Tuttu kertoi menevänsä Kansallisteatteriin katsomaan Täällä Pohjantähden alla -esitystä, joka kestää väliaikoineen kolme tuntia neljäkymmentä minuuttia. Lähihistoria tuntee pitempiäkin näytöksiä. Joskus Suomenlinnassa esitetty Taru sormusten herrasta venyi kuuteen tuntiin.
Totesimme tuttuni kanssa, että yli kolme tuntia on liian pitkä aika. Jos tekijällä on sanottavaa niin paljon, pitää kirjoittaa näytelmän sijasta romaani.
Ihmiselle luonnollinen mitta on puolitoista tuntia tai hieman lisää.
Ei ole sattumaa, että se on jalkapallo-ottelun pituus. Kun lajin sääntöjä aikanaan rustattiin, valittavina olivat maailman kaikki ajalliset kestot. Rajattomasta valikoimasta otettiin käyttöön puolitoista tuntia. Se jaettiin kahteen osaan, joiden välissä on nakkikojukäyntiin sopiva varttitunnin tauko.
Aikasääntö on kestänyt hyvin. Ongelmana on ollut vain se, että cup-muotoisissa kisoissa on pitänyt löytää voittaja, ja siihen normaali peliaika ei ole aina riittänyt. Niinpä väsyneiden pelaajien on käsketty pelata vielä puoli tuntia. Se on ollut harvoin suurta juhlaa.
Kirkonmenoissa minulle riittäisi lyhyempikin aika. Tunnissa ehtii hyvin hartaaseen tunnelmaan. Koko Raamattua ei tarvitse lukea yhdellä kertaa, ja rukouksista ja loputtomista liturgioista on varaa lyhentää.
2 kommenttia:
Harmittaa.Tuskin ehdin polvistua ehtoollispöytään kun leipä on jo tarjolla, sitten viini ja heti takana seuraava ehtoollisvieras.Pyytäisin hetken aikaa kohtaamiselle.
Tapahtumien kestolla on ylärajansa, mutta tietysti myös alarajansa niin kuin sanot. Takavuosilta muistan erään elokuvien leikkaamista opiskelleen saaneen oppia, että ihmisaivot vaativat vähintään seitsemän sekunnin pituisen otoksen ymmärtääkseen, mistä on kyse. En usko, että tämä sääntö on muuttunut ihmisen päässä mihinkään. Kuitenkin nykyään voi nähdä vaikka kuinka paljon leikkauksia, joissa yhtä kuvakulmaa näytetään vain sekunnin tai kaksi.
Myös ehtoollispöydässä on saatava olla kohtuullinen aika.
Lähetä kommentti