Kaikkea ei tarvitse tietää

MTV3 on tänään julkaissut uutissivuiltaan CNN:n palveluihin perustuen, että Floridan Riviera Beachillä on kuollut kuusi ihmistä ammuskelun jäljiltä. Mies ampui itsensä, asumuserossa olevan vaimonsa ja neljä lapsipuoltaan.

Yritän miettiä, mihin tarvitsen tämän lajin informaatiota. Tiedän, että tällaista tapahtuu, joten uutinen ei opeta minulle maailmasta mitään uutta.

En voi täältä Suomesta auttaa uhreja.

En keksi, millaisia johtopäätöksiä tästä nyt pitäisi tehdä oman elämäni kannalta.

En usko, että suomalaisen yhteiskunnan tai edes EU:n olisi reagoitava tähän tapahtumaan millään tavoin.

Tiistaipäivän arki jatkuu meillä päin entiseen tapaan.

Kaikista kaunein

On pian neljännesvuosisata siitä ensimmäisestä kerrasta, kun hypätessäni Helsingissä Tampereen junaan tajusin olevani matkalla kotiin. Kouluvuosieni Järvenpää tuntuu vieraalta.

Järvenpäässä on minun oma kirkkoni, tuo Suomen rumimmaksi äänestetty.

Lauantaina satuin samaan pöytään ihmisen kanssa, joka niin ikään on kasvanut tuon kirkon juurella. Oivaltaessamme yhteisen rakkaudenkohteen tervehdimme toisiamme kädestä ja sanoimme: "Sanovat mitä sanovat ja äänestävät mitä äänestävät, meille tuo kirkko on kaikista kaunein."

Sietämättömät adjektiivit

Kirjoittajan tyyli ei ole lainkaan sivuasia.

Otin luettavakseni kiinnostavasta aiheesta kirjoitetun kirjan, mutta sen lukeminen jäi esipuheeseen ja kolmeen sivuun. Kirjassa oli pakahduttavan paljon adjektiiveja, ja ne ovat voimattoman kirjoittajan tunnusmerkki. Kun ilmaisukyky loppuu, avuttomuutta koetetaan peittää adjektiiveilla. Niillä ei kuitenkaan huijata ymmärtävää lukijaa yhtään enempää kuin pikkulapsi onnistuu kätkemään kaatuneen mehun asettamalla lautasen pöytäliinan päälle.

Pahimmillaan adjektiivit tuottavat mahtailevaa mössöä. Esimerkkinä ovat Peter von Baghin "elämää suuremmat" radio-ohjelmat, joissa hän esitelmöi esimerkiksi elokuvista. Kun niistä poistaa adjektiivit, erityisesti superlatiivit ynnä muut ylisanat, juuri mitään ei jää jäljelle.

Adjektiivien kanssa samaan jämäilmausten kaatopaikalle joutavat huutomerkit ja hymiöt. Ne ovat käsien pystyyn nostamisen ja antautumisen merkkejä. Jos ei osaa, pakkoko sitä on koko maailmalle julistaa?

Totisessa paikassa

Kun rauhallisina, helppoina aikoina luen kirjoja ja lehtiä ja kuuntelen radiota, minusta tuntuu, ettei maailmankatsomuksilla ole sittenkään niin suurta eroa ja että ne toimivat suunnilleen yhtä hyvin, toinen toisaalla ja toinen toisaalla. Mikä nyt sattuu ketäkin miellyttämään ja mikä nyt kenellekin parhaiten sopii.

Tänään olen ollut hautaamassa 23-vuotiasta itsemurhan tekijää. Äkkiä maailma tuntuu toisenlaiselta. Huomaankin olevani kristillisestä maailmankatsomuksesta sanomattoman ylpeä. Se on parempi.

Sori vaan. Joku ei ehkä nyt tykkää.

Ei se sen enempää vastauksia tarjoa. Sen pohjalla vain on niin hyvä olla hämmentynyt ja selityksiä vailla.

Teorioiden pettäessä

Monesti olen muistellut sitä neljän lapsen äitiä, joka kertoi, että jos heidän perheessään lapsiluku olisi jäänyt kolmeen, hän pitäisi itseään edelleenkin erinomaisena kasvattajana.

"Kolmen ensimmäisen kanssa teoriani toimivat. Lapset reagoivat minun ratkaisuihini niin kuin oletin heidän reagoivan. Mutta sitten tuli se neljäs."

Epätietoisuus

Kävin kirjakaupassa.

Hetken paikkaa ihmeteltyäni teki mieleni kysyä: "Anteeksi, missä teillä on kirjoja?"

Ei ole edes sanaa

Kuluneella viikolla olen oppinut, että vanhempansa menettäneet lapset ovat orpoja ja että puolisonsa menettäneet ovat leskiä.

Tai oikeastaan tämän tiesin jo ennestään, mutta sen sijaan mieleeni ei ollut tullut, että lapsensa menettäneille vanhemmille ei ole mitään sanaa.

Palomiesten slangissa on taas omat ilmauksensa eri tavoin kuolleille ihmisille. Kuolleelle lapselle ei ole.