Kesästä muistan Hauhon 3/4 (heinänteon kaipuu)

Vanhan ajan Hauholla erityisesti heinänteko kokosi ihmisiä yhteen. Se ei onnistunut ilman riittävää heinäväkeä. Kaupunkisukulaisten puolipakollisiin velvollisuuksiin kuului, että oli vanhan kotitalonsa pellolla ainakin parina päivänä pistelemässä heiniä seipäille. Kylien irtonainen väestö tunsi niin ikään olevansa heinäaikaan tarpeellista työvoimaa. Kyliin tuli myös ulkopuolista väkeä, kun talot palkkasivat satunnaisista kulkumiehistä tilapäistä työväkeä. Nämä miehet olivat melkein kaikki juoppoja, ja elleivät olleet, tekivät laiskasti työtä.

Minulla ei kaikesta huolimatta ole heinäntekoon romanttista suhdetta. Päinvastoin sen lajin ruumiillinen ponnistelu kannusti osaltaan lukemaan ja opiskelemaan, jottei olisi tarvinnut olla loppuikäänsä hangonvarressa.

Varauksellisuudestani huolimatta heinänteko tuotti unohtumattomia peruskokemuksia, esimerkiksi heinäseipään juurella juodun kotikaljan, tuon maailman parhaan janojuoman. Heinätyöt tulevat edelleenkin mieleen, kun jossain kuppilassa käännän hanasta saadakseni lounaan hintaan sisältyvää ruokajuomaa.

Liioin en ikinä kuule sanaa "raparperi" muistamatta samalla erästä heinäaikaista ruokailua. Oltiin pitkän pirttipöydän ääressä, lähes parikymmentä henkeä. Joukossa oli miesten lisäksi naisia ja lapsia. Oltiin tultu jälkiruokaan, joksi tarjoiltiin raparperikiisseliä. Joku pöydän naisista kehui sen hyvää makua. Pian heidän kiisselinsä juuttui kurkkuun, kun muuan heinämies tiesi valistaa: "Totta kai se on hyvää. Ne ovat minun raparperejani, ja minä olen niiden päälle joka aamu lorauttanut voimaa."

Englannin mestaruudesta tänään 50 vuotta

Tänään on kulunut 50 vuotta siitä, kun Englanti voitti ainoan kerran jalkapallon maailmanmestaruuden. Jokaisella jalkapallon harrastajalla on ensimmäiset kisansa. Minulla ne ovat nämä.

Televisiosta ei tullut paljonkaan pelejä. Ensimmäinen muistikuvani kisoista on se, että oltiin perhetutuilla kylässä. Saunan pukuhuoneessa isot miehet puhuivat jalkapallosta mutta minä hyppäsin kisoihin mukaan vasta semifinaalivaiheessa. Ehdin nähdä Eusebion, Beckenbauerin ja Lev Jashinin.

Tärkein oli kuitenkin Englanti. Pikkupoikaiässä ihminen asettuu voittajien puolelle, joita sitten kannustaa menestyksestä riippumatta hyvin todennäköisesti koko ikänsä.  Ainakin finaalivoiton jälkeen kannatin Englantia.

Muistan vieläkin voittaneesta joukkueesta vaivattomasti kahdeksan nimeä. Englannin maalivahdit olivat silloin hyviä. Näissä kisoissa hänen nimensä oli Gordon Banks. Sitten oli Charltonin veljekset Bobby ja Jack, Bobby oli parempi. Evertonista oli mukana Alan Ball. Nobby Stiles oli joukkueen luunmurskaaja. Oman tulevaisuuteni kannalta oli merkittävintä, että West Hamin pelaajia oli kolme. Oli Martin Peters ja joukkueen kapteeni Bobby Moore, josta olen kuullut, ettei hän olisi antanut kisoissa yhtään harhasyöttöä. En voi vahvistaa sitä tietoa, mutta Geoff Hurst ampui loppuottelussa kolme maalia tai ainakin kaksi, sillä kolmannen laillisuudesta kiistellään yhä. West Hamista tuli Englannin liigan suosikkini, jonka kannalla olen yhä, vaikka voitot ovat jääneet olemattomiin. Ehkä taas voi toivoa jotain, onhan meillä Dimitri Payet.

Englannin kanssa kävi heikommin. Seuraaviin kisoihin eli Meksikoon kuljin Englannin kannattajana, mutta Brasilian kannattajana tulin ulos. Pelé, Jairzinho, Gerson ja Rivelino veivät sieluni. Se oli niin kaunista katseltavaa, että tätäkin kirjoittaessani selkäpiissä vähän värisee. Olen varmaan katsonut Meksikon finaalin viimeisen maalin yli sata kertaa. Siinä Pelé antaa Carlos Albertolle maailman kauneimman sisäteräsyötön ja ikään kuin sanoo:  ”Vedä poika tuosta.” Ja Carlos Alberto vetää niin kuin aikoisi lähettää pallon stadionin rakenteiden  kautta maata kiertävälle radalle.

Niistä kisoista joku jalkapalloanalyytikko on sanonut, että ne olivat viimeiset, joissa valmentajan ei tarvinnut sanoa joukkueelleen muuta kuin, että menkää kentälle ja nauttikaa. Hän saattoi aina luottaa siihen, että Brasilia teki maaleja enemmän kuin vastapuoli.

Brasilian peliä katsellessa Englannin tönkköjalat eivät enää tuntuneet miltään. Käänsin takkia, vaihdoin väriä, tein Brexitit ja hyppäsin Englannin laivasta pois. En ole katunut sitä koskaan. Ei ole tarvinnut itkeä, miksi emme ikinä voita mitään ja miksi Islantikin menee meitä ohi.

Kesästä muistan Hauhon 2/4 (kauppa-auto)

Hieman sivusta seuraten olen nähnyt Hauhon muuttuneen. Hämeenlinnaan liittyminen on sivuasia sen rinnalla, mitä muuten on tapahtunut. Joskus 1960-luvulla Hauho oli täynnä ihmisiä ja monipuolista kanssakäyntiä. Ihmiset piipahtivat lupaa kysymättä naapurissa. Koskaan ei sanottu, että juuri nyt ei ollut aikaa.

Juntulan ja Kokkilan kylien rajamailla sijaitsevalla Karsikankaalla pelattiin isolla väellä pesäpalloa. Pikkupoikana olin siellä isäni kanssa, ja tienvarsi oli täynnä autoja. Niin ikään olin serkkuni mukana Tuittulan kylällä seuraamassa lentopallon pelaamista. Sitä en tiedä enää harrastettavan kyläkentillä. Nykyään jopa Hauhon keskusta tuntuu oudon hiljaiselta.

Kokkilassa oli kaksi kyläkauppaa, kunnes kauppa-auto "tuli parantamaan palveluja". Kyläkaupat alkoivat saman tien näivettyä, ensin kuoli toinen, ja sitten toisessakin kaupankäynti alkoi muuttua kummalliseksi. Maitoa sai ostaa kaksi litraa, mutta kolmannesta sai jo tuiman katseen. Nauloja ostaessa kuulin kauppiaan suusta merkillisen ajatuksen: "Ei näitä oikeastaan kannattaisi myydä: tukusta ostettaessa ovat kalliimpia kuin mitä minä tässä myydessäni niistä saan."

Lopulta se kyläkaupat tuhonnut kauppa-auto lakkasi kulkemasta. Tämä kehitys heijastaa koko Suomen kehitystä: ollaan parantavinaan jotain, jotta se jokin voitaisiin ennen pitkää tykkänään lopettaa.

Kesästä muistan Hauhon 1/4 (siitä ei pääse irti)

Halusinpa tai en, olen niitä ihmisiä, jotka on peruuttamattomasti liitetty Hauhoon. Se on synnynpaikkani, ja sitä minun on yhtä mahdotonta vaihtaa kuin syntymäpäivääni. Toisin kuin kaikki muut elämäni paikkakunnat, Hauho ei ole osaltani valittavissa. Se kulkee henkilötiedoissani kaikkialla missä ikinä liikunkin.

Toisaalta ymmärrän, etten ole täysmittainen hauholainen. Aivan ensimmäisiä kuukausiani lukuun ottamatta ensisijainen elämäni on ollut muualla.

Kaikesta päätellen olen välimallin hauholainen. En ole kanta-asukas, mutta minulla on liian paljon historiaa, jotta voisin lukea itseni on pelkäksi kesähauholaiseksi. Lapsuuteni tärkeimmät sukulaiset asuivat siellä. Monet varhaisvuosieni vaikutelmat ovat painaneet hauholaiset maisemat syvälle sisimpääni. Isän hauta varmistaa sen, että Hauho pysyy elämässäni aina läsnä, ovatpa elämäni järjestelyt tulevaisuudessa millaisia tahansa.

Silmin näkemisen vaikeus

Viime viikolla Hämeenlinnassa oli kaksi kuollutta ja useita loukkaantuneita vaatinut liikennonnettomuus. Ajan kolaripaikan ohi viikoittain, joten minua on kiinnostanut tavallista enemmän, mitä onnettomudessa tapahtui. Vielä sitä tietoa ei ole tullut. Ehkä ei koskaan tulekaan. Ehkä silminnäkijät eivät osaa kertoa.

Silminnäkijänä olemisen vaikeuteen törmäsin toissa keväänä Prahassa.

Odottelin hotellille vievää bussia metroaseman vieressä. Ilta oli myöhäinen, vähän yli kymmenen.
Näin ehkä kolmenkymmenen metrin päässä miehen kaatuvan selälleen ja lyövän takaraivonsa asfalttiin. Hän nousi pystyyn ja kaatui taas. Sen jälkeen hän jäi makaamaan elottoman oloisena ja hänen seurassaan olleet viisi ihmistä, joista kaksi oli naista, kokoontuivat hänen ympärilleen. Mies ei liikkunut mihinkään. Kukaan bussia odottaneista paristakymmenestä ihmisestä ei reagoinut tilanteeseen, enkä minä havainnut tilanteessa moraalista velvollisuutta poimia. Tuollainen tapaus on prahalaisten vastuulla.

Kun bussi vihdoin tuli ja lähti, mies makasi edelleen jalkakäytävällä, johon hänet oli nostettu. Hän oli tajuton tai kuollut.

Jos poliisi olisi tullut kuulustelemaan minua kuulustelemaan, en olisi osannut sanoa mitään. Edes tapahtuman päivämäärä ei ole enää muistissani. Ainoa, mitä voin sanoa aivan varmaksi, on tapahtumapaikka ja kellonaika eli joskus klo 20 - 22. Seurueessa oli noin 4 - 6 ihmistä, ja heistä yksi tai kaksi oli naisia. Uhri kaatui itse tai hänet kaadettiin. Hän kaatui yhden kerran tai kaksi tai ehkä kolme. Jollain kertaa hän todennäköisesti löi takaraivonsa asfalttiin. Hän kuoli siihen, menetti tajuntansa tai oli muuten vain hiljakseen.

En muista hänen ulkonäköään, en seuralaisten ulkonäköä. En tiedä, soitettiinko paikalla ambulanssia. En osaa sanoa mitään.

Mount Everestin ja Talitinttimiehen olemassaolo

Olen parin vuoden ajan voinut kokopäiväisesti pohtia, miten Jumalasta voidaan puhua. Yhtä ja toista on tullut fundeerattua.

On muotia kysyä, onko Jumala olemassa. Ajatellaan, että tässä kysymyksessä juuri Jumala on ongelma. Vain harva tavallinen tallaaja omistaa yhtään ajatusta sille tosiasialle, että olemassaolo ei ole lainkaan selvä käsite. Olemassaoloa on monenlaista.

Eiffel-torni ja Mount Everest ovat epäilemättä olemassa. Edellisen olen nähnyt omin silmin, jälkimmäistä en. Uskon senkin, kun joku tuttu puhuu pihansa perällä olevasta kivestä. Sen olemassaolo on kuitenkin toisenlaista kuin pihakoivun olemassaolo, sillä koivu elää, mutta torni, vuori ja kivi eivät. Koivun olemassaolo on taas toisenlaista kuin koiran tai kissan, koska eläimet elävät toisella tavoin kuin kasvit.

Ihmisen olemassaolo on taas oma lajinsa, koska ihminen on ainutlaatuisella tavalla tietoinen olemassaolostaan.

Kuolleet ovat erityistapauksia. Onko kuollut lakannut olemasta sinä hetkenä, kun hän on kuollut? Jos hän on ruumiina patologin työpöydällä, onko hän olemassa? Onhan Mount Everestkin olemassa, vaikka ei ole koskaan elänyt. Onko mausoleumissa kuolleena makaava Lenin olemassa? Onko Aleksis Kivi olemassa? – Ainakin hän on enemmän olemassa kuin Väinämöinen.

Onko sanottava, että Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskelaa ei olemassa ja sitä myötä hänestä keskusteleminen on hölynpölyä?

Onko Hämähäkkimies olemassa? Useimmat ovat valmiita sanomaan, ettei ole, muttei tämäkään ole niin selvää. Minun mielestäni hän on enemmän olemassa kuin Talitinttimies.

Tai mitä pitäisi ajatella kaukaisista tähdistä? Ne ovat olleet olemassa, kun valo lähti niistä kerran liikkeelle tuhat vuotta sitten saavuttaakseen maapallon vuonna 2016, mutta kukaan ei voi todistaa, että ne olisivat edelleen sillä paikalla, missä kuvittelemme niiden olevan.

Niin että mitä tarkoitat kysymykselläsi Jumalan olemassaolosta? Millainen olemassaolo on mielessäsi, kiven, pihakoivun, perheesi koiran tai oman isäsi olemassaolo?

Minä puolestani alan entistä enemmän kääntyä siihen suuntaan, ettei Jumalan olemassaolosta voi lainkaan puhua, koska se on niin erilaista kuin kaikkien olioiden ja olentojen olemassaolo. Sille radikaalisti toisenlaiselle olemassaololle olisi keksittävä aivan uusi sana.

Mikä tämä uusi sana voisi olla? – Sitähän minä en tiedä.

Myötätuntoa veroviranomaiselle

Joskus voi tuntea aitoa myötätuntoa verohallinnon virkamiestä kohtaan. Tuore tapaus on muutaman päivän takaa, kun Aamulehti haastatteli verohallinnon ylitarkastajaa ja kyseli häneltä, pitääkö kaduilta kerättävistä pulloista ja tölkeistä maksaa ansiotuloveroa.

Voin kuvitella, että saadessaan haastattelupyynnön hän voihki mielessään. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: joko olla naurettava byrokraatti tai rikkoa virkavelvollisuuksiaan.

Mitäpä muuta hän saattoi tehdä kuin vastata: "Pullojen keräämisestä saatu tulo on aivan normaalia veronalaista ansiotuloa, joka pitäisi ilmoittaa veroilmoituksella. Omat pullot saa kuitenkin palauttaa verovapaasti palautuspisteisiin. Ilmoittamatta jääneestä tulosta voi joutua maksamaan jälkiveroa."

Sisimmässään hän mitä todennäköisimmin tiesi, että vastaus näyttäisi typerältä ja häntä pilkattaisiin siitä. Korkea veroviranomainen voi kuitenkin vastata vain lakien mukaan.

Oma hiljainen mielipide näkyi lauseessa: "Tämän tutkiminen ei ole painopisteitämme."