Vappukrääsän pakko

Joitakin vuosia sitten eräät tutut olivat pikkupoikansa kanssa vapputorilla. Siinä katseltiin ilmapalloja, naamareita, pillejä, torvia ja kaikkea muovista tehtyä. Oli väripurkkeja ja hattaroita.

Poika kysyi: "Miksi tätä vappukrääsää pitää ostaa?"

Isä ja äiti eivät osanneet sanoa mitään.

Kaikki remontissa

Juuri nyt koti-Pirkkala tuntuu kummalliselta paikalta. Kuntakeskuksen ovat purkaneet niin taivaan tuuliin, ettei sinne viitsi lainkaan mennä. Koko keskustan olemassaolo on toistaiseksi lakkautettu.

Samaan aikaan laitettiin Vanha kirkko remonttiin. Kuolleiden kanssa ajellaan sinne tänne, kun luonnollisin siunaamispaikka on pelistä poissa.

Ja sitten ohitustien remontti. Keskellä kuntaa on monen kilometrin avolouhos.

Terveyskeskus on vaiheessa, rakennusvaiheessa. Vuodepotilaat on kuskattu järven toiselle puolen naapurin tontille.

Kuinka monta tällaista ihminen aivan oikeasti jaksaa? Kaikki on remontissa ja kaikki on rempallaan. Uskotaan, että tätä menoa tulee uusi, uljaampi maailma. Enpähän tiedä.

Mortti ja Vertti

Budapestin matkallani kävelin aamuin illoin kahden kaveruksen ohi, joille annoin omassa mielessäni nimet, Mortti ja Vertti. He olivat majoittuneet erään talon katutasossa olleeseen ikkunasyvennykseen. He eivät olleet kerjäläisiä, vaan pikemminkin perinteisiä pummeja.

Monesti Mortin ja Vertin käsi oli sojossa, kun siitä kuljin, eikä ohi kulkeminen koskaan tunnu mukavalta. Toisaalta antamisessakin on jotain nöyryyttävää.

Ohi kulkiessani kehittelin ideaa henkilökohtaisesta kerjäläisverosta. Aina pyytäjät sivuuttaessani tallettaisin mielessäni tietyn summan omalle avustustilille, josta sitten siirtäisin varoja johonkin yleishyödylliseen ja viisaasti toteutettuun hankkeeseen.

Romaniaan sovellettuna tämä tarkoittaisi sitä, että kulkisin kerjäläisten ohi lanttia antamatta, mutta tilisiirroilla tukisin projekteja, joilla Romanian ongelmia lievitettäisiin siellä, missä ne alkuaan ovat.

Olin sekä tyytyväinen että tyytymätön ideaani. Jotenkin se vaikutti viisaalta, mutta samalla liian viileältä, niin kuin auttaminen olisi laskutoimitus eikä ihmisten välistä kanssakäyntiä.

Pahinta mitä jalkapallossa voi tapahtua

"Voi Riise minkä teit", kuulin tutun miehen huutavan autokatoksesta.

Liverpool johti pitkään Mestareiden liigan semifinaalia Chelseaa vastaan. Mentiin ottelun viittä viimeistä sekuntia, ja Liverpoolin maalille tule keskityspallo, jota Riise yritti torjua. Hän päätti puskea päällä, vaikka jälkiviisaasti jalka olisi voinut olla parempi vaihtoehto.

Ja niin ottelun 94:nnellä minuutilla ja koko pelin viimeisellä sekunnilla John Arne Riise pisti pallon omiin. Peli oli tasan.

Jalkapalloilijalle ei voi tapahtua mitään tähän pahempaa. Siinä eivät auta Riisen aiemmat kaukolaukauksella tehdyt komeat maalit. Ei lievitä 200 000 euron kuukausipalkka. Maailma vain romahti kasaan.

Voi sinua John Arne, kunpa saisit lopultakin tänä yönä unta. Pelistä on sentään kulunut kolme päivää.

Kerjäläisten poissaolo on luterilaisuutta

Suomessa ollaan hämmentyneitä, kun kadulla sojottaa tyhjänä kerjäläisen käsi. Meitä voisi auttaa se kirkkohistoriallinen tieto, että kerjäläisten poissaolo on nimenomaan luterilaisuutta.

Kun luterilaisuus nousi Saksan tietyillä alueilla valtaan, kerjäläisiltä katosi heidän tehtävänsä. Heitä ei enää tarvittu taivaspisteiden keräämiseen.

Ja niin luterilaisuudessa päätettiin kertakaikkisesti lopettaa kerjäläisyys. Siihen käytettiin sekä keppiä että porkkanaa.

Keppi: Kerjääminen yksinkertaisesti kiellettiin. Sitä ei vain saanut tehdä.

Porkkana: Kaupunkien oli perustettava yhteisiä kassoja, niin ettei kenenkään tarvinnut kerjätä. Se oli sosiaalitoimen alku.

Jos tästä Euroopasta ollaan rakentamassa yhteistä isänmaata, täälläkin voisi olla apua yleiseurooppalaisesta kepistä ja porkkanasta.

Voi sanoa myös helposti

Eilen illalla ajattelin tapaamaani viisasta miestä, jota paljon useammat kuuntelisivat, jos hän ei vain puhuisi niin hienosti.

Aamulla herätessäni taas muistelin Nasaretilaisen tapaa puhua ja sitä, että hän ei luonut uskonnollisia käsitteitä. Kaikki nuo laajoja kommentaarikirjoja synnyttäneet kristillisen kielen sanat - lunastus, sovitus, sakramentti, kolminaisuus, inkarnaatio, vanhurskaus - ovat hänen seuraajiensa keksintöä.

Nasaretilainen käytti sanoja, jotka olivat jo valmiiksi olemassa, ja siksi niitä ei tarvinnut selittää. Hän puhui kylvämisestä ja kalastamisesta, taikinasta, pellosta, hääjuhlista ja istumajärjestyksestä.

Sanat maistuivat samalta kuin leipä: heti niistä tiesi, mitä ne olivat.

Yksityinen suru ryöstetään

Itsellenikin selvittämättömästä syystä olen suhtautunut hieman varauksellisesti eräänlaiseen valtakunnan psykologiin Salli Saareen, joka aina kutsutaan mikrofonien eteen, kun tapahtuu suurta ja murheellista. Tänään olen ollut Salli Saaren kanssa täsmälleen samaa mieltä.

Näin hän sanoi: "Julkinen suru viivästyttää reaktioita. Ei pääse niin nopeasti eteenpäin kuin yksityisessä surussa. Saattaa myös olla, että koetaan, että oma yksityinen suru ryöstetään kaikkien yhteiseksi."

Meidän täysin sivullisten olisi reagoitava onnettomuuksiin jotenkin kohtuullisesti.

Tämän päivän lehdestä on voinut lukea myös seuraavat uutiset: "Noin 16-vuotias poika kuoli Nurmijärvellä pudottuaan koulun katolta." "Vuonna 1975 kuollut mies kuoli tulipalossa Taivalkoskella." "Vuonna 1964 syntynyt pudasjärveläinen kuoli moottorikelkkaonnettomuudessa." "Keski-ikäisen miehen ruumis löytyi vedestä Oulussa."

Pitävätkö ministerit puheita näille neljälle? Vai onko peräti omaisten onni, etteivät pidä?