Kannatan länsimaalaista lääketiedettä

Olen aina kannattanut perinteistä länsimaalaista lääketiedettä. Se on suuresti parantanut elämänlaatua. Nykyään sen isoimpia ongelmia on oikeastaan sen liiallinen tehokkuus, jonka vuoksi ihmisen ruumis elää kauemmin kuin pää kestää. Niinpä vanhuudenhöperyydestä on tullut kansantauti.

Minua hieman sieppaa, kun yksilöimättömästi moititaan terveyskeskuksen yleislääkäreitä osaamattomuudesta. Heitä on hyviä ja vähän huonompia, mutta liian usein unohdetaan, että heidän ei tarvitsekaan osata ja ymmärtää kaikkia vaivoja.

Terveyskeskuslääkärin varsinainen tehtävä on jaotella potilaat erilaisiin ryhmiin. Kuka tarvitsee vain lohtua ja neuvon mennä kotiin odottamaan parantumista? Kenelle on annettava nopeaa ja yksinkertaista apua, kuten tikun poistamisen sormesta tai jotain peruslääkettä? Kuka on ohjattava spesialistille? 

Olen juuri kuullut, että esimerkiksi Britanniassa yleislääkäri ei tee potilailleen mitään, vaan lähettää heitä eri alojen erikoislääkäreille vaikkapa luomen poistoa, polvipunktiota, neurologista tutkimusta tai huimauksen selvittelyä varten."

Suuduudenhulluudet on sijoitettava kaupungin keskustaan

Tampereelle on avattu kauppakeskus Ratina. En ole käynyt siellä. En ole kauppakeskuksissa viihtyviä ihmisiä, eikä minulla ole ollut Ratinaan asiaa. Menen sitten, kun sattuu olemaan asiaa.

En kuitenkaan paheksu kaupungin keskustaan tullutta kauppakeskusta. Jos suuruudenhulluutta ja ostamisen mylläkkää pitää tehdä, tehtäköön sitä sitten kaupungin keskustaan eikä jonnekin Lempäälän pellolle.

Ellei kaupunkien keskustoja kehitetä, elämä pakenee reunoille ja keskustoihin jää vain tyhjentyneitä liiketiloja, rapistuvia taloja ja kirpputoreja. Käy niin kuin on käynyt ainakin Hämeenlinnalle ja kuulemani mukaan myös Kuopiolle.

Cooperin testin kauheus

Viiden- tai kuudentoista ikäisenä juoksin Cooperin testissä 3 150 metriä. Se jäi ennätyksekseni, vaikka noin kymmenen vuotta myöhemmin olin vielä kovemmassa juoksukunnossa. Tuolloin kaksitoistaminuuttinen jäi kokeilematta.

Cooperin testin ennätystuloksella olin luokkani kolmanneksi paras. Se oli osastoa "ihan hyvä", vaikka nykyään sillä pääsisi koko koulun kahden parhaan joukkoon.

Cooperin testi oli kammottava keksintö. Se oli samaa lajia kuin nykyaikainen työelämässä rimpuilu. Vaikka kuinka ponnisteli, matka ei lyhentynyt ollenkaan. Kuinka paljon siedettävämpää olisi ollut juosta vaikka 3 000 metriä. Jokainen juostu askel olisi vienyt lähemmäksi maalia. Nyt kello kävi minkä kävi, juoksi tai oli juoksematta.

Kauneus voi olla täynnä aggressiota

Kirjoitan tätä tekstiä järven rannalla. Vesi on melkein vapaa jäästä, ja linnut livertävät taivaalla. Onhan se kaunista kuultavaa.

Mutta onko sittenkin niin, että aggressio vähenisi maailmasta, jos linnut lakkaisivat laulamasta?

Kaikki kauniilta näyttävä kun ei ole sisällöltään kaunista.

Ihmisten maailmaan sovellettuna opin tämän, kun olin ranskankielisten mutta suomalaistuneiden sisarusten seurassa. He puhuivat vilkkaasti äidinkieltään toisilleen.

"Ranskan kieli on kaunista", minä sanoin.
"Tiesitkö, mitä me puhutaan?" toinen kysyi.
"En."
"Me riidellään."

Kuka muistaa vankiparkaa?

Elokuvat romantisoivat. Sen huomaa vaikkapa siinä, että kovin monet (melkein kaikki) sotaelokuvat tai huumeriippuvuudesta filmit kääntyvät jonkinlaisiksi selviytymistarinoiksi eikä niiden "Älkää edes aloittako" -sanoma vakuuta.

Vastaavasti valokuvat kaunistavat, niin kuin tässä julkaisemani kuva Pietari-Paavalin linnoituksesta, joka sijaitsee nykyisessä Pietarin kaupungista. Kauniisti valo leikkii museoidun sellin seinillä.

Kuka muistaa vankiparkaa?

Kaikki tekevät virheitä mutta eivät mitä tahansa virheitä

"Kaikki ihmiset tekevät virheitä" on nykyajan yleisimpiä hokemia, eikä siihen ole vastaan väittämistä.

On kuitenkin virheitä ja virheitä. Jokainen hiihtäjä voitelee välillä suksensa väärin, mutta kaikki eivät ota kiellettyjä aineita. Kuka tahansa voi hukata lompakkonsa, mutta kaikki eivät varasta sitä naapuriltaan. Monet ihmiset ovat joskus humalassa, mutta vain harvat ajavat samalla autoa.

Ihminen saa tehdä virheitä, mutta hänen on valittava virheensä.

Ehkä tämän takia Lontoon metrossa muistutetaan toistuvasti, ettei pidä astua metrovaunun ja laiturin väliseen rakoon. Se on useimmiten kymmenen sentin levyinen ja joskus kolmenkymmenen. Kun siihen työntää jalkansa, on äkkiä suurissa vaikeuksissa.

"Mind the Gap" kuullaan Lontoon metrossa niin usein, että siitä 

on tehty huumoria,kuten tämä Lego-kaupan palikkarakennelma.

Maailma voi muuttua paremmaksi ajatus ajatukselta

Vastapäisellä metron penkillä tapahtui puolen tunnin aikana vastakkaisia asioita.

Ensin kolmihenkinen italialaisperhe oli riidoissa. En ymmärtänyt kieltä, mutta tulkintaan tarvittiinkin vain silmät. Äiti ja hänen yli kahdenkymmenen ikäinen keikaripoikansa olivat eniten äänessä. Suomalaisjuntilta näyttänyt isä avasi suunsa vain kerran tai kaksi ja tyytyi sen lisäksi puhahtelemaan. Poika irvisti täydellä naamalla isälleen ja muuten väitteli ainoastaan äitinsä kanssa.

Samalle penkillä tapahtui myös toisenlaisia asioita: Nuori nainen istahti italialaisten lähdettyä heidän sijaansa, räpläsi kännykkää ja luki viestejään. Yhtäkkiä hän hymyili onnellisena niin kuin hyvä olisi osunut.

Näin muuttuu maailma paremmaksi, ajatus ajatukselta, viesti viestiltä.