Vuonna 1927 syntynyt isäni sanoi leikkejäni katsellessaan, että hänellä itsellään oli ollut vain yksi puuhevonen ja siltäkin oli ollut jalka poikki. Tätä hän ei kertonut kadehtien eikä päivitellen, hän vain totesi aikojen muuttuneen.
Olen juuri lukenut, että keskimääräisellä brittilapsella olisi 238 lelua. Suhtaudun lukumäärään varauksellisesti. Avoimia kysymyksiä on paljon: Ovatko luvussa mukana ensimmäistä puruleluaan jäystävät vauvat? Lasketaanko jokainen legopalikka erikseen? Voiko legokokoelman laskea yhdeksi, vaikka siitä voi rakentaa kymmeniä erillisiä leluja? Ovatko tietokonepelit leluja? Miten pallot luokitellaan? Niinpä brittilapsen 238 lelua vaikuttaa mielivaltaiselta lukemalta.
Nykylapsia ei pidä kadehtia, vaikka lastenhuoneen tavaraa on paljon. Mikä lelujen määrässä voitetaan, se ympäristön monipuolisuudessa hävitään. Skandinaaviseen nykytyyliin sisustetussa kodissa lapsen maailma on tehtävä muovirojulla. Saako olohuoneessa pelata edes palloa? "Kun aikuiset näkevät sotkua, lapset näkevät mahdollisuuksia", kirjoittaa Rutger Bregman.
Vielä minun lapsuudessani oli autiotaloja, autonromuja, heinälatoja, siivoamattomia rojuläjiä ja laitteita, jotka sai auki. Sääliksi tulee lapsia, joiden ulkoleikkeihin on tarjolla vain EU:n turvasäännösten mukaisia leikkikenttiä, kaikkialla samanlaisia. Turvahiekka on pehmeää, mutta se ei opeta varomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti