Nuori ampui taljajousella polisia vai ampuiko?

Poliisi sai tiistain ja keskiviikon välisenä yönä hälytyksen Liperissä nuoresta, joka oli aseistautunut tehokkaalla taljajousella. Hälytys häiriökäyttäytymisestä tuli hieman kello kahden jälkeen aamuyöllä Liperin Kallarintieltä, josta poliisipartio löysi 17-vuotiaan paikallisen miehen.

Poliisin tiedotteen mukaan nuori käyttäytyi uhkaavasti poliiseja kohtaan eikä totellut heidän käskyjään. Poliisin mukaan hän ampui taljajousella useamman nuolen kohti paikalle saapunutta poliisipartiota. Ammutuista nuolista aiheutui paikalla olleille poliiseille konkreettista vaaraa, mutta tehtävää suorittaneet poliisit eivät loukkaantuneet tilanteessa. Poliisi otti nuoren myöhemmin kiinni. Tilanteesta ei aiheutunut vaaraa sivullisille.

Nuori on tällä hetkellä pidätettynä. Poliisi epäilee häntä kahdesta murhan yrityksestä sekä virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta. Poliisi aikoo esittää 17-vuotiasta vangittavaksi todennäköisin syin rikoksista epäiltynä perjantaina Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa. Poliisi pyytää mahdollisilta silminnäkijöiltä havaintoja tapahtumasta.

 

Tällä tavoin uutisoi viime perjantain sanomalehti. Tai ei aivan tarkkaan näin, sillä oikeasti kyseessä ei ollut 17-vuotias nuori, vaan 60-vuotias mies. Muuttuuko asennoitumisesi, kun saat tietää tämän?

Koko vuonna nolla lasta

Tuttu pariskunta muutti uuteen kotiin. Samassa taloyhtiössä entuudestaan asuneet naapurit toivottivat heidät tervetulleiksi kiittelemällä siitä, että heillä ei ollut omia lapsia. Tuttuni sanoivat, että koko elämänsä aikana mikään tervetulotoivotus ei ole kylmännyt yhtä paljon. Jos he ovat lapsettomuutensa perusteella hyviä naapureita, he eivät ole sopivia ihmisiä taloyhtiöön. Pihapiiri tarvitsee hiekkalaatikon ja palloa pelaavia lapsia. Niistä syntyy elämä.

Ajankohtaisen kirjailijan Volter Kilven kotikunta Kustavi on yksi niistä kolmestatoista kunnasta, joihin ei ole syntynyt tänä vuonna yhtäkään lasta. Joukossa on jokunen lähes kahdentuhannen asukkaan kunta. Kökarissa on taas hieman yli kaksisataa asukasta. Toisaalta siellä ei ole tänä vuonna kuollutkaan ketään.

Kun lasten luku on nolla, myös paikkakunnan tulevaisuus osoittaa samaa lukua.

Ei ole välttämätöntä, että jokaisella ihmisellä olisi lapsia. Merkityksellistä elämää voi elää monella tavoin. Sen sijaan on tärkeää, että yhteisössä on riittävästi niitä, jotka ovat valmiita vanhemmuuteen. Samalla tavoin kaikkien ei tarvitse olla lääkäreitä eikä putkiasentajia, mutta ollaan pulassa, jos saatavilla ei ole yhtäkään lääkäriä eikä putkiasentajaa.

Kustavin lapsettomuudella ei pysäytetä ilmastonmuutosta. Se ei ole edes ongelman mikroskooppinen ratkaisu, sillä lasten tulevaisuus motivoi kaikkein parhaiten ponnistelemaan onnellisen tulevaisuuden puolesta. Jos ihminen havaitsee, että hänen jälkeensä huoneet ovat tyhjät, mikään ei pidättele hänen ahneuttaan. Käsillä ovat vain tavarataloksi muuttuneen maailman hullut päivät, joissa revitään omaksi kaikki, mikä irti lähtee. Vaatii melkoista mielikuvitusta uskoa siihen, että juuri tähän ongelmaan siirtolaisuus olisi ratkaisu.

Laajemmat näkymät kuin Elon Muskin avaruusmatkoilla

Nykyaikaiselta kuulostava sana "tavoite" on peräisin vuonna 1874 syntyneeltä Volter Kilveltä. Liityn siihen monilukuiseen kirjallisuuden tuntijoiden joukkoon, jonka mielestä hänen teoksensa Alastalon salissa on kaikkien aikojen paras suomalainen romaani.

Kirjaa pidetään vaikealukuisena, ja sitä se kieltämättä on. Se on kuitenkin käännetty sekä saksan että ruotsin kielelle. Näitä käännöksiä tuntematta uskallan sanoa, että kielestä toiseen siirryttäessä on välttämättä hukattu paljon. Kilpi on ottanut suomen kielestä kaiken mahdollisen irti, ja on vaikea kuvitella, että hänen sanallista rikkauttaan voisi ilmaista millään toisella kielellä. Niinpä Alastalon salissa on jäänyt lähinnä suomentaitoisten tietoisuuteen. Suurella kielellä kirjoittaessaan Kilpi olisi ollut nobelisti.

Oma lukukokemukseni on jäänyt hyvin mieleen. Tätä tiiliskiveksi kutsuttavaa romaania luin sivu kerrallaan. Jokaisen sivun jälkeen olin nääntynyt, mutta samalla en malttanut olla lukematta vielä yhtä sivua. Kirjan jälkeen minun oli pakko tarttua sen sisarteoksiin Pitäjän pienimpiä ja Kirkolle.

Alastalon salissa ajoittuu kuuteen tuntiin. Erään romaanihenkilön matkaa piippuhyllylle ja takaisin kuvaillaan seitsemänkymmentä sivua. Eräästä neljänkymmenen sivun pituisesta luvusta Kilpi sanoo, että lukija voi hyvin jättää sen väliin, koska siinä ei tapahdu yhtään enempää kuin missään muussakaan luvussa. Toisaalta tapahtumattomuus on näennäistä, sillä ympärillä olevien ihmisten ajatuksissa kuljetaan piippuhyllymatkan aikana pitkälle historiassa ja tilassa.  

En suosittele kenellekään Kilven lukemista, mutta voin luvata, että jos hänen romaaninsa uskaltaa ja jaksaa lukea loppuun saakka, näkee enemmän kuin Elon Muskin avaruusmatkoilla. Rahallisesti lysti on halpaa, sillä kirjaston ovet ovat köyhillekin avoimina.

Volter Kilpi on sikäli ajankohtainen, että hänestä on juuri ilmestynyt Laura Kokon kirjoiittama elämäkerta. Sen sisään olen tänään sukeltanut. Kirjailijan elämästä en ole aiemmin tiennyt juuri mitään. Kilpi ei voittanut palkintoja, eivätkä iltapäivälehdet bongailleet häntä kesätapahtumista. Kuitenkin joku lukee kahdeksankymmentäkolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen tämän tekstin. 

Kun ei tunneta edes kiinalaisia

Tekniikan maailma uutisoi, että Edinburghin yliopiston fysiikan ja astronomian laitoksen tutkijoiden mukaan vieraat, kehittyneet sivilisaatiot voisivat lähettää kvanttiviestejä maapallolle, Ihmiset eivät niitä huomaisi, koska vastaanottavaa laitteistoa ei ole toiminnassa eikä edes keksitty.

Tätä mahdollisen kvanttiviestinnän ideaa ymmärrän vain hatarasti. Ainakaan en ole siitä niin perillä, että uskaltaisin kuvata sitä. Aihe tosin kiinnostaa minua.

Tai sitten se ei kiinnosta minua ollenkaan. Tarkemmin ajatellen elämässä on viisaampaakin pohdittavaa kuin epätodennäköisten kauko-olioiden mahdollinen informaatio. 

Miksi tuhlaisiin aikani niihin? Maapallolla on yli miljardi kiinallasta ja intialaista. Voisin aloittaa heistä. Tai vaikka naapurista.

Rystyset melkeinpä verillä autoista, Messistä ja Ronaldosta

Ymmärrän, että esimerkiksi abortti ja maahanmuutto herättävät kiivaita keskusteluja. Ollaanpa mitä mieltä hyvänsä, niissä ollaan kirjaimellisesti elämän peruskysymysten äärellä. Jopa paikallisten sivustojen väittelyt mopopoikien yöllisistä ajeluista ovat toistuvuudestaan huolimatta jollain tavoin käsitettäviä.

Sen sijaan on vaikea ymmärtää, miksi varsin toissijaiset asiat herättävät vahvaa aggressiota. Miesten maailmassa varsinkin kaksi aihetta herättää outoa kiihkoilua, toisaalta urheilu ja toisaalta autot.

On ihmisiä, jotka eivät kykene keskustelemaan Lionel Messin ja Cristiano Ronaldon keskinäisesti paremmuudesta ilman kirosanoja ja vastapuolen suoranaista solvaamista. En ymmärrä. Huumoria tapaa näissä väittelyissä vain ani harvoin.

Myös eräät automerkit herättävät poikkeuksellista intohimoa. En tajua. Jokainen kai ajaa sillä autolla, joka itselle parhaiten sopii ja johon on varaa. On erityisiä tunnemerkkejä, mutta toisten kanssa on rauhallisempaa. En ole havainnut, että kenelläkään olisi Kiasta mitään vahvaa mielipidettä, mutta suhteessa BMW:hen ollaan taas kovin herkkiä niin kuin elämästä olisi kyse. Ehkä sitten on. 

Jos kirjoitus tökkii, ajatus karkaa

Osuin tällaiseen rukoustekstiin: "Herra, me suljemme Sinun suojelukseesi Suomen kodit. Auta heitä kunnioittamaan toisiaan ja etsimään kaikessa toistensa parasta."

Kaikesta päätellen rukous oli tarkoitettu yleiseen käyttöön, ja juuri tässä tarkoituksessa oli sen ongelma. Voidaan hyvin ajatella, että Jumala ymmärtää yksityiset huokaukset oikealla tavalla, mutta ihmisjoukon yhteisessä rukouksessa kieliopillinen osaamattomuus tai välinpitämättömyys ei enää toimi. Esimerkiksi julkisessa kirkkopuheessa on hallittava kieltä ainakin välttävästi. Ei ole varaa sellaisiin virheisiin, jotka vievät ihmisten huomion itse asiasta. Kohtuullisen määrän virheitä voi tehdä, mutta ei niin paljon, että töksähtää pahasti. Kun kuulija kesken kaiken rupeaa ihmettelemään sanojen viittaussuhteita, on hukattu itse asia. 

Sanaan "kodit" ei voi viitata sanalla "heitä". Koko ongelma olisi poistunut sillä yksinkertaisella korjauksella, että "heitä" olisi korjattu sanalla "perheenjäseniä".

Mitäpä harmeista jos ei ole murheita

Ajoin täältä Tampereen kyljestä Järvenpäähän, jonne on noin 160 kilometrin matka. Kotiin palatessani tajusin jättäneeni Järvenpäähän jotain välttämätöntä, josta en voinut jäädä odottelemaan, että se postitettaisiin minulle. Vaikka kuinka mietin, en keksinyt parempaa keinoa kuin istua autossa uudet kolme ja puoli tuntia. Jotenkin sain koottua itseni sillä ajatuksella, että nyt ikävään ajelemiseen hukkui vain tuollainen aika. Jos olisin katkaissut jalkani, elämäni olisi mennyt uusiin puihin monen kuukauden ajaksi. Varmaan olisi monta kertaa käynyt aika pitkäksi.

Joku voi turvautua surkeuksiensa kanssa siihen, että vertailee itseään johonkuhun vielä onnettomampaan. Mitä vesivahingosta, jos sen jäljiltä on kuitenkin koti johon palata. Toisin on ukrainalaisten laita. Mitäpä amputoidusta jalasta, sillä jollakulla ei ole kumpaakaan jalkaa. Tällainen vertailu ei mielestäni toimi, sillä vielä surkeamman keksiminen on liian helppoa; ja auttaako bussipysäkillä pakkasessa palelevaa ihmistä, että jossain Siperiassa on vielä kylmempi?

Sen sijaan on toimiva keino jakaa vastoinkäymisensä kahteen ryhmään, harmeihin ja murheisiin. Harmeja ei pidä pitkään harmitella, mutta murheita on lupa murehtia pitkäänkin.