robert Helenius, Amanda Harkimo, Alma Tuuva ja Jouko Salomäki.

Kaksikymmentäkaksi oli ainakin niminä vieraita: Vanessa Kurri, Otso Kivimäki, Anu Puumalainen, Essi Pöysti, Maria Kuusiluoma, Piritta Hagman, Jenni Janakka, Sointu Borg, Kristiina Raula, Riku Nieminen, Natalia Kallio, Pirjo Lonka, Satu Taiveaho, Outi Broux, Wallu Valpio, Atte Virolainen, Sami Helle, Markus Kuotesaho, Jonne Sahanen, Minttu Kaulanen, Jarkko Miettinen ja Vesa Hanski.

Yhdestä kyydistä putoaminen voi kuitenkin tarkoittaa sitä, että on mukana jossain toisessa.

Tiedätkös sinä nämä minulle tärkeät kymmenen nimeä: Mihail Bahtin, Martin Buber, Gabriel Batistuta, Tom Waits, Juan Rulfo, Lee Iacocca, Paul Tillich, Marianne Alopaeus, Oscar Romero ja Svetlana Aleksijevits?

-----------

Lyhyt kuvaus oman kymmenen listastani on erillisen linkin takana.

Monesti maltti on tehokkainta toimintaa

En kirjoita ainakaan vielä kotipaikkakuntani Pirkkalan murheellisista koulutapahtumista. On viisainta odottaa suurimman tunnekuohun laskeutumista. Silloin ihmiset katsovat maailmaa tasapainoisemmin ja samalla tärkeimmät asiat ehtivät nousta esiin. 

Sitä paitsi suhteessa lapsiin ja nuoriin on tärkeintä pysyä rauhallisena. Sillä tavoin luodaan vakautta, jota nuoret tarvitsevat, kun kaikki järkkyy.

Niinpä kirjoitan tapaukseen liittyvästä sivuasiasta.

Olen mielessäni luonut mielikuvan tapahtumaympäristöstä. On vessa, jossa puukottaja valmistautui. On koulun käytävä, jossa hän teki julman tekonsa. 

Ymmärsin tänään, että mielikuvieni ympäristöä ei kuitenkaan ole olemassa. Se rakennus on purettu, ja tilalle on rakennettu kokonaan toinen. Puolet oppilaista käy koulua nykyään aivan toisessa paikassa.

Yleisen koulukeskustelun ongelma on vanhentuneissa luuloissa. Uutiset ja ilmiöt sijoitetaan oman pään mielikuviin, vaikka niiden kuvien kouluympäristöä ei ole. Jos osallistuu keskusteluun vain omien muistojensa pohjalta, kannattaisi olla hiljaa. Koulu on muuttunut paljon viime vuosina ja vuosikymmeninä, myös hyvässä.

Ilokseni huomaan, että paikallinen keskustelu on pysynyt suht asiallisena. Mutta meillä Tampereen kyljessä ei ollakaan turhan koohottajia.

2700 vuotta sitten hylätyt jumalat

Lyhyissä blogiteksteissä on aina puutteensa. Siksi kannattaisi lukea varsinainen Vartija-lehdessä ilmestynyt artikkelini. Sen lukemiseen menee varttitunti.

Kohua herättäneessä Jumalan synty -kirjassa puhutaan siitä, että Raamatun vanhimpien osien jumalakuva on monijumalainen. Teoksen mukaan jossain muinaisuudessa Jahve-nimisellä jumalalla olisi ollut Asera-niminen vaimo.

En näistä paljon hätkähtäisi, Raamatussahan ei ole jotain alkutotuutta. Päinvastoin on hapuillen kuljettu syvenevää ymmärrystä kohti.

Monijumalaisuudesta luovuttiin noin 700 eKr. keskellä kansallista katastrofia. Patriarkka Jaakobilla oli aikanaan kaksi vaimoa, eikä sitäkään muistella uusimmissa avioliittokeskusteluissa.

Jeesuksen mukana alkoi rytistä. Edes pääsiäisen merkitys ei valjennut kertalaakista. Tuomaan epäusko kai muistetaan.

Eläinten uhraaminen loppui, ja uskonnolliset ruokarajoitukset poistuivat. Jätettiin sapatin vietto ja ympärileikkaus. Kolminaisuusoppia synnytettiin monta sataa vuotta, eikä kuvakiellon kumoaminen käynyt käden käänteessä. Tavallaan myös Raamattu-uskollisuus on 1500-luvulla syntynyt uutuus, joka mahdollistui vasta kirjapainotaidon myötä. Saksan 1930-luku kumosi ajatuksen että kaikki esivalta olisi Jumalan asettamaa.

Raamattu on kirja Jumalasta, mutta se on myös kirja jumalakäsityksen kehittymisestä. Siksi en kovin paljon hetkahtaisi jumalatulkinnoista, jotka hylättiin käyttökelvottomina jo 2700 vuotta sitten. Sivuun työnnetyt pikku jumalat saavat jäädä olemattomuuteensa.

Miten avata keskustelu sukulaisnuoren kanssa?

Tuttuni löysi alakerran muurauksia purkaessaan lehden, jossa oli 35 vuoden takainen juttuni. Julkaisen siitä lyhennetyn ja vain lievästi muokatun version. Näillä konsteilla syntyy kivasti keskustelua sukulaisnuorten kanssa kesän juhlissa.

 

Oletpas sinä kasvanut!

- Voit olla varma siitä, että hän todellakin kasvanut, jos et ole nähnyt nuorta muutamaan vuoteen. Voit turvallisesti arvioida äänenmurroksen etenemistä ja muistella omia finniongelmiasi. Nuoret eivät kuitenkaan täräytä takaisin, että "onpas täti pulskistunut" tai "setä on melkoisesti kaljuuntunut".
Millaisen todistuksen sait?
- Nuori luonnollisesti herkeää selittämään viimeisiä koulunumeroitaan. Itsekin voit kertoa, mitä kehityskohteita pomosi otti esiin viime palaverissa.
Jokos sinulla on vakituinen seurustelukumppani?
- Nuori selvittää saman tien kohteet ja kertoo avoimesti varsinkin niistä suhteistaan, jotka eivät lähteneet toimimaan. Aikuiset voivat jatkaa teemaa omissa pienryhmissään ja arvioida, kuinka kestäviä nuorten tämänhetkiset suhteet ovat.
Mitäs sinä sitten rupeat opiskelemaan?"
- Tietysti nuorella ihmisellä on suunnitelma seuraavan neljänkymmenen vuoden varalle. Koulutukseen pääsy on helppoa, jos vain viitsii yrittää.
Muistan millainen olit polvenkorkuisena
- On hämmästyttävää, että vanhanakin muistat jotain! Lisäksi voit kertoa, kuinka vaihdoit aikanaan tälle nyt aikuistuvalle nuorelle vaippoja ja pesit hänen pyllyään. Kai muistat ottaa mukaan vanhan pottakuvan. Se hymyilyttää ja luo rentoa tunnelmaa.

Äläkä vahingossakaan käytä sanaa "nuori". Puhu aina teineistä.

 

Lelupäivälelu

Pysähdyin kauppakeskuksessa lelukaupan eteen. En ole enää leikki-iässä, mutta edelleen fiilistelen kiehtovimpia leluja. Jos olisin saanut jonkin sellaisen lapsena omakseni, olisin ollut korkeimmassa pikkupoikien taivaassa.

Lelukaupasta tuli nuori äiti, joka oli liikkeellä viisivuotiaansa kanssa. Kysyin, oliko synttärit tulossa. Ei kuulemma ollut, vaan oli pitänyt vain hankkia lelupäivälelu.

Ihmettelin sitä sanaa, "lelupäivälelu".

Äiti selitti, että pojalle oli tullut lelupäivänä paha mieli, kun hän oli ottanut mukaan melko kohtuuhintaisen suosikkilelunsa, mutta kukaan ei kaveri ei välittänyt leikkiä sillä.

- Nyt sitten ostettiin sellainen mikä kelpaa kavereillekin. On vähän kallis, mutta eipähän pääse pojalla itku kotiin tultaessa. Sovittiin, että tällä ei sitten kotona leikitäkään. Pysyy ehjänä lelupäivään. Käytetään vain siellä.

Köyhät kurinpidon kohteina

Köyhyys ei ole vain ihmisen taloudellinen tila, jota voitaisiin mitata palkkatulolla ja elinkustannuksilla, vaan se on osattomuutta kaikesta siitä, millä ihminen hankkii itselleen valtaa, turvallisuutta ja arvonantoa. Nykyään köyhistä on tehty kurinpidon kohteita, ja juuri tämä on köyhyyden maksimointia.

Kohtalaisenkin elintason saavuttanut ihminen voi olla köyhä – ei vain siinä mielessä kuin äiti Teresa arvosteli länsimaista tunneköyhyyttä, vaan myös siinä mielessä, että hän ei voi vaikuttaa elämänsä suuntaan. Hänen kohtalostaan päätetään hämärissä instansseissa, pankeissa ja suurten johtajien kokouksissa. 

Hänellä voi olla omaisuutta, mutta se perustuu pankista nostettuun lainaan, ja viime kädessä siitä määrää joku toinen. Hän kutsuu itseään omistajaksi, vaikka todellisuudessa hän on vain omaisuutensa haltija. 

Hänellä on elintason kaikki tunnukset, mutta sittenkään hän ei voi tuntea, että hänen elämäänsä arvostettaisiin. Vaikutusmahdollisuuksia hänellä ei ole, koska rahavirrat ovat siirtyneet demokraattisesti valittujen elinten ulottumattomiin.

Lisäksi on absoluuttista köyhyyttä suhteellisen köyhyyden ohella. Se tuntuu nälkänä ja ahtaana asumisena. Niinpä ei pidä unohtaa niitä, joiden on valittava, ostaako ruokaa vai lääkkeitä, hankkiiko lapselleen kevättakin vai itselleen kengät reikiintyneiden tilalle.

Kerran viikossa ajattelen perulaisen kirjailijan Manuel Scorzan romaania Garabombo, näkymätön mies. Se kertoo intiaanista, jonka näkymättömyydellä oli perin arkinen syy. Garabomboa ei nähty, koska hän oli osaton. Hän oli samalla tavoin näkymätön kuin intiaanien kokemat vääryydet.

Räsymaton ylistys

Kirjastoreissulla nousi tutun kanssa puheeksi, mitä oli tullut lainatuksi. Esittelin omaa hankintaani, räsymattoja käsitellyttä kirjaa.

Räsymatot ovat vanhan kansan harjoittamaa kierrätystä sellaiselta ajalta, kun sanaa kierrätys ei ollut vielä keksitty.

Mielessäni ei kuitenkaan ollut kotitalousneuvonta tai kertakäyttökulttuurin kritisointi. Ne olivat tällä kertaa sivuasioita.

Olin menossa siunaamaan mummoa, joka oli harrastanut räsymattojen tekoa. Hain aineistoa puheeseeni.

Menin kotiin, luin lainaamaani kirjaa, istuin koneelle ja kirjoitin:

Kun tuntee jalkojensa alla räsymaton kosketuksen, se on lämmin kosketus. Samaa sukua kuin on kesällä nurmikko jalkojen alla. Jotain sellaista, että siinä tekee mieli olla. Tietää olevansa hyvässä paikassa. Räsymatto on mummolan permannolla tai oman kodin lattialla.
Ja sitten ne kuteet. Pois heitetystä ja kelvottomaksi luullusta on tehty kauneutta. Värit ja juovat kertovat eletystä elämästä. Siellä on tytön kesäleninki, pojan polvihousut, se vaate jossa lähdettiin suruja pitämään tai ilosta tanssimaan.

Syrjäseuduille karkotettu hiljaisuus

Ensimmäinen valmistumiseni jälkeinen rippileiri on ollut kaikkein levottomimpia, mitä on tullut eteeni. Jokin syy oli omassa kokemattomuudessani ja siinä, että olin nuorille vielä outo, mutta toisaalta jotkut nuoret vain ovat rauhattomampia kuin toiset.

Minut pysäytti ajattelemaan leirillä vieraillut kanttori, viisas mies. Hän sanoi: "Täältä puuttuu hiljaisuus."

Jotain oli pakko tehdä. Sanoin nuorille, että jos seuraavan illan hartaudessa ei oltaisi aivan hiljaa, tilaisin bussin ja lähdettäisiin kotiin. Olin tosissani, mutta varmaan nuoret tiesivät, etten oikeasti olisi toteuttanut uhkaustani.

Illalla nuoret kävelivät lumoutuneina hiljaisuudesta pihalle, ja muuan levottomamman pään poika käytti ensin voimasanaa ja jatkoi: "Oli elämäni eka kerta, kun olin ihan hiljaa!"

Siitä lähtien olen uskonut hiljaisuuteen, vaikka se on karkotettu reunoille ja syrjäseuduille.

Kuuloaisti on muuttunut. Vanhoina aikoina metsästäjä kuulosteli hiljaisuuden keskellä risahduksia tunnistaakseen, missä jänis oli astunut oksan päälle. Nykyään suodatetaan hälyn keskeltä turhia ääniä pois oleellisen tavoittamiseksi.

Sveitsiläinen filosofi Max Picard kirjoitti jo vuonna 1948 siitä, että mikään ei ole muuttanut ihmisluontoa niin paljon kuin menetetty hiljaisuus. Se ei enää ole olemassa maailmana vaan ainoastaan kadonneen maailman jäänteinä, ja koska ihminen pelkää jäänteitä, hän pelkää myös hiljaisuutta.

Viides laskutapa

Kohtalokkaimpia ennakkoluuloja on kuvitella, että ihmisen merkittävyyttä voidaan arvioida sen mukaan, mistä hän on kotoisin. Syvällinen ajattelija voi elää syrjäseudulla ja tulla maasta, jossa nähdään vain mielivaltaa, byrokratiaa ja sensuuria.

On vaikea ajatella, että esimerkiksi DDR:ssä olisi ikinä ollut mitään hyvää. Mieleen tulevat vain hormoneilla kasvatetut urheilijat ja mikrofonibetoni, jolla valvottiin kansalaisia.

Oli kuitenkin kirjailija Cristoph Hein. Kirjahyllyssäni on hänen kaksi erinomaista, DDR:ssä julkaistua romaaniaan Vieras, ystävä ja Tien loppu.

Hein oli papin poika eikä siksi päässyt mihin tahansa kouluun. Lukion hän kävi Berliiniin länsipuolella. Ylioppilaaksi päästyään hän oli sekalaisissa töissä, kunnes alkoi opiskella filosofiaa Leipzigissa ja Berliinissä. Sittemmin hän on elättänyt itseään kirjoittamalla. Yhdistyneen Saksan ajalta voi mainita, että Hein ollut on Berliinin Deutsches Theaterin johtaja. 

Esimerkiksi seuraava Christoph Heinin ajatus on ajankohtainen ja Suomessakin kipeästi totta: On olemassa neljän laskutavan lisäksi viides matematiikka. Siinä valitaan ensin lopputulos ja vasta jälkikäteen sovitetaan tosiasiat sen mukaan.

 

Jumalan nimiä, salanimiä ja peitenimiä

Laajasti käytetyt Jumalan nimet viittaavat jollain tavoin hänen ominaisuuksiinsa: Luoja, Herra, Taivaan Isä, Johdatus, Kaitselmus, Korkein ja Kaikkivaltias. Myös Isä, Poika ja Pyhä Henki on joskus tulkittu Jumalan nimeksi.

Myöskään Äiti Maa ei välttämättä ole vain pakanoiden suuhun sopiva sana, vaan se voi ilmaista yhtä Jumalan ulottuvuutta.

Runoilija Anna-Maija Raittilan Kaikkein-Matalin viittaa Jumalan ihmiseksi tulemiseen. Pentti Saarikosken Näin On kertoo Jumalan ehdottomuudesta ja Ynnä Muuta hänen tavoittamattomuudestaan.

Mukavan leikkisiä, kansankielisiä nimiä ovat Yläkerta, Korkein Taho, Pomo, Suuri Päällikkö ja Pääjohtaja. Myös Hyvä Tuuri, Onnellinen Sattuma ja Hyvä Onni voidaan nähdä Jumalan salanimiksi. Johdatuksen kokemuksestahan niissä on kyse. Lauseessa "Joku oli päättänyt, ettei minun vielä pitänyt kuolla" Jumala-viittaus on aivan ilmeinen.

Uusimpia mukatieteellisiä jumalasanoja ovat evoluutio ja universumi. Tiede-lehden (11/2024) kirjallisuusarvioinnissa luki näin: "Evoluutio osoitti todella huonoa huumorintajua, kun se muovasi otuksen, jossa yhdistyy elämän vimma, valtava lähimmäisenrakkaus ja viiltävä tietoisuus elämän päättymisestä."

Universumista olen poiminut eri lähteistä lukemattomia esimerkkilauseita, kuten: "Mitähän universumi mulle nyt yrittää kertoa? Piti keittää aamukahvit, meni pannu rikki sitä pesiessä." "Universumi tukee meitä, kun toiveet ja unelmat tulee sydämestä." 

Näissä esimerkeissä selvästi ajatellaan Jumalaa, muttei tohdita sanoa ääneen.

Onks toi kaikki niin vaikeaa?

Kummastelen, miksi yksinkertaiset asiat on tehty niin vaikeiksi. On mindfulnessiä, joogaa, ruokavalioita, rentoutustekniikoita, hengitysharjoituksia, vitamiinivalmisteita ja retriittejä.

Minä suosin simppeleitä ja halpoja menetelmiä.

Lyhyet iltapäivätirsat toimivat aina. Niihin voi yhdistää hyvän kirjan, ja musiikkinsa voi valita niin, että se tasaa sen sijaan että laittaisi nykimään.

Iltarukous auttaa kokoamaan päivän. Aamurukouskin pelittäisi, mutta tuppaa unohtumaan. Herätessä on aina jotain muuta mielessä. Paras sunnuntai tulee kirkonmenoista ja niiden jälkeisistä kirkkokahveista. 

Ripaus jalkapalloa tekee hyvää. Metsäretki, tähtitaivas, järvi- ja merimaisema eivät nekään maksa mitään. Kerran viikossa voi sallia oluen itselleen, ja tavallinen sapuska on parasta.

Joku saa koirastaan apua, vaikka sen ulkoiluttaminen ei ole minun lajini. Ymmärrän kyllä kävelylenkkien arvon.
-----
Alla oleva kuva on omista käytännön harjoituksistani. Työkaveri otti kuvan, kun päätin virkistyä kesken työyhteisön virkistyspäivän.

Vanhojen muistojen bongailua

Vappuna voi lähteä bongailemaan vanhoja autoja, jotka on tuotu talvisäilöstä pihalle ja joilla on lähdetty kruisailemaan. Bongailen 60-luvun ja 70-luvun autoja. Amerikkalaiset sivuutan, koska kaikkein halvimpia lukuun ottamatta niitä ei ollut minun elämänpiirissäni. Ne ovat muutenkin liian ökyjä minulle, esimerkkejä hillittömästä luonnonvarojen tuhlaamisesta. 

Vanhoissa autoissa oli persoonaa toisin kuin nykyään. Kupla, Volga, Anglia, Sitikka ja Kadett olivat kaikki omanlaisiaan. 

Minulle tärkeintä ovat tarinat, joihin autot liittyvät. Ajelin Opel Kadettilla heti kortin saatuani, ja setämiehen Fiat 128 oli hyvin saatavillani. Sillä keinoin hän varmisti, että sai minulta hyvin kyytiä, kun ei ollut ajokunnossa. Volga tuo mieleen Kaurismäen elokuvat, ja Mosse muistuttaa aikakaudesta, jolloin automerkin valinta oli myös poliittinen ratkaisu - vähän kuin Tesla nykyään. 

Vanhoja autoja omistavat ukot kertovat auliisti autoistaan. Olen kuullut pitkät tarinat siitä, kuinka Datsun 1200 Finn onnistuttiin saamaan epämääräisestä historiastaan huolimatta museorekisteriin. Ahvenanmaalla minut kutsuttiin pihalta autotalliin, jossa oli omistajansa aarre. Saab Sonettia valmistettiin kaikkiaan vain 303 kappaletta, ja hänellä oli numero 9.

Joskus auton bongaaminen on vaatinut paljon vaivaa. Kuusamossa ajeltiin tunnin verran sinne ja tänne, jotta olisi saatu kiinni vilaukselta nähty Taunus. Toisen, vähän tylsemmän Taunuksen bongasin peltoladosta, jonka edustalla muistutettiin kameravalvonnasta. Toistaiseksi poliisi ei ole tullut hakemaan.

Kuusamosta kuvattu Ford Cortina

----------

36 kuvan valikoimani 1960 ja -70-luvun autoja on täällä.

Pientä hienosäätöä

Yhden huoneemme lattialla on seinää vasten taulu, josta ei tiedä, mitä ihmettä sille tekisi. Rahallisesta arvosta en ole perillä. Myöskään maalarista minulla ei ole tietoa. 

Pidän tunnelmasta ja voisin ripustaa maalauksen seinälle, mutta siinä on sietämätön ongelma. Maalari olisi hyvin voinut jättää taivaan siniseksi, mutta jostain syystä hän on läiskäissyt sinne kaksi pilveä, jotka ovat silkkaa töherrystä. Ne ovat kuin taulun päälle kaatunutta valkoista liimaa, jota on yritetty pyyhkiä pois. 

Rikkoisinko tekijänoikeuksia, jos pyytäisin jotakuta osaajaa maalaamaan pilvet peittoon?

Maailma on täynnä asioita, jotka on pilattu pienellä.

Väinö Linna kirjoitti romaaninsa Täällä Pohjantähden alla alkulauseeseen ajatusviivan. "Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi. Olen samaa mieltä Pentti Saarikosken kanssa, että se ei siihen kuulu. 

Hectorin levy Yhtenä iltana alkaa hienolla nimikappaleellaan, mutta sen perään tulee Juodaan viinaa, ja minun täytyy aina skipata sen yli. Olen nähnyt liikaa ihmisiä, jotka ovat tärvänneet juopottelemalla omansa ja läheistensä elämän.

Portugalin nykyinen jalkapallomaajoukkue on täynnä hienoja pelaajia, mutta jostain syystä mukana raahataan takavuosien supertähteä Cristiano Ronaldoa, jonka parhaat päivät ovat menneet ja joka on enää nuorempiensa tukkeena.

Pedoista ja niiden kanssa elämisestä

Sutena ulvominen on muodikasta ja arvostettua. Lampaana oleminen on vanhanaikaista ja vähäteltyä. Käy kimppuun ja huuda! Ulvo lauman mukana, silloin ei tarvitse pelätä! Poimi sudensilmilläsi jokin pieni olento, omasta laumastaan jälkeen jäänyt! Piiritä se kavereidesi kanssa! Iske siihen hampaasi! Syö! Nauti! Ulosta! 

Kun pedot käyvät päällesi, ole vielä enemmän peto.

Sellaista on meno, mutta ehkä näiden asenteiden kanssa ollaan täysin väärässä. 

Enimmäkseen 300-luvulla elänyt konstantinopolilainen kirkkoisä Johannes Khrysostomos kirjoitti, että niin kauan kuin me olemme lampaita, me voitamme. Hän sanoi, että lampaina olemme vahvempia, vaikka olemme lukemattomien susien ympäröiminä. Johannes Khrysostomoksen mukaan menetämme taas voimamme, kun muutumme susiksi: "Meiltä puuttuu silloin paimenen johdatus, koska hän ei kanna huolta susista vaan lampaista. Hän hylkää sinut ja lähtee pois, koska et salli hänen näyttää voimaansa." 

Suuri maailma ja pienet piirit

Oli juttutuokio ihmisen kanssa, joka asuu Petäjävedellä. Se on alle neljän tuhannen asukkaan keskisuomalainen kunta, joka tunnetaan Unescon maailmanperintökohteeksi valitusta kirkostaan.

"Me asutaan ihan syrjäkylillä", hän lausahti.

Sanoin, että Petäjäveden kirkonkylällä voi kieltämättä hoitaa päivittäiset kauppa-asiansa, ja jos menee Jämsään, eteläiseen naapurikuntaan, siellä on tehtaita ja isompia kauppoja. Junakin pysähtyy. Toisessa suunnassa on Jyväskylä. Se on kohtalaisen iso suomalainen kaupunki, jossa näkee liigajääkiekkoa.

Mutta Helsinkipä se vasta on jotain. On metro, Presidentinlinna ja kaikki. Useimmat julkkikset asuvat siellä.

Toisaalta jo Tukholmassa näkee, että Suomi on pääkaupunkeineen historiaton ja syrjäinen. Tukholma taas häviää Kööpenhaminalle, jossa on jo metropolin tuntua. Sekin on niin pieni, ettei sinne synny kunnon jalkapallojoukkuetta. Pitäisi olla Lontoossa, Madridissa tai Pariisissa.

New York on vielä mahtavampi. Se on kaupunki samaan tapaan kuin Caterpillar on maansiirtotraktori, Levis on farkut ja McDonalds hampurilaisravintola. Se on kaupunkien kaupunki.

Siellä New Yorkissa on kuuluisa italialaiskaupunginosa. Siinä on muutamia kortteleita, joiden monet asukkaat ovat tunteneet elävänsä niin keskellä maailmaa, ettei niiltä kulmilta tarvitse lähteä mihinkään. He ovat mielestään maailman ytimessä.

Ei niin suurta paikkaa, ettei siellä olisi pieniä piirejä.

Katsoin kumppaniani. Ehkä hän vähän hymyili.

Koko New Yorkissa ei ole yhtä hienoa kirkkoa kuin Petäjäveden vanha kirkko.

SaiPa on Suomen Leicester

Jääkiekkoliigan kausi on lopputulokseltaan kenties kaikkien aikojen yllättävin. Jos olisi lyönyt vetoa KalPan ja SaiPan keskinäisen finaalin puolesta, olisi päässyt mojoville ansioille.

Kun köyhät voittavat, taustalta paljastuu aina tiettyjä yhteisiä asioita. Niinpä kiekkofinaalien aikaan sopii muistella yhdeksän vuoden takaista Valioliigaa, jonka voitti pikkuseura Leicester kaikkien rahamahtien sijasta. Se on kenties yllättävin urheilutulos sadan viime vuoden ajalta.

Jalkapallon arvoturnauksen voittoon tarvitaan oikeastaan vain hetken hurmos ja muutama voitettu peli. Jääkiekkoliigan mestaruuteen taas riittää, että saa pelinsä sujumaan kevään viimeisinä viikkoina. Leicester sen sijaan voitti maailman kovimman jalkapallosarjan, jonka 38 pelin kausi jatkuu elokuun puolivälistä toukokuun loppuun saakka.

Leicesterin mestaruuden haastajina olleet isot seurat olivat ostaneet satojen miljoonien eurojen pelaajahankinnoilla menestystä, mutta rupusakkina pidetty Leicester pysyi viikosta viikkoon sarjan kärjessä. Monet pelit se voitti 1 – 0, enempäähän ei tarvita.

Yhtenä voiton takeena oli pelaajia ymmärtävä valmentaja. Hän osasi laatia juuri Leicesterille sopivan taktiikan. Ratkaisevinta oli joukkueen yhteishenki. "Me olemme kuin veljiä", sanoivat pelaajat haastatteluissa.

Jääkiekossa SaiPan voitto olisi kaikkein yllättävintä, mutta hieman samaa olisi myös KalPassa. Kumman tahansa mestaruus on kiitettävää vaihtelua, kun ensi vuonna Tappara taas voittaa, kummiski.

Ihmisiän vaikeimmin lausuttava kysymys

Ensimmäisen pääsiäispäivän iltana ajelin Helsingistä pohjoisen suuntaan, ja vastaantulijoita oli yhtenäiseksi jonoksi saakka. Joku oli ollut lumirajan takana pohjoisen hiihtokeskuksissa. Ilmastonlämpenemisen tässä vaiheessa oli voinut mennä jo huhtikuun puolivälissä kesämökille talven jälkiä siivoilemaan. Mummolassa oli käyty.

Mummojen ja pappojen tapaamiset ovat onnellisia tapahtumia. Lastenlapset ovat saaneet syödä enemmän karkkia kuin kotona.

Liian monet kotiin lähdöt ovat kuitenkin täynnä tragiikkaa. Muistaako mummo lääkkeensä? Onko seuraavallakin kerralla jääkaappi täynnä syömättömiä ruokia? Mitäpä jos pappa kaatuessaan murtaa lonkkansa eikä osaa soittaa turvarannekkeella apua? Entä jos mummo lähtee hortoilemaan pihalle eikä enää tiedä missä on? Helikopterin kanssa sitten etsitään.

Yleisissä keskusteluissa tuppaa unohtumaan vanhuksia hoitavien lasten ahdistus, kun pitäisi saattohoidella omia vanhempia kirkkomaalle ja lapsia aikuisuuteen. Siinä välissä on arjen vastuita hoidettavina, joiden sivuuttamisesta joutuu niin ikään tilille.

Moni miettii, pitäisikö vanhempiensa tähden uhrautua, vaikka elämään ei kuulu se, että lapset uhrautuisivat vanhempiensa puolesta. Suhde on toisin päin. Niin on elämä rakennettu.

Pahinta on, että vastattavana on kenties koko ihmisiän vaikeimmin lausuttava kysymys: milloin on oikea hetki sanoa mummolle, että voi rakas, selviydytköhän enää kotona?

Harmaa voittaa punaisen

Ehkäpä ruoskituksi tuleminen ja ristiinnaulitseminen ja niitä seurannut kuolema olivat vasta johdantoa siihen, mikä oli tulossa. Perjantaita seurasi lauantai, joka oli pelkkää menetystä menetyksen päällä.

Kaikesta huolimatta veri viittaa elämään. Sen vuotaminen on elämän merkki, sillä kuollut ei enää vuoda verta. Punaisiksi värjätyt katukivet ovat muistoja siitä, että elämää on ainakin joskus ollut.

Kun pahuus ja kärsimys arkipäiväistyvät ja toistumistaan toistuvat, verijäljet haalistuvat ja muuttuvat harmaiksi. Sopii katsoa Gazan kaltaisia, lohduttomia paikkoja. Harmaitahan ne ovat, eivät punaisia.

Harmaa on raunioiden ja läpäisemättömän murheen väri. Kun yö on musta, siihen on kuitenkin kätketty aavistus tulevasta aamunkoitosta. Toisin on sankimman sumun laita. Siinä on näkyvyyttä yhtä vähän kuin sysipimeässä, mutta siinä ei ole yön kaltaista toivoa, että joskus se sumu tulee väistymään. Harmaa sumu ei houkuta toivomaan vaan lannistumaan. Harmaa on syvimmän köyhyyden, pitkittyneen kärsimyksen ja pohjattoman masennuksen väri.

Harmaa ei hätkähdytä uutiskuvissa.

Olen muistellut Limaa. Koskaan en ole tarponut niin uponneena kärsimykseen kuin siellä. Kierreltyäni paikallisen ihmisen mukana päivän kaupungin pahimmilla alueilla kirjoitin matkapäiväkirjaani Franz Kafkaa lainaten: "Tältä seudulta ei ole mitään tietä elämään päin. Sitä vastoin on täytynyt olla olemassa jokin tie elämästä tänne. Näin eksyksissä me olemme."

Perun pääkaupunki Lima 1/2

Perun pääkaupunki Lima 2/2

Renkaiden vaihtoa, kirkonmenoja ja jalkapalloa

Kiirastorstaina kuuluisi mennä ehtoolliskirkkoon, mutta mielessäni on jotain muuta. Lähden Hämeenlinnaan seuraamaan kaupungilla toteutettavaa Ristin tie -esitystä. Toivottavasti se on parempi kuin viimevuotinen Helsingin floppi, joka kaatui Senaatintorin säästeliääseen äänentoistoon. Siellä äänet tulivat korviini kolminkertaisena kaikuna. Lähdin siitä sekametelistä kesken kaiken pitsalle.

Parhaat ristintiet olen elänyt nuorten kanssa pohjoisen yössä ja pimeässä metsässä. Sittemmin ne ovat ruvenneet tekemään niitä kaupungeissa. Kai sielläkin voi onnistua.

Hämeenlinnan reissu menee pitkänperjantain puolelle. Siksi en kenties lähde aamulla kirkkoon, vaan jumitan kotona niin kuin perinteisiin kuuluu. Kerran vuodessa on hyvä pitää täyslakko.

Lauantaina vaihdatutan toiseenkin autoon kesärenkaat. Iltapäivään kuuluu West Hamin peli, ja West Hamin kannattaminen sopii kärsimyksen teemaan. Illalla kuuntelen Jaakko Löytyn laulun Toisen päivän iltana. Muuten suosin Arvo Pärtiä.

Illaksi voisin mennä juhlimaan ylösnousemusta pääsiäisyön aterialle. Nykyään niitä järjestetään seurakunnissa. Aina ei vain malteta odottaa puolelle öin niin kuin kuuluisi. Myös parhaat pääsiäisyön ateriat olen nauttinut pohjoisessa nuorten kanssa. En jaksa miettiä sopivaa laatusanaa niitä kuvaamaan. Ne ovat jättäneet jäljen jopa ammattilaiseen.

Maanantaina ehkä menen rääppiäisille kirkkoon. Siellä kuullaan kuvaus Emmauksen tiestä. Se on juuri se kertomus, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle.

Kuva: Heikki Marila

Aikaisesta keväästä lumoutuneena

Meikäläisillä leveyspiireillä kaaliperhonen, leskenlehdet ja sinivuokot havaittiin ennätysmäisen aikaisin, maaliskuun lopulla. Ihmiset kertoivat niistä iloisin mielin.

Minäkin ilahduin. Lopultakin päästään talvesta, joka ei ole ollut edes talvi. On hienoa nähdä nurmikon vihertävän ja huomata, kuinka lehdet eivät enää mahdu puiden sisään vaan pursuavat niistä ulos.

Muutaman päivän takapakin jälkeen kevät ja kesä ovat  taas ottamassa vallan. Lähipäivinä hätyytellään jo kahtakymmentä astetta.

Mutta.

Juuri tämä ilahtuminen on vaarallista. Aikaisesta keväästä lumoutumisen keskellä moitin itseäni. Olen taas lankeamassa siihen inhimilliseen perusharhaan, että lyhytnäköisten ja hetkellisten etujen vuoksi olen näkemättä lämpenemisen aiheuttamaa onnettomuutta, joka on koko ajan toteutumassa. Ollaan kuin vanhassa Grimmin veljesten tallettamassa kansansadussa.

Tarina Hamelnin pillipiiparista käsittelee kaupungin vakavaa rottaongelmaa. Eräänä päivänä Hamelniin saapui salaperäinen huilunsoittaja, joka lupasi karkottaa rotat musiikkinsa avulla. Hän soitti huiluaan, ja lumotut rotat seurasivat häntä Weser-jokeen, johon ne hukkuivat. Kun kaupunkilaiset kieltäytyivät maksamasta sovittua palkkiota, huilunsoittaja palasi ja lumosi tällä kertaa lapset. Heitä ei nähty enää koskaan.

Myötätuntoa Tytti Yli-Viikarille

 Valtiontalouden tarkastusviraston entinen pääjohtaja Tytti Yli-Viikari ei ole kerännyt viime vuosina sympatiaa eikä tyylipisteitä. Kaikesta päätellen hän ei ole lainkaan ymmärtänyt, miten hänen virassaan pitäisi toimia. Vaikuttaa siltä, ettei hän ole käsittänyt virheitään edes jälkikäteen.

Yli-Viikari on saanut rangaistuksensa. Hänet erotettu virasta, johon hänen kykynsä ja ymmärryksensä eivät riittäneet, ja hänet on tuomittu oikeusistuimessa virka-aseman väärinkäyttämisestä, virkavelvollisuuden rikkomisesta ja kavalluksesta. Hänen asiansa on käsitelty lainmukaisesti, ja minulle tämä riittää. En välitä sylkeä enempää hänen päälleen.

Kuluneella viikolla on kuitenkin uutisoitu, että Yli-Viikari on vihdoin saanut työtä. Kyseessä on museo-oppaan kesätyö Runebergin kodissa, joka sijaitsee Porvoossa.

Taitaa olla historian ensimmäinen kerta, kun Yleisradio uutisoi kenenkään ihmisen kesätyöpaikasta. Tapauksen julkistamisella ei voi olla muuta syytä kuin ihmisen nöyryyttäminen ja tästä nöyryytyksestä nauttiminen.

Ihmisen potkimisella pitää olla jokin raja.

Epäkeskopuristin ja varpusentappoase

Säveltäjä Joonas Kokkonen oli Suomessa aikoinaan yhtä tunnettu kuin Kaija Saariaho on nykyään. Hänen musiikkinsa on jäänyt minulle vieraaksi, mutta olen muuten seurannut häntä. Olemme asuneet samassa kaupungissa, ja hänen veljensä oli viisi vuotta liikunnan opettajani. Olen kerran käynyt hänen museoidussa kodissaan ja olen lukenut hänen kirjoituskokoelmansa, jossa oli paljon hyviä ajatuksia. Tosin The Beatles ei ollut niin ohimenevä ilmiö kuin Kokkonen ennusti.

Kokkonen sanoi aina tunteneensa pelonsekaista kunnioitusta koneita kohtaan. Hän oli keksinyt merkillisille koneille nimityksenkin. Ne olivat epäkeskopuristimia. 

Eräässä japanilaisen taiteen näyttelyssä Kokkonen osui veistokseen, joka vaikutti leikkuupuimurin ja epäkeskopuristimen ristisiitokselta. Siinä oli vempelettä joka suuntaan ja punaruskeaa maalia päällä. Huomattavin piirre oli pitkä varsi, jonka päässä oli jonkinlainen tyylitelty kärpäslätkä.

Kokkonen tunnusti, ettei ymmärtänyt teoksen taiteellisia arvoja. Hänen mielestään se oli yksinkertaisesti ruma. Sitten hän käveli lähemmäksi teosta ja näki sen nimen Varpusentappoase. Yhtäkkiä veistos avautui hänelle ja se herätti ajatuksia ihmiskunnan tilasta. 

Puut, meidän rakkautemme

Lukioaikoina ihmettelin, miksi vanha, kohta eläkkeelle jäävä biologian opettaja nosti ison metelin niistä parista puusta, jotka aiottiin kaataa koulun viereen rakennettavan maantien alta. Taisi mennä kymmenen vuotta ennen kuin ymmärsin, mistä siinä kapinassa oli kyse.

Samoihin aikoihin aloin tajuta myös sitä, että Elmo-kuunnelman kirjoittanut Juhani Peltonen todella kamppaili elämän ja kuoleman kanssa, kun hän yritti vastustaa Vantaalla tietä, joka puhkottiin hänen kotipuutarhansa läpi. Lopulta hän hävisi yhden miehen sotansa ja muutti Vantaalta Lopelle.

Olen oppinut ymmärtämään myös Finlandia-palkittua Gösta Ågrenia, jonka sanoista on jäänyt mieleeni ennen muuta tämä: "Minun kotini pihalla kasvaa iso, leveä mänty. Isoisä on istuttanut sen vuonna 1911. Se on mahtava, pyöreä kuin pallo, säde 15 metriä varmaankin. Olen rationaalinen ihminen, mutta uskon yhtä kaikki, että jos joku haluaisi tappaa minut, hänen tarvitsisi vain sahata se mänty nurin."

Niin kuin olisi saanut koulusta vapaatunnin

Näkemistäni teatterikappaleista ylivoimainen ykkönen on Helsingin Kansallisteatterissa esitetty Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, jota esitettiin eri nimellä. Listani pohjasakka on taas Tampereelta.

Mentiin teatteriin katsomaan nuoresta Vincent van Goghista kertova näytelmä. Vincent oli hankkiutunut väliaikaan mennessä vuokrakämppään ja rakastunut emännän nuoreen tyttäreen, joka kuitenkin oli mennyt toiselle vuokralaiselle. Sitten Vincent pääsi läheisiin tekemisiin kolmekymmentä vuotta itseään vanhemman vuokraemäntänsä kanssa. 

Väliajalla juotiin kahvit padasjokelaisen bussiryhmän seassa. Tarjoilu oli aika hinnakasta, mutta väliaikakeskustelu oli erinomainen. Ruvettiin kyselemään, kiinnostiko lainkaan, miten näytelmän juoni eteni ja miten Vincentille mahtoi käydä. Yksimielisyys syntyi nopeasti. Todettiin, että oli aivan samantekevää, miten näytelmä jatkui.

Ihmisen ei kannata kiusata itseään täysin hyödyttömästi. Kirjan saa lopettaa kesken, ja näytelmästä saa poistua väliajalla.

Teatterin sijasta mentiin Hämeenkadulle juomaan toiset kahvit. 

Syntyi déjà-vu -kokemus: tällaista on ollut joskus ennenkin. Miten hienoa olikaan saada koulusta vapaatunti, kun opettaja oli sairastunut eikä sijaista ollut. Se oli suloista vapautta siitäkin huolimatta, että mitään viisasta tekemistä ei ollut. Ei vain ollut pakko, kun ei huvittanut. Sai vain asiattomasti oleskella.

Tähtitaivaan puutteessa planetaariokin voi auttaa

Jouduin hoitamaan asioita, jotka ovat ihmisen hoidettaviksi liian suuria. En saanut enää untakaan. Yöstä tuli päivä ja päivästä yö.

Tarvitsin uutta näkökulmaa. Ajoin Nokian moottoritielle ja siellä Särkänniemeä kohden. Tornin juuressa oli Sara Hildénin taidemuseo, mutta tällä kertaa kuvat eivät auttaneet, oli lyijykynällä piirrettyjä tomaatteja, perunoita, sellereitä, porkkanoita ja punajuuria. Voihan niitä rehuja ostaa kaupasta.

Menin planetaarioon nähdäkseni avaruutta. Olin ainoa katsoja, ja saatoin sanoa olevani yksityisnäytöksessä. Kupolikatossa oli tähtiä, tähtisumuja ja linnunratoja. Alkoi nukuttaa ja sallin itselleni uneen vaipumisen. Viimeisinä hereillä olemisen sekunteina lähetin mielessäni terveisiä planetaarion hoitajalle, että on sinullakin työ: pitää esitystä yhdelle ainoalle, unessa olevalle katsojalle. 

Torkahtamisen jälkeen heräsin taas ja yhä oltiin tähdissä ja tähtisumuissa. Avaruus oli kiitettävän suuri.

Ovet avautuivat, tulin pihalle ja katselin kaupungin suuntaan. Elämän tärkeysjärjestykset olivat palanneet. Suuri oli suurta, pieni oli pientä. Jumala tuntui Jumalalta ja ihminen ihmiseltä. 

Hetken kaikki oli taas niin kuin sen piti olla. Ehkä tätä elämää voi elää, kaikesta huolimatta.

Taivas oli harmaa ja pilviä täynnä. Ajattelin niiden takaista ja ylistä maailmaa ja päätin, että kyllä minä tämän jaksan.

Norja, Tappara ja Real Madrid

Lakkasin seuraamasta hiihtoa Lahden 2001 dopingkisojen jälkeen. Päätin, että samalla tavoin minua ei huijata kahta kertaa. Hiihdossa olisi ollut toinenkin syy, joka olisi syönyt kiinnostukseni. Miksi seurata lajia, jossa norjalainen voittaa aina?

Jalkapallossa Real Madridin kestomenestys kyllästyttää muutenkin kuin siitä syystä, että seuralla on käytössään kohtuuttoman paljon rahaa. Leicesterin vuonna 2016 voittama Valioliigan mestaruus on kenties merkittävin urheilutulos sadan viime vuoden ajalta, sillä pitkää sarjaa ei voiteta muutamalla tuurivoitolla, niin kuin saattaa käydä vaikkapa MM-turnauksessa. Leicester jätti häpeämättömästi taakseen kaikki raharikkaat suurseurat.

Olen vaimea Tapparan kannattaja. Siitä huolimatta olen tyytyväinen, että se putosi HIFK:n kanssa samaan häviäjien läjään. Tosin HIFK ei muutenkaaan pärjää ikinä. Parasta olisi, jos Saipa tekisi jääkiekossa leicesterit, mutta Ilveksenkään mestaruus ei haittaisi minua yhtään.

Tai ketä enää kiinnosti se, kuinka Max Verstappen veti autoletkaa Monacon katuradalla, jossa ohittaminen oli mahdotonta? Formulakisoja ennemmin kannatti nostaa pakastekala tiskipöydälle ja seurata sen sulamista. Siitä saa sentään syödäkseen.

Tietysti on poikkeuksia. Matti Nykäsen ylivoimaa jaksoin seurata, loputtomasti.

Nauru on vaarallista

Minulla on aamuhämäriä koulumuistoja siitä, kuinka opettaja oli suuttunut kiivaimmin pojille, jotka olivat naureskelleet itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa. Opettaja ei ollut raivostunut vain viran puolesta niin kuin lumipallojen heitosta kielletyllä alueella, vaan jostain henkilökohtaisesta syystä. Naureskelu oli loukannut häntä itseään.

Juhlallisuuden ja pyhyyden ongelma on siinä, että komiikka on niitä vaarallisen lähellä. Erään usein julkisuudessa näkyvän papin nimi tuo minulle aina mieleen jumalanpalvelukseen, jossa hän toimitti alttaripalvelusta. Hän oli ottanut käyttöönsä kaikki mahdolliset liturgiset eleet ja luki ääneen jokaisen aamenen, jonka käsikirja vain salli. En tuntenut pyhän kosketusta. Mieleni teki tirskua.

Nauru on viimeinen ase, joka alamaisilla on diktaattoreita vastaan. Suuri johtajakin on sen edessä avuton. Jos hän osoittaa raivonsa, hän paljastaa samalla sen, että häneen on osunut.

Kuuluisa semiootikko Mihail Bahtin kirjoittaa, että naurua ei ole milloinkaan saastuttanut virkavaltaisuus. Se on jäänyt sen virallisen valheen ulkopuolelle, joka on puettu pateettiseen vakavuuteen. Hänen mukaansa kaikki ylevät ja vakavat kirjallisuudenlajit ovat sen sijaan valheen, huonon sovinnaisuuden, kaksinaamaisuuden ja vilpin läpitunkemia. "Vain nauru on säästynyt valheen saastunnalta", kirjoittaa Bahtin.

Ihastuneena ja joskus ehkä huijattuna

Nykytaiteen radikaaleimmat näyttelyt herättävät ajatuksia puoleen ja toiseen. Kokemukseni on, että näyttelyssä on aina muutamia täysosumiksi katsottavia teoksia, joita jää miettimään pitkiksi ajoiksi ja jotka vievät omaa ajattelua eteenpäin. Sitten on teoksia, jotka vain herättävät ihmetystä, millä keinoin ja millä ihmeen perusteluilla ne on saatu tuotua näyttelytilan ovista sisään.

Joskus herää epäily, että katsojia on pahasti huijattu. Tästä mahdollisuudesta on kertonut puolalainen kirjailija Witold Gombrowicz. Osallistuessaan Argentiinassa suurlähetystön järjestämiin juhliin hän pyysi, että hänet esiteltäisiin juhlaväelle eurooppalaisena konserttipianistina. 

Niinpä Gombrowicz sai mahdollisuuden marssia flyygelin ääreen. Keskittyneen hiljaisuuden jälkeen soittotaidoton kirjailija takoi soittimesta satunnaista meteliä. Lopulta hän nousi ja kumarsi kuulijoidensa puoleen, ja yleisö palkitsi hänet hyväksyvän innokkailla aplodeilla.

 

Kiltti murtomies

Kesämökillemme on murtauduttu vain yhden kerran. Paikka on vähän vaikeasti saavutettavissa, eikä sen lähellä ole muita kohteita, joten sarjatekijää se ei kiinnosta.

Se ainoa murto paljastui keväällä, kun tulin paikalle ensimmäisen kerran talven jäljiltä. Ulko-oven lasin ympäriltä oli irrotettu listat, ja sen jälkeen lasi oli nostettu ehjänä seinustaa vasten. Tuvassa oli yhden komeron ovi avattu, ja joitakin sänkyvaatteita lojui lattialla. Komeron ovi repsotti auki. 

Mitään ei ollut viety, vaikka eipä mitään varastamista ollutkaan. Marketista ostettu perusmallinen kahvinkeitin ei kiinnosta ketään.

Laitoin komeron sisällöt hyllyilleen ja suljin oven. Ulkona nostin ikkunalasin paikoilleen ja naputtelin listat kiinni. Kaikki vaiva oli siinä.

Terveisiä sille murtomiehelle, että jos toisenkin kerran tarvitset yösijaa, minua tämä ei ihmeemmin harmita. Oikeastaan saat tulla uudemmankin kerran.

Ottaisinko äkkikuoleman vai vähän pitemmän riutumisen?

Vanhassa kirkkorukouksessa sanotaan: "Varjele minut pahalta, äkilliseltä kuolemalta." Siinä on kenties ajateltu väkivaltaista kuolemaa tai ylipäänsä lähtöä, johon ei ole ehtinyt valmistautua. 

Moni toivoo itselleen mahdollisimman nopeaa kuolemaa. Ihminen poistuisi itseltäänkin salaa. Tämä voi tuntua helpolta vaihtoehdolta, mutta kenties elämästä jää jotain elämättä. Ehkä myös kuolemaan valmistautuminen kuuluu elämän koko rikkauteen.

Läheisten kannalta äkkikuolema on vaikea tai suorastaan traumaattinen. Ei ole valmistautumisen aikaa eikä ehditä sanomaan jäähyväisiä. Aivan onnetonta on, jos on satuttu eroamaan riidoissa tai suutuspäissä. Hetkellinenkin epäsopu langettaa varjonsa vuosikymmeniä kestäneeseen, enimmälti onnelliseen yhdessäeloon.

Äkkikuolema tuottaa usein käytännön ongelmia, jotka ovat elämänkriisissä liikaa. Tavallisinta lienee, että salasanat eivät ole tiedossa. Muistan sellaisenkin tapauksen, että mies joutui hoitamaan kuolleen veljensä asioita perin ohuilla johtolangoilla. Oli tiedossa, että veljellä oli kaksi autoa jossain helsinkiläisessä autotallissa. Mutta missä?

Pitkittynyt kuolema riuduttaa, ja erityisen vaikeaa on, jos siihen liittyy sietämätöntä kipua. Vuosia jatkuvalle syvän dementian elämälle on vaikea keksiä merkitystä.

Kannattaisin kahden tai kolmen viikon sairautta, jonka saisi olla järjissään ilman kohtuuttomia ruumiintuskia.

Lapsen tai nuoren kuolemasta en sano tässä mitään. Siinä ei ole asteikkoa parempi–huonompi. Se on inhimillisen ymmärryksen ulottumattomissa.

Naapuripöydän irtolauseita yhteiskunta-analyysin pohjaksi

Istuin kahvilassa ikkunapöytään. Paikka oli täynnä, ja pöydät olivat tiiviisti.

Lähellä olleiden miesten jutuista tuli korviini irtolauseita: "Työt jatkuu muttei meillä... ulkopuolinen tekijä.. kyllä tämä tässä kun kesä tulee."

Jatkoin aloittamaani lehden lukemista. Etusivulle oli präntätty isoilla kirjaimilla: "Mietitkö sattumoisin pankinvaihtoa? Soita Riinalle."

Kahvikupin pohja tuli vastaan, taitoin lehden kasaan ja vedin takin ylleni.

"Yksisuuntainen tie", sanoi toinen miehistä. Mietin, tarkoittiko se työpaikkaansa, omaa elämäänsä vai koko maailmaa. 

Ulkoilmassa oli paljon talven jälkeistä pölyä. Saisivatpa siivottua ne äkkiä pois.

Liikevoitolla perustellaan koulujen lomakauden siirtoa

Keskustelu koulujen loma-ajan siirrosta on alkanut taas. Opettajat vastustavat ja hotellinpitäjät kannattavat lomakauden myöhäistämistä. Koululaisilta itseltään ei tiettävästi ole kysytty, mikä hämmästyttää. Viisitoista vuotta täyttäneet voisivat hyvin sanoa käsityksensä edes tässä heidän omassa asiassaan.

Näkökulmaa voi tarjota myös Suomen Kuvalahden artikkeli vuodelta 2017. Siinä kerrottiin Ilmatieteen laitoksen selvityksestä, joka koski kesäkuukausien säätiloja. Tarkasteluaika alkoi vuodesta 1981. Kauniiksi päiväksi määriteltiin vähintään 20 asteen lämpö, kuusituntinen auringonpaiste ja alle millimetrin sademäärä.

Ero oli selvä, kun verratttiin juhannusta edeltävää kolmen viikon jaksoa samanpituiseen elokuun lopussa olevaan jaksoon.

Vantaalla kauniita päiviä oli alkukesästä keskimäärin noin kuusi ja loppukesästä noin viisi. Jyväskylässä alkukesän hyvän sään päivien määrä oli kolmannesta suurempi kuin loppukesän. Sodankylässä loppukesän kauniita päiviä oli alle puolet alkukesän päivistä. 

Myös valon määrä vaikuttaa kokemukseen kesästä. Tämän kokemuksen kuvaamiseen ei tarvita Ilmatieteen laitoksen tutkimuksia. Jokainen suomalainen tietää, millaisia ovat juhannusviikon suviyöt ja millaisia taas elokuun lopun.

Laiska töitään luettelee

Olen kiusaantunut niistä papeista, jotka paikalle tultuaan mainostavat kiireitään. Jos joskus on tiukkaa, onko sitä kuitenkaan pakko korostaa? Eikö päinvastoin olisi viisaampaa luoda vaikutelmaa, että pappi on ensisijaisesti juuri niitä ihmisiä varten, jotka hänelle on kulloinkin annettu? 

En fanita niitäkään kollegoja, jotka luettelevat missä kaikkialla ovat olleet ja mitä ovat siellä muualla tehneet. Näiden raportoijien lähellä mieleeni nousee ajatuskupla: "Laiska töitään luettelee." 

Jos aikaansaannokset ovat merkittäviä, ne kyllä havaitaan ilman, että tekijä itse mainostaa niitä. Tosin on poikkeuksia. Esimerkiksi siivoojan työ ja yleensä tukitehtävät huomataan vasta sitten, kun tekijöitä ei ole.

Minulta on monesti kysytty, kuinka monta rippikoulua olen pitänyt elämäni aikana tai kuinka monta kastetta, vihkimistä tai hautausta on ollut tietyssä ajassa. 

En ole osannut vastata, vaikka ihmiset eivät kysele tuollaisia pahantahtoisuuttaan, vaan luultavasti yrittävät vain päästä jutun alkuun. 

Kertymien laskeminen ei ole mielekästä puuhaa. En tilastoi myöskään sitä, kuinka paljon talviaamuissa on kulunut aikaa tuulilasin skrapaamiseen.

Sitä paitsi tapahtumia on aina vain yksi kerrallaan. Niinpä olen yrittänyt joka kerta keskittyä siihen, mikä on menossa juuri paraikaa. Viisaan sanonnan mukaan päivät on laitettu peräkkäin, ne eivät ole päällekkäin.

Muutama karkea ajatus ihmisten samanlaisuudesta

Muistan kuulleeni, että käydessään WC:ssä Marilyn Monroe aina avasi vesihanan, jottei pissaaminen ääni olisi kuulunut oven läpi. En tiedä, pitääkö kuvaus paikkansa nimenomaisesti Monroesta, mutta jostakusta maailmantähdestä se kuitenkin pitää.

Lorotus on esimerkki siitä, että jokainen ihminen joutuu sopeutumaan omaan epärunollisuuteensa. Kaikkia hajuja kosmetiikka ei peitä.

Me ihmiset olemme paljon enemmän toistemme kaltaisia kuin olisimme valmiit myöntämään. Lopulta erot ovat minimaalisia tai peräti mikroskooppisia. Kuullessaan jonkun ihmisen tekevän outoja olisi hyvä muistaa, että oikeastaan hän on joku lähisukulainen.

Myös kuolema on häpeämättömän tasa-arvoinen. Rahan voimalla sitä voi toisinaan lykätä, mutta ei kokonaan torjua.

Kenelläkään ei ole kovin monta todella tärkeää ihmisiä. Jotkut harvat onnistuvat täyttämään stadionit ja keräämään itselleen miljoonia seuraajia. Syntymäpäiväjuhlat voivat olla suuret, mutta kuolinvuoteen äärelle ei voi koota joukkoja. Viimeistään siinä näkee, ketkä olivat kaikkein lähimmät.

Vanhus laitostuu ja nuori aikuistuu

Elämänvaiheiden ahdistavimpia aikoja on se, kun oma vanhus ei enää pärjää kotona muttei suostu hoivakotiinkaan. Jokainen vanhuksen luota lähtö tuntuu heitteillejätöltä, ja samalla vanhus on taitava herättämään lapsissaan syyllisyydentuntoja. Monesti lasten toivo on puolittaisessa katastrofissa, joka ei ole aivan täydellinen, mutta on kuitenkin niin suuri, että se osoittaa myös vanhukselle itselleen kotona asumisen mahdottomuuden.

Hoivakotiin lähdön aikaan saattaa edelleen huolestuttaa, miten vanhus sopeutuu uuteen asuinpaikkaansa. Useimmiten tämä huoli on turha. 

Elämänmuutosta auttaa kaksi asiaa. Ensinnäkin muistin katkeillessa katoaa käsitys siitä, että asuminen on joskus ollut toisenlaista.

Toiseksi vanhusta auttaa ihmissuvun käsittämätön kyky sopeutua. Ihminen onnistuu rakentamaan elämänsä sekä Siperian pakkaseen että Afrikan savanneille. Hän asuu Itä-Pasilan kaltaisissa kerrostalohelveteissä ja pystyttää telttansa erämaihin, jotka ovat susien valtakuntaa.

Pian vanhus alkaa pitää hoivakotia jonkinlaisena kotinaan. Kun hänet kutsutaan lasten luo jouluvapaille, hän tuntee olevansa poissa sieltä, missä hän on eniten omimmillaan.

Tätä tottumista kutsutaan laitostumiseksi. Siinäkin on hyvät puolensa.

Olen miettinyt, onko myös kiitetty aikuistuminen syvimmältään laitostumista: annetaan periksi ja suostutaan siihen, mikä voisi olla toisinkin.

Suomentaja ei saisi luottaa lukijan loputtomaan sanavarastoon

Kirjojen käännöksillä on merkitystä. Salingerin Sieppari ruispellossa ja Joycen Odysseus ovat melkeinpä eri kirjoja sen mukaan, ovatko ne Saarikosken vai jonkun muun suomentamia. Raamatun käännöksillä on eronsa. Virginia Woolfin Merimatka jäi kelvottoman suomennoksensa takia  minulta jo ensimmäiselle sivulle.

Hyvä käännös ei tarpeettomasti vaikeuta lukemista. Martti Anhavan tuore suomennos Dostojevskin Riivaajista rikkoo tätä perussääntöä vastaan. Sen monet oudot sanat olivat minulle tuttuja, mutta seuraavien kanssa oli vaikeuksia: 

Muhoileva. Kielitoimiston sanakirjan (KS) mukaan myhäilevä.
Kuontua. KS:n mukaan kehkeytyä, luontua, sukeutua, muodostua; sopeutua, mukautua; kyetä, pystyä jhk.
Vaipua vaineeseen. KS ei tunne. Nykysuomen sanakirjan (NS) mukaan kuolla.
Terhentäytyä. KS ei tunne, mutta NS:n mukaan terhentäminen tarkoittaa ärhentämistä.
Utsia. KS:n mukaan udella.
Tellukka. KS ei tunne. NS:n mukaan lapsi tai lyhytvartinen ihminen.
Kuihailla. KS ei tunne. NS ei tunne. Murteiden sanakirjan (MS) mukaan hiippailla, kuljeksia tai kujeilla, konstailla.
Ilskottaa. KS ei tunne. NS ei tunne. MS:n mukaan iljettää, inhottaa, ällöttää.
Menota. KS:n mukaan mekastaa, metelöidä.
Päkistys. KS:n mukaan pinnistys, ponnistus.
Ukuli. KS:n mukaan pöllö.
Komuutti. Pesupöytä, jonka päällä säilytetään pesuvatia vesikannua. KS tuntee tämän. Minulle sana on ollut vieras, mutta ei monille lähipiirini ihmisille.
Skandeerata. KS:n mukaan runon esittämistä runorunomittaa vahvasti korostaen. Sana oli vieras jopa tuttavapiiriini kuuluvalle suomen kielen professorille.
Sisittää: KS ei tunne. NS ei tunne, ei myöskään MS. Kukaan tuntemani ihminen ei ole vielä tiennyt tätä.

Yhtä lukuun ottamatta kaikille sanoille löytyi selitys. Kaksi sanaa vaati Suomen murteiden sanakirjaa.

Elämän varhaisin muistikuva

Kaikilla ihmisillä on omat lapsuusmuistonsa, mutta niissä on yhteistä se, että vain yksi niistä on ensimmäinen.

Olen miettinyt, mikä olisi minun varhaisin muistoni. Luultavasti se liittyy siihen, kun naapurin tyttö oli ottanut äitinsä lääkkeitä, ja häntä vietiin taksilla vatsahuuhteluun. Toinen ehdokas on se, kun työkoneen aisa putosi päälleni, onneksi osui vain jalkaan, sillä muuten olisin voinut kuolla.

Yhden varhaisen muiston voin ajoittaa tarkasti. Vanhempien piti saada ensimmäinen televisiomme kotiin siksi illaksi, jolloin lähetettiin ohjelmaa Belgian kuningasparin häistä. Televisio oli merkiltään Loewe Opta. Muutamaa päivää myöhemmin se vaihdettiin Telefunkeniin, koska kanavanvaihdin oli heti hajalla.

Belgiasta tuli häälähetystä kaikkiaan viisi tuntia, kun Euroopan viimeinen poikamieskuningas Baudouin vihittiin avioliittoon espanjalaisen aristokraatin dona Fabiola de Mora y Aragonin kanssa. Osa juhlamenoista vietettiin kuninkaallisessa palatsissa ja osa Pyhän Michelin ja Gudulen katedraalissa. Ensin oli maallinen seremonia ja sitten kirkollinen ja katolinen. Läsnä olivat monien kuninkaallisten sukujen edustajat ja paavi Johannes XXIII:n lähettämät purppuraviittaiset kirkonmiehet. 

Jopa Neuvostoliitto osallistui juhlallisuuksiin, mutta kommunistinen Bulgaria boikotoi, koska maan entinen kuningas oli kutsuttu paikalle Baudouinin sukulaisena.

Minä en näistä yksityiskohdista tiennyt mitään. Olin hääpäivänä kolmen vuoden, kahden kuukauden ja kahden päivän ikäinen.

Salaisuutta ei pidä tärvellä

Kirjallisuushistorian tehokkaimpia aloituksia on Ernest Hemingwayn novellissa: "Oli lounasaika ja kaikki istuivat ruokailuteltan kaksinkertaisen vihreän ovivaatteen alla sen näköisinä kuin mitään ei olisi tapahtunut."

Siinä ovelasti ja lyhyesti kerrotaan, että jotain on tapahtunut, vaikka ihmiset teeskentelevät jotain muuta. Kirjailija ei suoraan syöksy kertomaan, mitä kaikkea hän asiasta tietää. Hän luottaa lukijoihin, että hekin ovat olleet samanlaisessa tilanteessa.

Tällainen tapa kirjoittaa oli Hemingwaylle tyypillistä. Lukija saa päätellä itse ja aavistaa. Hemingwayn yhteydessä puhutaan jäävuoriteoriasta. Sen ideana on, että lukijaan ei vaikuta vain se, mitä kirjailija on kirjoittanut julki, vaan myös se, mitä hän on jättänyt kirjoittamatta. Hänen mukaansa seitsemän kahdeksasosaa tekstistä on pinnan alla.  

Myöhemmin tätä jäävuoriteoria on kuvattu näin: "Periaate, jonka mukaan kaikkea ei pidä panna näkyviin, vaan asioita on jätettävä pinnan alle lukijan pääteltäviksi."

Jos joku selittää liikaa, tarina on kuollut. Parhaat opetukset ovat alustuksia, jotka kuulija täydentää omassa päässään. Suuret totuudet saavat ajattelemaan itse.

On "kristillisiä" arvoja ja myös kristillisiä

Vaalikoneen täyttämisen jälkeen rupesin tutkimaan, mitä sen tuloksista saattoi päätellä. Muuan erittäin hyvin tuntemani ehdokas oli kärkisijoilla. Klikkaillessani hänen vastauksiaan sain tietää, että kaikkein kauimpana toisistamme olimme, kun vastasimme väitteeseen: "Kristilliset arvot ovat hyvä pohja poliittiselle päätöksenteolle."

Toisaalta tämä tuntui kummalliselta. Olen nimittäin varma, että käsityksemme kristillisistä arvoista ovat melko tarkkaan samat.

Toisaalta ei yllättänyt lainkaan. Hän ilmeisesti pelkäsi sitä, että tulisi yhdistetyksi niihin ihmisiin, joille Suvivirsi on koulumaailman tärkeimpiä kysymyksiä ja joiden mielestä maailma kaatuu, jos ketkä tahansa saavat mennä avioliittoon.

On syytäkin pitää etäisyyttä niihin evankelikaalisiin, joiden suosikki voitti Yhdysvaltain presidentinvaalit.

Meitä toisen suunnan kristittyjä on paljon. Meikäläiset toimivat tiedostamattomasti sen ajatuksen mukaan, että fyysiseen rakkauteen viittaavaa kreikan sanaa eros ei mainita Uudessa testamentissa kertaakaan. Kiinnostuksen kohteet ovat toisaalla kuin ihmisten intiimissä elämässä.

Meikäläisten puolella Suvivirsi ei liity moraaliin vaan tapakulttuuriin. Se on samaa sarjaa kuin yli- ja alipukeutuminen tai veitsellä ja haarukalla syönti.

Parhaita kristillisten arvojen määritelmiä on tämä: se on sitä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Tähän määritelmään liittyy uutisjuttu, jota kerroin kahdenkymmenen vuoden aikana kaikissa rippikouluissani. Jos ette tunne tarinaa, mielestäni se kannattaisi lukea.

Kaikki puoluejohtajat vähän sokeina

SAK:n vaalitentissä olivat mukana kaikkien puolueiden puheenjohtajat: Adlercreutz, Essayah, Kaikkonen, Koskela, Lindtman, Purra ja Virta. Kokoomuksesta oli varapuheenjohtaja Partanen.

Tehtävänä oli ilmaista punaisten ja vihreiden lappujen avulla, mitä ajatteli perintöveron poistamisesta. Yksikään puheenjohtaja ei protestoinut äänestyksen toteutusta.

Jos minä olisin jostain kumman syystä ollut paneelissa, olisin sanonut, että voin osallistua äänestykseen vasta sitten, kun vihreät laput korvataan esimerkiksi valkoisilla.

Suomessa on 200 000 puna–viher-värisokeudesta kärsivää miestä. Jonkin verran on naisiakin.

Protestointini olisi ollut lievää liioittelua. Olisin kyllä erottanut toisistaan kaksi omaa äänestyslappuani. Sen sijaan äänestyksen tulosta en olisi kyennyt lukemaan, sillä suuri määrä punaisia ja vihreitä menee päässäni sotkuksi. 

Tiedän helposti, onko talo punainen vai vihreä. Liikennevalot erotan muutenkin kuin arvioimalla, palaako ylimmäinen vai alimmainen. 

Sen sijaan en käsitä mitään pylväsdiagrammien palkeista, jos niissä on sekä vihreätä että punaista. En voi seurata Irlannin ja Norjan jalkapallomaaottelua, jos molemmat pelaavat normaaleissa paidoissaan ja valkoisissa housuissaan. Eräiden lautapelien pelaaminen on mahdotonta, ja jo kouluterkkarilta kuulin, että lentäjän ammattiin ei olisi asiaa. Tosin en olisi harkinnut alaa muutenkaan. 

Ihmettelen pakkomiellettä käyttää juuri kahta ongelmaväriä. Punaisen ja vihreän kaveriksi olisi tarjolla sinistä, keltaista, mustaa ja valkoista.

Maailman ongelmista tämä on varmaan pienimpiä, mutta eipä ole kallista saavutettavuusongelmien korjaaminenkaan. Tarvitaan vain hieman ymmärrystä, huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta.

Aadam, missä olit?

Ikivanhat, kulttuurimme pohjalla olevat kertomukset kantavat mukanaan yhteistä kokemusta ihmisenä olemisesta. Raamatun alussa oleva lankeemusvertaus on yksityiskohtiaan myöten syvällinen kuvaus ihmisen perusluonteesta. 

Juutalainen filosofi Martin Buber on vaikuttanut moniin kristillisiin ajattelijoihin. Eräässä teoksessaan hän kertoo kenraalista, joka kysyi juutalaiselta rabbilta lankeemusvertaukseen viitaten, kuinka kaikkivaltias Jumala saattoi kysyä Aadamilta: "Missä olet?" - Aadamhan piileskeli Jumalaa puiden takana.

Rabbi vastasi: "Entä jos Jumala kysyisi nyt sinulta, sinä 45-vuotias, missä olet?"

Saksalainen Nobel-kirjailija Heinrich Böll puolestaan antoi eräälle romaanilleen nimen: Aadam, missä olit. Kirjassa tähän kysymykseen annettu vastaus kuului: "Maailmansodassa."

Näinä päivinä on kiusaus vetää peitto entistä tiukemmin korville ja nukkua ainakin siihen saakka, kun illan viihdelähetykset ja liigapelit alkavat.

Mutta kysymys huutaa vastausta.

Olin autokoulun ajotunnilla. Olin ostamassa hampurilaista. Täytin astianpesukonetta. Katsoin jääkiekko-ottelua. Siivosin kellaria. Vaihdoin vaatteita. Pakkasin matkalaukkua. Olin kuntosalilla. Roikuin netissä. Varasin teatterilippuja.

Piileskelin omassa paratiisissani puiden takana.

Onneksi piippu osoitti takaseinään

Olin katsomassa Mika Waltarin kirjoittamaa näytelmää Lepää rauhassa komisario Palmu. Se oli leppoisa kappale, jonka murha suhtautuu muihin murhiin samaan tapaan kuin omenavarkaudet muihin varkauksiin. Se oli letkeää menoa.

Kesken näytelmää havahduin. En suoranaisesti pelästynyt, mutta lievästi hätkähdin.

Yksi päähenkilöistä otti esiin konepistoolin tai rynnäkkökiväärin ja alkoi ampua. Piippu osoitti turvallisesti näyttämön takaseinään. Onneksi oli sinne. Mieleen tuli, että mitäpä jos se kääntää aseensa suunnan ja alkaa tulla kovapanoksia.

Siinä menisi katsomollinen ihmisiä ja oltaisiin kansainvälisten uutistoimistojen kärkiuutisia. Suomen ilta-alkuiset lehdet saisivat viikoksi otsikoitavaa. Siinä olisi jollekulle hullulle mainio spektaakkeli. Kuolleita tulisi nopeasti kasapäin.

Nykyiset ajat ovat tällaisia. Vielä kaksikymmentä vuotta sitten nämä kuvitelmat eivät olisi pälkähtäneet päähän.

Hänet jätettiin taivaalle kieppumaan

Neuvostoliiton hajotessa monet suunnitelmat jäivät kesken. Yksi romahduksen uhreista oli kosmonautti Sergei Krikaljov. Hän oli lähtenyt Mir-avaruusasemalle toukokuussa 1991. Alkuaan hänen piti viettää avaruudessa noin viisi kuukautta, mutta Venäjällä ei ollutkaan heti resursseja eikä organisaatiokykyä hänen palauttamiseensa.

Niinpä hän oli avaruudessa ylipitkään, koska ei ollut tietoa siitä, pääsisikö hän sieltä lainkaan pois vai jäisikö hän kuolemansakin jälkeen sinne kieppumaan. 

Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, mitä Krijalkov mahtoi ajatella avaruudessa. Tavallaan se on hauskaa, koska se antaa vapauden kuvitella, millaisia olisivat samanlaiseen tilanteeseen ajautuneen ihmisen tunnelmat. Ehkä avaruuslentäjän rukous voisi kuulua: "Anna minun vielä kerran tuntea kova maankamara jalkojeni alla."

Krikaljov pääsi palaamaan maahan vihdoin maaliskuussa 1992.

Ja kun nousen tästä tuolistani ja seison kahdella jalalla keskellä työhuoneeni lattiaa, voin tietää, miltä jalkapohjissa tuntui, kun rukous oli vihdoin kuultu.

Mitähän tästä pojasta vielä tulee?

Keväällä 53 vuotta sitten olin kaverini kanssa Helsingin vanhassa messuhallissa kuuntelemassa Hyde Park -tyyppistä gospelkonserttia. 

Esiintyjäksi pääsemiseen ei vaadittu paljon. Sen saattoi päätellä bändistä, jolle annoimme jo heidän toisen kappaleensa aikana haukkumanimen Kukonpojat. Se tuli jonkin television viihdeohjelman mukaan. 

Kukonpoikien jälkeen lavalle tuli mies ja kitara, tai ei vielä kovinkaan mies, koska ikää oli vain seitsemäntoista. Hiukset olivat ylipitkät, ja saattoi arvella, ettei hän ollut luokanvalvojansa lempioppilaita. 

Epäilen, että hän esitti konsertissa koko tuotantonsa, kaikki kolme. Ne laulut eivät jääneet edes hänen oman musiikkiuransa merkkiteoksiksi. Nykyään niitä ei kuule missään, mutta yhden nimi jäi mieleen. Se oli Sahataan ja naulataan.

Kolmen kappaleensa jälkeen nuorimies katosi lavalta, ja tajusin kaverini kanssa, että olimme nähneet ja kuulleet jotain ainutlaatuista, josta oli kerran kasvava jotain tärkeää. Nuorella kaverilla oli oma juttunssa, itte keksitty.

"Mikä sen pojan nimi oli? Olisko ollu joku Löytty tai sinne päin. Ja etunimeltään Jaakko... Jaakko se varmaan oli." 

Eilen tämä Jaakko Löytty täytti seitsemänkymmentä vuotta. Voisin ottaa mukaani autiolle saarelle vaikkapa hänen laulunsa Toisen päivän iltana. Jos saisi ottaa monta, ehdokkaita olisi paljon, mutta jos sallittaisiin vain yksi, valitsisin tuon.

Myöhemmiltä vuosilta mieleeni on painunut pienimuotoinen konsertti, jonka keskellä hän sanoi: "Nää on vain lauluja. Ei mitään sen kummempaa. Vain lauluja."

Musiikkilyriikan alalla en ole kuullut tämän syvällisempää analyysia.

Yöllinen kysymys

Tapauksesta on ties kuinka kauan.

Olin hautaamassa vanhaa miestä, ja ennakkotapaamisessa kysyin hänen vaimoltaan, mikä oli ollut elämässä kaikkein parasta.

Yhtään empimättä mummo kertoi siitä, kuinka mies oli herättänyt hänet vuoteesta keskellä yötä, tarttunut olkapäästä ja kysynyt: "Annatko anteeksi?"
Vaimo oli vastannut: "Annan anteeksi."
Mies oli jatkanut: "Annatko anteeksi ihan kaiken?"
Siihen taas vaimo: "Annan anteeksi ihan kaiken."
Mies oli puristanut olkapäästä ja nukkunut taas.

Mummo sanoi, että tämä kahden minuutin keskustelu oli tärkeämpi kuin ammatit, talon rakentamiset, työpaikat, yhteiset lomamatkat ja perhejuhlat.  

"Sinne se menee samaan sarjaan lasten syntymien kanssa. Ehkä vähän ylikin."

Motivointi, sijoittelu ja ajoitus

On kirjoja, jotka vanhentuvat, mutta joiden viisaudesta ei ikinä pääse eroon, vaikka ilmestymisestä olisi kulunut neljäkymmentä vuotta. Amerikkalaisen yritysjohtajan Lee Iacoccan Autoelämäkerta on ollut minulle sellainen.

Iacocca oli ensin luomassa Ford Mustangia, joka oli poikkeuksellinen menestysauto kuusikymmenluvun Amerikassa. Sittemmin hän nousi itse Henry Ford II:n kakkosmieheksi, kunnes tämä arvostelukykynsä menettänyt johtaja heitti liian lahjakkaan apulaisensa tylysti syrjään.

Saman tien Iacocca palkattiin suoritustilassa olleelle Chryslerille. Jollain käsittämättömällä tavalla hän uitti sen pintaan. Työpaikkoja pelastui niin paljon, että hänestä tuli kansallissankari. Presidenttiehdokkuutta hän ei kuitenkaan suostunut ottamaan vastaan.

Olen oppinut Iacoccalta johtajuutta ja päätöstenteon lakeja.

Johtajuudesta Iacocca sanoo, että se on lähes yksinomaan muiden ihmisten motivoimista. Siitä seuraa kaikki muu hyvä, kuten se että osaa sijoittaa ihmiset oikeille paikoilleen. Joku on hyvä huilisti, mutta tämä ei todista mitään hänen pianonsoittotaidostaan.

Liikemaailmassa on lisäksi kyse ajoittamisen taidosta. Markkinatutkimuksilla ei ikinä saada kasaan kaikkia tosiasioita. Kun yhdeksänkymmentä viisi prosenttia faktoista on koossa, kuluu automaailmassa vielä puoli vuotta ennen kuin puuttuvat viisi saadaan kokoon. Silloin ollaan jo myöhässä. Täytyy aavistaa oikea hetki ja uskaltaa.

Raamattu, isolla vai pienellä?

Niin kuin sanasta Jumala niin myös Raamatusta kysellään, onko se kirjoitettava isolla vai pienellä alkukirjaimella. Kuitenkin Raamattu pysyy joka tapauksessa Raamattuna, kirjoitetaanpa se miten tahansa. Sen sijaan Jumalalla ja jumalalla on oleellinen merkitysero.

Perusvastaus on yksinkertainen. Raamattu kirjoitetaan isolla alkukirjaimella niin kuin muidenkin kirjojen nimet. Tietysti joku voi valita iso kirjaimen myös kunnioituksesta, mutta oikea valinta ei riipu lainkaan siitä vaan silkasta oikeinkirjoituksesta. Sekä Raamattu että Kalevala ovat isolla kirjaimella kirjoitettavia sanoja.

Mahdollinen poikkeus tehdään silloin, kun Raamattuun viitataan esineenä. Niinpä on oikein lähettää rippikoululaisille viesti: "Ottakaa huomenna raamatut mukaan." Saman mallin mukaan vihkiraamattu ja rippiraamattu ovat pienen alkukirjaimen sanoja. Pientä kirjainta käytetään muutenkin yhdyssanoissa, kuten sanoissa raamatunkäännös tai raamatuntulkinta. Kuvainnollisesti voidaan puhua vaikkapa puutarhanhoidon raamatusta, kun ei tarkoiteta varsinaista Raamattua.

Joku voi miettiä sitäkin, pitäisikö Raamattu merkitä kirjoituksessa kursivoinnilla tai lainausmerkeillä. – Ei kursivoida eikä tule lainausmerkkejä. Sama pätee Kalevalaan.

Kirjoja joita ei lueta mutta kannattaisi kyllä

On hyvä lukea yleisesti tunnettuja kirjoja, jotta tietäisi mitä muut ajattelevat. Ehkä vielä tärkeämpää on lukea unohdettuja ja sivuutettuja kirjoja, jotta löytäisi omaakin ajateltavaa. Tässä on kymmenen ehdotusta.

Selja AHAVAN Ennen kuin mieheni katoaa: Hankin tämän kirjaa oppiakseni, miltä tuntuu, kun oma puoliso korjaa sukupuolensa. Kyllä se siitä selvisi. 

Ivo ANDRICIN Drinajoen silta. Keltaisen kirjaston unohdettu klassikko, joka kertoo millaista elämää liittyy nykyisessä Bosnia ja Hertsegovinassa olevaan siltaan. Kirja on elämäntarinoita täynnä

Gerd GIGERENZERIN Miten säilyttää äly älymaailmassa. Tietokirja älyteknologian rajoista ja mahdollisuuksista. Erittäin ajankohtainen.

Jaakko HEINIMÄEN Pyhä nauru. Kuvaa uskonnon ja naurun suhdetta. Mikään uskonto tai instituutio ei ole onnistunut valjastamaan naurua omiin tarkoituksiinsa. Se on opposition viimeinen turvapaikka.

Eetu JULININ 347. Asepalvelusajasta ei ole nykykuvauksia. Julinin kiitettyä kirjaa en ole vielä lukenut, mutta se kiinnostaa.

Hannu JUUSOLAN Israelin historia. Monella on vahvat mielipiteet muttei tosiasioita. Lähi-idän tutkimuksen professori kertoo viileän objektiivisesti, ketkä ovat kenenkin puolella ja miten nykyhistoriaa on luotu vuoteen 2005.

Luiz RUFFATON Rutosti hevosia. On hyvä kurkistaa omien suorakulmioidensa ulkopuolelle. Tämän kirjan mukana pääsee Brasilian karuun arkipäivään. Muuten, siellä ovat paraikaa lämmöt nousseet 44 asteeseen.

Sonja SAARIKOSKEN Naisvangit. Tietokirja kiven sisällä istuvista naisista. Heitäkin on.

Jouko SIROLAN Käsijarru kukkapenkissä. Kummallinen mutta valloittava kirjoituskokoelma. Jos pitää absurdista, tässä on tekstiä siihen nälkään.

Lauri VIITA: Moreeni. Laitetaan yksi klassikkokin joukkoon. Eihän tämä vain ole yleissivistyksesi aukko?

Tom WOLFEN Turhuuksien rovio. Joskus tätä ehdotettiin kaivatuksi "suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi". Ei se sitä ollut. Saattoi olla silkkaa viihdettäkin, mutta mennessään se vei. Ei kovin uusi kirja, mutta jos kirja kannattaa yleensä lukea, se kestää aikaa.

Kanadalaisten mukana olisin buuannut kansallislaululle

Suomen ja USA:n välisen jääkiekko-ottelun alkaessa kanadalainen yleisö osoitti "epäkunnioittavaa asennetta", kun kuului Yhdysvaltain kansallislaulu. Ylen toimittaja Juuso Paasi paheksui käytöstä: "Äänekkäitä buuauksia kansallislaulun päälle. Koko veisun ajan. En muista kokeneeni vastaavaa." Viime yön amerikkalaisessa paikallispelissä buuaukset jatkuivat.

Ylen toimittaja on esimerkki siitä, millaisessa kuplassa tai peräti poterossa osa urheiluihmisistä elää. Viimeistään vuoden 1936 Berliinin olympialaisista lähtien on ollut selvää, että urheilu on peruuttamattomasti kietoutunut kansallisuusaatteeseen, tuohon pirulaiseen, joka on ratkaisevin syy kaikkiin valtioiden välisiin sotiin.

Paasi "ei muista". Hän ei muista esimerkiksi sitä, millä eläimellisellä raivolla Tšekkoslovakian jääkiekkojoukkue pelasi MM-kisoissa Neuvostoliittoa vastaan vuonna 1969, kun maa oli tullut Neuvostoliiton miehittämäksi edellisvuoden elokuussa.

Jos kerran politiikka ei kuulu urheiluun eivätkä kanadalaiset saa viheltää eteläisille naapureilleen, niin miksi ihmeessä Venäjä ei saa lainkaan osallistua kisoihin, ei edes vihellysten saattelemana?

Presidentti Trump on juuri ilmoittanut, että Kanadasta tulee Yhdysvaltain 51. osavaltio. Malttaisivatko suomalaiset vaieten kuunnella naapurin kansallislaulua, jos Ruotsin pääministeri olisi juuri kertonut tekevänsä Suomesta Itä-Ruotsin maakunnan? 

Buuaus on ainoa keino, jolla "tavallinen kanadalainen" saa mielipiteensä kantamaan kaukaiseen Suomeen saakka.

Sanaväännös

Vältän tiukasti kannanottoja, jotka voi tulkita ensisijaisesti jonkin poliittisen puolueen kannattamiseksi tai vastustamiseksi. Yhdysvallat on kuitenkin niin kaukana, että ehkä heikäläisistä voi lohkaista, varsinkin kuin olin keksivinäni näppärän sanaväännöksen, vain yhden tavun kokoisen.

Jeesuksen sanat vuorisaarnasta (Matt. 5):

"Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.

Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta. 

"Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.'  Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. 

Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö republikaanitkin tee niin?

Hyväksyminen, muuttaminen ja erottelukyky

Ulos lähtiessäni otan mukaan kotiavaimet, rahat tai kortin, kännykän ja silmälasit. Ihminen tarvitsee arjessaan myös vakioajatuksia, jotka tulevat nopeasti mieleen ilman, että niitä erikseen kaivelisi muistista. Ne ovat hätäapuja elämän kriiseihin.

Taannoin kirjoitin siitä, kuinka hyödyllistä on erottaa harmit ja murheet toisistaan. Yhtä hyödyllinen elämän periaate on lausuttu tunnetussa AA-rukouksessa: "Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan." 

Aivan tuollaisena rukouksesta ei ole kannattelemaan koko elämää. Sen ongelmana on keskittyminen yhteen minään. Ihminen ei voi yksin muuttaa kaikkia asioita, mutta mahdollisuudet kasvavat huomattavasti, jos kutsuu mukaan edes yhden kaverinsa tai vaikkapa he kaikki. Osana suurta kansanliikettä voi jo muuttaa maailmaa. Niinpä monikkomuoto toimisi paremmin: "–  – rohkeutta muuttaa se, minkä voimme muuttaa."

Lauseen tekijänoikeudet kuuluvat tiettävästi amerikkalaiselle teologille Reinhold Niebuhrille, ja niitä on kunnioitettava. Se vuoksi annan rukouksen kuitenkin olla siinä muodossa kuin se on.

Rukousta on sanottu myös tyyneysrukoukseksi. Se on vähän outoa, sillä se kutsuu tyyneyden ohella myös rohkeaan toimintaan ja viisaaseen erotteluun.

Moni ihminen on keksinyt käyttää tätä rukousta elämässään. Esimerkiksi Yö-yhtyeessä vaikuttanut ja sittemmin edesmennyt muusikko Olli Lindholm sanoi: "Olen ollut nyt raittiina 18 vuotta. Tänä päivänä minulle läheisin rukous on AA-kerhon tyyneysrukous. Osaan sen ulkoa, koska tarvitsen sitä päivittäin."

Olli Lindholm nuorten ympäröimänä Jämsässä Patalahden taukopaikalla.

Kurkistaisinko punaisten vaatteideni taakse?

Cristiano Ronaldo on elämäni punaisia vaatteita. En voi sietää maailmantähteä, jota ei näe onnittelemassa maalin tehnyttä pelikaveriaan ja joka nousee joukkuekuvassa varpailleen näyttääkseen pitemmältä kuin muut.

Punaisena vaatteena Ronaldo on vaaratonta lajia. Jos en aktiivisesti seuraa juuri häntä, maailmani ei mene siitä rikki, ei edes jalkapallomaailma.

Tuhoisampaa on, jos ei katso niiden punaisten vaatteiden taakse, jotka kertovat omien näkemysten vastaisista ajatuksista. Juuri vastapuolen maaperällä on seikkailtava. Jos tykkää viihtyä vain mieleistensä kuplissa, rakentaa lopulta poteroa, ja sodat alkavat poteroista.

Sen sijaan kurkistamalla punaisten vaatteiden taakse näkee oman ajattelunsa heikkoudet, sillä on hyvin vähän sellaisia näkemyksiä, jotka eivät ikinä olisi lainkaan oikeassa, eivät miltään kohdin.

Punaisten vaatteiden takana voi edes joskus pitää keskustelua yllä tai ainakin sen mahdollisuutta. Se on rauhantyötä parhaimmillaan. Vaikkei siellä kykenisi edes keskusteluun, pysyy ainakin perillä siitä, mitä toisella puolella ajatellaan. Pohtimalla sikäläisiä mielipiteitä voi vähintään terävöittää omia ajatuksiaan.

Niinpä boikotoin boikotteja, estän estämisiä ja poistumisen sijasta yritän olla paikalla entistä paremmin. Käytännön sovellukseni on tämä: käydessäni kirjastossa tarkistan aina, onko Vapaa-ajattelijasta ilmestynyt uusi numero.

Luin kirjan enkä edes muista että luin

Suunnilleen samoihin aikoihin ilmestyi kolme erinomaista romaania, Rosa Liksomin Väylä, Olli Jalosen Stalker-vuodet ja Pirkko Saision Passio.

Väylän lehmät muistan hyvin, ja parhaiten on jäänyt mieleen Stalker-vuodet. Se osui johonkin. Passiosta en muista varsinaisesti mitään. Jonkin esineen mukana kuljettiin aikakaudesta ja paikasta toiseen.

Tuleeko kirja arvokkaaksi vasta sitten, kun siitä muistaa jotain? Kaikkein tärkeimmät jäävät kyllä mieleen. Karamazovin veljesten teemat nousevat ajatuksiini lähes päivittäin, ja monen muun suomalaisen tavoin muistan Tuntemattoman sotilaan repliikkejä ulkoa. Kafkan Oikeusjutusta osaan jopa siteerata sen alkulausetta: "Joku oli varmasti panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet pidätettiin ilman, että hän olisi tehnyt mitään pahaa."

Kirjan merkitys ei tule vain sisällön muistamisesta. Olen lukenut Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden kahdesti, mutta en osaisi kuvata sen sisältöä. Kuitenkin se on kouraissut syvältä.

Kirjojen ohella on elämäntapahtumia, jotka ovat olleet tärkeitä mutta eivät ikimuistettavia. Moni sanoo unohtaneensa lastensa vauvavuodet melkein tyystin, vaikka ne ovat olleet elämän merkityksellisintä aikaa. 

Kirjahyllyssäni on kuitenkin muutamia kirjoja, joiden koko olemassaolon olen unohtanut, vaikka tiedän ne lukeneeni. Tässä on unohdusta jo liian paljon. Ruben Gallegon Valkoista mustalla ei palaudu mieleeni edes takakannen esittelystä.

Olen tyytyväinen, että olen lukenut Saision Passion. Ei tosin tekisi pahaa, vaikka muistaisin sen sisällöstäkin jotain.

Olen lukenut tämänkin kirjan, vaikka en muistanut edes sen olemassaoloa.

Penkkarit 2025, ikkuna nuorten elämään

Penkkareista  voi kurkistella aikuisuuden ovia kolkuttavien nuorten elämään.

Tänä vuonna tamperelaisissa  julisteissa eniten esillä ollut nimi oli odotetusti Donald Trump. Eräs lukio julisti mahdollisuuksia päästä ylioppilaiksi, koska rikollisestakin voi tulla presidentti. Myös Kamala Harris oli päässyt mukaan, lähinnä suomalaisia huvittavan nimensä takia. Muuten olivat esillä Petteri Orpo (hänkin nimensä takia), Riikka Purra (ja myös hän samalla perusteella) ja Alexander Stubb.

Heikki Silvennoista muistettiin. Kaikista julisteista minua ehkä eniten huvitti se, jossa oli Silvennoisen naama sketsistä Tonnin seteli. Kuvatekstissä ilmeen kerrottiin olevan siitä tilanteesta, kun sukulaiset näkevät todistuksen.

Ajan ilmiöistä huumoria olivat synnyttäneet ruokarobotit, Afrikan tähti, irronneet ankkurit ja faktantarkistus. 

Paikallista huumoria oli kaksoistutkintoa suorittavien julisteessa: "Yhdestä koulusta valmistuminen olisi liian helppoa."

Kaksi vuotta sitten minua hätkähdytti se, kuinka paljon nuorten mielenterveysongelma oli esillä. Tänä vuonna teema oli väistynyt. Ehkä maailma on vielä hullumpi.

Mölyämisen auktoriteetti

Teologi ja filosofi Paul Tillich on kirjoittanut siitä, että auktoriteettejä on kahta lajia. Toinen on periaatteellinen. Se perustuu virkaan, hierarkiaan tai asemaan. Kenraalilla on valta luutnanttiin, ja luutnantilla on valta korpraaliin riippumatta siitä, kenen tiedot ovat oikeita ja kuka osaa soveltaa niitä viisaimmin. Vanhassa siviilimaailmassa pormestarit, opettajat ja papit saattoivat luottaa siihen, että pelkällä tittelillä saattoi hallita ihmisiä. Tämä asemaan perustuva valta on suurelti mennyt.

Toiseksi on olemassa faktinen auktoriteetti. Se perustuu siihen, että jollakulla on osaamiseensa, taitoonsa tai ymmärtämiseensä perustuvaa valtaa. Tämä auktoriteetti ei ole kadonnut maailmasta ainakaan kokonaan. Kyllä nuoret yhä tunnistavat lähellään elävistä aikuisista, kuka on pätevä ja kenellä on myötätuntoinen asenne. Työelämässäkin vankkumattomin vaikutusvalta on niillä, jotka osaavat ja ovat perillä.

Julkisessa keskustelussa on jäänyt huomaamatta, että eniten auktoriteetteja ei romuteta koulussa vaan ehkä yllättäen aikuisten maailmassa. Siellä on alkanut hallita vaikutusvallan laji, jota Tillich ei vielä osannut nimetä, eli mölyämisen auktoriteetti. Sen välineitä ovat metelöinti, tutkijoiden vaientaminen, varmennetun tiedon kyseellistäminen ja piittaamattomuus numeroista. Sen perustana ovat seuraajien määrä, pöyristämisen kyky, tykkäämiset, ansaitut eurot ja dollarit. 

Siinä maailmassa totta on se, mikä siltä vain tuntuu. Pitää huutaa, päivitellä ja kohkata. Sydämen sivistyksellä tai sielunpohjan viisaudella ei ole väliä, nehän ovat vain hidasteita nopeiden reaktioiden maailmassa.