Äiti, kissa ja lapset keittiössä

Joitakin taidenäyttelyitä ei voi niiden synkkyyden takia suositella ainakaan mielenterveyskuntoutujille. Maailma itsessään on riittävän ahdistava. Toisaalta minua ei miellytä sellainenkaan taide, joka on todellisuuspakoa ja jonka ongelmattomaan kauneuteen ei voi uskoa.

Monesti ääripäiden väliin osuu naivismiksi nimetty kuvataiteen suunta. Alkuaan suhtauduin siihen ennakkoluuloisesti. Luulin naivismin olevan sitä, että aikuiset ihmiset rupeavat piirtämään ja maalaamaan kuin lapset ja nimittävät sitten osaamattomuuttaan taiteeksi. On myös laadutonta naivismia, mutta on myös sellaista, joka herättelee katsojaa sekä ajatusten että tunteiden tasolla.

Yksi suosikkejani on Brasiliasta kotoisin oleva mutta Suomessa asuva ja työskentelevä Luciana Mariano. Hän tallentaa värikkäisiin ja kauniisiin teoksiinsa arkisia tilanteita, joissa jokaisessa on jokin ajatus. Marianon teokset osoittavat, että kuvissa voi olla myös huumoria ilman, että ne muuttuisivat pilapiirroksiksi.

Suomessa asuvan Luciana Marianon tuotantoa.

Modernia taidetta hämmästelemässä

Kokemukseni nykytaiteesta ovat kahtalaisia. Monet teokset eivät kosketa mitenkään tai saavat tuntemaan, että olen hölmö, kun minut on saatu tölläämään tällaista. Toisaalta on teoksia, jotka jäävät positiivisesti mieleen ja tuottavat oivalluksia.

Loppukesästä törmäsin Helsingin Kiasmassa teokseen, jonka nimi oli Babel. Nimi viittasi Raamatun kertomukseen, jossa ihmiset rakensivat taivaaseen saakka yltävää tornia. Siitä tuohtuneena Jumala päätti sekoittaa ihmisten kielet niin, että kaikki ihmiset eivät enää ymmärtäneet toistensa kieltä.

Kiasman Babel koostui neljä metriä korkeasta tornista, johon oli koottu vanhoja radioita. Ne oli viritetty toistamaan lähetyksiä eri kanavilta. Kielten ja äänten sekamelska oli niin kuin tämä meidän aikamme. Tunteita syntyi myös siitä, että pinossa näki monia radiomalleja, jotka ovat tuttuja omasta menneisyydestäni.

Toisenlainen kokemus oli New Yorkin Modernin taiteen museossa, jossa olin vanhan kaverini kanssa. Sinne oli tuotu esille jonkinlainen palkki, jossa en onnistunut näkemään taiteellisia arvoja enkä muutakaan osaamista.

Sanoin: "Tällä kertaa minun on pakko käyttää kulunutta sanontaa, että tuon minäkin olisin osannut tehdä."

Minulla oli niin sanotusti jauhot suussa, kun kaverillani oli vastaus valmiina: "Varmaan osaisit tehdä, mutta osaisitko tuoda sen tänne?"

Radioista rakennettu neljän metrin korkuinen Baabelin torni.

Säästä puhuminen on nostettava ansaitsemaansa arvoon

Säätila on turhaan vähätelty puheenaihe. Se pitäisi nostaa siihen arvoon, joka sille kuuluu.

Säätila vaikuttaa kaikkeen tekemiseemme. Juuri se ratkaisee, onko luonnollisempaa lähteä uimaan vai hiihtämään. Niinpä se kuuluu keskusteluaiheena normaaliin aamiaispöytään ilman, että siinä olisi mitään teennäistä tai väkinäistä.

Säästä puhumalla voi helposti viritellä keskustelua ulkomaalaisen kanssa, koska jokaisessa maassa on ilmasto. Kakkoshyvänä puheenaiheena heidän kanssaan tulee jalkapallo. Sitä pelataan kaikkialla, ja jos joku ei satu sitä ymmärtämään, se on kapeakatseisuudessaan huomiota ansaitseva seikka.

Säätila on myös sopivan neutraali aihe. Ventovieraan kanssahan ei voi aloittaa siitä, miten hänellä sujuu puolisonsa kanssa. Kaikki ovat tasa-arvoisia mielipiteidensä kanssa. Joku pitää auringosta, joku toinen pilvipoudasta, ja molemmat ovat yhtä oikeassa. Toisaalta säätilasta voi näppärästi edetä ilmastokysymyksiin, ja äkkiä ollaan elämäntapamme ja tulevaisuutemme peruskysymyksissä.

Ilmoista puhuminen on tervehtimistä seuraava askel tutustumisen tiellä. Se on hienovarainen vihje siitä, että voisimme tutustua enemmän.

Toisaalta säätilat ja vuodenaikojen vaihtelut voivat tuottaa latteuksien latteutta. Kun näen jonkin kirjoittavan kolumnissaan tai blogissaan säästä tai syksyn tulemisesta, välttämätön johtopäätökseni on: et sitten mitään muuta keksinyt.

Räikkösen ja Litmasen autot

Kun nuori urheilija tekee ensimmäisen rahakkaan ammattilaissopimuksensa, hän menee ensimmäisenä autokauppaan ja ostaa sieltä unelmiensa pelin miettimättä kovin paljon edes sitä, sopiiko se hänen käyttötarkoituksiinsa. Merkiksi kelpaavat Ferrarit, Maseratit, Porschet ja sellaiset.

Kun pelivuosia ja varallisuutta karttuu, talliin tulee vaihtoehtoja. Teemu Selänteellä on kotonaan Kaliforniassa 25 auton kokoelma.

Jotkut ajattelevat hieman toisin. Ajaxin vuosinaan Jari Litmanen ajoi Opel Corsalla: "Se oli pieni ja näppärä, ja se oli nopea moottoritiellä. Kotoa lentokentälle siihen sai kaikki ihmiset ja laukut, ja se oli helppo parkkeerata kaupungilla." Viime aikoina Litmasen on nähty ajavan Rättäriä vanhassa kotikaupungissaan Lahdessa.

Kimi Räikkönen puolestaan sanoi suosikkiautokseen Volkswagen Caddyn: "Sinne voi laittaa paljon tavaroita. Sen voi jättää minne tahansa. Jos joku naarmuttaa sitä, niin ei haittaa. Kukaan ei katsele sitä tai huomaa." 

Kimi Räikkösen suosikkiauto Volkswagen Caddy.

Selkäpuolella ja kasvopuolella on eroa

Tiettyyn aikaan viikosta ei ole yhdentekevää, käveleekö Tampereen Aleksanterin kirkon viereisen puistikon halki ylämäkeen vai alamäkeen.

Alamäkeen kävellessä näkee vain ihmisten selät, mutta toisin päin kulkiessa vastassa ovat ruoka-apua jonottavien ihmisten kasvot. Silloin ei tiedä, miten päin asettelisi omat silmänsä.

Jo kasvojen kohtaaminen muuttaa asennoitumisen. Ihminen ei olekaan vain yhteiskunnallinen kuluerä tai tuloksen tekijä. Hän on ihminen, persoona.

Lähikuvassa menee vielä vaikeammaksi. Näkemys muuttuu, jos tuntee ihmisen nimeltä tai on joskus käynyt hänen kanssaan samaa koulua, pelannut joukkueessa tai kävellyt yhtä matkaa kotiin.

Korotetaan panoksia: Suorastaan uskonnollinen ahdistus iskee päälle, kun muistelee kirkon pihassa Kristuksen sanoja, että minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette tehneet minulle. On vaikea olla ajattelematta, olisiko meidän sunnuntailounaallemme mahdollista kattaa yksi lautanen lisää.

Tuore aviomies vaimonsa ilona

Älypäät tempaisevat esiin outoja Vanhan testamentin kohtia ja sanovat, että katsopas kuinka järjetöntä tuokin on: ei muka saisi pukeutua vaatteeseen, joka on kudottu kahdesta erilaisesta langasta.

Kun asioita vähän tuntee, vastaus on helppo. Jo vuonna 49 jKr. varhaiset kristityt julistivat olevansa vapaita Vanhan testamentin rituaalilaeista. 

Tämä on selkeä ratkaisu, mutta kaikkea hyvää ei kuitenkaan pidä heittää sen mukana pois. Mooseksen kirjoissa on paljon viisasta ja hellyttävän kaunista, jonka soisin edelleen otettavan todesta (esim. viides kirja ja luku 24).

Mainittakoon vaikkapa nämä ajatukset:
- Jos mies on vastikään mennyt naimisiin, hänen ei tarvitse lähteä sotaan eikä häntä saa kutsua muuhunkaan palvelukseen. Hän saa vuoden ajan olla vapaa ja pysyä kotona vaimonsa ilona. 
- Kukaan ei saa ottaa lainan pantiksi jauhinkiviä, ei edes päällimmäistä kiveä, sillä niiden varassa on toisen ihmisen henki. 

Varastamisen kysymykset saavat puolestaan uutta sävyä, kun saa lukea, että lähimmäisensä viinitarhasta saa syödä rypäleitä nälkäänsä, kunhan ei rupea keräämään niitä marjaämpäriin.

Huumeita kirkon kellarista

Mieltäni on jäänyt hiertämään vanha lehtijuttu, jossa kerrottiin kuinka erään hollantilaisen kirkon kellarissa myytiin heroiinia ja kokaiinia.

Kun suostuin lukemaan otsikon alta varsinaisen tekstin, en osannut paheksua. Joskus ihmisyydessä mennään niin pohjalle, että tavanomainen hyvä ei enää riitä. 

Kirkko oli valinnut kolme luotettavina pitämäänsä huumediileriä, jotka saivat monopolin käydä huumekauppaa kirkon kellarissa. Poliisi tiesi käytännöstä, mutta katsoi sitä sormien läpi, koska se oli rauhoittanut lähitienoota.

Tavoitteena oli pitää narkomaanit poissa rikoksista. He myivät kirkon Straat-lehteä, jonka myyntituloilla he saattoivat ostaa puhtaita huumeita. 

"Tämä kirkossa myytävä kama on puhtainta mitä voi saada. Kadulta kun ostaa, ei voi koskaan olla varma aineesta", kertoi haasteltu käyttäjä.

"En sanoisi tätä käytäntöä menestykseksi", tunnusti kirkon koordinaattori. "Ollaan selkä seinää vasten ja tehdään mitä voidaan. Ongelma on maailmanlaajuinen. Tuskin saamme koskaan vastausta siihen, mikä olisi paras ratkaisu huumeongelmaan."

Komentelevalla äidillä oli ehkä syynsä

Tampereen junassa osuin vaunuun, jossa oli varattu tilaa lastenvaunuille ja pyörätuolille. Niille sijoille asettui nuorehko nainen kolmen lapsen kanssa, joista kaksi hän pani istumaan läheisille normipaikoille. Nollavuotiaansa kanssa hän jäi vaunujen viereen. Keskimmäinen lapsista oli ehkä kahden ikäinen ja vanhin kenties neljän.

Olin päivästä väsynyt, ja olisin suosinut hiljaisuutta, mutta yksi lapsista vikisi koko matkan. Enimmin minua häiritsivät äidin kovaääniset ja tehottomiksi jääneet torumiset. Lapset kitisevät kun ovat kitistäkseen, mutta aikuinen voi säätää äänenkäyttöään.

Äidiltä olivat kasvatuskeinot vähissä. Tuumin, että kertoisipa joku hänelle muistakin lasten hallintakeinoista kuin äänekkäästä komentamisesta ja hyvin äänekkäästä komentamisesta.

Sitten muistin jotain kokonaan muuta.

Mieleen tulivat Markku Envallin sanat. Ne osuivat kuin kirves, joka halkaisee jään. Ne iskivät kuin Jumalan Sana: "Ennen kuin yrität muuttaa toista, katso ettei hän ole suorituskykynsä rajoilla jo sellaisena kuin on."

Muistamattomat kännipäät tuomiolla

Viikonloppuna tapasin muutamaa siilinjärveläistä siitä Kuopion naapurista. Olenhan minäkin siellä ollut ja vieläpä kahdesti. Jälkimmäisellä kerralla yövyin, ja ensimmäinen kertani oli käräjillä.

En ollut syytettynä enkä edes todistajana. Olin vain saattamassa muuatta miestä, joka oli ollut osallisena puukotusjutussa.

Känniremmi oli ollut koolla. Kukaan ei osannut kertoa vakuuttavasti, mitä oli tapahtunut, ja luultavasti kukaan ei oikein muistanutkaan. Lopputulos oli kuitenkin selvä. Jotakuta oli tuikattu puukolla niin pahasti, että hengen lähtö oli lähellä. 

Tuomaria kävi sääliksi. Joku piti tuomita, mutta täysin pitäviä todisteita tai perusteluita ei ollut.

Minulle syntyi vaikutelma, että oli kuitenkin päätetty tuomita joku. Sillä tavoin päästiin vähimmällä, ja niin yksi paikalla ollut arvottiin puukkomieheksi. Hänelle lätkäistiin lyhyehkö vankilatuomio.

Kaikki tuntuivat olevan kohtalaisen tyytyväisiä juopporemmiä ja tuomittua myöten, kun saatiin tapaus jaloissa pyörimästä. Mitä sitä enempää murehtimaan. Tällä kertaa minä ja toisella kertaa joku toinen.

Lakituvasta poistuessani käsitin, miksi kreikkalaisen oikeuden jumalattaren silmät oli sidottu.

Pyöräurheilija Saikansalo

Vanhan kirjallisuuden päivillä tein hinta–laatu-suhteella mitaten parhaan ostokseni ikiaikoihin, kun löysin Pentti Haanpään kymmenosaisen Kootut teokset. Hintaa oli kaksi euroa kappale. Kirjat olivat siistejä ja hyväkuntoisia, mutta nykymuodin mukaisia värikansia niissä ei ollut. Minä hankin kirjat kuitenkin lukemista varten. Kuvia voin katsella jossain toisaalla.

Haanpäätä ei ole täysin unohdettu. Hänen tekstiään on sovitettu elokuviksi ja näytelmiksi. Joku voi muistaa vaikkapa TV-elokuvan Pyöräurheilija Saikansalo. Se kertoo urheilijasta, joka sitoi pyöränsä köysillä saunan kattoon ja aloitti armottoman harjoittelun. Saikansalo polki kiukaan yllä riippunutta pyöräänsä, ja hänen kaverinsa heitteli alhaalta löylyä. Hän hikoili katonrajassa tuntikausia, kunnes hän lopulta putosi saunan lattialle ja ryntäsi sieltä piehtaroimaan lumihankeen. 

Haanpään novellit ovat tukkikämppien ja jätkämiesten kirjallisuutta. Hän vähät välittää draaman kaarista ja muista taiteellisuuksista. Hän vain kertoo juttuja. Niistä monet ovat epäilemättä syntyneet tupailloissa, joiden tarinan iskentää televisio ei ollut pilannut. 

Jos Haanpäästä haluaa nopean otoksen, voi ottaa luettavakseen kokoelman Jutut. Siinä on esimerkiksi tarina Amerikan kävijästä, joka kotiin palattuaan kuittasi matkansa moninaiset vaiheet toteamalla, että "oli ollut joutavan jäljillä".

Oma ostokseni oli kanneltaan apeampi kuin tämä, mutta oleellista onkin teksti.

Aikalaiset liioittelevat oman aikansa merkitystä

Ihminen liioittelee aina omaa aikaansa. Hän uskoo sen menetysten, menestysten ja käännekohtien olevan merkittävämpiä kuin ne oikeasti ovatkaan. Kun historiaa katselee, ne kaikki eivät välttämättä ole niin poikkeuksellisia kuin omassa pienessä päässään kuvittelee.

Olen lukenut Heikki Ylikankaan kirjan Aikansa rikos. Se avaa näkymiä keskiajan maailmaan. Sen ajan rikoskäytäntöjä lukiessa paljastuu, että oikeudenkäytössä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Vaihtoehtoina olivat lähinnä oman käden oikeus ja kuolemanrangaistus. Jonkin verran määrättiin sakkoja ja korvauksia, mutta niiden tehoa haittasi ratkaisevasti perintäkeinojen niukkuus. Tuomittu jätti liian usein vain maksamatta.

Taposta ja murhasta selvisi usein sillä, että onnistui pakenemaan paikalta. Useita vuosia maanpaossa ollut tappaja saattoi kotiin palatessaan hyvinkin päästä sopimukseen omaisten kanssa kohtuullisista korvauksista, ja asiasta selvisi sillä. Murhamies saattoi päästä kunniallisiin asemiin ja oli jopa istumassa käräjiä. Varkaiden kohtalo oli tyly murhamiehiin nähden. Melko pienistäkin rikoksista joutui hirtettäväksi.

Sotaväkeen otot olivat alituinen pelon aihe. Joku surmasi mieluummin itsensä kuin lähti käymään kruunun sotia kauas Eurooppaan. Sai kuolla edes kotona. Joskus samasta talosta kutsuttiin väkeen montakin poikaa. Asialla käytiin kauppaa. Vallitsevaksi hinnaksi tuli maatalon hinta. Sen verran oltiin valmiita maksamaan siitä hyvästä, ettei joutunut kruunun sotamieheksi kaukaisille maille.

Kylähulluja, mediapersoonia ja Riukulehto

Minulle sana kylähullu ei lainkaan viittaa mielenterveyden ongelmiin, vaan yhdenmukaisuuden paineita purkavaan poikkeusihmiseen. Hän saa nauramaan ja epäilemään virallisia istumajärjestyksiä. Hän tuottaa aineistoa niille, joiden moraalitaju vaatii ravinnokseen paheksumisen kohteita. 

Kylähullut voivat sanoa totuuden silloin, kun toden puhuminen sallitaan vain heille.

Vanhassa maalaisyhteisössä oli aina kylähullunsa. Silloin ei ollut laitoksia, joihin heidät olisi voitu toimittaa. Niinpä heitä oli vain siedettävä. Olemassaolollaan he tarjosivat liikkumatilaa muillekin.

Vanhalla Venäjällä puhuttiin Kristuksen tähden houkista. Poikkeavuudessaan he muistuttivat elämän vaietuista puolista, kun tsaari ja kirkko valvoivat tarkasti sanomisen rajoja. 

Monet nykyajan mediapersoonat toimittavat kylähullun virkaa. Yksi heistä oli jämsäläinen Arto Riukulehto, jonka puolivirallisesta asemasta todistaa se, että hänen kuolemansa noteerattiin sekä sanomalehdissä että Ylellä.

Riukulehto tunnettiin siitä, että hän aina järjesti itsensä television urheilulähetysten kuviin. Hänen erityisesti suosimansa paikka oli keihäänheiton vauhdinottoradan takana. Kyse ei ollut ainoastaan hänen pettämättömästä kameravaistostaan, vaan myös siitä, että tutut kuvaajat poimivat hänet aina mukaan. 

Mistä lapset tulevat? Vaihtoehtoinen vastaus

Vanhempainilloissa olen kertonut englantilaisen kirjailijan Graham Swiftin romaanista Veden maa. Se osoittaa, että kaikessa täsmällisyydessään luonnontieteet eivät tavoita elämän perimmäisiä merkityksiä. Syvyyteen tarvitaan taiteellista tai uskonnollista ilmaisua tai niiden yhdistelmää. 

Olen aloittanut ajatuskulkuni perinteisestä kysymyksestä: "Mistä lapset tulevat?" Vastauksissa yleensä viitataan biologian suuntaan. 

Swift kulkee toista tietä. Hän kuvaa keskustelun, jonka isä kävi hieman kehitysvammaisen poikansa kanssa. Poika oli jo fyysisesti aika mies, mutta hänelle eivät asiat olleet niin sanotusti selviä. Niinpä hän kysyi syntymisen ihmettä isältään, ja tämä vastasi: "Lapset tulevat... rakkaudesta."

Mielestäni Swiftin vastaus on puhutellut vanhempia. Se tuntuu osuvan myös heidän lapsiinsa. Kerran kysyin rippikouluryhmältä, olivatko he kuulleet Swiftin teoriasta. Kahdeksan peruskouluvuotensa jälkeen he sanoivat, että tällaisesta mahdollisuudesta ei ollut koulussa lainkaan puhuttu. 

Arvaan mahdolliset vastaväitteet, jotka heräävät juttuni äärellä: mainitaan ei-toivotut raskaudet ja laiminlyödyt lapset. Myös Swift on kirjassaan selvillä elämän raadollisesta puolesta. 

Mutta sittenkin: Jospa romaanin isä on kaikesta huolimatta oikeassa. Jospa useimmat lapset syntyvät maailmaan toivottuina tai vähintään sallittuina ja jonkinlaisen rakkauden hetken jälkeen. Jospa liki lapsi tulee maailmaan jonkun rakastamana ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Jospa hän on rakastettu vähintään syntymänsä hetkellä ja maailmankaikkeuden uusimpana ihmisenä. - Olisihan sekin jo paljon.

Kaatumisen taito

Onpa kyseessä ollut jalkapallo- tai jääkiekkomaalivahti, kaikki jututtamani ovat olleet samaa mieltä siitä, että heidän pelipaikkansa tärkeimpiä ominaisuuksia on koota itsensä lirautuksen jälkeen. Kaikilta pääsee joskus helppo, mutta parhaat eivät romahda siihen.

 Periaate toimii muuallakin kuin joukkuelajeissa. 

Tapasin parikymppistä nuorta naista, joka kertoi löytäneensä poikaystävän. Tämä oli ammattiurheilija hieman harvinaisemmasta lajista, pikaluistelusta. Nainen kertoi itsekin kokeilleensa luistelua. Hän selitti sen tekniikkaa, mutten ymmärtänyt selityksestä kovinkaan paljon, sillä pikaluistelu on minulle liian vieras laji. Hän sanoi, ettei se ole hänenkään omansa, mutta sen sijaan hän sanoi olevansa parempi rullaluistelussa. Hän jopa opettaa sitä jossain seurassa. 

Tässä vaiheessa havahduin. Mieleeni tuli kysymys, jonka vastaus oikeasti kiinnosti minua. Kysyin häneltä, mitä hän ensimmäiseksi opettaa kun joku tulee alkeiskurssille. 

Sain kuulla, että ennen kuin ketään opetetaan luistelemaan, hänet on opetettava kaatumaan. Se on kaikkein ensimmäinen taito: ensin  polvilleen, sitten kyynärvarsien ja sitten kämmenten varaan. Ja kun on opittu kaatumaan, sen jälkeen opitaan jarruttamaan, ja vasta sitten voi oppia jotain eteenpäin menemistä eli niin sanottua varsinaista asiaa.