Joskus raamattuja voi olla liikaa ja niistä olisi päästävä eroon. Näin kävi, kun uusi käännös oli ilmestynyt ja rippikoulujemme leiripaikka oli täynnä vanhan käännöksen raamattuja. Nuorilla oli uudet suomennokset, mutta usein käteen osui kirja, joka vain sattui olemaan siinä lähimpänä.
Mikään ei sinänsä estä käyttämästä vanhaa käännöstä. Suosin uutta, mutta satunnaisesti turvaudun vanhaan varsinkin silloin, kun tarvitsen runollista ilmaisua. Esimerkkinä vanhan suomennoksen kauneudesta on Psalmeissa oleva lause: "Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni." Se kertoo lumoavasti, että elämää on hyvä elää yhden päivän tai yhden askeleen mittaisina annoksina.
Rippikoulu oli kuitenkin hankalaa kahden käännöksen järjestelmässä. Vanhat oli hävitettävä, koska kaappeihinkaan ne eivät mahtuneet. Kristityille hävittäminen ei ole periaatteellinen ongelma. Ajattelemme eri tavoin kuin islamilaiset Koraanistaan. Meille Raamattu ei ole uskomisen kohde. Sen sijaan se kertoo siitä, mihin me uskomme. Raamattu viittaa jonnekin itsensä taakse. Se on menetelmä, ei itse asia.
Joku olisi voinut ehdottaa, että lahjoitetaan jonnekin, mutta eräänlaisten kakkosluokan versioiden jakaminen ei tuntunut hyvältä idealta. Vaikeasti selitettävällä tavalla silppuaminen ja polttaminen olivat nekin sopimattomia vaihtoehtoja. Lisäksi sivuja oli tuhottavina niin paljon, että mikään silppuri, saunanpesä tai nuotio ei olisi käytännössä toiminut.
Vihdoin raamatut päätettiin haudata. Siellä rakkaan leiripaikan maaperässä ne ovat ikään kuin pyhällä maalla.
* * *
Koraanin tai minkään kirjan julkinen, teatraalinen polttaminen ei ole sananvapauden harjoittamista vaan sen rajoittamista. Sanojahan siinä palaa. Sananvapautta on päinvastoin se, että kirjoja tehdään lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti