Pientä hienosäätöä

Yhden huoneemme lattialla on seinää vasten taulu, josta ei tiedä, mitä ihmettä sille tekisi. Rahallisesta arvosta en ole perillä. Myöskään maalarista minulla ei ole tietoa. 

Pidän tunnelmasta ja voisin ripustaa maalauksen seinälle, mutta siinä on sietämätön ongelma. Maalari olisi hyvin voinut jättää taivaan siniseksi, mutta jostain syystä hän on läiskäissyt sinne kaksi pilveä, jotka ovat silkkaa töherrystä. Ne ovat kuin taulun päälle kaatunutta valkoista liimaa, jota on yritetty pyyhkiä pois. 

Rikkoisinko tekijänoikeuksia, jos pyytäisin jotakuta osaajaa maalaamaan pilvet peittoon?

Maailma on täynnä asioita, jotka on pilattu pienellä.

Väinö Linna kirjoitti romaaninsa Täällä Pohjantähden alla alkulauseeseen ajatusviivan. "Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi. Olen samaa mieltä Pentti Saarikosken kanssa, että se ei siihen kuulu. 

Hectorin levy Yhtenä iltana alkaa hienolla nimikappaleellaan, mutta sen perään tulee Juodaan viinaa, ja minun täytyy aina skipata sen yli. Olen nähnyt liikaa ihmisiä, jotka ovat tärvänneet juopottelemalla omansa ja läheistensä elämän.

Portugalin nykyinen jalkapallomaajoukkue on täynnä hienoja pelaajia, mutta jostain syystä mukana raahataan takavuosien supertähteä Cristiano Ronaldoa, jonka parhaat päivät ovat menneet ja joka on enää nuorempiensa tukkeena.

Pedoista ja niiden kanssa elämisestä

Sutena ulvominen on muodikasta ja arvostettua. Lampaana oleminen on vanhanaikaista ja vähäteltyä. Käy kimppuun ja huuda! Ulvo lauman mukana, silloin ei tarvitse pelätä! Poimi sudensilmilläsi jokin pieni olento, omasta laumastaan jälkeen jäänyt! Piiritä se kavereidesi kanssa! Iske siihen hampaasi! Syö! Nauti! Ulosta! 

Kun pedot käyvät päällesi, ole vielä enemmän peto.

Sellaista on meno, mutta ehkä näiden asenteiden kanssa ollaan täysin väärässä. 

Enimmäkseen 300-luvulla elänyt konstantinopolilainen kirkkoisä Johannes Khrysostomos kirjoitti, että niin kauan kuin me olemme lampaita, me voitamme. Hän sanoi, että lampaina olemme vahvempia, vaikka olemme lukemattomien susien ympäröiminä. Johannes Khrysostomoksen mukaan menetämme taas voimamme, kun muutumme susiksi: "Meiltä puuttuu silloin paimenen johdatus, koska hän ei kanna huolta susista vaan lampaista. Hän hylkää sinut ja lähtee pois, koska et salli hänen näyttää voimaansa." 

Suuri maailma ja pienet piirit

Oli juttutuokio ihmisen kanssa, joka asuu Petäjävedellä. Se on alle neljän tuhannen asukkaan keskisuomalainen kunta, joka tunnetaan Unescon maailmanperintökohteeksi valitusta kirkostaan.

"Me asutaan ihan syrjäkylillä", hän lausahti.

Sanoin, että Petäjäveden kirkonkylällä voi kieltämättä hoitaa päivittäiset kauppa-asiansa, ja jos menee Jämsään, eteläiseen naapurikuntaan, siellä on tehtaita ja isompia kauppoja. Junakin pysähtyy. Toisessa suunnassa on Jyväskylä. Se on kohtalaisen iso suomalainen kaupunki, jossa näkee liigajääkiekkoa.

Mutta Helsinkipä se vasta on jotain. On metro, Presidentinlinna ja kaikki. Useimmat julkkikset asuvat siellä.

Toisaalta jo Tukholmassa näkee, että Suomi on pääkaupunkeineen historiaton ja syrjäinen. Tukholma taas häviää Kööpenhaminalle, jossa on jo metropolin tuntua. Sekin on niin pieni, ettei sinne synny kunnon jalkapallojoukkuetta. Pitäisi olla Lontoossa, Madridissa tai Pariisissa.

New York on vielä mahtavampi. Se on kaupunki samaan tapaan kuin Caterpillar on maansiirtotraktori, Levis on farkut ja McDonalds hampurilaisravintola. Se on kaupunkien kaupunki.

Siellä New Yorkissa on kuuluisa italialaiskaupunginosa. Siinä on muutamia kortteleita, joiden monet asukkaat ovat tunteneet elävänsä niin keskellä maailmaa, ettei niiltä kulmilta tarvitse lähteä mihinkään. He ovat mielestään maailman ytimessä.

Ei niin suurta paikkaa, ettei siellä olisi pieniä piirejä.

Katsoin kumppaniani. Ehkä hän vähän hymyili.

Koko New Yorkissa ei ole yhtä hienoa kirkkoa kuin Petäjäveden vanha kirkko.

SaiPa on Suomen Leicester

Jääkiekkoliigan kausi on lopputulokseltaan kenties kaikkien aikojen yllättävin. Jos olisi lyönyt vetoa KalPan ja SaiPan keskinäisen finaalin puolesta, olisi päässyt mojoville ansioille.

Kun köyhät voittavat, taustalta paljastuu aina tiettyjä yhteisiä asioita. Niinpä kiekkofinaalien aikaan sopii muistella yhdeksän vuoden takaista Valioliigaa, jonka voitti pikkuseura Leicester kaikkien rahamahtien sijasta. Se on kenties yllättävin urheilutulos sadan viime vuoden ajalta.

Jalkapallon arvoturnauksen voittoon tarvitaan oikeastaan vain hetken hurmos ja muutama voitettu peli. Jääkiekkoliigan mestaruuteen taas riittää, että saa pelinsä sujumaan kevään viimeisinä viikkoina. Leicester sen sijaan voitti maailman kovimman jalkapallosarjan, jonka 38 pelin kausi jatkuu elokuun puolivälistä toukokuun loppuun saakka.

Leicesterin mestaruuden haastajina olleet isot seurat olivat ostaneet satojen miljoonien eurojen pelaajahankinnoilla menestystä, mutta rupusakkina pidetty Leicester pysyi viikosta viikkoon sarjan kärjessä. Monet pelit se voitti 1 – 0, enempäähän ei tarvita.

Yhtenä voiton takeena oli pelaajia ymmärtävä valmentaja. Hän osasi laatia juuri Leicesterille sopivan taktiikan. Ratkaisevinta oli joukkueen yhteishenki. "Me olemme kuin veljiä", sanoivat pelaajat haastatteluissa.

Jääkiekossa SaiPan voitto olisi kaikkein yllättävintä, mutta hieman samaa olisi myös KalPassa. Kumman tahansa mestaruus on kiitettävää vaihtelua, kun ensi vuonna Tappara taas voittaa, kummiski.

Ihmisiän vaikeimmin lausuttava kysymys

Ensimmäisen pääsiäispäivän iltana ajelin Helsingistä pohjoisen suuntaan, ja vastaantulijoita oli yhtenäiseksi jonoksi saakka. Joku oli ollut lumirajan takana pohjoisen hiihtokeskuksissa. Ilmastonlämpenemisen tässä vaiheessa oli voinut mennä jo huhtikuun puolivälissä kesämökille talven jälkiä siivoilemaan. Mummolassa oli käyty.

Mummojen ja pappojen tapaamiset ovat onnellisia tapahtumia. Lastenlapset ovat saaneet syödä enemmän karkkia kuin kotona.

Liian monet kotiin lähdöt ovat kuitenkin täynnä tragiikkaa. Muistaako mummo lääkkeensä? Onko seuraavallakin kerralla jääkaappi täynnä syömättömiä ruokia? Mitäpä jos pappa kaatuessaan murtaa lonkkansa eikä osaa soittaa turvarannekkeella apua? Entä jos mummo lähtee hortoilemaan pihalle eikä enää tiedä missä on? Helikopterin kanssa sitten etsitään.

Yleisissä keskusteluissa tuppaa unohtumaan vanhuksia hoitavien lasten ahdistus, kun pitäisi saattohoidella omia vanhempia kirkkomaalle ja lapsia aikuisuuteen. Siinä välissä on arjen vastuita hoidettavina, joiden sivuuttamisesta joutuu niin ikään tilille.

Moni miettii, pitäisikö vanhempiensa tähden uhrautua, vaikka elämään ei kuulu se, että lapset uhrautuisivat vanhempiensa puolesta. Suhde on toisin päin. Niin on elämä rakennettu.

Pahinta on, että vastattavana on kenties koko ihmisiän vaikeimmin lausuttava kysymys: milloin on oikea hetki sanoa mummolle, että voi rakas, selviydytköhän enää kotona?

Harmaa voittaa punaisen

Ehkäpä ruoskituksi tuleminen ja ristiinnaulitseminen ja niitä seurannut kuolema olivat vasta johdantoa siihen, mikä oli tulossa. Perjantaita seurasi lauantai, joka oli pelkkää menetystä menetyksen päällä.

Kaikesta huolimatta veri viittaa elämään. Sen vuotaminen on elämän merkki, sillä kuollut ei enää vuoda verta. Punaisiksi värjätyt katukivet ovat muistoja siitä, että elämää on ainakin joskus ollut.

Kun pahuus ja kärsimys arkipäiväistyvät ja toistumistaan toistuvat, verijäljet haalistuvat ja muuttuvat harmaiksi. Sopii katsoa Gazan kaltaisia, lohduttomia paikkoja. Harmaitahan ne ovat, eivät punaisia.

Harmaa on raunioiden ja läpäisemättömän murheen väri. Kun yö on musta, siihen on kuitenkin kätketty aavistus tulevasta aamunkoitosta. Toisin on sankimman sumun laita. Siinä on näkyvyyttä yhtä vähän kuin sysipimeässä, mutta siinä ei ole yön kaltaista toivoa, että joskus se sumu tulee väistymään. Harmaa sumu ei houkuta toivomaan vaan lannistumaan. Harmaa on syvimmän köyhyyden, pitkittyneen kärsimyksen ja pohjattoman masennuksen väri.

Harmaa ei hätkähdytä uutiskuvissa.

Olen muistellut Limaa. Koskaan en ole tarponut niin uponneena kärsimykseen kuin siellä. Kierreltyäni paikallisen ihmisen mukana päivän kaupungin pahimmilla alueilla kirjoitin matkapäiväkirjaani Franz Kafkaa lainaten: "Tältä seudulta ei ole mitään tietä elämään päin. Sitä vastoin on täytynyt olla olemassa jokin tie elämästä tänne. Näin eksyksissä me olemme."

Perun pääkaupunki Lima 1/2

Perun pääkaupunki Lima 2/2

Renkaiden vaihtoa, kirkonmenoja ja jalkapalloa

Kiirastorstaina kuuluisi mennä ehtoolliskirkkoon, mutta mielessäni on jotain muuta. Lähden Hämeenlinnaan seuraamaan kaupungilla toteutettavaa Ristin tie -esitystä. Toivottavasti se on parempi kuin viimevuotinen Helsingin floppi, joka kaatui Senaatintorin säästeliääseen äänentoistoon. Siellä äänet tulivat korviini kolminkertaisena kaikuna. Lähdin siitä sekametelistä kesken kaiken pitsalle.

Parhaat ristintiet olen elänyt nuorten kanssa pohjoisen yössä ja pimeässä metsässä. Sittemmin ne ovat ruvenneet tekemään niitä kaupungeissa. Kai sielläkin voi onnistua.

Hämeenlinnan reissu menee pitkänperjantain puolelle. Siksi en kenties lähde aamulla kirkkoon, vaan jumitan kotona niin kuin perinteisiin kuuluu. Kerran vuodessa on hyvä pitää täyslakko.

Lauantaina vaihdatutan toiseenkin autoon kesärenkaat. Iltapäivään kuuluu West Hamin peli, ja West Hamin kannattaminen sopii kärsimyksen teemaan. Illalla kuuntelen Jaakko Löytyn laulun Toisen päivän iltana. Muuten suosin Arvo Pärtiä.

Illaksi voisin mennä juhlimaan ylösnousemusta pääsiäisyön aterialle. Nykyään niitä järjestetään seurakunnissa. Aina ei vain malteta odottaa puolelle öin niin kuin kuuluisi. Myös parhaat pääsiäisyön ateriat olen nauttinut pohjoisessa nuorten kanssa. En jaksa miettiä sopivaa laatusanaa niitä kuvaamaan. Ne ovat jättäneet jäljen jopa ammattilaiseen.

Maanantaina ehkä menen rääppiäisille kirkkoon. Siellä kuullaan kuvaus Emmauksen tiestä. Se on juuri se kertomus, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle.

Kuva: Heikki Marila

Aikaisesta keväästä lumoutuneena

Meikäläisillä leveyspiireillä kaaliperhonen, leskenlehdet ja sinivuokot havaittiin ennätysmäisen aikaisin, maaliskuun lopulla. Ihmiset kertoivat niistä iloisin mielin.

Minäkin ilahduin. Lopultakin päästään talvesta, joka ei ole ollut edes talvi. On hienoa nähdä nurmikon vihertävän ja huomata, kuinka lehdet eivät enää mahdu puiden sisään vaan pursuavat niistä ulos.

Muutaman päivän takapakin jälkeen kevät ja kesä ovat  taas ottamassa vallan. Lähipäivinä hätyytellään jo kahtakymmentä astetta.

Mutta.

Juuri tämä ilahtuminen on vaarallista. Aikaisesta keväästä lumoutumisen keskellä moitin itseäni. Olen taas lankeamassa siihen inhimilliseen perusharhaan, että lyhytnäköisten ja hetkellisten etujen vuoksi olen näkemättä lämpenemisen aiheuttamaa onnettomuutta, joka on koko ajan toteutumassa. Ollaan kuin vanhassa Grimmin veljesten tallettamassa kansansadussa.

Tarina Hamelnin pillipiiparista käsittelee kaupungin vakavaa rottaongelmaa. Eräänä päivänä Hamelniin saapui salaperäinen huilunsoittaja, joka lupasi karkottaa rotat musiikkinsa avulla. Hän soitti huiluaan, ja lumotut rotat seurasivat häntä Weser-jokeen, johon ne hukkuivat. Kun kaupunkilaiset kieltäytyivät maksamasta sovittua palkkiota, huilunsoittaja palasi ja lumosi tällä kertaa lapset. Heitä ei nähty enää koskaan.

Myötätuntoa Tytti Yli-Viikarille

 Valtiontalouden tarkastusviraston entinen pääjohtaja Tytti Yli-Viikari ei ole kerännyt viime vuosina sympatiaa eikä tyylipisteitä. Kaikesta päätellen hän ei ole lainkaan ymmärtänyt, miten hänen virassaan pitäisi toimia. Vaikuttaa siltä, ettei hän ole käsittänyt virheitään edes jälkikäteen.

Yli-Viikari on saanut rangaistuksensa. Hänet erotettu virasta, johon hänen kykynsä ja ymmärryksensä eivät riittäneet, ja hänet on tuomittu oikeusistuimessa virka-aseman väärinkäyttämisestä, virkavelvollisuuden rikkomisesta ja kavalluksesta. Hänen asiansa on käsitelty lainmukaisesti, ja minulle tämä riittää. En välitä sylkeä enempää hänen päälleen.

Kuluneella viikolla on kuitenkin uutisoitu, että Yli-Viikari on vihdoin saanut työtä. Kyseessä on museo-oppaan kesätyö Runebergin kodissa, joka sijaitsee Porvoossa.

Taitaa olla historian ensimmäinen kerta, kun Yleisradio uutisoi kenenkään ihmisen kesätyöpaikasta. Tapauksen julkistamisella ei voi olla muuta syytä kuin ihmisen nöyryyttäminen ja tästä nöyryytyksestä nauttiminen.

Ihmisen potkimisella pitää olla jokin raja.

Epäkeskopuristin ja varpusentappoase

Säveltäjä Joonas Kokkonen oli Suomessa aikoinaan yhtä tunnettu kuin Kaija Saariaho on nykyään. Hänen musiikkinsa on jäänyt minulle vieraaksi, mutta olen muuten seurannut häntä. Olemme asuneet samassa kaupungissa, ja hänen veljensä oli viisi vuotta liikunnan opettajani. Olen kerran käynyt hänen museoidussa kodissaan ja olen lukenut hänen kirjoituskokoelmansa, jossa oli paljon hyviä ajatuksia. Tosin The Beatles ei ollut niin ohimenevä ilmiö kuin Kokkonen ennusti.

Kokkonen sanoi aina tunteneensa pelonsekaista kunnioitusta koneita kohtaan. Hän oli keksinyt merkillisille koneille nimityksenkin. Ne olivat epäkeskopuristimia. 

Eräässä japanilaisen taiteen näyttelyssä Kokkonen osui veistokseen, joka vaikutti leikkuupuimurin ja epäkeskopuristimen ristisiitokselta. Siinä oli vempelettä joka suuntaan ja punaruskeaa maalia päällä. Huomattavin piirre oli pitkä varsi, jonka päässä oli jonkinlainen tyylitelty kärpäslätkä.

Kokkonen tunnusti, ettei ymmärtänyt teoksen taiteellisia arvoja. Hänen mielestään se oli yksinkertaisesti ruma. Sitten hän käveli lähemmäksi teosta ja näki sen nimen Varpusentappoase. Yhtäkkiä veistos avautui hänelle ja se herätti ajatuksia ihmiskunnan tilasta. 

Puut, meidän rakkautemme

Lukioaikoina ihmettelin, miksi vanha, kohta eläkkeelle jäävä biologian opettaja nosti ison metelin niistä parista puusta, jotka aiottiin kaataa koulun viereen rakennettavan maantien alta. Taisi mennä kymmenen vuotta ennen kuin ymmärsin, mistä siinä kapinassa oli kyse.

Samoihin aikoihin aloin tajuta myös sitä, että Elmo-kuunnelman kirjoittanut Juhani Peltonen todella kamppaili elämän ja kuoleman kanssa, kun hän yritti vastustaa Vantaalla tietä, joka puhkottiin hänen kotipuutarhansa läpi. Lopulta hän hävisi yhden miehen sotansa ja muutti Vantaalta Lopelle.

Olen oppinut ymmärtämään myös Finlandia-palkittua Gösta Ågrenia, jonka sanoista on jäänyt mieleeni ennen muuta tämä: "Minun kotini pihalla kasvaa iso, leveä mänty. Isoisä on istuttanut sen vuonna 1911. Se on mahtava, pyöreä kuin pallo, säde 15 metriä varmaankin. Olen rationaalinen ihminen, mutta uskon yhtä kaikki, että jos joku haluaisi tappaa minut, hänen tarvitsisi vain sahata se mänty nurin."

Niin kuin olisi saanut koulusta vapaatunnin

Näkemistäni teatterikappaleista ylivoimainen ykkönen on Helsingin Kansallisteatterissa esitetty Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, jota esitettiin eri nimellä. Listani pohjasakka on taas Tampereelta.

Mentiin teatteriin katsomaan nuoresta Vincent van Goghista kertova näytelmä. Vincent oli hankkiutunut väliaikaan mennessä vuokrakämppään ja rakastunut emännän nuoreen tyttäreen, joka kuitenkin oli mennyt toiselle vuokralaiselle. Sitten Vincent pääsi läheisiin tekemisiin kolmekymmentä vuotta itseään vanhemman vuokraemäntänsä kanssa. 

Väliajalla juotiin kahvit padasjokelaisen bussiryhmän seassa. Tarjoilu oli aika hinnakasta, mutta väliaikakeskustelu oli erinomainen. Ruvettiin kyselemään, kiinnostiko lainkaan, miten näytelmän juoni eteni ja miten Vincentille mahtoi käydä. Yksimielisyys syntyi nopeasti. Todettiin, että oli aivan samantekevää, miten näytelmä jatkui.

Ihmisen ei kannata kiusata itseään täysin hyödyttömästi. Kirjan saa lopettaa kesken, ja näytelmästä saa poistua väliajalla.

Teatterin sijasta mentiin Hämeenkadulle juomaan toiset kahvit. 

Syntyi déjà-vu -kokemus: tällaista on ollut joskus ennenkin. Miten hienoa olikaan saada koulusta vapaatunti, kun opettaja oli sairastunut eikä sijaista ollut. Se oli suloista vapautta siitäkin huolimatta, että mitään viisasta tekemistä ei ollut. Ei vain ollut pakko, kun ei huvittanut. Sai vain asiattomasti oleskella.

Tähtitaivaan puutteessa planetaariokin voi auttaa

Jouduin hoitamaan asioita, jotka ovat ihmisen hoidettaviksi liian suuria. En saanut enää untakaan. Yöstä tuli päivä ja päivästä yö.

Tarvitsin uutta näkökulmaa. Ajoin Nokian moottoritielle ja siellä Särkänniemeä kohden. Tornin juuressa oli Sara Hildénin taidemuseo, mutta tällä kertaa kuvat eivät auttaneet, oli lyijykynällä piirrettyjä tomaatteja, perunoita, sellereitä, porkkanoita ja punajuuria. Voihan niitä rehuja ostaa kaupasta.

Menin planetaarioon nähdäkseni avaruutta. Olin ainoa katsoja, ja saatoin sanoa olevani yksityisnäytöksessä. Kupolikatossa oli tähtiä, tähtisumuja ja linnunratoja. Alkoi nukuttaa ja sallin itselleni uneen vaipumisen. Viimeisinä hereillä olemisen sekunteina lähetin mielessäni terveisiä planetaarion hoitajalle, että on sinullakin työ: pitää esitystä yhdelle ainoalle, unessa olevalle katsojalle. 

Torkahtamisen jälkeen heräsin taas ja yhä oltiin tähdissä ja tähtisumuissa. Avaruus oli kiitettävän suuri.

Ovet avautuivat, tulin pihalle ja katselin kaupungin suuntaan. Elämän tärkeysjärjestykset olivat palanneet. Suuri oli suurta, pieni oli pientä. Jumala tuntui Jumalalta ja ihminen ihmiseltä. 

Hetken kaikki oli taas niin kuin sen piti olla. Ehkä tätä elämää voi elää, kaikesta huolimatta.

Taivas oli harmaa ja pilviä täynnä. Ajattelin niiden takaista ja ylistä maailmaa ja päätin, että kyllä minä tämän jaksan.

Norja, Tappara ja Real Madrid

Lakkasin seuraamasta hiihtoa Lahden 2001 dopingkisojen jälkeen. Päätin, että samalla tavoin minua ei huijata kahta kertaa. Hiihdossa olisi ollut toinenkin syy, joka olisi syönyt kiinnostukseni. Miksi seurata lajia, jossa norjalainen voittaa aina?

Jalkapallossa Real Madridin kestomenestys kyllästyttää muutenkin kuin siitä syystä, että seuralla on käytössään kohtuuttoman paljon rahaa. Leicesterin vuonna 2016 voittama Valioliigan mestaruus on kenties merkittävin urheilutulos sadan viime vuoden ajalta, sillä pitkää sarjaa ei voiteta muutamalla tuurivoitolla, niin kuin saattaa käydä vaikkapa MM-turnauksessa. Leicester jätti häpeämättömästi taakseen kaikki raharikkaat suurseurat.

Olen vaimea Tapparan kannattaja. Siitä huolimatta olen tyytyväinen, että se putosi HIFK:n kanssa samaan häviäjien läjään. Tosin HIFK ei muutenkaaan pärjää ikinä. Parasta olisi, jos Saipa tekisi jääkiekossa leicesterit, mutta Ilveksenkään mestaruus ei haittaisi minua yhtään.

Tai ketä enää kiinnosti se, kuinka Max Verstappen veti autoletkaa Monacon katuradalla, jossa ohittaminen oli mahdotonta? Formulakisoja ennemmin kannatti nostaa pakastekala tiskipöydälle ja seurata sen sulamista. Siitä saa sentään syödäkseen.

Tietysti on poikkeuksia. Matti Nykäsen ylivoimaa jaksoin seurata, loputtomasti.

Nauru on vaarallista

Minulla on aamuhämäriä koulumuistoja siitä, kuinka opettaja oli suuttunut kiivaimmin pojille, jotka olivat naureskelleet itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa. Opettaja ei ollut raivostunut vain viran puolesta niin kuin lumipallojen heitosta kielletyllä alueella, vaan jostain henkilökohtaisesta syystä. Naureskelu oli loukannut häntä itseään.

Juhlallisuuden ja pyhyyden ongelma on siinä, että komiikka on niitä vaarallisen lähellä. Erään usein julkisuudessa näkyvän papin nimi tuo minulle aina mieleen jumalanpalvelukseen, jossa hän toimitti alttaripalvelusta. Hän oli ottanut käyttöönsä kaikki mahdolliset liturgiset eleet ja luki ääneen jokaisen aamenen, jonka käsikirja vain salli. En tuntenut pyhän kosketusta. Mieleni teki tirskua.

Nauru on viimeinen ase, joka alamaisilla on diktaattoreita vastaan. Suuri johtajakin on sen edessä avuton. Jos hän osoittaa raivonsa, hän paljastaa samalla sen, että häneen on osunut.

Kuuluisa semiootikko Mihail Bahtin kirjoittaa, että naurua ei ole milloinkaan saastuttanut virkavaltaisuus. Se on jäänyt sen virallisen valheen ulkopuolelle, joka on puettu pateettiseen vakavuuteen. Hänen mukaansa kaikki ylevät ja vakavat kirjallisuudenlajit ovat sen sijaan valheen, huonon sovinnaisuuden, kaksinaamaisuuden ja vilpin läpitunkemia. "Vain nauru on säästynyt valheen saastunnalta", kirjoittaa Bahtin.