Siunauspuheen ei kuulu olla ansioluettelo

Olen kummastellut, miksi joidenkuiden pappien siunauspuhe on vainajan CV:n tiivistelmä. Elämänsaavutusten kertaaminen on joskus yltynyt sellaiseksi, että ansioluettelon rinnalla ei enää Jumalan armoa luulisi tarvittavan. Myöskään elämänvaiheiden listaaminen ei ole mielekästä. Lähimmät tietävät muutenkin.

Kappeli ei ole päästötodistuksen julistamisen paikka. Siellä kuninkaan ja hänen tallirenkinsä kuuluisi olla samassa asemassa.

Vainajan persoona ja hänen elämänsä on tietysti otettava puheissa huomioon. Se tarkoittaa kuitenkin muuta kuin elämänvaiheiden ja saavutusten järjestelmällistä läpikäyntiä. Maanviljelijän arkun äärellä käytettävä kielimaailma on toisenlainen kuin merenkävijän. Ison perheen mummu vaatii toiset sanat kuin varjomaiden yksinäinen kulkija, ja lapset ja nuoret ovat kokonaan oma maailmansa.

Hyvä esimerkki viisaasta toiminnasta on se, miten  arkkipiispa John Vikström puhui presidentti Urho Kekkosen siunaustilaisuudessa. Pitkäaikaisen presidentin elämä olisi tarjonnut laajan aineiston hänen ansioluettelonsa kertaamiseen. Joku olisi voinut langeta tekemään loppuarviota hänen kaudestaan. Sen sijaan Vikström puhui arvomaailmoista ja sitä kautta liittyi Kekkosen elämäntyöhön. Tähän Vikström yhdisti Kristuksen sanat tiestä, totuudesta ja elämästä. 

Vikström hyödynsi kaikille suomalaisille tuttua mielikuvaa hiihtoladulle lähteneestä presidentistä. Arkkipiispa muistutti, että kaiken aikaa tämänkin hiihtäjän rinnalla oli kulkenut toinen latu. Hän ei tarkentanut, mitä tai ketä hän sillä toisella ladulla tarkoitti, mutta ymmärtäväinen kuulija oivalsi kyllä.

Hernekeittoa ja ruisleipää

Morsiamen isä myi torilla soppatykistä hernekeittoa. Niinpä juhlapäivällinen syötiin kertakäyttöastioista. En muista, että häätarjoilu olisi milloinkaan saanut yhtä paljon kiitosta kuin tämä hernekeitto. Ulkoilma toi ruokaan lisämausteensa.

Mieleeni on jäänyt myös Vaasan suunnalla ollut merenrantaravintola. Lounaana oli uusia perunoita, juureksia ja ahventa eli hyvin tavallista kesämökkiruokaa. Kala oli samana aamuna merestä pyydettyä, ja sen tuoreus nosti ruoan pienen maailmani Michelin-tasolle.

Kaikkein vaikuttavin ruokamuisto on kuitenkin siltä ajalta, kun olin kahdeksan vanha. Ilmeisesti koulussa oli tarjottu makaronivelliä, jota olen sittemmin kuullut kutsuttavan putkimiehen oksennukseksi. Koko ruokailuaika oli kulunut kahta tai kolmea makaronia sinne tänne siirrellessä, eikä yhtäkään lusikallista päätynyt suuhun asti. Koko loppupäivän oli pyörryttävä nälkä.

Kun vihdoin pääsin kotiin, sain ruisleipää, jonka päälle oli viilletty edamjuustoa. Mikään ei ole maistunut suussani yhtä hyvältä. Sen lähemmäksi taivasten valtakunnan juhla-ateriaa pieni poika ei voinut päästä.

Moninkertainen kysyminen

Olen matkustanut viidessä Latinalaisen Amerikan maassa: Boliviassa, Perussa, Chilessä, Ecuadorissa ja Meksikossa. 

Kaikki matkani ajoittuvat aikaan, jolloin puhelimen karttasovelluksia ei ollut. Niinpä perille päästäkseen piti kehitellä erilaisia menetelmiä. 

Tärkeintä oli moninkertainen kysyminen. Kun kysyi kulkuohjeita yhdeltä vastaantulijalta, ei saanut tyytyä hänen vastaukseensa, vaan oli etsittävä toinen neuvonantaja ja mieluiten vielä kolmas. Jos kaikki antoivat saman vastauksen, kannatti suunnistaa sinne, mihin he neuvoivat, mutta sittenkään ei kannattanut pettyä, jos kulkuohjeet olivat väärät eikä periltä löytynyt mitään.

Nykyisinä aikoina olen soveltanut samoja periaatteita kansainväliseen politiikkaan. Jos Trump sanoo yhdestä asiasta kolmena peräkkäisenä viikkona saman ajatuksen, on mahdollista, että hänen sanomansa myös toteutuu. Kertalausunnosta ei pidä välittää, ei pelästyä eikä innostua.

Kunhan ei tekisi kipeää

Kipu oli estänyt normaalit yöunet viikkojen ajan, mutta vihdoin sain riittävän tehokkaat lääkkeet, joiden mukana vaivat hävisivät.

Jäi mieleen se ensimmäinen vapautukseni yö. Olisi voinut kuvitella, että olisin syöksynyt sänkyyn ja ryhtynyt nukkumaan univelkoja pois, mutta mitä vielä. Päinvastoin en malttanut mennä lainkaan nukkumaan. Istuin keittiön pöydän ääressä ja nautin siitä, että mihinkään ei sattunut. 

Kun elää kivun riivaamana, elämänunelmaksi riittää, ettei mihinkään sattuisi.

Mutta kun rukoukset on kuultu, äkkiä se ilo unohtuu. Alkaa taas tavoitella jotain muuta, kuten lomamatkaa, uutta asuntoa tai muodin mukaisia kenkiä.

Myös airflyer olisi kiva juttu, suorastaan hyödyllinen... ei kun airfryer. Pitää olla tarkkana uusien tarvesanojen kanssa.

Nuoria ei ehkä enää kiinnosta kännykän räplääminen

Kentältä kuuluu viestejä, ettei rippikoululaisia kiinnostaisi kännykän räplääminen entiseen tapaan. Jos tämä on totta, yhteishengen luominen helpottuu. On vaikea saada nuoret huomaamaan toisensa, jos jokainen tuijottaa kännykkäriippuvuudessaan vain omaan kämmeneensä.

Viime vuosina vanha mainoslause on täytynyt kääntää nurin: Nokia is disconnecting people.

Mahdolliseen muutokseen viittaa myös se, että monet vanhemmat tyytyvät ostamaan ekaluokkalaisille kellopuhelimia.

Nuorten maailmassa asiat voivat muuttua nopeastikin. Tarvitaan ehkä vain koulujen täyskielto, jonka vuoksi välitunneille tulee muuta tekemistä kuin räplääminen. Huomataan, että tilalle syntyy uusia, kivoja asioita.

Nuorten maailman nopeista käänteistä kertoo se vauhti, jolla aikanaan hylättiin mummojen valtaama Facebook. Minulla on oma kokemukseni nuorten nopeista suunnanmuutoksista.

Kirjani Nuorisotyön alkeet ja jatko valmistui käsikirjoituksensa osalta keväällä 2014. Samaan aikaan huomasin joukkopaon Facebookista, ja niin kävin kesällä tekstini läpi vielä kerran. Korvasin jokaisen Facebookiin viittaavan sanan käsitteellä sosiaalinen media. Tämä pelasti kirjan. Ilman näitä korvauksia se olisi ollut valmiiksi vanhentunut, kun se ilmestyi myöhemmin syksyllä.

Voi olla, että on ennenaikaista innostua kännykkätapojen muuttumisesta, mutta mitäpä tässä muuta voi kuin tarttua jokaiseen toivon merkkiin.

 

 

Isompi puhelin ei mahtunut taskuun eikä sillä päässyt nettiin.

Sympaattisuuden syntymälahja

Eteläsuomalaisen kollegani kanssa istuttiin kahvilassa samaan pöytään ja juttu siirtyi nuoriin, joiden kanssa olemme olleet tekemisissä.

Hän kertoi miettineensä sitä, kuinka jotkut ovat jo lapsina vaikeasti selitettävällä tavalla sympaattisempia kuin jotkut toiset. 

Joku nuori herättää muutamassa sekunnissa poikkeuksellisen paljon myötätuntoa. Jonkinlainen kauneusihanne on vaikuttamassa, mutta toisaalta se ei synkkaa yksyhteen sympaattisuuden kanssa. Joku voi ulkonäön ongelmista huolimatta kiehtoa positiivisesti, kun taas joku kauneusihanteiden täyskymppi voi olemuksellaan karkottaa. 

Eikä kukaan voi sanoa, mistä sympaattisuus syntyy.

Erityisesti hän sanoi miettineensä muuatta poikaa, josta kukaan ei oikein pitänyt, vaikka hän ei käyttäytynyt sen epämiellyttävämmin kuin kukaan muukaan. Edes koulun kuraattori, kannustamisen ammattilainen, ei selittämättömästä syystä näyttänyt  pitävän pojasta.

Keskustelu laajentui. Puhuimme tutkimuksista, jotka todistavat, että ulkoinen olemus vaikuttaa työuralla etenemiseen. Pitää olla tietynlaiset kasvot, tietyt määrät pituutta ja leveyttä ja sopivan korkuinen ääni.

Lopulta palasimme poikaan. Kysyin kollegaltani, tiesikö hän sattumoisin, mitä pojalle nykyään kuuluu.

Hän hymähti: "Siinäpä se. Sekin vielä. Sikäli kuin olen perillä, hänen elämäänsä kuuluu niitä hyviä asioita, joita hänen ikäisilleen yleensäkin kuuluu."

Lestadiolaisuudella on hyvätkin puolensa

Lestadiolaisuudella tarkoitetaan yleensä vanhoillislestadiolaisuutta, jonka Suviseuroja on juuri vietetty. Katselen liikettä ulkopuolisen näkökulmasta enkä tiedä, millaista on elää pohjoisen lestadiolaisenemmistöisillä paikkakunnilla. Ajattelen monista opinkohdista ja moraalikysymyksistä eri tavoin.

Olen kuitenkin kyllästynyt siihen, että (vanhoillis)lestadiolaisia mollataan vapaasti ilman, että saisi syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Heistäkin voisi hakea kunnioitettavia piirteitä niin kuin mistä tahansa vieraasta kulttuurista. Heillä on isot ongelmansa, mutta niihin he eivät tarvitse minun neuvojani. 

Ensimmäisenä kiitoksen aiheena tulevat mieleen hyvätapaiset nuoret. Iltakävelyllä tuli vastaan opettaja, joka kertoi, että lestadiolaiset nuoret  kunnioittavat opettajia. Muutamissa kohtaamisissani olen itse huomannut saman.

Liikkeen johtaja saattoi julistaa Suviseuroilla, että he jättävät juhla-alueen paremmassa kunnossa kuin se oli heidän sinne tullessaan. Kesän musiikkifestareiden, Likkojen lenkin, Priden tai Ullanlinnan vapun jäljiltä ei välttämättä voi sanoa samaa.

Lestadiolaiset tiedetään työteliäiksi ihmisiksi.He eivät tyrkytä oppejaan ulkopuolisille, kun taas monien maallisten ideologioiden edustajat ovat melkoisia tuputtajia. Lestadiolaiset sallivat minun pysyä omissa vakaumuksissani.

Suviseuroista ei ole juopporallia poliisin pahnoille. Virkavallan kannalta suurin haitta tulee liikennettä hidastavista matkailuautoista. 

Turmion kätilöt

Tietyissä alakulttuureissa leikitään vaarallisilla asioilla, kuten kuolemalla. Yleisesti hyväksyttävintä leikkiä on moottoriurheilu. Sehän perustuu sen mittaamiseen, kuka kykenee ja uskaltaa tulla lähimmäksi äärimmäistä rajaa, jonka yli ei kenelläkään ole menemistä.

Satunnaisia onnettomuuksia sattuu, mutta kaikkiaan moottoriurheilu on hyvin kontrolloitua. Jos säännöissä on ongelmansa, niitä voidaan muuttaa nopeasti ja radikaalisti, kuten silloin kun Henri Toivonen kuoli Korsikan rallissa.

Kaikilla elämänalueilla kuoleman leikkiä ei kontrolloida mitenkään. Säätely perustuu vain yksittäisten ihmisten vastuuntuntoon. 

Pekka-Eric Auvinen surmasi Jokelan koululla vuonna 2007 yhdeksän ihmistä ja lopulta myös itsensä. Tässäkin tapauksessa teolla oli monenlaisia syitä. Kiinnitin kuitenkin huomiota melko vähäiseen yksityiskohtaan eli siihen, että Auvisen musiikillisia suosikkeja oli ollut Turmion kätilöt -niminen yhtye. 

Ajattelin, että varmaan yhtye saman tien muuttaa kiusalliseksi muuttuneen nimensä, olihan bändi jotenkin kirjaimellisesti toiminut turmion kätilönä.

Ei ole kuitenkaan tapahtunut mitään. Turmion kätilöt jatkaa yhä toimintaansa entisellä nimellään.

Tuskin yhtye on silti pahuuden megailmentymä. Wikipediasta selviää, että se on lahjoittanut levytulojaan Kuopion yliopistosairaalan vastasyntyneiden teho-osastolle ja peruuttanut aikanaan jonkin keikkansa kunnioittaakseen Kauhajoen koulusurman uhreja.

Ei kuitenkaan pääse mihinkään siitä, että aina kuullessani Turmion kätilöiden nimen muistan myös Pekka-Eric Auvisen.

Lasten varainhankintakeinot

Lapsilla on synnynnäinen varainhankintataito. Jo hyvin pienenä he osaavat valita, kannattaako kääntyä isän vai äidin puoleen.

Osaaminen lienee huipussaan rippikouluiässä, kun tarpeet ovat suurimmillaan eikä niin sanotun oman rahan hankkimiseen ole juuri mahdollisuuksia.

Vähimmällä pääsevät pojat, joilla on sama harrastus kuin isällä aikanaan oli. Isä voi tehdä jopa hankintoja, jotka eivät tulleet pojalle edes mieleen.

Taktiikoita on monenlaisia. Kaikkein sivistyneintä on vedota järkisyihin, kuten siihen että moottorikäyttöinen kulkupeli säästäisi vanhemmat loputtomalta kuskaamiselta. Tämän lajin ovelin versio on vihjailu, joka saa vanhemmat mukamas itse keksimään heille vaivihkaa syötetyn idean.

Kaupankäynnissä myös vanhemmat voivat olla aloitteellisia. Kotityöt ja hyvät koetulokset tuottavat useissa kodeissa rahallisia vastineita.

Moni nuori turvautuu mankumiseen ja ruinaamiseen. Käyttökelpoisimpia tukilauseita on, että kaikilla muillakin on. Brutaaleimmillaan vinkuminen yltyy vääryyden kärsimistä korostaviin huutoreaktioihin tai vaihtoehtoisesti pitkään mököttämiseen ja omatekoisiin masennusoireisiin.

Hyväkään taktiikka ei johda tulokseen, jos ei osaa valita sopivaa aikaa. Jos äiti tai isä kotiutuu ilmiselvästi huonon työpäivän jälkeen, on turha yrittää. Hyvien koulutulosten tai yllättävästi tehtyjen kotitöiden jälkeen on oikea aika yrittää, vaikka perustaktiikkana olisi jokin muu kuin kaupankäynti. 

Laatu näkyy vuosikymmenten jälkeen

Neljättä vuotta peräkkäin bongailen kamerallani 1960- ja 1970-luvun autoja. Kiinnostukseni on syntynyt ennen muuta tapahtumista ja ihmisistä, joita autot tuovat mieleen, mutta itse autoistakin on syntynyt käsitys.

Kolme merkkiä on yleisyytensä puolesta ylivertaisia. Mersuja, Volvoja ja Kuplavolkkareita liikkuu niin paljon, että jaksan innostua vain erikoisimmista. Sen sijaan Bemareita ja Audeja on niukasti, ja jostain syystä Saabit ovat harvinaistuneet. Olikohan kotimainen työ sittenkään niin hyvää kuin haluttiin uskoa?

Ford Anglia on noussut jonkinlaiseksi legendaksi takaikkunansa ansiosta, mutta myös Ford Taunusta näkee paljon. Asiaan enempää perehtymättä syntyy käsitys, että auton yksinkertainen rakenne kertoo hyvästä laadusta. 

Ensimmäisiä Datsuneita liikkuu on runsaasti, mutta 70-luvulle tultaessa Toyotat vievät voiton. Viime aikoina Fiatin laatua on epäilty, mutta 1970-luvun malleja näkyy edelleen. Ihmetyttää vain, missä ovat paljon myydyt satakaksiseiskat. 

Rättäri on yleisimpiä harrasteautoja, mutta isot ja kauniit Citroënit on vienyt ruoste. Yhtäkään ajokuntoista Renaultia en ole nähnyt, Peugeoteja kyllä. Itäblokin Mosseja, Volgia, Ladoja, Skodia ja Wartburgeja on kohtalaisesti. Ehkä niiden heikko laatu on tarjonnut remonttimiehille haastetta.

Minejä ja muita englantilaisia on säilynyt paljon 60-luvun alkuvuosilta, mutta myöhemmin maan oma autoteollisuus romahti. Vauxhallin vikapesiä osattiin välttää niin, että jos joku päätyi GM:n tuotteeseen, hän valitsi mieluummin Opelin.

-------- 

Valikoima 1960-luvun ja 1970-luvun autoja, 36 kuvaa

 Isot Sitikat ovat kauniita, mutta ruoste on raiskannut. 

Jumala kaikista rikoksistaan syytettynä

Olen etsinyt muuatta tarinaa, jonka uskon piileskelevän koneeni uumenissa, tai ainakin se on kirjoitettuna johonkin kirjahyllyni kirjaan. Etsiskelyni eivät ole tuottaneet tulosta. Muistan kuitenkin tarinan idean, ja niin päätin kirjoittaa sen omasta päästäni:

Keskitysleirin vangit olivat pettyneitä Jumalan toimintaan. Niinpä he järjestivät oikeudenkäynnin, jossa Jumala tuomittaisiin ansioidensa mukaan.

Syyttäjäksi valittu rabbi listasi laiminlyöntejä ja rikoksia, joista Jumalan katsottiin olevan vastuussa. Mainittiin polttouunit, teloitukset, maanjäristykset, uponneet laivat, tautiepidemiat, lasten kuolemat, villipetojen hyökkäykset, sodat, joukkomurhat, nälänhädät. 

Oikeudenkäyntiin oli varattu vain yksi päivä, ja iltapäivän lopulla syyttäjän oli vaiettava. Paljon jäi häneltä sanomatta. Esityksensä pohjalta hän vaati Jumalalle ankarinta mahdollista tuomiota. Puolustusasianajajan puheenvuoro oli vaisu.

Jury vetäytyi tuomarin johdolla tekemään päätöstään, ja myöhään illalla saatiin kuulla, että syyttäjä oli saanut kaikki vaatimuksensa läpi. Jumalan todettiin syylliseksi. Rangaistus valittiin asteikon äärimmäisestä yläpäästä - mitä ikinä se sitten mahtoi ollakaan. 

Kun tuomarina toiminut rabbi oli julistanut tuomion, hän päätti puheenvuoronsa sanoihin: "Hyvät ystävät, seuraavaksi hiljennymme iltarukoukseen."

------------

Muutamaa tuntia myöhemmin on selvinnyt, että jutun taustalla voisi olla Eliel Wieselin kirja The Trial of God tai sen pohjalta tehty elokuva God on Trial, mutta kummastakaan niistä en ole juttua poiminut. Hieman epäilen, että kenelläkään ei olisi tekijänoikeuksia, vaan että kyseessä olisi juutalainen perinnetarina. Ainakaan minun kertomukseni se ei ole.  - Annan asian olla. Tärkeintä on kuitenkin itse juttu, joka mielestäni toimii.

Suunnitelmat kääntyivät onneksi nurin

Suuri osa ihmiskunnan tärkeistä kertomuksista pohjautuu muutamaan perusjuoneen, joita ovat ainakin Kristus-kertomus, Odysseia ja Faustus-myytti. Niitä sitten muunnellaan ja sijoitetaan uusiin tilanteisiin.

On tarinoita myös siitä, kuinka kaikki ei olekaan sitä, miltä ensin näyttää. Onni kääntyy onnettomuudeksi niin kuin Steinbeckin Helmessä, ja sopivasti sattunut epäonni varjelee kuolemalta. On kerrottu ihmisistä, joiden piti mennä Titanicin neitsytmatkalle, mutta suunnitelmat menivät jostain syystä myttyyn. Tämän kertomustyypin puhtain esimerkki on kiinalainen tarina isästä ja hänen pojastaan.

Tuoreeseen, lähes kolmesataa ihmistä surmanneeseen intialaiskoneen maahansyöksyyn liittyy 28-vuotias Bhoomi Chauhan. Hän opiskelee Britanniassa kauppatieteitä ja oli Intian lomalla. Hän aikoi lentää takaisin Lontooseen, mutta liikenneruuhkat viivästyttivät automatkaa lentokentälle. Hän oli matkustanut yli 200 kilometriä ja myöhästyi turmakoneesta vain kymmenellä minuutilla. Harmitti.

Chauhan oli pyytänyt henkilökuntaa päästämään hänet koneeseen, mutta tuloksetta. Niinpä hän lähti kentältä turhautuneena ja pettyneenä. Mielessä oli kysymys, voisiko lentolipuista saada edes hyvitystä.

Ehdotan, että otetaan laajaan käyttöön rukous: "Varjele minua siltä onnettomuudelta, että kaikki suunnitelmani ja toiveeni toteutuisivat." 

Monet asiat tehdään vähäisillä taidoilla

Ruotsin valtakunnankanslerilta Axel Oxenstiernalta on peräisin varsin tunnettu viisaus: "Voi poikani, kun tietäisit miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan."

Toisinaan pätee myös tämä: "Kunpa tietäisit, miten vähäisillä taidoilla asioita tehdään."

Tätä todistaa ainakin erään isän kertomus. Hänen tyttärensä oli juuri valmistunut lääkäriksi ja saanut työpaikan. Aamulla oli tehtävä vanhalle naiselle operaatio, joka ei ollut mahdoton, muttei myöskään kaikkein tavallisimpia.

Ehkä nuori lääkäri kysyi neuvoa joltakulta vanhemmalta kollegaltaan, mutta ainakin hän käytti edellisen illan siihen, että hän yritti opinnoistaan ja tietolähteistään palauttaa asiat mieleen ja selvittää, miten operaatio piti tehdä. Huolellisesta valmistautumisestaan huolimatta hän tunsi aamulla itsensä epävarmaksi.

Operaatio onnistui kuitenkin hyvin. 

Hän sai kiitoksen potilaan omasta suusta. Mummo sanoi: "Oli niin turvallinen olo, kun tunsin olevani varmoissa käsissä."

Nuori lääkäri kiitteli kiitoksista ja toivotti potilaalle pikaista paranemista.

Yritys nähdä draamaa juhannusyössä

Juhannussauna vaati puiden pilkkomista. Niinpä menin liiterille ja otin kirveen esille. Sen terä ei ollut parhaimmillaan, mutta sai kelvata, eikä pariin saunanpesälliseen tarvittu paljon.

Työhön ryhdyttyäni lensi roska silmään, mutta tein sitkeästi puut valmiiksi, sytytin kiukaan alle tulet ja vasta sitten ryhdyin hoitamaan itseäni. Roska pysyi silmässä eikä lähtenyt koko aattoiltana. Se oli kiusallinen vaiva. 

Silmä ei sallinut nukkumista. Makasin sängyssä tunnin verran unen ja valveen rajoilla, kunnes annoin periksi kahdelta yöllä.

Päättelin, että oli viisaampi lähteä päivystykseen kuin pyöriä koko yö vuoteessa. Ajoin tunnin matkan ja pelkäsin tulevani samaan jonoon humalaisten ja puukotettujen kanssa, mutta olin terveyskeskuksen ainoa potilas ja pääsin saman tien lääkärille. Hän puudutti silmän, noukki roskan ja antoi tunnustusta, että olin tullut lääkäriin. Kotikonstit eivät olisi auttaneet.

Kahdella toimivalla silmällä ajoin takaisin mökille ja nukuin aamulla pitkään.

Missä on draaman käännekohta? Mitä merkittävää tässä oli? Miten tämä tarina auttaisi ymmärtämään elämää? - Ei missään, ei mitään, ei millään tavoin.

Enimmälti elämä on tällaista, tuskin kertomisen arvoista, ja kuitenkin se on ainoa elämä, joka on meille annettu.

Tämä on toinen niistä kahdesta juhannusyöstä, jotka ovat jääneet erityisesti mieleeni. Toinen oli se, kun olin yövuorossa ja satoi taivaan täydeltä varhaisesta illasta aamuun saakka. Mitään raportoitavaa ei ollut.

Neljä romaania, jotka valaisevat aihettaan

Kesälomalla voi laskea aivonsa vapaalle ja lukea vaikkapa dekkareita, tai sitten voi heittäytyä keskittymistä vaativiin kirjoihin, joiden avulla voi laajentaa elämännäkemyksiään. Esittelemäni neljä romaania kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Niitä kaikkia yhdistää se, että ne eivät ole vain romaaneja, vaan ne käsittelevät aivan tiettyjä ilmiöitä ja tuovat niihin ymmärrystä.

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Uudemman historiankirjoituksen kiinnostavimpia vaiheita oli se, kun Neuvostoliitto hajosi, omaisuus jaettiin uusiksi ja Venäjä näytti hetken kulkevan kohti demokratiaa. Näihin vuosiin ei ole parempaa opasta kuin nobelistikirjailija Aleksijevitšin dokumenttiromaani.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Halusin tietää, mitä lähiyhteisössä tapahtuu, kun yksi ihminen alkaa korjata sukupuoltaan. Ahavan romaani antoi vastauksia. Ilmeni, ettei prosessi ole ainoastaan suloista tarinaa ihmisen identiteetin löytymisestä. Läheltä tarkastellen tämäkin tapahtuma on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen.

Eetu Julin: 347. Nykymuotoisesta asepalveluksesta on kirjoitettu perin vähän. Julinin kirja täyttää aukkoa. Voisi kuvitella, että romaanin pohjana ovat kirjailijan omat päiväkirjat. Niin tarkasti ja pätevästi alokaskauden tapahtumat tulevat kirjatuiksi. Puolivälissä teos lässähtää kömpelöksi kolmiodraamaksi, mutta vahvan alkuosan takia se kannatti lukea.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito. Aihe on vaikea kirjoittajalle, joka ei voi kertoa omista kokemuksistaan. Narkomanian kokemusasiantuntija on kuitenkin tarkistanut Korvaushoidon yksityiskohdat. Huumesurkeuden keskellä on kaksi positiivista henkilöhahmoa tuomassa kirjaan tarvittavaa sävykkyyttä.

Urheilun juhlaa suviyössä ja rynnäkkökiväärejä

Seuraamani urheilulajit ovat vaihtuneet. Jalkapallo pitää pintansa, mutta hiihto lakkasi kiinnostamasta Lahden dopingkisojen jälkeen ja mäkihyppy on mennyt muuten pilalle.

Saga Vannisen mukana olen innostunut moniotteluista, ja suunnistuksen TV-lähetykset ovat aivan parasta.

Jukolan viestissä oli haastatteluja telttakylästä, maalialueelta ja metsästä kisan keskeltä. Oli asiantuntijoiden studio. Saatiin kuvaa metsän siimeksen juoksijoista ja drooninäkymistä, joissa otsalamppujen valot juovittivat kesäyötä. 

GPS-kartoilta saattoi seurata joukkueiden etenemistä. Reitinvalinnoissa oli spekuloitavaa, ja ruudun kartalta näki, kuinka suunnistajat löysivät rasteja tai juoksivat niiden ohi.

Sitten oli jotain asiankuulumatonta, joka hämmästytti. 

Jukolan viestin lähtökomentoa ei ammuttu perinteiseen tapaan starttipistoolilla. Vissiin ajatellaan, että se on so last season, jotain tunkkaista YYA-aikaa. Lähtölaukaus ammuttiin rynnäkkökivääreillä.

Siis rynnäkkökiväärejä Jukolan viestissä ja Suomen suviehtoossa.

Etikka ja lihapullat eivät kuulu yhteen, eivät myöskään rynkyt ja kesäluontoa juhlistava urheilutapahtuma. Rynnäkkökiväärien paikka on kasarmilla ja sotaharjoituksissa.

Väkivallan todellisuus ei tule arkeemme maanvyörynä. Se tulee tappoaseiden normalointina, lähes huomaamattomina pilkkuina kuin home, ja kun niiden pilkkujen sallitaan tulla ja jäädä, lopulta koko elämä on homeessa.

Puukotuksen jälkipuheet

Julkaisin Pirkkalan paikallislehdessä kolumnin "Puukotuksen jälkipuheet". Oheinen tekstini on muokattu ja lyhennelty siitä. ALKUPERÄINEN JA TÄYSIMITTAINEN TEKSTI ON TÄÄLLÄ. Suosittelen linkin avaamista. Se on parempi kuin tässä näkyvä versio. 

 

Monet Pirkkalan Vähäjärven koulun puukotustapausta matkan päästä kommentoineet "asiantuntijat" eivät ole paljonkaan auttaneet tapahtumien ymmärtämistä. 

Julkisessa keskustelussa on viitattu nuorten mielenterveyspalvelujen niukkuuteen, kuraattorien vähäisyyteen, heikentyneisiin Pisa-tuloksiin, kontrollin puutteeseen, hallitusohjelman säästöihin, väkivaltaisiin somealustoihin ja naisvihaan.

Näistä kaikista on tietysti hyvä keskustella, mutta ne eivät selitä juuri sitä, miksi Pirkkalassa tapahtui niin kuin tapahtui. Sosiologia selittää yleisiä ilmiöitä, mutta yksittäisen nuoren käytökseen tarvitaan ennen kaikkea psykologiaa. 

Kyse on siitä, että ilmansaasteet lisäävät syövän määrää, mutta kukaan ei tiedä, mikä nimenomainen syöpätapaus johtuu ilmansaasteista. Niinpä on mahdotonta esittää valtakunnan kouluoloihin yksittäistä parannusta, jonka ansiosta Pirkkalassa tapahtunut olisi jäänyt tapahtumatta. 

Luultavasti puukottajan perimmäiset motiivit eivät ikinä selviä. Hän on keskenkasvuinen nuori, joka päivä päivältä etääntyy rikoksen aikaisista tuntemuksistaan. Hyvin mahdollisesti hän koko lopun elämänsä kyselee: "Mikä ihme minuun meni?"

Edelleen on turha kysellä, miksi koulun huoliharavat eivät toimineet. Niitä ei ole luotu hyvisten tarkkailuun, eikä jokaisen ihmisen mielentilaa voida täysin tuntea. Häiriköiden avuntarve huomataan helpommin, kun taas moitteettomat koulumenestyjät ovat niin sanotusti tutkan alapuolella.

Oliko Jeesus luterilainen?

Tarkkailuluokkia ei ole pitkään aikaan ollut missään muualla kuin talouspoliitikkojen uhkailuissa, mutta yli neljäkymmentä vuotta sitten niitä oli. Minäkin olin jollain sellaisella tuntiopettajana. Olin opetusmetodieni puolesta melkoinen aloittelija, mutta jotenkin selvisin. En tosin ole varma, opinko enemmän oppilailta vai oppilaat minulta.

Muuan keskustelu on jäänyt erityisesti mieleeni. Eräs poika tahtoi tietää, oliko Jeesus luterilainen.

Hetken mietittyäni rupesin kerimään vastausta kokoon. 

Sanoin, että tapahtumat ja ihmiset on aina asetettava aikajanalle. Jeesuksen syntymästä oli melkein kaksituhatta vuotta, kun taas Lutherista oli kulunut suunnilleen viisisataa vuotta. Luther oli siis huomattavasti myöhäisempi kuin Jeesus. Niinpä minun täytyi vastata, ettei Jeesus ollut luterilainen. Tämän aikajärjestyksen takia hän ei voinut olla.

Niinhän sitä voi selittää.

Vastauksen saatuaan poika ei sanonut mitään, tai ehkä jo ajattelikin muita asioita. 

Tai sitten hän mielessään tuumasi, että mitäs ihmettä tämä meidän kirkkojuttu sitten oikein on. Ollaan luterilaisia, eikä edes Jeesus ollut.

Ei voi vangita enempää kuin koppeihin mahtuu

Minulla on mielipiteeni Elokapinasta, mutta sivuutan ne tässä tekstissä. Sen sijaan keskityn erääseen sivuasiaan, joka liittyy Elokapinaa koskeviin uutisiin. Kyse on vallankäytön rajoista.

Elokapinan mukaan yli 400 mielenosoittajaa on paraikaa valmiina siihen, että heidät otetaan kiinni. Liikkeen mukaan poliisilla ei kuitenkaan ole riittävästi paikkoja, jonne voisi sijoittaa näin suuren määrän ihmisiä. 

Samat ongelmat liittyvät yleensäkin vankeusrangaistusten koventamiseen. Lakien ja tuomioistuinten koventunut linja on johtanut Suomessa siihen, että vankiloihin ei enää mahdu. Tietysti niitä voidaan rakentaa lisää, mutta nykyisissä talousrajoissa ne ovat epäilyttäviä investointeja. 

Jokainen vanki maksaa yhteiskunnalle. Sonja Saarikosken kirjan Naisvangit mukaan vankilapäivän hinta on 225 euroa ja avolaitospäivän 165 euroa. Se on kallista lystiä. Mielelläni sijoittaisin verorahat muualle, koska tutkimusten mukaan rangaistusten pidentäminen ei vähennä rikollisuutta.

Jopa hirmuvaltiailla on rajansa. Kuolemaa pitemmälle heidän valtansa ei ulotu. Nobel-kirjailija Thomas Mann antaa Joosefin sanoa romaanissa Joosef Egyptissä: "–  – minun kärsimykseni rajoittuu sen rajoihin, mitä ihmisen on mahdollista kestää, ja sanottakoonpa noita rajoja suppeiksi tai hyvinkin avariksi, kärsimykset eivät voi ulottua niiden yli, sillä niillä on äärensä ja rajansa."

Sinnikkyyden kaltainen lahjakkuus

Tapasin kevään ylioppilasjuhlissa päivänsankarin, joka ei aidossa vaatimattomuudessaan kyennyt salaamaan erinomaisia tuloksiaan. Hän toppuutteli kiittelijöitään sanomalla, että arvosanat olivat kieltämättä hyviä, mutta hän ei ollut saavuttanut niitä helposti. Hän ei ollut mielestään erityisen lahjakas, vaan hän oli joutunut tekemään tulostensa hyväksi paljon työtä. 

Kohtuullinen nöyryys on nuoressa miehessä kunnioitettava piirre, mutta sittenkään en ollut hänen kanssaan aivan samaa mieltä.

Ihminen pystyy kieltämättä säätelemään tekemistensä määrää, mutta unohtuu helposti, että pohjimmiltaan myös sinnikkyys ja ponnistelemisen kyky ovat lahjakkuuden lajeja. Joillakuilla on luonnostaan pitkäjänteisyyden kyky, jota toisilla ihmisillä ei vain ole. Se on peritty ominaisuus samalla tavoin kuin matikkapää tai juoksunopeus.

Lukiessani Garri Kasparovin kirjaa tämä ylioppilas tuli mieleeni. Kasparov on kaikkien aikojen parhaita ja kuuluisimpia shakin maailmanmestareita.

Näin Kasparov kirjoittaa: "Kyky ajaa itseään eteenpäin, jatkaa työskentelemistä, harjoittelemista, opiskelemista muita enemmän on itsessään lahjakkuus. Jos kuka hyvänsä voisi tehdä niin, kaikki tekisivät niin. Sitä on kehitettävä, jotta se kukoistaisi, kuten on kaiken lahjakkuuden laita."

Vilkaise karttaa ennen kuin menet

Sananlaskuissa on viisautensa, mutta niin on myös tyhmyytensä. Sopimattomassa paikassa on suorastaan loukkaavaa lohkaista: "Mikä ei tapa, se vahvistaa."

Järjenvastaisuuden esimerkki on tämä: "Ei pidä mennä siitä, mistä aita on matalin."

Suunnistajaa ei puolestaan auta ajatus siitä, että kaikki tiet vievät Roomaan. Puolalainen aforistikko Jerzy Stanislaw Lec sanoi kyynisesti: "Kaikki tiet vievät Roomaan, paitsi keskitiet."

Ajatusta kaikkien teiden yhdenveroisuudesta on toistettu esimerkiksi uskontokeskustelussa. Epämuodikkaasti olen uskomatta siihen.

Jos haluaa Roomaan, neuvoisin jonnekin muualle kuin Hyttyskorventielle, joka on tuossa muutaman kilometrin päässä. Päinvastaisessa suunnassa on Tyrkköläntie, mutta se on umpiperä. Jos päättää mennä Roomaan pohjoisen kautta ja valitsee isommat tiet, pääsee Tornioon ja Haaparannalle. Sieltä voi kääntyä etelään, ja joskus Rooma kieltämättä tulee vastaan. Reitti on kuitenkin pitkä kiertotie, ja luultavasti kulkija on perillä paljon sen jälkeen, kun olisi pitänyt olla jo. 

Tämän takia kannattaa kuunnella niitä, jotka tuntevat kartat ja ovat perillä ilmansuunnista. On hyvä tietää, millaisia teitä osaavat kulkijat ovat valinneet, jos ovat aikoneet päästä perille. 

Kirjallisuuden hyödyllisyydestä

Ammattini perusvaatimuksia on kyky aloittaa keskustelu toisen ihmisen kanssa. Joskus se on helppoa, koska hoidettavana on jokin yhteinen tilanne, kuten häät, ristiäiset tai hautajaiset. Esityslista on valmiina. 

Kadulla satunnaisesti tavatun tutun kanssa voi jatkaa edellisestä tapaamisesta tai mennä yhteisiin muistoihin.

Ulkomaalaisen kanssa maiden vertailu tulee ensimmäisenä mieleen. Jos itse ei ole matkustellut toisen kotimaassa, ilmasto on takuuvarma puheenaihe. Kuinka paljon sataa? Millaisia ovat talvet? Jokaisessa maassahan on jonkinlainen säätila. 

Jalkapalloa pelataan ympäri maailmaa. Toinen osaa sanoa ainakin sen verran, ettei ole siitä kiinnostunut. Parhaimmillaan päästään äkkiä tunnetasolle. Muuan tuttu kertoi keskustelleensa vietnamilaisessa taksissa Jari Litmasesta. Unohtumattomia hetkiäni ovat olleet madridilainen taksikyyti ja tikkurilalaisella huoltamolla kohtaamani brasilialainen.

Joskus tärppää myös kirjallisuus. Jos jokin kirja on suomennettu, se on todennäköisesti iso nimi myös kotimaassaan.

Eräältä albanialaiselta kysyin ensimmäiseksi, tunsiko hän Ismail Kadarén, ja hän sanoi tietysti tuntevansa. Sain heti todistetuksi, että olin positiivisesti kiinnostunut hänen kotimaastaan. Olen lukenut Kivisen kaupungin kronikan ja Kolme surulaulua Kosovolle. Sain tietää, että Kuolleen armeijan kenraali olisi Kadarén pääteos. Se on minulta vielä lukematta.

Yleinen mielipide aivan kaikesta

Olen
valtionvelasta, Gazasta, Israelin boikotoinnista, välituntien kännyköistä, rasismista, jääkiekkomaajoukkueesta, hoitajamitoituksesta, homoparien kirkollisesta vihkimisestä, soteleikkauksista, Ukrainan tukemisesta, Trumpin tulleista, euroviisuista, koulukuraattorien määrästä, hoitotakuusta, marginaaliverosta, Sibelius-viulukilpailusta, inkluusiosta, väkivallasta, tietokonepeleistä, tunnin junasta, runkoverkosta, korjausvelasta, syntyvyyden laskusta, yritystuista, ilmastonmuutoksesta, tekoälystä, biodiversiteetistä, kolmostien oikaisusta ja paavin valinnasta

samaa mieltä kuin kaikki muutkin viisaat ihmiset.

En lisää samanmielisiä, itseään toistavia kirjoituksia. Tyydyn lainaamaan Marianne Alopaeusta: "Se, minkä kaikki näkevät, on tavallisesti jo ohi. Mikä tapahtuu nyt, sitä emme huomaa."

Kauneutta Oslossa ja Pirkkalassa Vähäjärven koululla

Pirkkalassa Vähäjärven koululla kokoontui tiistaina 1250 ihmistä käsi kädessä -ketjuun, joka ympäröi koulun. Juuri tällainen yhteisteko auttaa siirtymään rauhallisin mielin kesälomalle ja vaihtamaan ajatukset puukotuksesta pois.

Kriisejä voi ratkoa muutenkin kuin turvakameroilla, metallinpaljastimilla ja vastaiskuilla.

Pirkkalan ketjua ajatellessani on muistunut mieleeni, kuinka neljätoista vuotta sitten Oslossa ratkaistiin järkytystä samanlaisilla keinoilla. Anders Breivik oli surmannut Oslossa autopommilla kahdeksan ihmistä ja sen jälkeen Utøyan saarella leireilleet 69 nuorta. Norja oli pysähtynyt, tyrmistynyt.

Breivikille järjestettiin Norjan lakien mukaan asiallinen oikeudenkäynti. Toisaalta hänen tekoihinsa reagoitiin Oslossa niin sanotulla ruusumarssilla, johon osallistui 200 000 ihmistä, ja samanlaisia tilaisuuksia oli muuallakin Norjassa. Osallistujat kantoivat punaisia ruusuja, jotka symboloivat rauhaa, rakkautta ja menetettyjen muistamista. Pääministeri ja kruununprinssi pitivät tilaisuudessa vaikuttavat puheet. Osallistujat saivat kuulla, että surmatekoihin oli päätetty vastata "lisäämällä demokratiaa, avoimuutta ja rakkautta".

Ehkä vaikuttavimmat sanat olivat nämä: "Jos yksi ihminen pystyy näyttämään näin paljon vihaa, ajatelkaa kuinka paljon rakkautta me kaikki voimme näyttää yhdessä." 

Norjassa on onnistuttu ainakin sikäli, että väkivalta ei ole erityisesti yltynyt Breivikin teosta, vaikka sellainenkin vaara on ollut olemassa.

Ikuista vauvuutta vastaan, helatorstain puolesta

Eräältä teepussiviisauksia jakavalta sivustolta olen poiminut tällaisen ajatuksen: "Poikani on vauvani... tänään, huomenna, ikuisesti... Olipa hän kuukauden ikäinen tai 40-vuotias, hän on edelleen poikavauvani ja tulen aina rakastamaan häntä."

Onneksi oma äitini ei ajatellut näin.

Viisaat vanhemmat ymmärtävät, että vauvavaiheen kuuluu kestää vain hetken. On noustava jalkeille, hylättävä lastenrattaat ja kiivettävä pyörän selkään. Kun apupyöriä ei enää tarvita, on mentävä vapaasti maailmaan, ja jonain päivänä tulee sukupolvenvaihdoksen aika. Vanhan on väistyttävä, jotta uutta voi tulla tilalle. 

Tästä on kyse, kun Kristus sanoo: "Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois."

Niinpä pääsiäisen jälkeen riitti 40 päivää hänen läsnäoloaan. Helatorstai on juhlapäivä, Kristuksen taivaaseen astumisen päivä. Hän teki tilaa, jotta saisimme rämpiä, ajatella ja oppia ihan itse. 

Juttua tulee ja tulee

Hiljakseen olen lueskellut halvalla ostamiani  Pentti Haanpään koottuja teoksia ja päässyt niiden seitsemänteen osaan. Joukossa on muutamia vähäarvoisia tekstejä, mutta huvittavan viisaita on paljon enemmän.

Viimeksi olen nauttinut novellista Puheliaisuus. Se osoittaa, että alkoholi-, huume-, porno- ja peliriippuvuuden lisäksi on myös puhumisen addiktiota, sairaalloista tarvetta selittää, esitelmöidä, kommentoida, vitsailla ja tarinoida. Ei haittaa vaikka ajatus katkeaa, koska puhetta kuitenkin tulee.

Novellin alussa Hongan Heikin vaimo motkotti aiheestakin, että heillä ei ollut polttopuita. Mies oli ollut saamaton, vaikka heillä oli metsää, josta olisi saanut halkoja.

Vaimon valituksia seuranneena aamuna Heikki valjasti päättäväisesti hevosen ja reen ja lähti metsälle. Matkalla hän kuitenkin osui naapurin kanssa jutulle, ja aiheitahan hänellä oli: "Hän puhui mistä tahansa. Hän käsitteli maanviljelystä ja karjanhoitoa, profetoi säitä ja oli hevosasiain erityinen tuntija. Hänen tarvitsi vain nostaa hevosen häntää, ja hän voi jo siitä sanoa sitä ja tätä. Hän muisteli menneitä ja innostui päivänasioista. Hän oli yhteiskunnallisesti valistunut henkilö. Hän tunsi Raamattua ja puhui siitä ja oli uskoakin tunnustamassa. Hän oli virkeä ihminen, aikaansa seuraava ja kuten sanottu puhui mistä hyvänsä."

Naapurit tunsivat Heikin ja päättivät juksata. Heikki huijattiin puhumaan niin pitkään, että hän ei lainkaan ehtinyt metsälle ennen pimeän tuloa.

Kirjoitin tämän, koska olen tavannut tämänkin lajin ihmisiä. Monilla mylly jauhaa, mutta jauhoja ei tule.

Sivutoiminen talonmies ja muita huhuja

Huhu on parhaimmillaan tieto, jota ei ole vielä varmistettu. Pahimmillaan se on tahallista valhetta tai ilkeä juoru.

Lapsena keksittiin kaikenlaista, kuten sellaista että pureskelemalla timotein korsia aiheutti itselleen kurkkusyövän. Välitunneilla me ekaluokkalaiset kurkimme autojen nopeusmittareista huippunopeuksia. Tokaluokkalaisina ymmärsimme vähentää suurimmasta luvusta 20, koska kulki juttua, että sen verran autoissa oli viritysvaraa. Levitettiin myös tietoa, jonka mukaan heikkolahjainen luokkatoverimme olisi ryöstänyt kotinsa naapurissa olleen kioskin.

Jo kauan ennen Juice Leskisen oikeaa kuolemaa kiersi valtakunnallinen huhu, jota hän itse olisi voinut kommentoida Mark Twainin sanoilla: "Uutiset kuolemastani ovat ennenaikaisia ja huomattavasti liioiteltuja."

Viime vuosina on saanut vähän väliä lukea uutisia, joiden mukaan Venäjän presidentti olisi vakavasti sairas. Huhut ovat perustuneet ties minkä kehonkielen asiantuntijan havaintoihin.

Ajoittain olen kaivannut, että suomen kieli rakentuisi samalla tavoin kuin aymaraintiaanien kieli. Siinä tieto aina erotetaan tarkkaan huhuista, kuulopuheista ja olettamuksista.

Käytän vielä tilaisuutta kumotakseni sen aikanaan liikkuneen huhun, että olisin ollut Pirkkalan kunnalla sivutoimisena putkimiehenä. En ole myöskään voittanut ikinä pokerissa enkä ole lähtenyt voittorahoilla maailmanympärimatkalle. On ollut sellaistakin tietoa, että olisin pelannut Suomen ylimmällä sarjatasolla jalkapalloa Kuusysin joukkueessa, mutta tätä huhua en kommentoi millään tavoin. Sitä nyt puhutaan kaikenlaista.

Tunnetko julkkikset?

Jos ajassa mukana olemista mitataan nykyjulkkisten tuntemisella, olen pahasti pudonnut kyydistä. Näin voi päätellä Iltalehden listaamista nimistä.

Lehti analysoi, kuinka julkkisehdokkaat menestyivät viime vaaleissa. Jutussa oli mainittu 36 nimeä. 

Minulle tuttuja oli neljätoista: Jaana Pelkonen, Mira Kasslin, Johannes Lahtela, Markus Pöyhönen, Karla Karmala, Pasi Nurminen, Roman Schatz, Pasha Podniakova, Henrik Dettman, Tapani Kiminkinen, Robert Helenius, Amanda Harkimo, Alma Tuuva ja Jouko Salomäki.

Kaksikymmentäkaksi oli ainakin niminä vieraita: Vanessa Kurri, Otso Kivimäki, Anu Puumalainen, Essi Pöysti, Maria Kuusiluoma, Piritta Hagman, Jenni Janakka, Sointu Borg, Kristiina Raula, Riku Nieminen, Natalia Kallio, Pirjo Lonka, Satu Taiveaho, Outi Broux, Wallu Valpio, Atte Virolainen, Sami Helle, Markus Kuotesaho, Jonne Sahanen, Minttu Kaulanen, Jarkko Miettinen ja Vesa Hanski.

Yhdestä kyydistä putoaminen voi kuitenkin tarkoittaa sitä, että on mukana jossain toisessa.

Tiedätkös sinä nämä minulle tärkeät kymmenen nimeä: Mihail Bahtin, Martin Buber, Gabriel Batistuta, Tom Waits, Juan Rulfo, Lee Iacocca, Paul Tillich, Marianne Alopaeus, Oscar Romero ja Svetlana Aleksijevits?

-----------

Lyhyt kuvaus oman kymmenen listastani on erillisen linkin takana.

Monesti maltti on tehokkainta toimintaa

En kirjoita ainakaan vielä kotipaikkakuntani Pirkkalan murheellisista koulutapahtumista. On viisainta odottaa suurimman tunnekuohun laskeutumista. Silloin ihmiset katsovat maailmaa tasapainoisemmin ja samalla tärkeimmät asiat ehtivät nousta esiin. 

Sitä paitsi suhteessa lapsiin ja nuoriin on tärkeintä pysyä rauhallisena. Sillä tavoin luodaan vakautta, jota nuoret tarvitsevat, kun kaikki järkkyy.

Niinpä kirjoitan tapaukseen liittyvästä sivuasiasta.

Olen mielessäni luonut mielikuvan tapahtumaympäristöstä. On vessa, jossa puukottaja valmistautui. On koulun käytävä, jossa hän teki julman tekonsa. 

Ymmärsin tänään, että mielikuvieni ympäristöä ei kuitenkaan ole olemassa. Se rakennus on purettu, ja tilalle on rakennettu kokonaan toinen. Puolet oppilaista käy koulua nykyään aivan toisessa paikassa.

Yleisen koulukeskustelun ongelma on vanhentuneissa luuloissa. Uutiset ja ilmiöt sijoitetaan oman pään mielikuviin, vaikka niiden kuvien kouluympäristöä ei ole. Jos osallistuu keskusteluun vain omien muistojensa pohjalta, kannattaisi olla hiljaa. Koulu on muuttunut paljon viime vuosina ja vuosikymmeninä, myös hyvässä.

Ilokseni huomaan, että paikallinen keskustelu on pysynyt suht asiallisena. Mutta meillä Tampereen kyljessä ei ollakaan turhan koohottajia.

2700 vuotta sitten hylätyt jumalat

Lyhyissä blogiteksteissä on aina puutteensa. Siksi kannattaisi lukea varsinainen Vartija-lehdessä ilmestynyt artikkelini. Sen lukemiseen menee varttitunti.

Kohua herättäneessä Jumalan synty -kirjassa puhutaan siitä, että Raamatun vanhimpien osien jumalakuva on monijumalainen. Teoksen mukaan jossain muinaisuudessa Jahve-nimisellä jumalalla olisi ollut Asera-niminen vaimo.

En näistä paljon hätkähtäisi, Raamatussahan ei ole jotain alkutotuutta. Päinvastoin on hapuillen kuljettu syvenevää ymmärrystä kohti.

Monijumalaisuudesta luovuttiin noin 700 eKr. keskellä kansallista katastrofia. Patriarkka Jaakobilla oli aikanaan kaksi vaimoa, eikä sitäkään muistella uusimmissa avioliittokeskusteluissa.

Jeesuksen mukana alkoi rytistä. Edes pääsiäisen merkitys ei valjennut kertalaakista. Tuomaan epäusko kai muistetaan.

Eläinten uhraaminen loppui, ja uskonnolliset ruokarajoitukset poistuivat. Jätettiin sapatin vietto ja ympärileikkaus. Kolminaisuusoppia synnytettiin monta sataa vuotta, eikä kuvakiellon kumoaminen käynyt käden käänteessä. Tavallaan myös Raamattu-uskollisuus on 1500-luvulla syntynyt uutuus, joka mahdollistui vasta kirjapainotaidon myötä. Saksan 1930-luku kumosi ajatuksen että kaikki esivalta olisi Jumalan asettamaa.

Raamattu on kirja Jumalasta, mutta se on myös kirja jumalakäsityksen kehittymisestä. Siksi en kovin paljon hetkahtaisi jumalatulkinnoista, jotka hylättiin käyttökelvottomina jo 2700 vuotta sitten. Sivuun työnnetyt pikku jumalat saavat jäädä olemattomuuteensa.

Miten avata keskustelu sukulaisnuoren kanssa?

Tuttuni löysi alakerran muurauksia purkaessaan lehden, jossa oli 35 vuoden takainen juttuni. Julkaisen siitä lyhennetyn ja vain lievästi muokatun version. Näillä konsteilla syntyy kivasti keskustelua sukulaisnuorten kanssa kesän juhlissa.

 

Oletpas sinä kasvanut!

- Voit olla varma siitä, että hän todellakin kasvanut, jos et ole nähnyt nuorta muutamaan vuoteen. Voit turvallisesti arvioida äänenmurroksen etenemistä ja muistella omia finniongelmiasi. Nuoret eivät kuitenkaan täräytä takaisin, että "onpas täti pulskistunut" tai "setä on melkoisesti kaljuuntunut".
Millaisen todistuksen sait?
- Nuori luonnollisesti herkeää selittämään viimeisiä koulunumeroitaan. Itsekin voit kertoa, mitä kehityskohteita pomosi otti esiin viime palaverissa.
Jokos sinulla on vakituinen seurustelukumppani?
- Nuori selvittää saman tien kohteet ja kertoo avoimesti varsinkin niistä suhteistaan, jotka eivät lähteneet toimimaan. Aikuiset voivat jatkaa teemaa omissa pienryhmissään ja arvioida, kuinka kestäviä nuorten tämänhetkiset suhteet ovat.
Mitäs sinä sitten rupeat opiskelemaan?"
- Tietysti nuorella ihmisellä on suunnitelma seuraavan neljänkymmenen vuoden varalle. Koulutukseen pääsy on helppoa, jos vain viitsii yrittää.
Muistan millainen olit polvenkorkuisena
- On hämmästyttävää, että vanhanakin muistat jotain! Lisäksi voit kertoa, kuinka vaihdoit aikanaan tälle nyt aikuistuvalle nuorelle vaippoja ja pesit hänen pyllyään. Kai muistat ottaa mukaan vanhan pottakuvan. Se hymyilyttää ja luo rentoa tunnelmaa.

Äläkä vahingossakaan käytä sanaa "nuori". Puhu aina teineistä.

 

Lelupäivälelu

Pysähdyin kauppakeskuksessa lelukaupan eteen. En ole enää leikki-iässä, mutta edelleen fiilistelen kiehtovimpia leluja. Jos olisin saanut jonkin sellaisen lapsena omakseni, olisin ollut korkeimmassa pikkupoikien taivaassa.

Lelukaupasta tuli nuori äiti, joka oli liikkeellä viisivuotiaansa kanssa. Kysyin, oliko synttärit tulossa. Ei kuulemma ollut, vaan oli pitänyt vain hankkia lelupäivälelu.

Ihmettelin sitä sanaa, "lelupäivälelu".

Äiti selitti, että pojalle oli tullut lelupäivänä paha mieli, kun hän oli ottanut mukaan melko kohtuuhintaisen suosikkilelunsa, mutta kukaan ei kaveri ei välittänyt leikkiä sillä.

- Nyt sitten ostettiin sellainen mikä kelpaa kavereillekin. On vähän kallis, mutta eipähän pääse pojalla itku kotiin tultaessa. Sovittiin, että tällä ei sitten kotona leikitäkään. Pysyy ehjänä lelupäivään. Käytetään vain siellä.

Köyhät kurinpidon kohteina

Köyhyys ei ole vain ihmisen taloudellinen tila, jota voitaisiin mitata palkkatulolla ja elinkustannuksilla, vaan se on osattomuutta kaikesta siitä, millä ihminen hankkii itselleen valtaa, turvallisuutta ja arvonantoa. Nykyään köyhistä on tehty kurinpidon kohteita, ja juuri tämä on köyhyyden maksimointia.

Kohtalaisenkin elintason saavuttanut ihminen voi olla köyhä – ei vain siinä mielessä kuin äiti Teresa arvosteli länsimaista tunneköyhyyttä, vaan myös siinä mielessä, että hän ei voi vaikuttaa elämänsä suuntaan. Hänen kohtalostaan päätetään hämärissä instansseissa, pankeissa ja suurten johtajien kokouksissa. 

Hänellä voi olla omaisuutta, mutta se perustuu pankista nostettuun lainaan, ja viime kädessä siitä määrää joku toinen. Hän kutsuu itseään omistajaksi, vaikka todellisuudessa hän on vain omaisuutensa haltija. 

Hänellä on elintason kaikki tunnukset, mutta sittenkään hän ei voi tuntea, että hänen elämäänsä arvostettaisiin. Vaikutusmahdollisuuksia hänellä ei ole, koska rahavirrat ovat siirtyneet demokraattisesti valittujen elinten ulottumattomiin.

Lisäksi on absoluuttista köyhyyttä suhteellisen köyhyyden ohella. Se tuntuu nälkänä ja ahtaana asumisena. Niinpä ei pidä unohtaa niitä, joiden on valittava, ostaako ruokaa vai lääkkeitä, hankkiiko lapselleen kevättakin vai itselleen kengät reikiintyneiden tilalle.

Kerran viikossa ajattelen perulaisen kirjailijan Manuel Scorzan romaania Garabombo, näkymätön mies. Se kertoo intiaanista, jonka näkymättömyydellä oli perin arkinen syy. Garabomboa ei nähty, koska hän oli osaton. Hän oli samalla tavoin näkymätön kuin intiaanien kokemat vääryydet.

Räsymaton ylistys

Kirjastoreissulla nousi tutun kanssa puheeksi, mitä oli tullut lainatuksi. Esittelin omaa hankintaani, räsymattoja käsitellyttä kirjaa.

Räsymatot ovat vanhan kansan harjoittamaa kierrätystä sellaiselta ajalta, kun sanaa kierrätys ei ollut vielä keksitty.

Mielessäni ei kuitenkaan ollut kotitalousneuvonta tai kertakäyttökulttuurin kritisointi. Ne olivat tällä kertaa sivuasioita.

Olin menossa siunaamaan mummoa, joka oli harrastanut räsymattojen tekoa. Hain aineistoa puheeseeni.

Menin kotiin, luin lainaamaani kirjaa, istuin koneelle ja kirjoitin:

Kun tuntee jalkojensa alla räsymaton kosketuksen, se on lämmin kosketus. Samaa sukua kuin on kesällä nurmikko jalkojen alla. Jotain sellaista, että siinä tekee mieli olla. Tietää olevansa hyvässä paikassa. Räsymatto on mummolan permannolla tai oman kodin lattialla.
Ja sitten ne kuteet. Pois heitetystä ja kelvottomaksi luullusta on tehty kauneutta. Värit ja juovat kertovat eletystä elämästä. Siellä on tytön kesäleninki, pojan polvihousut, se vaate jossa lähdettiin suruja pitämään tai ilosta tanssimaan.

Syrjäseuduille karkotettu hiljaisuus

Ensimmäinen valmistumiseni jälkeinen rippileiri on ollut kaikkein levottomimpia, mitä on tullut eteeni. Jokin syy oli omassa kokemattomuudessani ja siinä, että olin nuorille vielä outo, mutta toisaalta jotkut nuoret vain ovat rauhattomampia kuin toiset.

Minut pysäytti ajattelemaan leirillä vieraillut kanttori, viisas mies. Hän sanoi: "Täältä puuttuu hiljaisuus."

Jotain oli pakko tehdä. Sanoin nuorille, että jos seuraavan illan hartaudessa ei oltaisi aivan hiljaa, tilaisin bussin ja lähdettäisiin kotiin. Olin tosissani, mutta varmaan nuoret tiesivät, etten oikeasti olisi toteuttanut uhkaustani.

Illalla nuoret kävelivät lumoutuneina hiljaisuudesta pihalle, ja muuan levottomamman pään poika käytti ensin voimasanaa ja jatkoi: "Oli elämäni eka kerta, kun olin ihan hiljaa!"

Siitä lähtien olen uskonut hiljaisuuteen, vaikka se on karkotettu reunoille ja syrjäseuduille.

Kuuloaisti on muuttunut. Vanhoina aikoina metsästäjä kuulosteli hiljaisuuden keskellä risahduksia tunnistaakseen, missä jänis oli astunut oksan päälle. Nykyään suodatetaan hälyn keskeltä turhia ääniä pois oleellisen tavoittamiseksi.

Sveitsiläinen filosofi Max Picard kirjoitti jo vuonna 1948 siitä, että mikään ei ole muuttanut ihmisluontoa niin paljon kuin menetetty hiljaisuus. Se ei enää ole olemassa maailmana vaan ainoastaan kadonneen maailman jäänteinä, ja koska ihminen pelkää jäänteitä, hän pelkää myös hiljaisuutta.

Viides laskutapa

Kohtalokkaimpia ennakkoluuloja on kuvitella, että ihmisen merkittävyyttä voidaan arvioida sen mukaan, mistä hän on kotoisin. Syvällinen ajattelija voi elää syrjäseudulla ja tulla maasta, jossa nähdään vain mielivaltaa, byrokratiaa ja sensuuria.

On vaikea ajatella, että esimerkiksi DDR:ssä olisi ikinä ollut mitään hyvää. Mieleen tulevat vain hormoneilla kasvatetut urheilijat ja mikrofonibetoni, jolla valvottiin kansalaisia.

Oli kuitenkin kirjailija Cristoph Hein. Kirjahyllyssäni on hänen kaksi erinomaista, DDR:ssä julkaistua romaaniaan Vieras, ystävä ja Tien loppu.

Hein oli papin poika eikä siksi päässyt mihin tahansa kouluun. Lukion hän kävi Berliiniin länsipuolella. Ylioppilaaksi päästyään hän oli sekalaisissa töissä, kunnes alkoi opiskella filosofiaa Leipzigissa ja Berliinissä. Sittemmin hän on elättänyt itseään kirjoittamalla. Yhdistyneen Saksan ajalta voi mainita, että Hein ollut on Berliinin Deutsches Theaterin johtaja. 

Esimerkiksi seuraava Christoph Heinin ajatus on ajankohtainen ja Suomessakin kipeästi totta: On olemassa neljän laskutavan lisäksi viides matematiikka. Siinä valitaan ensin lopputulos ja vasta jälkikäteen sovitetaan tosiasiat sen mukaan.

 

Jumalan nimiä, salanimiä ja peitenimiä

Laajasti käytetyt Jumalan nimet viittaavat jollain tavoin hänen ominaisuuksiinsa: Luoja, Herra, Taivaan Isä, Johdatus, Kaitselmus, Korkein ja Kaikkivaltias. Myös Isä, Poika ja Pyhä Henki on joskus tulkittu Jumalan nimeksi.

Myöskään Äiti Maa ei välttämättä ole vain pakanoiden suuhun sopiva sana, vaan se voi ilmaista yhtä Jumalan ulottuvuutta.

Runoilija Anna-Maija Raittilan Kaikkein-Matalin viittaa Jumalan ihmiseksi tulemiseen. Pentti Saarikosken Näin On kertoo Jumalan ehdottomuudesta ja Ynnä Muuta hänen tavoittamattomuudestaan.

Mukavan leikkisiä, kansankielisiä nimiä ovat Yläkerta, Korkein Taho, Pomo, Suuri Päällikkö ja Pääjohtaja. Myös Hyvä Tuuri, Onnellinen Sattuma ja Hyvä Onni voidaan nähdä Jumalan salanimiksi. Johdatuksen kokemuksestahan niissä on kyse. Lauseessa "Joku oli päättänyt, ettei minun vielä pitänyt kuolla" Jumala-viittaus on aivan ilmeinen.

Uusimpia mukatieteellisiä jumalasanoja ovat evoluutio ja universumi. Tiede-lehden (11/2024) kirjallisuusarvioinnissa luki näin: "Evoluutio osoitti todella huonoa huumorintajua, kun se muovasi otuksen, jossa yhdistyy elämän vimma, valtava lähimmäisenrakkaus ja viiltävä tietoisuus elämän päättymisestä."

Universumista olen poiminut eri lähteistä lukemattomia esimerkkilauseita, kuten: "Mitähän universumi mulle nyt yrittää kertoa? Piti keittää aamukahvit, meni pannu rikki sitä pesiessä." "Universumi tukee meitä, kun toiveet ja unelmat tulee sydämestä." 

Näissä esimerkeissä selvästi ajatellaan Jumalaa, muttei tohdita sanoa ääneen.

Onks toi kaikki niin vaikeaa?

Kummastelen, miksi yksinkertaiset asiat on tehty niin vaikeiksi. On mindfulnessiä, joogaa, ruokavalioita, rentoutustekniikoita, hengitysharjoituksia, vitamiinivalmisteita ja retriittejä.

Minä suosin simppeleitä ja halpoja menetelmiä.

Lyhyet iltapäivätirsat toimivat aina. Niihin voi yhdistää hyvän kirjan, ja musiikkinsa voi valita niin, että se tasaa sen sijaan että laittaisi nykimään.

Iltarukous auttaa kokoamaan päivän. Aamurukouskin pelittäisi, mutta tuppaa unohtumaan. Herätessä on aina jotain muuta mielessä. Paras sunnuntai tulee kirkonmenoista ja niiden jälkeisistä kirkkokahveista. 

Ripaus jalkapalloa tekee hyvää. Metsäretki, tähtitaivas, järvi- ja merimaisema eivät nekään maksa mitään. Kerran viikossa voi sallia oluen itselleen, ja tavallinen sapuska on parasta.

Joku saa koirastaan apua, vaikka sen ulkoiluttaminen ei ole minun lajini. Ymmärrän kyllä kävelylenkkien arvon.
-----
Alla oleva kuva on omista käytännön harjoituksistani. Työkaveri otti kuvan, kun päätin virkistyä kesken työyhteisön virkistyspäivän.

Vanhojen muistojen bongailua

Vappuna voi lähteä bongailemaan vanhoja autoja, jotka on tuotu talvisäilöstä pihalle ja joilla on lähdetty kruisailemaan. Bongailen 60-luvun ja 70-luvun autoja. Amerikkalaiset sivuutan, koska kaikkein halvimpia lukuun ottamatta niitä ei ollut minun elämänpiirissäni. Ne ovat muutenkin liian ökyjä minulle, esimerkkejä hillittömästä luonnonvarojen tuhlaamisesta. 

Vanhoissa autoissa oli persoonaa toisin kuin nykyään. Kupla, Volga, Anglia, Sitikka ja Kadett olivat kaikki omanlaisiaan. 

Minulle tärkeintä ovat tarinat, joihin autot liittyvät. Ajelin Opel Kadettilla heti kortin saatuani, ja setämiehen Fiat 128 oli hyvin saatavillani. Sillä keinoin hän varmisti, että sai minulta hyvin kyytiä, kun ei ollut ajokunnossa. Volga tuo mieleen Kaurismäen elokuvat, ja Mosse muistuttaa aikakaudesta, jolloin automerkin valinta oli myös poliittinen ratkaisu - vähän kuin Tesla nykyään. 

Vanhoja autoja omistavat ukot kertovat auliisti autoistaan. Olen kuullut pitkät tarinat siitä, kuinka Datsun 1200 Finn onnistuttiin saamaan epämääräisestä historiastaan huolimatta museorekisteriin. Ahvenanmaalla minut kutsuttiin pihalta autotalliin, jossa oli omistajansa aarre. Saab Sonettia valmistettiin kaikkiaan vain 303 kappaletta, ja hänellä oli numero 9.

Joskus auton bongaaminen on vaatinut paljon vaivaa. Kuusamossa ajeltiin tunnin verran sinne ja tänne, jotta olisi saatu kiinni vilaukselta nähty Taunus. Toisen, vähän tylsemmän Taunuksen bongasin peltoladosta, jonka edustalla muistutettiin kameravalvonnasta. Toistaiseksi poliisi ei ole tullut hakemaan.

Kuusamosta kuvattu Ford Cortina

----------

36 kuvan valikoimani 1960 ja -70-luvun autoja on täällä.

Pientä hienosäätöä

Yhden huoneemme lattialla on seinää vasten taulu, josta ei tiedä, mitä ihmettä sille tekisi. Rahallisesta arvosta en ole perillä. Myöskään maalarista minulla ei ole tietoa. 

Pidän tunnelmasta ja voisin ripustaa maalauksen seinälle, mutta siinä on sietämätön ongelma. Maalari olisi hyvin voinut jättää taivaan siniseksi, mutta jostain syystä hän on läiskäissyt sinne kaksi pilveä, jotka ovat silkkaa töherrystä. Ne ovat kuin taulun päälle kaatunutta valkoista liimaa, jota on yritetty pyyhkiä pois. 

Rikkoisinko tekijänoikeuksia, jos pyytäisin jotakuta osaajaa maalaamaan pilvet peittoon?

Maailma on täynnä asioita, jotka on pilattu pienellä.

Väinö Linna kirjoitti romaaninsa Täällä Pohjantähden alla alkulauseeseen ajatusviivan. "Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi. Olen samaa mieltä Pentti Saarikosken kanssa, että se ei siihen kuulu. 

Hectorin levy Yhtenä iltana alkaa hienolla nimikappaleellaan, mutta sen perään tulee Juodaan viinaa, ja minun täytyy aina skipata sen yli. Olen nähnyt liikaa ihmisiä, jotka ovat tärvänneet juopottelemalla omansa ja läheistensä elämän.

Portugalin nykyinen jalkapallomaajoukkue on täynnä hienoja pelaajia, mutta jostain syystä mukana raahataan takavuosien supertähteä Cristiano Ronaldoa, jonka parhaat päivät ovat menneet ja joka on enää nuorempiensa tukkeena.

Pedoista ja niiden kanssa elämisestä

Sutena ulvominen on muodikasta ja arvostettua. Lampaana oleminen on vanhanaikaista ja vähäteltyä. Käy kimppuun ja huuda! Ulvo lauman mukana, silloin ei tarvitse pelätä! Poimi sudensilmilläsi jokin pieni olento, omasta laumastaan jälkeen jäänyt! Piiritä se kavereidesi kanssa! Iske siihen hampaasi! Syö! Nauti! Ulosta! 

Kun pedot käyvät päällesi, ole vielä enemmän peto.

Sellaista on meno, mutta ehkä näiden asenteiden kanssa ollaan täysin väärässä. 

Enimmäkseen 300-luvulla elänyt konstantinopolilainen kirkkoisä Johannes Khrysostomos kirjoitti, että niin kauan kuin me olemme lampaita, me voitamme. Hän sanoi, että lampaina olemme vahvempia, vaikka olemme lukemattomien susien ympäröiminä. Johannes Khrysostomoksen mukaan menetämme taas voimamme, kun muutumme susiksi: "Meiltä puuttuu silloin paimenen johdatus, koska hän ei kanna huolta susista vaan lampaista. Hän hylkää sinut ja lähtee pois, koska et salli hänen näyttää voimaansa." 

Suuri maailma ja pienet piirit

Oli juttutuokio ihmisen kanssa, joka asuu Petäjävedellä. Se on alle neljän tuhannen asukkaan keskisuomalainen kunta, joka tunnetaan Unescon maailmanperintökohteeksi valitusta kirkostaan.

"Me asutaan ihan syrjäkylillä", hän lausahti.

Sanoin, että Petäjäveden kirkonkylällä voi kieltämättä hoitaa päivittäiset kauppa-asiansa, ja jos menee Jämsään, eteläiseen naapurikuntaan, siellä on tehtaita ja isompia kauppoja. Junakin pysähtyy. Toisessa suunnassa on Jyväskylä. Se on kohtalaisen iso suomalainen kaupunki, jossa näkee liigajääkiekkoa.

Mutta Helsinkipä se vasta on jotain. On metro, Presidentinlinna ja kaikki. Useimmat julkkikset asuvat siellä.

Toisaalta jo Tukholmassa näkee, että Suomi on pääkaupunkeineen historiaton ja syrjäinen. Tukholma taas häviää Kööpenhaminalle, jossa on jo metropolin tuntua. Sekin on niin pieni, ettei sinne synny kunnon jalkapallojoukkuetta. Pitäisi olla Lontoossa, Madridissa tai Pariisissa.

New York on vielä mahtavampi. Se on kaupunki samaan tapaan kuin Caterpillar on maansiirtotraktori, Levis on farkut ja McDonalds hampurilaisravintola. Se on kaupunkien kaupunki.

Siellä New Yorkissa on kuuluisa italialaiskaupunginosa. Siinä on muutamia kortteleita, joiden monet asukkaat ovat tunteneet elävänsä niin keskellä maailmaa, ettei niiltä kulmilta tarvitse lähteä mihinkään. He ovat mielestään maailman ytimessä.

Ei niin suurta paikkaa, ettei siellä olisi pieniä piirejä.

Katsoin kumppaniani. Ehkä hän vähän hymyili.

Koko New Yorkissa ei ole yhtä hienoa kirkkoa kuin Petäjäveden vanha kirkko.

SaiPa on Suomen Leicester

Jääkiekkoliigan kausi on lopputulokseltaan kenties kaikkien aikojen yllättävin. Jos olisi lyönyt vetoa KalPan ja SaiPan keskinäisen finaalin puolesta, olisi päässyt mojoville ansioille.

Kun köyhät voittavat, taustalta paljastuu aina tiettyjä yhteisiä asioita. Niinpä kiekkofinaalien aikaan sopii muistella yhdeksän vuoden takaista Valioliigaa, jonka voitti pikkuseura Leicester kaikkien rahamahtien sijasta. Se on kenties yllättävin urheilutulos sadan viime vuoden ajalta.

Jalkapallon arvoturnauksen voittoon tarvitaan oikeastaan vain hetken hurmos ja muutama voitettu peli. Jääkiekkoliigan mestaruuteen taas riittää, että saa pelinsä sujumaan kevään viimeisinä viikkoina. Leicester sen sijaan voitti maailman kovimman jalkapallosarjan, jonka 38 pelin kausi jatkuu elokuun puolivälistä toukokuun loppuun saakka.

Leicesterin mestaruuden haastajina olleet isot seurat olivat ostaneet satojen miljoonien eurojen pelaajahankinnoilla menestystä, mutta rupusakkina pidetty Leicester pysyi viikosta viikkoon sarjan kärjessä. Monet pelit se voitti 1 – 0, enempäähän ei tarvita.

Yhtenä voiton takeena oli pelaajia ymmärtävä valmentaja. Hän osasi laatia juuri Leicesterille sopivan taktiikan. Ratkaisevinta oli joukkueen yhteishenki. "Me olemme kuin veljiä", sanoivat pelaajat haastatteluissa.

Jääkiekossa SaiPan voitto olisi kaikkein yllättävintä, mutta hieman samaa olisi myös KalPassa. Kumman tahansa mestaruus on kiitettävää vaihtelua, kun ensi vuonna Tappara taas voittaa, kummiski.

Ihmisiän vaikeimmin lausuttava kysymys

Ensimmäisen pääsiäispäivän iltana ajelin Helsingistä pohjoisen suuntaan, ja vastaantulijoita oli yhtenäiseksi jonoksi saakka. Joku oli ollut lumirajan takana pohjoisen hiihtokeskuksissa. Ilmastonlämpenemisen tässä vaiheessa oli voinut mennä jo huhtikuun puolivälissä kesämökille talven jälkiä siivoilemaan. Mummolassa oli käyty.

Mummojen ja pappojen tapaamiset ovat onnellisia tapahtumia. Lastenlapset ovat saaneet syödä enemmän karkkia kuin kotona.

Liian monet kotiin lähdöt ovat kuitenkin täynnä tragiikkaa. Muistaako mummo lääkkeensä? Onko seuraavallakin kerralla jääkaappi täynnä syömättömiä ruokia? Mitäpä jos pappa kaatuessaan murtaa lonkkansa eikä osaa soittaa turvarannekkeella apua? Entä jos mummo lähtee hortoilemaan pihalle eikä enää tiedä missä on? Helikopterin kanssa sitten etsitään.

Yleisissä keskusteluissa tuppaa unohtumaan vanhuksia hoitavien lasten ahdistus, kun pitäisi saattohoidella omia vanhempia kirkkomaalle ja lapsia aikuisuuteen. Siinä välissä on arjen vastuita hoidettavina, joiden sivuuttamisesta joutuu niin ikään tilille.

Moni miettii, pitäisikö vanhempiensa tähden uhrautua, vaikka elämään ei kuulu se, että lapset uhrautuisivat vanhempiensa puolesta. Suhde on toisin päin. Niin on elämä rakennettu.

Pahinta on, että vastattavana on kenties koko ihmisiän vaikeimmin lausuttava kysymys: milloin on oikea hetki sanoa mummolle, että voi rakas, selviydytköhän enää kotona?

Harmaa voittaa punaisen

Ehkäpä ruoskituksi tuleminen ja ristiinnaulitseminen ja niitä seurannut kuolema olivat vasta johdantoa siihen, mikä oli tulossa. Perjantaita seurasi lauantai, joka oli pelkkää menetystä menetyksen päällä.

Kaikesta huolimatta veri viittaa elämään. Sen vuotaminen on elämän merkki, sillä kuollut ei enää vuoda verta. Punaisiksi värjätyt katukivet ovat muistoja siitä, että elämää on ainakin joskus ollut.

Kun pahuus ja kärsimys arkipäiväistyvät ja toistumistaan toistuvat, verijäljet haalistuvat ja muuttuvat harmaiksi. Sopii katsoa Gazan kaltaisia, lohduttomia paikkoja. Harmaitahan ne ovat, eivät punaisia.

Harmaa on raunioiden ja läpäisemättömän murheen väri. Kun yö on musta, siihen on kuitenkin kätketty aavistus tulevasta aamunkoitosta. Toisin on sankimman sumun laita. Siinä on näkyvyyttä yhtä vähän kuin sysipimeässä, mutta siinä ei ole yön kaltaista toivoa, että joskus se sumu tulee väistymään. Harmaa sumu ei houkuta toivomaan vaan lannistumaan. Harmaa on syvimmän köyhyyden, pitkittyneen kärsimyksen ja pohjattoman masennuksen väri.

Harmaa ei hätkähdytä uutiskuvissa.

Olen muistellut Limaa. Koskaan en ole tarponut niin uponneena kärsimykseen kuin siellä. Kierreltyäni paikallisen ihmisen mukana päivän kaupungin pahimmilla alueilla kirjoitin matkapäiväkirjaani Franz Kafkaa lainaten: "Tältä seudulta ei ole mitään tietä elämään päin. Sitä vastoin on täytynyt olla olemassa jokin tie elämästä tänne. Näin eksyksissä me olemme."

Perun pääkaupunki Lima 1/2

Perun pääkaupunki Lima 2/2

Renkaiden vaihtoa, kirkonmenoja ja jalkapalloa

Kiirastorstaina kuuluisi mennä ehtoolliskirkkoon, mutta mielessäni on jotain muuta. Lähden Hämeenlinnaan seuraamaan kaupungilla toteutettavaa Ristin tie -esitystä. Toivottavasti se on parempi kuin viimevuotinen Helsingin floppi, joka kaatui Senaatintorin säästeliääseen äänentoistoon. Siellä äänet tulivat korviini kolminkertaisena kaikuna. Lähdin siitä sekametelistä kesken kaiken pitsalle.

Parhaat ristintiet olen elänyt nuorten kanssa pohjoisen yössä ja pimeässä metsässä. Sittemmin ne ovat ruvenneet tekemään niitä kaupungeissa. Kai sielläkin voi onnistua.

Hämeenlinnan reissu menee pitkänperjantain puolelle. Siksi en kenties lähde aamulla kirkkoon, vaan jumitan kotona niin kuin perinteisiin kuuluu. Kerran vuodessa on hyvä pitää täyslakko.

Lauantaina vaihdatutan toiseenkin autoon kesärenkaat. Iltapäivään kuuluu West Hamin peli, ja West Hamin kannattaminen sopii kärsimyksen teemaan. Illalla kuuntelen Jaakko Löytyn laulun Toisen päivän iltana. Muuten suosin Arvo Pärtiä.

Illaksi voisin mennä juhlimaan ylösnousemusta pääsiäisyön aterialle. Nykyään niitä järjestetään seurakunnissa. Aina ei vain malteta odottaa puolelle öin niin kuin kuuluisi. Myös parhaat pääsiäisyön ateriat olen nauttinut pohjoisessa nuorten kanssa. En jaksa miettiä sopivaa laatusanaa niitä kuvaamaan. Ne ovat jättäneet jäljen jopa ammattilaiseen.

Maanantaina ehkä menen rääppiäisille kirkkoon. Siellä kuullaan kuvaus Emmauksen tiestä. Se on juuri se kertomus, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle.

Kuva: Heikki Marila

Aikaisesta keväästä lumoutuneena

Meikäläisillä leveyspiireillä kaaliperhonen, leskenlehdet ja sinivuokot havaittiin ennätysmäisen aikaisin, maaliskuun lopulla. Ihmiset kertoivat niistä iloisin mielin.

Minäkin ilahduin. Lopultakin päästään talvesta, joka ei ole ollut edes talvi. On hienoa nähdä nurmikon vihertävän ja huomata, kuinka lehdet eivät enää mahdu puiden sisään vaan pursuavat niistä ulos.

Muutaman päivän takapakin jälkeen kevät ja kesä ovat  taas ottamassa vallan. Lähipäivinä hätyytellään jo kahtakymmentä astetta.

Mutta.

Juuri tämä ilahtuminen on vaarallista. Aikaisesta keväästä lumoutumisen keskellä moitin itseäni. Olen taas lankeamassa siihen inhimilliseen perusharhaan, että lyhytnäköisten ja hetkellisten etujen vuoksi olen näkemättä lämpenemisen aiheuttamaa onnettomuutta, joka on koko ajan toteutumassa. Ollaan kuin vanhassa Grimmin veljesten tallettamassa kansansadussa.

Tarina Hamelnin pillipiiparista käsittelee kaupungin vakavaa rottaongelmaa. Eräänä päivänä Hamelniin saapui salaperäinen huilunsoittaja, joka lupasi karkottaa rotat musiikkinsa avulla. Hän soitti huiluaan, ja lumotut rotat seurasivat häntä Weser-jokeen, johon ne hukkuivat. Kun kaupunkilaiset kieltäytyivät maksamasta sovittua palkkiota, huilunsoittaja palasi ja lumosi tällä kertaa lapset. Heitä ei nähty enää koskaan.

Myötätuntoa Tytti Yli-Viikarille

 Valtiontalouden tarkastusviraston entinen pääjohtaja Tytti Yli-Viikari ei ole kerännyt viime vuosina sympatiaa eikä tyylipisteitä. Kaikesta päätellen hän ei ole lainkaan ymmärtänyt, miten hänen virassaan pitäisi toimia. Vaikuttaa siltä, ettei hän ole käsittänyt virheitään edes jälkikäteen.

Yli-Viikari on saanut rangaistuksensa. Hänet erotettu virasta, johon hänen kykynsä ja ymmärryksensä eivät riittäneet, ja hänet on tuomittu oikeusistuimessa virka-aseman väärinkäyttämisestä, virkavelvollisuuden rikkomisesta ja kavalluksesta. Hänen asiansa on käsitelty lainmukaisesti, ja minulle tämä riittää. En välitä sylkeä enempää hänen päälleen.

Kuluneella viikolla on kuitenkin uutisoitu, että Yli-Viikari on vihdoin saanut työtä. Kyseessä on museo-oppaan kesätyö Runebergin kodissa, joka sijaitsee Porvoossa.

Taitaa olla historian ensimmäinen kerta, kun Yleisradio uutisoi kenenkään ihmisen kesätyöpaikasta. Tapauksen julkistamisella ei voi olla muuta syytä kuin ihmisen nöyryyttäminen ja tästä nöyryytyksestä nauttiminen.

Ihmisen potkimisella pitää olla jokin raja.

Epäkeskopuristin ja varpusentappoase

Säveltäjä Joonas Kokkonen oli Suomessa aikoinaan yhtä tunnettu kuin Kaija Saariaho on nykyään. Hänen musiikkinsa on jäänyt minulle vieraaksi, mutta olen muuten seurannut häntä. Olemme asuneet samassa kaupungissa, ja hänen veljensä oli viisi vuotta liikunnan opettajani. Olen kerran käynyt hänen museoidussa kodissaan ja olen lukenut hänen kirjoituskokoelmansa, jossa oli paljon hyviä ajatuksia. Tosin The Beatles ei ollut niin ohimenevä ilmiö kuin Kokkonen ennusti.

Kokkonen sanoi aina tunteneensa pelonsekaista kunnioitusta koneita kohtaan. Hän oli keksinyt merkillisille koneille nimityksenkin. Ne olivat epäkeskopuristimia. 

Eräässä japanilaisen taiteen näyttelyssä Kokkonen osui veistokseen, joka vaikutti leikkuupuimurin ja epäkeskopuristimen ristisiitokselta. Siinä oli vempelettä joka suuntaan ja punaruskeaa maalia päällä. Huomattavin piirre oli pitkä varsi, jonka päässä oli jonkinlainen tyylitelty kärpäslätkä.

Kokkonen tunnusti, ettei ymmärtänyt teoksen taiteellisia arvoja. Hänen mielestään se oli yksinkertaisesti ruma. Sitten hän käveli lähemmäksi teosta ja näki sen nimen Varpusentappoase. Yhtäkkiä veistos avautui hänelle ja se herätti ajatuksia ihmiskunnan tilasta. 

Puut, meidän rakkautemme

Lukioaikoina ihmettelin, miksi vanha, kohta eläkkeelle jäävä biologian opettaja nosti ison metelin niistä parista puusta, jotka aiottiin kaataa koulun viereen rakennettavan maantien alta. Taisi mennä kymmenen vuotta ennen kuin ymmärsin, mistä siinä kapinassa oli kyse.

Samoihin aikoihin aloin tajuta myös sitä, että Elmo-kuunnelman kirjoittanut Juhani Peltonen todella kamppaili elämän ja kuoleman kanssa, kun hän yritti vastustaa Vantaalla tietä, joka puhkottiin hänen kotipuutarhansa läpi. Lopulta hän hävisi yhden miehen sotansa ja muutti Vantaalta Lopelle.

Olen oppinut ymmärtämään myös Finlandia-palkittua Gösta Ågrenia, jonka sanoista on jäänyt mieleeni ennen muuta tämä: "Minun kotini pihalla kasvaa iso, leveä mänty. Isoisä on istuttanut sen vuonna 1911. Se on mahtava, pyöreä kuin pallo, säde 15 metriä varmaankin. Olen rationaalinen ihminen, mutta uskon yhtä kaikki, että jos joku haluaisi tappaa minut, hänen tarvitsisi vain sahata se mänty nurin."

Niin kuin olisi saanut koulusta vapaatunnin

Näkemistäni teatterikappaleista ylivoimainen ykkönen on Helsingin Kansallisteatterissa esitetty Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, jota esitettiin eri nimellä. Listani pohjasakka on taas Tampereelta.

Mentiin teatteriin katsomaan nuoresta Vincent van Goghista kertova näytelmä. Vincent oli hankkiutunut väliaikaan mennessä vuokrakämppään ja rakastunut emännän nuoreen tyttäreen, joka kuitenkin oli mennyt toiselle vuokralaiselle. Sitten Vincent pääsi läheisiin tekemisiin kolmekymmentä vuotta itseään vanhemman vuokraemäntänsä kanssa. 

Väliajalla juotiin kahvit padasjokelaisen bussiryhmän seassa. Tarjoilu oli aika hinnakasta, mutta väliaikakeskustelu oli erinomainen. Ruvettiin kyselemään, kiinnostiko lainkaan, miten näytelmän juoni eteni ja miten Vincentille mahtoi käydä. Yksimielisyys syntyi nopeasti. Todettiin, että oli aivan samantekevää, miten näytelmä jatkui.

Ihmisen ei kannata kiusata itseään täysin hyödyttömästi. Kirjan saa lopettaa kesken, ja näytelmästä saa poistua väliajalla.

Teatterin sijasta mentiin Hämeenkadulle juomaan toiset kahvit. 

Syntyi déjà-vu -kokemus: tällaista on ollut joskus ennenkin. Miten hienoa olikaan saada koulusta vapaatunti, kun opettaja oli sairastunut eikä sijaista ollut. Se oli suloista vapautta siitäkin huolimatta, että mitään viisasta tekemistä ei ollut. Ei vain ollut pakko, kun ei huvittanut. Sai vain asiattomasti oleskella.

Tähtitaivaan puutteessa planetaariokin voi auttaa

Jouduin hoitamaan asioita, jotka ovat ihmisen hoidettaviksi liian suuria. En saanut enää untakaan. Yöstä tuli päivä ja päivästä yö.

Tarvitsin uutta näkökulmaa. Ajoin Nokian moottoritielle ja siellä Särkänniemeä kohden. Tornin juuressa oli Sara Hildénin taidemuseo, mutta tällä kertaa kuvat eivät auttaneet, oli lyijykynällä piirrettyjä tomaatteja, perunoita, sellereitä, porkkanoita ja punajuuria. Voihan niitä rehuja ostaa kaupasta.

Menin planetaarioon nähdäkseni avaruutta. Olin ainoa katsoja, ja saatoin sanoa olevani yksityisnäytöksessä. Kupolikatossa oli tähtiä, tähtisumuja ja linnunratoja. Alkoi nukuttaa ja sallin itselleni uneen vaipumisen. Viimeisinä hereillä olemisen sekunteina lähetin mielessäni terveisiä planetaarion hoitajalle, että on sinullakin työ: pitää esitystä yhdelle ainoalle, unessa olevalle katsojalle. 

Torkahtamisen jälkeen heräsin taas ja yhä oltiin tähdissä ja tähtisumuissa. Avaruus oli kiitettävän suuri.

Ovet avautuivat, tulin pihalle ja katselin kaupungin suuntaan. Elämän tärkeysjärjestykset olivat palanneet. Suuri oli suurta, pieni oli pientä. Jumala tuntui Jumalalta ja ihminen ihmiseltä. 

Hetken kaikki oli taas niin kuin sen piti olla. Ehkä tätä elämää voi elää, kaikesta huolimatta.

Taivas oli harmaa ja pilviä täynnä. Ajattelin niiden takaista ja ylistä maailmaa ja päätin, että kyllä minä tämän jaksan.

Norja, Tappara ja Real Madrid

Lakkasin seuraamasta hiihtoa Lahden 2001 dopingkisojen jälkeen. Päätin, että samalla tavoin minua ei huijata kahta kertaa. Hiihdossa olisi ollut toinenkin syy, joka olisi syönyt kiinnostukseni. Miksi seurata lajia, jossa norjalainen voittaa aina?

Jalkapallossa Real Madridin kestomenestys kyllästyttää muutenkin kuin siitä syystä, että seuralla on käytössään kohtuuttoman paljon rahaa. Leicesterin vuonna 2016 voittama Valioliigan mestaruus on kenties merkittävin urheilutulos sadan viime vuoden ajalta, sillä pitkää sarjaa ei voiteta muutamalla tuurivoitolla, niin kuin saattaa käydä vaikkapa MM-turnauksessa. Leicester jätti häpeämättömästi taakseen kaikki raharikkaat suurseurat.

Olen vaimea Tapparan kannattaja. Siitä huolimatta olen tyytyväinen, että se putosi HIFK:n kanssa samaan häviäjien läjään. Tosin HIFK ei muutenkaaan pärjää ikinä. Parasta olisi, jos Saipa tekisi jääkiekossa leicesterit, mutta Ilveksenkään mestaruus ei haittaisi minua yhtään.

Tai ketä enää kiinnosti se, kuinka Max Verstappen veti autoletkaa Monacon katuradalla, jossa ohittaminen oli mahdotonta? Formulakisoja ennemmin kannatti nostaa pakastekala tiskipöydälle ja seurata sen sulamista. Siitä saa sentään syödäkseen.

Tietysti on poikkeuksia. Matti Nykäsen ylivoimaa jaksoin seurata, loputtomasti.

Nauru on vaarallista

Minulla on aamuhämäriä koulumuistoja siitä, kuinka opettaja oli suuttunut kiivaimmin pojille, jotka olivat naureskelleet itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa. Opettaja ei ollut raivostunut vain viran puolesta niin kuin lumipallojen heitosta kielletyllä alueella, vaan jostain henkilökohtaisesta syystä. Naureskelu oli loukannut häntä itseään.

Juhlallisuuden ja pyhyyden ongelma on siinä, että komiikka on niitä vaarallisen lähellä. Erään usein julkisuudessa näkyvän papin nimi tuo minulle aina mieleen jumalanpalvelukseen, jossa hän toimitti alttaripalvelusta. Hän oli ottanut käyttöönsä kaikki mahdolliset liturgiset eleet ja luki ääneen jokaisen aamenen, jonka käsikirja vain salli. En tuntenut pyhän kosketusta. Mieleni teki tirskua.

Nauru on viimeinen ase, joka alamaisilla on diktaattoreita vastaan. Suuri johtajakin on sen edessä avuton. Jos hän osoittaa raivonsa, hän paljastaa samalla sen, että häneen on osunut.

Kuuluisa semiootikko Mihail Bahtin kirjoittaa, että naurua ei ole milloinkaan saastuttanut virkavaltaisuus. Se on jäänyt sen virallisen valheen ulkopuolelle, joka on puettu pateettiseen vakavuuteen. Hänen mukaansa kaikki ylevät ja vakavat kirjallisuudenlajit ovat sen sijaan valheen, huonon sovinnaisuuden, kaksinaamaisuuden ja vilpin läpitunkemia. "Vain nauru on säästynyt valheen saastunnalta", kirjoittaa Bahtin.

Ihastuneena ja joskus ehkä huijattuna

Nykytaiteen radikaaleimmat näyttelyt herättävät ajatuksia puoleen ja toiseen. Kokemukseni on, että näyttelyssä on aina muutamia täysosumiksi katsottavia teoksia, joita jää miettimään pitkiksi ajoiksi ja jotka vievät omaa ajattelua eteenpäin. Sitten on teoksia, jotka vain herättävät ihmetystä, millä keinoin ja millä ihmeen perusteluilla ne on saatu tuotua näyttelytilan ovista sisään.

Joskus herää epäily, että katsojia on pahasti huijattu. Tästä mahdollisuudesta on kertonut puolalainen kirjailija Witold Gombrowicz. Osallistuessaan Argentiinassa suurlähetystön järjestämiin juhliin hän pyysi, että hänet esiteltäisiin juhlaväelle eurooppalaisena konserttipianistina. 

Niinpä Gombrowicz sai mahdollisuuden marssia flyygelin ääreen. Keskittyneen hiljaisuuden jälkeen soittotaidoton kirjailija takoi soittimesta satunnaista meteliä. Lopulta hän nousi ja kumarsi kuulijoidensa puoleen, ja yleisö palkitsi hänet hyväksyvän innokkailla aplodeilla.

 

Kiltti murtomies

Kesämökillemme on murtauduttu vain yhden kerran. Paikka on vähän vaikeasti saavutettavissa, eikä sen lähellä ole muita kohteita, joten sarjatekijää se ei kiinnosta.

Se ainoa murto paljastui keväällä, kun tulin paikalle ensimmäisen kerran talven jäljiltä. Ulko-oven lasin ympäriltä oli irrotettu listat, ja sen jälkeen lasi oli nostettu ehjänä seinustaa vasten. Tuvassa oli yhden komeron ovi avattu, ja joitakin sänkyvaatteita lojui lattialla. Komeron ovi repsotti auki. 

Mitään ei ollut viety, vaikka eipä mitään varastamista ollutkaan. Marketista ostettu perusmallinen kahvinkeitin ei kiinnosta ketään.

Laitoin komeron sisällöt hyllyilleen ja suljin oven. Ulkona nostin ikkunalasin paikoilleen ja naputtelin listat kiinni. Kaikki vaiva oli siinä.

Terveisiä sille murtomiehelle, että jos toisenkin kerran tarvitset yösijaa, minua tämä ei ihmeemmin harmita. Oikeastaan saat tulla uudemmankin kerran.

Ottaisinko äkkikuoleman vai vähän pitemmän riutumisen?

Vanhassa kirkkorukouksessa sanotaan: "Varjele minut pahalta, äkilliseltä kuolemalta." Siinä on kenties ajateltu väkivaltaista kuolemaa tai ylipäänsä lähtöä, johon ei ole ehtinyt valmistautua. 

Moni toivoo itselleen mahdollisimman nopeaa kuolemaa. Ihminen poistuisi itseltäänkin salaa. Tämä voi tuntua helpolta vaihtoehdolta, mutta kenties elämästä jää jotain elämättä. Ehkä myös kuolemaan valmistautuminen kuuluu elämän koko rikkauteen.

Läheisten kannalta äkkikuolema on vaikea tai suorastaan traumaattinen. Ei ole valmistautumisen aikaa eikä ehditä sanomaan jäähyväisiä. Aivan onnetonta on, jos on satuttu eroamaan riidoissa tai suutuspäissä. Hetkellinenkin epäsopu langettaa varjonsa vuosikymmeniä kestäneeseen, enimmälti onnelliseen yhdessäeloon.

Äkkikuolema tuottaa usein käytännön ongelmia, jotka ovat elämänkriisissä liikaa. Tavallisinta lienee, että salasanat eivät ole tiedossa. Muistan sellaisenkin tapauksen, että mies joutui hoitamaan kuolleen veljensä asioita perin ohuilla johtolangoilla. Oli tiedossa, että veljellä oli kaksi autoa jossain helsinkiläisessä autotallissa. Mutta missä?

Pitkittynyt kuolema riuduttaa, ja erityisen vaikeaa on, jos siihen liittyy sietämätöntä kipua. Vuosia jatkuvalle syvän dementian elämälle on vaikea keksiä merkitystä.

Kannattaisin kahden tai kolmen viikon sairautta, jonka saisi olla järjissään ilman kohtuuttomia ruumiintuskia.

Lapsen tai nuoren kuolemasta en sano tässä mitään. Siinä ei ole asteikkoa parempi–huonompi. Se on inhimillisen ymmärryksen ulottumattomissa.

Naapuripöydän irtolauseita yhteiskunta-analyysin pohjaksi

Istuin kahvilassa ikkunapöytään. Paikka oli täynnä, ja pöydät olivat tiiviisti.

Lähellä olleiden miesten jutuista tuli korviini irtolauseita: "Työt jatkuu muttei meillä... ulkopuolinen tekijä.. kyllä tämä tässä kun kesä tulee."

Jatkoin aloittamaani lehden lukemista. Etusivulle oli präntätty isoilla kirjaimilla: "Mietitkö sattumoisin pankinvaihtoa? Soita Riinalle."

Kahvikupin pohja tuli vastaan, taitoin lehden kasaan ja vedin takin ylleni.

"Yksisuuntainen tie", sanoi toinen miehistä. Mietin, tarkoittiko se työpaikkaansa, omaa elämäänsä vai koko maailmaa. 

Ulkoilmassa oli paljon talven jälkeistä pölyä. Saisivatpa siivottua ne äkkiä pois.

Liikevoitolla perustellaan koulujen lomakauden siirtoa

Keskustelu koulujen loma-ajan siirrosta on alkanut taas. Opettajat vastustavat ja hotellinpitäjät kannattavat lomakauden myöhäistämistä. Koululaisilta itseltään ei tiettävästi ole kysytty, mikä hämmästyttää. Viisitoista vuotta täyttäneet voisivat hyvin sanoa käsityksensä edes tässä heidän omassa asiassaan.

Näkökulmaa voi tarjota myös Suomen Kuvalahden artikkeli vuodelta 2017. Siinä kerrottiin Ilmatieteen laitoksen selvityksestä, joka koski kesäkuukausien säätiloja. Tarkasteluaika alkoi vuodesta 1981. Kauniiksi päiväksi määriteltiin vähintään 20 asteen lämpö, kuusituntinen auringonpaiste ja alle millimetrin sademäärä.

Ero oli selvä, kun verratttiin juhannusta edeltävää kolmen viikon jaksoa samanpituiseen elokuun lopussa olevaan jaksoon.

Vantaalla kauniita päiviä oli alkukesästä keskimäärin noin kuusi ja loppukesästä noin viisi. Jyväskylässä alkukesän hyvän sään päivien määrä oli kolmannesta suurempi kuin loppukesän. Sodankylässä loppukesän kauniita päiviä oli alle puolet alkukesän päivistä. 

Myös valon määrä vaikuttaa kokemukseen kesästä. Tämän kokemuksen kuvaamiseen ei tarvita Ilmatieteen laitoksen tutkimuksia. Jokainen suomalainen tietää, millaisia ovat juhannusviikon suviyöt ja millaisia taas elokuun lopun.

Laiska töitään luettelee

Olen kiusaantunut niistä papeista, jotka paikalle tultuaan mainostavat kiireitään. Jos joskus on tiukkaa, onko sitä kuitenkaan pakko korostaa? Eikö päinvastoin olisi viisaampaa luoda vaikutelmaa, että pappi on ensisijaisesti juuri niitä ihmisiä varten, jotka hänelle on kulloinkin annettu? 

En fanita niitäkään kollegoja, jotka luettelevat missä kaikkialla ovat olleet ja mitä ovat siellä muualla tehneet. Näiden raportoijien lähellä mieleeni nousee ajatuskupla: "Laiska töitään luettelee." 

Jos aikaansaannokset ovat merkittäviä, ne kyllä havaitaan ilman, että tekijä itse mainostaa niitä. Tosin on poikkeuksia. Esimerkiksi siivoojan työ ja yleensä tukitehtävät huomataan vasta sitten, kun tekijöitä ei ole.

Minulta on monesti kysytty, kuinka monta rippikoulua olen pitänyt elämäni aikana tai kuinka monta kastetta, vihkimistä tai hautausta on ollut tietyssä ajassa. 

En ole osannut vastata, vaikka ihmiset eivät kysele tuollaisia pahantahtoisuuttaan, vaan luultavasti yrittävät vain päästä jutun alkuun. 

Kertymien laskeminen ei ole mielekästä puuhaa. En tilastoi myöskään sitä, kuinka paljon talviaamuissa on kulunut aikaa tuulilasin skrapaamiseen.

Sitä paitsi tapahtumia on aina vain yksi kerrallaan. Niinpä olen yrittänyt joka kerta keskittyä siihen, mikä on menossa juuri paraikaa. Viisaan sanonnan mukaan päivät on laitettu peräkkäin, ne eivät ole päällekkäin.