Elokuussa koulujen alkamispäivänä on ollut nautinnollista katsella pienten ja vähän isompien taapertajien matkantekoa. Silloin voi elämäniloa täynnä hihkaista sisimmässään, että mun ei enää tartte. Kukaan ei toru siitä, että ei muistanut ottaa vihkoa mukaan tai ei jaksanut tehdä jotain tehtävää.
Erityisen nautinnollista on se, että joka minuutti ei tarvitse olla tarkkaavainen tai vähintään esittää tarkkaavaista. Sellainen vaatimus oli ainakin lukuaineiden tunneilla. Ellei herkeämättömästi seurannut opetusta joka hetki, teki jotain pahaa.
Kuitenkin hedelmällisimpiä ajatuksia ovat olleet omille teilleen karanneet ajatukset. Niitä nimiteltiin rumasti haaveiluksi. Kuitenkin ne olivat usein juuri niitä junttapaaluja, joita ensin täytyi vähän jalostaa, mutta joiden varaan sittemmin rakennettiin elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti