Pikkupoikana poimin äitienpäiväksi sinivuokkoja. Voikukat tuottivat laskuvarjosotilaita puhallettaviksi, mutta siinä olivatkin lapsuuteni merkittävät kukat. Lisäksi opin tunnistamaan valkovuokon, leskenlehden, kielon ja päivänkakkaran. Kukkakaupan ja puutarhan lajikkeista ruusu tuli tutuksi.
Koulussa kerättiin kahtena kesänä kasveja. Äiti patisteli koko alkukesän ja lopulta patisteluidensa tuloksiin pettyneenä keräsi itse täyteen vaadittavan kokoelman, jonka esityskuntoon saattaminen jäi sentään minun vastuulleni. Koulun biologian opetuksen tulokset olivat kohtuuttoman huonot ja kertovat siitä, kuinka vähän äitien ponnisteluja arvostetaan. Vain leinikit jäivät mieleen ja niiden lisäksi jonkin kukan latinankielinen, suomalaispoikien korvissa rivolta kuulostanut nimi. Tosin en muista siitäkään, mikä se kukka oli suomenkieliseltä nimeltään.
Vuosien varrella osaamiseni ei ole karttunut, mutta vihdoin sisäinen insinöörini on herännyt eloon. Niin kuin hyvin tiedetään, suomalainen mies on valmis mihin tahansa epämukavuuteen, kunhan saa tehdä sen jollain laitteella. Löysin puhelimeen asennettavan sovelluksen, joka tunnistaa erilaisia kukkia ja samalla kertoo niistä oleelliset tiedot. Hienolta tuntuu. Ensimmäiset saaliini olivat idänsinililja, sammalleimu ja pikkukäenrieska. En usko, että tästä tulee minulle uutta harrastusta. Keskityn latojen ja vanhojen autojen valokuvaamisen, mutta uusi ikkuna on joka tapauksessa avautunut. Odottamassa on myös linnunlauluja tunnistava sovellus, mutta sitä en ole vielä kokeillut.
Mietin, maltanko olla hankkimatta Tekniikan maailmassa testattua ja hyväksi havaittua ikkunanpesurobottia, jonka ainoana vikana on sen hinta, 500 euroa. Jostain syystä kiinnostukseni ei ole yltänyt pölynimuriin eikä pesukoneeseen. Ehkä niissä ei ole insinöörin hurmaavaa uutuudenviehätystä.
1 kommentti:
Kiitos kun olet niin maanläheinen päivänkakkara. Toivon että joskus näkisimme ja keskustellaan luonnon kauneudesta ja ihmisyydeestä. Mitä se sitten onkaan. Virva
Lähetä kommentti