Kiemurtelua aiheuttanut tilanne

Olen ollut yhden vuoden päihdehoitolaitoksen pappina. Siitä vuodesta olisi paljonkin muisteltavaa, mutta olen kirjoittanut aiheesta melko vähän. Näissä blogiteksteissäni on yksi kaunis ja uskomaton tarina. Olen kirjoittanut siitä, että kun elämä on pahasti vinossa, on tyydyttävä sopivan kokoisiin muutoksiin. Olen kommentoinut myös sitä, mitkä ovat alkoholistin mahdollisuudet kohtuukäyttöön. 

Sitten on yksi kiusallinen tapaus, josta en ole kertonut ja johon oli mahdotonta suhtautua siedettävällä tavalla. Hoidossa oli melko heikkolahjainen mies, joka rupesi niin sanotusti seurustelemaan naisen kanssa, joka oli vielä heikkolahjaisempi. Normaalin miehen silmään nainen ei ollut kovin houkutteleva ihastumisen kohde, mutta naisia oli vähän ja sukupuolimarkkinoilla heidän tarjontansa oli vähäinen. 

Viikon seurustelemisen jälkeen pariskunta ilmoitti menevänsä kihloihin, ja mies rupesi järjestämään laitoksen kahvilaan juhlatilaisuutta, johon hän oli kutsumassa koko henkilökuntaa. Kaikki tilannetta seuranneet ymmärsivät, että kyseessä oli suorastaan härski hyväksikäyttö, jossa heikkolahjainen hyödynsi vielä heikkolahjaisempaa. Näin ajattelivat kaikki työntekijät ja myös asiakkaat.

Mutta milläs puutut tapaukseen, kun kaksi periaatteessa omista asioistaan päättävää kansalaista aikoo mennä kihloihin? Millä oikeudella sanoa, että kyseessä on huijaus tai kauneimmillaan leikki? Miten puuttua aikuisten ihmisten intiimeihin kysymyksiin, kun lakia tai laitoksen sääntöjä ei rikota?

Asiakkaiden tarkkoja ratkaisuja en enää muista, mutta mieleeni on jäänyt, kuinka henkilökunnan jäsenet kiemurtelivat kutsun saadessaan. Joku ehkä onnitteli vaivaantuneesti, ja kaikki yrittivät keksiä alibeja, joiden perusteella olisivat voineet olla poissa.

Omaa konstiani en muista. Kihlajaiset jäivät minulta kuitenkin kokematta.

Kuuluvatko Maikkarin uutiset yleissivistykseen?

Helena Petäistön voitettua Venla-palkinnon häntä sanottiin koko kansan tuntemaksi. Kommentoin uutista lyhyesti. Sanoin, että minulle Petäistö on kuitenkin täysin vieras, ja arvatenkin tämä johtuu siitä, etten katso MTV:n uutisia. Sain kaksi paheksuvaa vastausta. Ensimmäinen kommentoija kirjoitti Petäistön nimen väärin ja sanoi minun elävän umpiossa. Toinen taas epäili, että elämä on minulle vieras.

Yleissivistys on monitulkintainen käsite. 

Mielivaltaisesti tärkeimpiä nimiä poimien kirjallisuudessa Dostojevskin tietäminen kuuluu yleissivistykseen, kuvataiteissa Picasso, musiikissa Bach, elokuvassa Chaplin, tieteessä Einstein, historiassa Napoleon, uskonnoissa Jeesus. On tiedettävä, että Pariisi on Ranskan pääkaupunki ja että Nato on sotilasliitto. - Onpas onneton luettelo, eihän näillä nimillä pääse edes alkuun.

Suomalaisen täytyy tuntea Kekkonen, Kaurismäki ja Matti Nykänen. Sitten on vielä paikallinen tasonsa, Pirkkalassa pormestarin ja kirkkoherran tunteminen nimeltä ja tieto siitä, että Sanna Marin on täältä kotoisin. Ehkä on jopa perhetaso, kuten kotiosoitteensa muistaminen. Myös jotkin taidot ovat yleissivistystä, kuten Windowsin käynnistäminen ja Suomessa saunan lämmittäminen.

Myös viihdemaailmassa ja urheilussa on yleissivistykseen luettavia asioita. On kummallista, jos joku ei tiedä Lionel Messiä tai Beatlesia, vaikkei muuten seuraisi jalkapalloa ja musiikissa keskittyisi vain Bachiin. Mielestäni Katri-Helenakin on Suomessa yleissivistystä.

Niinpä määrittelen näin: yleissivistystä ovat ne asiat, nimet ja perustaidot, jotka on normaaliarjessa tiedettävä ja kohtuullisesti hallittava ilman, että googlaa niitä tai katsoo Youtubesta. 

Ehkäpä myös Helena Petäistö kuuluu yleissivistykseen. En tiedä. Hyvin olen kuitenkin pärjännyt ilman.

Totuudentorvet

Ville Rannan tuore, Recep Erdoğanille irvaileva pilapiirros on huomattu myös Turkissa. Täällä Suomessa se on saanut melkoisesti kiitosta ja jonkin verran kritiikkiä.

Kiitosta on tullut sananvapauden ylläpitämisestä ja siitä, että piirros on hauska. Myönnän itsekin hymähtäneeni sille. Tällä kertaa Ranta on pitänyt huutomerkkimaneeriaankin aisoissa. Puhekuplissa on vain kolme huutomerkkiä, kun enimmillään olen nähnyt niitä yhdessä piirroksessa neljätoista.

Hauskuuden lisäksi piirroksessa en näe muuta kiitettävää. Juuri tällaisia piirroksia Erdoğan tarvitsee osoittaakseen kansalaisilleen, että häntä itseään ja Turkin kansaa kohdellaan väärin. Samalla Suomen Nato-tie paakkuuntuu entisestään.

Ville Rannan harjoittama sananvapaus tuo mieleen ne työpaikkojen totuudentorvet, jotka jaksavat muistuttaa siitä, että he uskaltavat puhua "avoimesti asioista". Tällä rohkeudella on sijansa, mutta valitettavan usein se johtaa muiden vaikenemiseen. Yhteinen työnteko sujuu vain sen ansiosta, että kaikki muut eivät rupea yhtä avoimiksi, vaan ovat laihan sovun nimissä hiljaa.

Minäkin leikin tekoälyllä ja tein johtopäätöksiä

Nelisen vuotta sitten havahduin pohtimaan tekoälyä, kun AlphaZero-nimiselle tekoälylle oli opetettu shakin säännöt. Se oppi pelin hienoudet itsekseen muutamassa tunnissa. Se laitettiin pelaamaan harjoituspelejä tietokoneelle tehtyjä shakkiohjelmia vastaan, ja se alkoi pian voittaa ylivoimaisesti. Sittemmin se on vaikuttanut myös ihmisten pelaamiseen, koska monet arviot erilaisista pelitavoista ovat muuttuneet radikaalisti.

Nyt kohistaan ChatGPT-nimisestä tekoälystä, joka osaa kirjoittaa vaikkapa lehtien pääkirjoituksia ja jolle voi esittää kysymyksiä elämän eri alueilta. Minäkin olen muodikkaasti leikkinyt sillä. Alla olevien esimerkkivastausten pohjalta on selvää, että elämänmuutokset eivät jää shakkiin. 

Ensinnäkin konsultit joutuvat lujille. Heiltä tullaan entistä useammin kysymään, pystyvätkö he yhtään parempaan kuin tekoäly. Miksi maksaa jollekulle kouluttajalle vastauksista, jotka ChatGPT antaa alle minuutissa?

Toiseksi hartauspuheiden pitäjille koittaa kovia aikoja, jos he ovat tottuneet jorisemaan mitä tahansa. Enää ei riitä, että latelee peräkkäin hengellisen kielen totunnaisia lauseita. Tarvitaan muutosta. Kuulijoita koskettaakseen on luettava niitä kirjoja, joita tekoäly ei lue, etsittävä kertomuksia, jotka normaalisti jäävät piiloon, ja nähtävä sinne, mikä on valvontakameran linssiltä salattua.

Ludvig Wittgensteinilta olen oppinut, että ollakseen uskonnollista kielen on kyettävä riipaisemaan. Teköäly ei riipaise, muttei sitä tee myöskään tavallinen hartaushöpinä.

*  *  *

Esimerkkejä ChatGPT:n vastauksista:

Miten voi tehostaa työtään?
1. Priorisoi tehtävät: Tee tärkeimmät tehtävät ensin ja keskity niissä.
2. Hallitse aikasi: Aseta aikarajat tehtävien suorittamiseen ja vältä häiriöitä.
3. Järjestä työpisteesi: Pidä työpiste siistinä ja järjestä tarvittavat asiat helposti saatavilla.
4. Käytä apuvälineitä: Käytä teknologiaa ja apuvälineitä tehtävien suorittamiseen.
5. Vältä tarpeetonta työskentelyä: Vältä tarpeetonta työskentelyä ja keskity tehtäviin, jotka ovat tärkeitä.
6. Opettele uusia taitoja: Kehitä itseäsi jatkuvasti ja opettele uusia taitoja, jotka auttavat tehostamaan työskentelyäsi.

Onko onnellisuuden tavoittelu ansa?

Onnellisuuden tavoittelu voi olla ansa, jos se aiheuttaa henkilölle stressiä tai ahdistusta, tai jos hän tavoittelee onnellisuutta asioilla, joita hän ei voi hallita tai joita hän ei voi saavuttaa. Onnellisuuden tavoittelu voi myös johtaa siihen, että henkilö unohtaa nauttia elämästään nykyhetkessä, koska hän on liian kiinnittynyt tulevaisuuden tavoitteisiinsa.

Kuitenkin, onnellisuuden tavoittelu ei välttämättä ole aina ansa, koska se voi olla myös positiivinen asia, joka auttaa henkilöä tavoittamaan elämän tarkoituksen ja elämän tärkeimmät arvot. Tärkeintä on löytää tasapaino ja löytää onnellisuus omista kokemuksista ja elämän tärkeimmistä arvoista.

Onnellisuus on myös subjektiivinen kokemus, joten kukin henkilö voi kokea onnellisuuden eri tavalla. Jotkut saattavat löytää onnellisuuden perheestään ja ystävistään, toiset urasta, toiset harrastuksista, ja niin edelleen. Jokaisella on omat tavat löytää onnellisuus elämästään.

Tärkeintä on löytää oma tapa löytää onnellisuus ja elää elämää tärkeimpien arvojen mukaisesti, eikä vain tavoitella jotain ulkoista määritelmää onnellisuudesta.

Kirjoita hartauspuhe Jumalan varjeluksesta

Hyvä Jumala,
Tänään tulemme luoksesi kiittäen siitä, että olet aina meidän varjelijamme. Sinun kätesi on aina meidän yllämme, suojelemassa meitä kaikelta pahalta ja turvaamassa meidät kaikelta vaaralta.

Tiedämme, että elämä on täynnä haasteita ja koettelemuksia, mutta uskomme, että sinun kanssasi meillä on kaikki tarvittava voima ja tukea selvitäksemme niistä. Sinun rakkauttasi ja läsnäoloa ei voi kukaan viedä meiltä.

Kiitämme sinua, Jumala, siitä, että olet aina meidän kanssamme matkallamme. Sinun sanasi opastaa meitä ja sinun Henkesi vahvistaa meitä. Sinun armosi on meille tarpeeksi, joka päivä.

Pyydämme, että jatkat varjelustasi meitä kohtaan. Suo meille rohkeutta ja uskoa, että sinun kanssasi meillä on kaikki tarvittava selvitäksemme haasteista, joita elämä meille tarjoaa. Auta meitä luottamaan siihen, että sinä olet meidän turvamme ja varjelijamme.

Kiitos Jumala, että olet meidän varjelijamme. Aamen.

Hurjia paljastuksia

Aamulla herätessäni huomaan talvimaisemien tulleen takaisin. Ennen kahvia pitää hoitaa Manchesterin jalkapallomatkan lentolippuja. Passin numero on kirjoitettu kovin pienellä. Yritän zoomata numeroita suuremmiksi levittämällä kahta sormea, kunnes keksin, että en olekaan digimaailmassa. Passi on vanhanaikaisesti paperia ja pahvia. 

Kahvin seuraksi otan mustikkajugurtin ja leipää, jonka päälle tulee juustoa ja suolakurkkua. Vielä kulautan lasillisen tuoremehua. Aamiaispöydässä paneudun sanomalehtiin. Maailman toiseksi parhaaksi urheilijaksi rankattu ruotsalainen Armand Duplantis on valittu Ruotsin neljänneksi parhaaksi. Ruotsalaiset ovat hassuja. Mietin, onko kyseessä ymmärtämättömyys vai heidän vahva itsetuntonsa. Suomessa maailman paras ralliautoilija ja NBA-tähti hävisivät hiihtäjälle, jonka nimen sentään muistan.

Pääministeri sanoo, että Venäjä ei olisi hyökännyt Nato-Ukrainaan. Ehkäpä niin, mutta olisiko jo aiemmin hyökännyt Nato-hakemusta suunnitelleeseen Ukrainaan? Emme koskaan saa tietää, sillä historiassa ei voi kokeilla vaihtoehtoisia toteutuksia. Pääkirjoituksessa sanotaan, että jos apteekkijärjestelmää suunniteltaisiin nyt, se olisi toisenlainen kuin tämä nykyinen. Mutta mihin järjestelmään tämä ajatus ei sitten pätisi? 

Ulkona paistaa aurinko. Lähtisin muuten valokuvaamaan, mutta yöllä satanut lumi ei ole jäänyt puiden oksia koristamaan. Aamulla tullut tekstari kertoo shakkisiirroksi a6. Olohuoneen lattialla odottaa kaksi kirjaa. Toinen on 1400-luvulla eläneen Nicolaus Cusanuksen Oppineesta tietämättömyydestä. De docta Ignorantia. Se on kieltämättä työlästä, hitaasti luettavaa tekstiä. Välikevennyksenä luen Pelén elämäkertaa.

Huomenna kenties käyn Järvenpäässä. En ole päättänyt vielä.

Melkein oltiin iltauutisissa

Itsenäinen päätösvalta ja valinnanvapaus eivät ole niinkään selviä asioita.

On käytännöllistä ajatella, että ihminen kykenee itse valitsemaan ravintolan ruoka-annoksensa ja ostamiensa sukkien värin. Jopa ammatinvalinnasta puhuminen on mielekästä. Kuitenkin kaikki valinnanvapaus päättyy viimeistään silloin, kun terveys loppuu. ”Sillä sekunnilla romahti meidän elämä”, ovat erään tuntemani lesken unohtumattomat sanat.

"Elämänhallinta" on ihmiskielen suuruudenhulluimpia sanoja. Lopulta elämänkulku riippuu siitä, miten meitä kuljetetaan. Suunnanmuutokset voivat olla kiinni muutamasta sentistä. Toissijaista on,  mitä olemme omassa päässämme pähkäilleet.

Niinpä olen muistellut erästä kiirastorstain ja pitkäperjantain välistä yötä, joka oli viedä meidät TV-uutisiin ja iltapäivälehtiin. Iso linja-auto oli viimeistä paikkaa myöten täynnä nuoria ihmisiä. Kello yhden jälkeen yöllä olimme kääntyneet Oulun ja Kuusamon tieltä Posion suuntaan. Vauhtia oli sallitut 80 km/h.

Silloin meitä vastaan ajoi toinen bussi niin sanotusti hullun vauhtia. Se näytti tulevan päin, ja kuljettaja väisti niin oikealle kuin oli mahdollista ojaan ajamatta. Ei osunut, mutta autojen sivupeilit osuivat toisiinsa. Läheltä piti.

Lopulta onnistuin sanomaan: Svetlana Aleksijevitš

Olin hieman pettynyt kuullessani, että ukrainalaisen äidin ja valkovenäläisen isän tytär Svetlana Aleksijevitš oli voittanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon. On mukavaa, kun tuntee voittajan ennestään, mutta hän oli minulle vieras. Epäilin sitäkin, kuuluuko haastattelukokoelmien kirjoittajalle kaunokirjallisuuden palkinto. Myös kirjailijan nimi oli vaikea, ja vain kovalla työllä olen oppinut sen lausumaan.

Kuitenkin Neuvostoihmisen loppu oli niin kiehtova kirjan nimi, että teos oli pakko saada käsiinsä. Se kertoikin vakuuttavasti siitä, mitä naapurissa tapahtui pian neuvostovallan romahtamisen jälkeen.

Tšernobylistä nousee rukous osui käsiini taivalkoskelaisessa Jalavan kyläkaupassa. Olen ostanut sieltä myös villapuseron, ja molemmat ovat hyviä. Aleksijevitšin mielestä Tšernobylin turma oli pahinta, mitä koko 1900-luvulla tapahtui, ja hän perustelee näkemyksensä erinomaisesti. Muut kauhut liittyivät sotaan, mutta Tšernobyl rauhaan. Vihollinen oli näkymätön, äänetön ja hajuton. 

Sodalla ei ole naisen kasvoja on paraikaa luettavanani. Kirjan kuvaamien tapahtumien veripitoisuus on suurempi kuin minkään muun lukemani kirjan. Irronneita, amputoituja raajoja on niin samotusti roppakaupalla. Jos on vähänkään romanttinen käsitys sodasta, kirja kannattaa lukea omien luulojen kumoamiseksi. Jos uskaltaa. Jos hirvitykseltään kykenee.

Aleksijevitšin uusin suomennos on Afganistanin onnetonta sotaa kuvaava Sinkkipojat. Se on ilmestynyt aivan juuri. Sekin on pakko hankkia. Aleksijevitš toteuttaa Matti Pulkkisen vaatimuksen kirjoista, joita ei verrata toisiin kirjoihin vaan maailmaan.

Taivalkoskelaisen Jalavan kyläkaupan pihalta olen bongannut Ladan.

Sisältä olen ostanut villapuseron ja Svetlana Aleksijevitšin kirjan.      

Vanhemmat koulukiusaajina

Iida Rauman Finlandia-palkinnon voittanut romaani Hävitys: Tapauskertomus osoittaa kaunokirjallisuuden voiman. Se tekee tylsistä tutkimustuloksista elämää, ja se saa ihmiset syventymään aiheeseen uudesta näkökulmasta. Koulumaailma voi olla todella raadollinen.

Koulukiusaamista koskeva keskustelu on pitkään junnannut paikallaan. Aihetta huonosti tuntevat kaukotarkkailijat ja kaikkien alojen asiantuntijat ovat laukoneet yksinkertaisia ratkaisuja ongelmiin, jotka ovat sekä monimutkaisia että äärimmäisen vakavia.

Lasten ja nuorten vanhemmat ovat yksi osapuoli, joka keskusteluissa on unohtunut kokonaan. Ennen muuta on kyse heidän piilovaikutuksestaan. Ei auta, että varoittaa omaa lastaan koulukiusaamisesta, jos muilla puheillaan ja käytännön teoillaan osoittaa, että yksin jättämisessä ja syrjään sysäämisessä ei ole mitään moitittavaa.

Kannattaa tutkia, mitä oma lapsi oikein tarkoittaa sanoessaan, että "kaikki meidän luokkalaiset" kutsutaan synttäreille. Onko kaikki sittenkään kaikki vai jätetäänkö kutsumatta joku yksi, josta ei niin ole väliä tai joka ”ei kuitenkaan tulisi”?

Ohitustieltä sydämensiirtoon

Hävettää sanoa tämä, mutta epätoivoinen tilanne paljastaa sopimattomiksi katsottavia tunteita. Huomaa ajattelevansa sellaista, mikä ei täytä asiallisuuden rajoja.

En oikein kehtaa edes sanoa. Sanon kuitenkin.

Näin siinä kävi: Kun meidän lasten serkku oli siirretty sydämensiirtojonoon, melkeinpä iloitsin huonosta ajokelistä. Kaahatkaa taas ohitustiellä niin perkeleesti. Saadaan hyviä varaosia.

Nopeimmat kuolevat ensin.

Kuusella on elämäntarkoitus

Vielä tämän loppiaispäivän kuusi saa olla huonelämmössä, mutta huomenna se saa lähteä kiitollisesti muisteltuna ja tehtävänsä tehneenä. Poistumisellaan se muistuttaa siitä, että uusi saa tulla. Seimen ja joulukertomuksen äärellä voi hetken lumoutua, mutta vain hetken. Elämäntehtävät ovat muualla.

Joulukuusi on niitä harvoja kodin koristeita, joilla on minulle merkitystä. En käytä muovikuusia. Ne eivät tuoksu, ja muutenkin olen alkuperäiskappaleiden kannalla, en jäljennösten. Joku kiittelee muovin roskaamattomuutta, mutta kaikessa ei pidä ajatella käytännöllisyyttä. Elämässä on muitakin arvoja kuin se, että juhlan jäljet voidaan siivota kätevästi painepesurilla. 

Hyvä kuusi saa olla muhkurainen, sillä elämä ei ole symmetrinen muotovalio. En innostu myöskään viljellyistä kuusista. On hienoa, jos puulla on historiansa ja oma erityinen paikkansa, josta se on tuotu elämäntarkoitustaan toteuttamaan. Koristeita ei tarvita paljonkaan. Joskus näen kuusia, jotka vaivoin pilkistelevät muoviroinan alta.

Bonusta tulee, jos kuusi tuo mieleen lämpimän ihmisen tai hyvän kaverin, jonka kanssa juttu on aina kulkenut. Siitä ilosta olen saanut nauttia tänäkin vuonna.

Jos kuuset osaisivat puhua, niillä olisi paljon kerrottavaa. Tämänvuotisemme näki ruokapöydän jatkopalan pettämisen niin, että pöydän sivuprofiili oli loiva vee. Ainakin tällä tavoin joulu oli ikimuistoinen.

Niinistön uudenvuodenpuheesta arvosana 8–

Urho Kekkonen oli erinomainen sanankäyttäjä. Mauno Koiviston puheet kiehtoivat, mutta ne olivat enemmän tulkittaviksi kuin ymmärrettäviksi tehtyjä. Martti Ahtisaari oli liiankin diplomaattinen ja vältti suututtamasta ketään. Tarja Halonen luetteli ajankohtaisia asioita ja käytti sanaa "globalisaatio" niin taajaan, että uudenvuoden seurassamme pidettiin sen lausumisesta tukkimiehenkirjanpitoa. 

Sauli Niinistön puheet ovat parannusta edellisiin nähden. Hän ei tyydy vain luettelemaan ilmiöitä, vaan myös sanoo niistä jotain. En osaa ihmeemmin moittia hänen ajatuksiaan, ja kieli on hyvää.

Kun Niinistön puheita vertaa ukrainalaiseen kollegaan tai Barack Obamaan, arvosana laskee. Syntyy vaikutelma, että puheet on kirjoitettu toimistoaikaan virkahuoneessa.

Suurin ongelma on, että tekstiä tulee niin kuin makkaraa makkaratehtaalla, ihan kelpoa Saulin sinistä, mutta tasapaksua. Rytminvaihtoa tarvittaisiin muuallakin kuin kielen vaihtuessa ruotsiksi. Tauot ja äänenpainon vaihtelut tekisivät hyvää. Kuulijaa helpottaisi, jos olisi eräänlaisia väliotsikoita tyyliin: "Ja seuraavaksi vähän kotimaan asiaa..." Obamalta olisi paljon opittavaa.

Kaipaan myös konkretiaa ja tapauskertomuksia, ehkä myös huumoria. Presidenttinä tietysti vieraantuu kansalaisten elämästä, mutta kirjojen lukeminen paikkaisi ongelmaa. Voisi suositella vaikkapa ukrainalaisen äidin nobelistitytärtä Svetlana Aleksijevitšia.

Eihän se puhe huono ollut. Suomalaisten poliitikkojen sarjassa Niinistö pärjää hyvin, mutta mepä olemmekin taitavampia vaikenemaan kuin puhumaan.

Pelé hurmasi epäonnistumisillaankin

En väitä vastaan, jos joku sanoo, että Lionel Messi tai Diego Maradona on kaikkien aikojen paras jalkapalloilija. Useimmiten syy on siinä, että keskustelukumppani on ollut liian nuori nähdäkseen vuoden 1970 kisoja, mutta varmasti on muitakin syitä. Aikakaudet ovat erilaisia, ja taikureiden osaamisia on vaikea vertailla.

Minulle Pelé on kuitenkin kaikkein suurin. Syynä on hänen kaksi epäonnistunutta maalintekoyritystään.

Vuonna 1970 Brasilialla oli ensin vastassa Tšekkoslovakia. Kaukana omalla kenttäpuoliskollaan Pelé huomasi maalivahdin olevan poissa vartiopaikaltaan, ja niin hän yhtäkkiä laukaisi, vaikka matkaa oli kuusikymmentäviisi metriä. Maalivahdilla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia, mutta Brasilian harmiksi pallo kaartoi muutaman sentin ohi.

Toinen ikimuistoinen tilanne oli Uruguay-pelissä. Pelé sai pitkän läpisyötön, ja kun maalivahti tuli vastaan, Pelé juoksi hänen ohitseen harhauttaen hänet liikkeensä suuntaan. Samaa aikaan pallo meni toiselta puolen maalivahdin ohi Pelén siihen koskematta . Maalivahdin takana Pelé juoksi pallon kiinni. Kulma oli pieni muttei maalin tekemiseen mahdoton. Laukauksessaan Pelé ei kuitenkaan onnistunut.

Tällaista harhautusta ei voi harjoitella. Se keksitään siinä sekunnin murto-osassa, kun tilanne tulee.

Olen nähnyt sekä Messiltä että Maradonalta monia ikimuistoisia, hämmästyttäviä maaleja. Lukemattomat muutkin ovat tehneet pallolla ihmeellisiä asioita. Pelé on kuitenkin ainoa, joka on lumonnut minut epäonnistumisillaan.