Olin hieman pettynyt kuullessani, että ukrainalaisen äidin ja valkovenäläisen isän tytär Svetlana Aleksijevitš oli voittanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon. On mukavaa, kun tuntee voittajan ennestään, mutta hän oli minulle vieras. Epäilin sitäkin, kuuluuko haastattelukokoelmien kirjoittajalle kaunokirjallisuuden palkinto. Myös kirjailijan nimi oli vaikea, ja vain kovalla työllä olen oppinut sen lausumaan.
Kuitenkin Neuvostoihmisen loppu oli niin kiehtova kirjan nimi, että teos oli pakko saada käsiinsä. Se kertoikin vakuuttavasti siitä, mitä naapurissa tapahtui pian neuvostovallan romahtamisen jälkeen.
Tšernobylistä nousee rukous osui käsiini taivalkoskelaisessa Jalavan kyläkaupassa. Olen ostanut sieltä myös villapuseron, ja molemmat ovat hyviä. Aleksijevitšin mielestä Tšernobylin turma oli pahinta, mitä koko 1900-luvulla tapahtui, ja hän perustelee näkemyksensä erinomaisesti. Muut kauhut liittyivät sotaan, mutta Tšernobyl rauhaan. Vihollinen oli näkymätön, äänetön ja hajuton.
Sodalla ei ole naisen kasvoja on paraikaa luettavanani. Kirjan kuvaamien tapahtumien veripitoisuus on suurempi kuin minkään muun lukemani kirjan. Irronneita, amputoituja raajoja on niin samotusti roppakaupalla. Jos on vähänkään romanttinen käsitys sodasta, kirja kannattaa lukea omien luulojen kumoamiseksi. Jos uskaltaa. Jos hirvitykseltään kykenee.
Aleksijevitšin uusin suomennos on Afganistanin onnetonta sotaa kuvaava Sinkkipojat. Se on ilmestynyt aivan juuri. Sekin on pakko hankkia. Aleksijevitš toteuttaa Matti Pulkkisen vaatimuksen kirjoista, joita ei verrata toisiin kirjoihin vaan maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti