Jos pääsemme Kristuksen ylösnousemuksesta käytännön sovelluksiin, tehdään edes poikkeuksia, lyödään väkivallan voimille luu kurkkuun, edes hetkellisesti ja edes pienillä teoilla. Siksi julkaisen juuri pääsiäisenä tämän Tapio Rautavaaran sodan aikaisen muiston. Rautavaara oli sekä taiteilija että olympiavoittaja.
Sodan aikana tehtiin muutakin kuin taisteltiin. Niinpä Rautavaara lähti seuraamaan ilveksen jälkiä konepistooli mukanaan. Tällä metsäretkellään hän yllättäen törmäsi neuvostosotilaaseen, joka seisoi yksinään ehkä kahdenkymmenen metrin päässä. Vihollisellakin oli konepistooli kainalossa, ja Rautavaara näki hänen kasvonsa ja koppalakin punaisen tähden. Mies oli upseeri, ja hän huomasi Rautavaaran samalla sekunnilla kuin Rautavaara huomasi hänet.
Molemmat sotilaat jähmettyivät sormi liipaisimella, eikä Rautavaara osannut myöhemmin sanoa, miksi kumpikaan ei ampunut. Ehkä vihollissotilas pelkäsi metsän hiljaisuutta, sillä ampumisen äänet olisivat voineet herättää suomalaisleirin. "Jokin syy siinä täytyi olla", pohdiskeli Rautavaara.
"Hän näki minun kasvoni. Hän näki minun kokardini. Hän näki minun silmieni ilmeen."
Muutaman pitkän sekunnin miehet seisoivat silmätysten. Sitten vihollissotilaan kasvoille levisi hymy, ja myös Rautavaara hymyili. Rautavaara otti hitaasti sormensa liipaisimelta, nosti kätensä lakkia kohden ja tervehti. Toinen vastasi samalla eleellä.
"Hitaasti käännyimme ympäri ja lähdimme astelemaan omille suunnillemme", Rautavaara kertoi. "Palasin teltalle, jossa pojat kysyivät, olinko nähnyt jotakin erikoista. Vastasin, ettei mitään uutta itärintamalta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti