Paloittelusurmasta yli kymmenen vuoden tuomion saanut mies esiintyy oikeudessa poikkeuksellisesti valokuvaajille kasvonsa paljastaen. Hänen rikoksensa on niin kaukana ihmisten normaalimaailmasta, että sitä on vaikeaa kommentoida. Olen epävarma siitä, osaisiko edes Dostojevski kirjoittaa siitä. Täytyy lukea uudestaan Muistelmia kuolleesta talosta. Siellä taisi kuitenkin olla jotain samanlaista.
Kaiken tekoon liittyvän spekuloinnin sijasta voi miettiä sitä, että tälläkin lapsella on isä, sillä jokaisella lapsella on. Hänellä on äiti, joka joskus sai vastasyntyneen syliinsä.
Leena Tiilikka on kirjoittanut toisen väkivaltarikollisen elämästä valitsemalla näkökulmaksi lapsuuden. Ilpo Larha oli tuomittu 26-vuotiaana elinkautiseen vankeuteen, mutta hän pakeni Katajanokan vankilasta. Näkyvästi uutisoitu pakomatka päättyi siihen, että Larha ampui itsensä piiritettynä ja yksin jääneenä.
Tiilikka kertoo, että hänen lapsensa tunsivat Larhan. Hän oli koulutoveri ja yhden lapsen rippikoulukaveri. "Ehkä hän oli vähän syrjään vetäytyvä, melko tavallinen, joskus häirikkö, joissain asioissa nero. Rippikoululeirillä imitoi hauskasti ja älykkäästi pastoria."
Tiilikka kysyi tekstissään, kuka painoi Larhan itsetunnon alas.
Entä mitä tapahtui paloittelusurmaajalle sen jälkeen, kun hänen äitinsä sai hänet ensimmäistä kertaa syliin?
1 kommentti:
Nuorena lapsettomana miehenä lupauduin katsomaan pari tuntia sukulaisen konttaavaa taaperoa ja 4vuotiasta sisarusta. Menin sitten ruokapöydälle syömään 4v kanssa, enkä ymmärtänyt ottaa taaperoa heti syliin. Seurasi lohdutonta itkua todella pitkään kunnes äitinsä saapui.
Lähetä kommentti