Kuolema on musta, julma ja armoton. Sitä ei voi peruuttaa. Kun se on kerran osunut, siihen voi vain sopeutua, ja joskus sopeutuminen on mahdotonta, sillä en tiedä onnettomampaa ihmistä kuin omaa lasta hautaan saatteleva isä tai äiti.
Samalla kuolemaan voi liittyä kauneutta, jota ei löydy muualta. Viimeisellä hetkellä pidetään rakkaan kädestä kiinni, ja lopulta ollaan ehkä helpottuneita, kun pitkä taistelu on päätynyt.
Muistelen esimerkiksi muuatta mummoa, joka kuvaili sitä miten hän huokaili miehensä sairauden aikana: "Ensin rukoilin että paranna. Sitten rukoilin että tapahtukoon sinun tahtosi, ja lopuksi rukoilin että kiitos."
Joskus kauneus tiivistyy kuvaksi, jonka muistaa koko ikänsä. Tällaisen näkymän edessä lumouduin jokin aika sitten, kun vanha romaninainen otti syliin kolmekymmentä vuotta nuoremman valkolaisnaisen, joka oli juuri menettänyt isänsä. Siinä syleilevillä käsillään lohdutti.
Terveisiä eduskuntaan. Olisittepa nähneet tämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti