Alkuperältämme vauvoja, Kristusta myöten

Dostojevskin Riivaajissa kauniin herkät kohdat ovat vähissä. On kuitenkin yksi. Se kuvaa lapsen syntymää: "Arina Prohorovnan käsivarsilla huusi pieni, punainen, ryppyinen olento sätkytellen pikkuruisia käsiään ja jalkojaan, kauhistuttavan avuton, kuin pölyhahtuva ensimmäisen tuulenhenkäyksen armoilla, mutta huutaen ja ikään kuin julistaen olevansa mitä suurimmassa määrin oikeutettu elämään..."

Kerran vuodessa on hyvä palauttaa mieleen, että kaikki olemme alkuperältämme vauvoja, Kristusta myöten.

Syntymäkertomus Marian ja Joosefin lapsesta on matka ihmiselämän alkuun. Samalla se on kertomus siitä, kuinka Jumala lähestyy meitä juuri siitä suunnasta. Siinä on väihtoehtoinen tapa jumaluuden ymmärtämiseksi. Se sysää pohdinnat maailmankaikkeuden synnystä sivuun. Sillä mitä väliä on semmoisilla, kun olemme Sinä, minä ja lapsi? Ihmisyyden iloista suurin.

Näillä sanoilla toivotan blogini lukijoille ja vähän muillekin hyvää joulua.

Tämän seimiasetelman olen kuvannut lahtelaisen Housukaupan ikkunasta.

------

Jos kaipaat lisälukemista joulunpyhiksi, täällä on lisää viime vuosien joulutekstejäni.

Vieras voi tarjota yllättävää apua

Heikki Silvennoisen osuvimpia hokemia on "Ei tartte auttaa". Siihen tiivistyy jokin oleellinen suomalaisesta yksin pusaamisen perinteestä.

Joskus saa yllättävällä tavalla apua ja vieläpä epätodennäköiseltä suunnalta.

Mieleen tulee nämä kaksi tapausta.

Oltiin hautajaisten muistotilaisuudessa, eikä kanttoria ollut saatavilla. Haluttiin laulaa yhdessä. Silloin juutalainen mies tuli kertomaan, että hänestä olisi tässä kohdin apua. Hänen johdollaan laulettiin virret Päivä vain ja hetki kerrallansa ja Maa on niin kaunis. Ei siinä vertailtu uskontojen eroja eikä keskusteltu jommankumman paremmuudesta. Ei sanottu sitäkään, että kaikki on yhtä ja samaa uskontomössöä.

Kirjailija Inkeri Kilpinen puolestaan kertoi kurdialueen kokemuksistaan. Häntä oli ankarasti varoitettu olemasta missään tekemisissä kurdien kanssa, koska nämä vain ryöstivät ja raiskasivat. 

Matkan aikana asuntoauto jouduttiin hetkeksi pysäköimään. Pellolta nousi esiin kurdiväkeä, ja matkailijat heittäytyivät peloissaan asuntoautonsa lattialle. Silloin auton ovelle koputettiin. Tulijat tarjosivat leipiä ja vihanneksia ja pyysivät mukaansa juhliin. 

Kukahan sen nyt sanoi?

Ensimmäisestä tabletistani rispaantui magneettikansi, ja piti hankkia uusi. Merkkituotetta ei ollut saatavilla, ja niin turvauduin tarvikeosaan. Siihen oli mahdollista painattaa vapaavalintainen teksti tai kuva tai vaikkapa oma nimi. 

Painatus ei maksanut mitään, joten tuumasin, että laitetaan sellainen. Aloin miettiä sopivaa aforismia. Käytin enimmän aikani nuorten kanssa, ja siksi nuoruuteen liittyvä lausahdus tuntui ensisijaiselta. 

Ensimmäisiä mieleen tulleita oli Augustinuksen teksti 300-luvulta: "Karthagossa opiskelijain vallattomuus on häpeällistä ja hillitöntä. He syöksyvät sisään häpeämättömästi ja hurjina kuin sekopäiset he rikkovat kaiken järjestyksen, minkä jokainen opettaja oppilaittensa hyväksi säätää."

Ongelmana oli, että joku ei kenties ymmärtäisi lausuman ironiaa eikä sitä, että teksti oli 1700 vuoden takaa. Hylkäsin Augustinuksen ja kokeilisin jotain omatekemää. Niinpä kanteen tuli ajatus: "Nuoret eivät vielä tiedä. Vanhat eivät enää tiedä. Välissä on lyhyt harhanäköisyyden aika."

Luultavasti ajatus oli pälkähtänyt päähäni jotain sukupolviväittelyä seuratessa.

Mutta oliko se todella minun keksimäni lause vai joltakulta pöllittyä? Sitä en vieläkään tiedä.

Uskonnollista kuluttajavalistusta: Jumalan valtakunta

Jeesuksen julistus tiivistyy sanoihin "Jumalan valtakunta".

Raamatussa tämä sanapari ymmärretään kahdella tavalla. Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa Jumalan valtakunta tulee ihmisten nähtäväksi vasta sitten, kun historia on katsottu lopputekstejä myöten. 

Johanneksen evankeliumi korostaa taas, että Jumalan valtakunta toteutuu kaiken aikaa, kun ihmiset ovat osallisia Jumalan rakkaudesta.

Näitä kahta ymmärtämisen tapaa ei ole yritetty yhdistää. Kumpaakaan ei kielletä, ja kumpikin jää voimaan. Jumalan valtakunta on täällä jo nyt, vaikka toisaalta sanotaan, että se toteutuu vasta ajan tuolla puolen. 

Samalla muistutetaan siitä, että ihmisen tekoja tai sanoja ei saa ikinä nostaa ehdottomaksi totuudeksi. Äärellisiä asioita jumaloimalla päädytään sairauteen. Turvallisuudesta tulee orjuutta, ja vapaus muuttuu mielivallaksi. 

"Jumalan valtakuntaa emme tänne rakentaneet, mutta hiton komea helvetti tästä tulee", sanoi kirjailija Matti Paloheimo. Siitä huolimatta valtakunnasta on sallittu nähdä merkkejä, tuoksuja ja  aavistuksia siellä, missä leipä ja viini jaetaan tasan. Köyhät autetaan ja onnettomat lohdutetaan. Edes hetkeksi elämä korjataan oikealle tielle ja ihminen saa edellispäivän virheistä vapaana vielä yhden mahdollisuuden.

Melkein antoivat turpaan

Ensimmäisinä kouluvuosina väkivallan uhka oli jatkuvaa. Kun pyöräillessä näki jonkin maleksivan poikajoukon, sai aina pelätä, että ne asettuvat eteen ja tarttuvat ohjaustangosta kiinni. Tämän pahempaa ei ikinä tapahtunut, mutta vastenmielistä se oli. 

Välituntisin kuudesluokkalaiset heittelivät pienempiään etupihan tasanteelta alas lumihankeen. Ei tullut edes mieleen, että opettajat olisivat voineet puuttua asiaan.

Joskus kolmentoista iässä muuan huligaani kävi jalkapallokentällä kimppuuni. Päälle tullessaan hän kompastui ja hermostui kömpelyydestään vielä enemmän, mutta samalla könyäminen laukaisi tunnelman.

Virkaurani aikaisia uhkatilanteita on ainakin kaksi. Kotini eteisessä olen ottanut uhkaajaltani keittiöveitsen pois. Hän oli kuitenkin niin aineissa, ettei hänestä ollut nuoren miehen vastukseksi. Toisessa väkivaltatilanteessa oli sen sijaan todellinen vaara. Selvisin siitä yllättävän käänteen ansiosta kuin ihmeen kaupalla. En välitä muistella tarkemmin.

Tampereen keskustassa joku suuttui siitä, että minulla ei ollut tarjota tupakkaa. Hän huitaisi poskelle osumatta kuitenkaan kunnolla. Ei tullut edes naarmua, mutta muisto on epämiellyttävä.

Viimeisin kerta on porilaisen huoltamon kahvilasta, jossa joku oli sitä mieltä, että katsoin häntä liian pitkään. Pyysin häntä määräämään katseelleni suunnan, niin minä kyllä tottelisin: "Anna vain selkeä ohje. Kyllä se minulle sopii. Katson ihan minne sinä haluat." Hän ei selvästikään pitänyt nöyrästä asenteestani, muttei osannut hämmennyksessään käydä päälle.

Vakuutuskeissi

Vakuutusyhtiön kanssa ei ollut riitaa korvauksesta. Itse asia oli yksinkertainen.

Viimeiset tositteet lähetin tammikuussa. Vasta toukokuun alussa soittelin korvausten perään, koska mitään ei ollut kuulunut. Olin asiallinen ja kerroin ongelmani. Virkailija oli puolestaan ystävällinen, pahoitteli viivästymistä ja lupasi laittaa asiaa eteenpäin.

Kesäkuun alussa järjestin taas aikaa odotusmusiikin kuuntelemiseen. Tälläkin kertaa virkailija oli ystävällinen, pahoitteli viivästymistä ja lupasi laittaa asiaa eteenpäin. 

Odottelin kesälomien yli elokuun alkuun saakka, kunnes sukelsin puhelinjonoon. Pidin asiallisen linjani, ja kolmaskin virkailija oli ystävällinen, pahoitteli viivästymistä ja lupasi laittaa asiaa eteenpäin.

Pari viikkoa kului, eikä pankkitililläni tapahtunut mitään. 

Vaihdoin taktiikkaa. Neljännellä soitollani sanoin, että enää en halunnut pahoitteluja vaan rrrahaa! Pysyin edelleen asiallisena, mutta kieltämättä ääneni oli kireä. Se tehosi. Rahat maksettiin samana päivänä.

Olen miettinyt, kuinka järjestelmällisen tarkoituksellista toimintaa tämä oli vakuutusyhtiöltä. Onko ideana, että yhtiö tahallisesti makuuttaa rahoja omilla tileillään ja hankkii jonotusmusiikilla lisäansioita?

Ainakin tällaiset kokemukset vahvistavat tunnetta, että kasvottomissa palveluissa ei kohteliaisuudella pärjää. On käytävä päälle, tai muuten jää ilman. Eikö tämä voisi olla toisin?

Tunnistavatko kissat nimensä?

Uusimman Tiede-lehden mukaan kissat osaavat tulkita ihmisen toimia ja eleitä. Ne esimerkiksi tajuavat sormen osoituksesta, missä on tarjolla syötävää. Japanilaisissa tutkimuksissa on havaittu, että ne oppivat oman nimensä, mutta myös tuttujen kissojen ja ihmisten nimiä.

Parhaiten tuntemani kissat olivat Kirre ja Nati. En ymmärtänyt tarkkailla niitä tästä näkökulmasta.

Pentti Saarikoski oli nimennyt kissansa toisesta näkökulmasta. Nimet viittasivat filosofianhistoriaan, faaraoiden Egyptiin ja Hollywoodiin. Kissat olivat Herakleitos, Kleopatra ja Brigitte Bardot.

Saarikoski ei onnistunut opettamaan kissoille niiden nimiä: "Minä kyllä nimittelen niitä, että Herakleitos, Kleopatra tai Brigitte Bardot, mutta se ei auta, sillä kun kutsun Herakleitosta syömään ehtii Brigitte Bardot ennen häntä, Herakleitokselle jää vain tähteet, jotka hän saa jakaa Kleopatran kanssa."

Nuori tyttö ennusti tai suunnitteli elämänsä

Kouluaikojeni viisain opettaja sanoi, että elämä on sen toteutumista mitä ei koskaan suunniteltu. Siitä huolimatta on ollut kiinnostava seurata, millaiseksi nuoret kuvittelevat tulevaisuutensa.

Mieleeni on jäänyt muuan rippikoulutyttö, joka permannolla istuskellen suunnitteli elämäänsä. Hän ei miettinyt sotia eikä ilmastokriisejä, vaan oletti, että yleisellä tasolla meno jatkuisi entiseen tapaan ja maailman murheista välittämättä hän voisi vapaasti valita elämäänsä.

Peruskoulun jälkeen hän suuntaisi lukioon ja sen jälkeen opiskelemaan. Ammatti ei ollut vielä selvillä, mutta hyvään työhön hän kuitenkin  pääsisi. Aikaa olisi myös matkusteluun.

Hyvän aikaa kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen hän saisi kaksi lasta, ja niiden tultua hän avioituisi.
Tarkkoja yksityiskohtia en muista, ne olivat liian tavallisia.

Kunnes havahduin. Hän sanoi, että neljänkymmenenviiden vuoden iässä tuli avioero, ja kolme vuotta myöhemmin hän avioituisi uudelleen.

En kysynyt, oliko kyseessä suunnitelma vai rehellinen arvio siitä, kuinka kuitenkin tulisi lopulta käymään.

Auerin tapauksella on merkityksensä jopa raamatuntulkinnalle

Juudaksen loppu kuvataan Raamatussa kahdella tavalla. Toisen version mukaan hän hirttäytyi ja toisen mukaan syöksyi kalliolta alas. Miten tällainen ristiriitaisuus on selitettävissä? Eikö se todista, että kahdella erilaisella kertomuksella Raamattu kumoaa itsensä?

Olen vastannut, ettei se suinkaan kumoa vaan pikemminkin vahvistaa. 

Olen perustellut ajatustani sillä, että jos rosvojoukkio kertoo kuulusteluissa yhtä ja samaa tarinaa, kertomus on epäilemättä ennalta sovittu. Jos kuvaukset taas poikkeavat toisistaan, jokin niistä voi olla tarkasti tosi tai sitten ne kaikki kertovat vajavaisesti oman siivunsa todellisista tapahtumista. 

Ajatukseni on kyllä kuultu, mutta ketään se ei ole varsinaisesti vakuuttanut. Ihmisten on vaikea hyväksyä moniselitteisiä tapahtumakuvauksia. Dekkarista pitää löytyä varma syyllinen ja mieluiten yksi ja ainoa.

Niinpä olen ilahtunut Anneli Auerin seksuaalirikostuomion purkamisesta kahdella tavalla. Ensinnäkin oikeusjärjestelmän ja "asiantuntijoina" käytettyjen psykologien kannalta nolo tuomio on saanut oman tuomionsa. Toiseksi iloitsen tapauksen tarjoamasta esimerkistä, joka vahvistaa ajatusta ristiriitaisuuksien ja perimmäisen totuuden positiivisesta suhteesta.

Auerin lasten johdonmukaiset kertomukset vakuuttivat aikanaan, vaikka juuri ristiriidattomuuden olisi pitänyt herättää epäilyt, että tarina oli syötetty lapsille ja että sen kertomista oli jopa harjoiteltu.

Isänmaallisia tunteita ja myös varauksellisuutta

Sotilasparaatit ja niihin liittyvä torvisoitto ovat herättäneet minussa epäluuloa. Historia tuskin tuntee yhtäkään valtioiden käymää sotaa, josta ei voisi syyttää kansallisuusaatetta tai johon isänmaallisuus ei olisi kietoutunut.

Suomen maajoukkueen kannattaminen on taas vaaratonta intomielisyyttä, ja sitä olen harrastanut. Martti Ahtisaaren ja Bengt Holmströmin nobelit ovat herättäneet ylpeyden tunteen. 

Puhuttelevaa oli sekin, kuinka kymmenisen vuotta sitten kiinalaiselta näyttänyt kaupanmyyjä otti Prahassa selville kansallisuuteni ja sitten jatkoi: "Teillähän on maailman paras koulujärjestelmä."

Sibeliuksen Finlandia-hymni on osunut johonkin ilohermoon. Euroopan isolla lentokentällä havahduin siihen, kuinka esiintymismatkalla ollut suomalainen nuorisokuoro alkoi laulaa sitä transithallissa. Jos olisin itkeskelyyn taipuvainen, olisin voinut vaikka tirauttaa.

Suomi 100 -vuoden merkittävin hetki oli silloin, kun japanilainen turisti alkoi yhtäkkiä viheltää Finlandiaa Kolin kansallismaiseman äärellä.

Mutta Herra hyväst varjelkoon siitä, että Finlandiasta tehtäisiin kaikkialla mölistävä kansallislaulu. Se menisi liikakäytöstä pilalle. Se ei kestäisi sitä, että kaupungin iskelmätähti kävisi vetäisemässä sen aina jääkiekon pudotuspelin alla ja oluen täyteinen yleisö yrittäisi mölistä mukana.

Kirjat, musiikit ja semmoiset pitävät kansakunnan elossa

Missä köyhyys ja sivistymättömyys kohtaavat, siellä syntyy ruumiita. Siksi kirjat, musiikit ja semmoiset takaavat kansakunnan sisäistä turvallisuutta. Perehtyminen toisen maailmansodan aikaisen Englannin pääministeriin Winston Churchilliin vahvistaa tätä ajatusta.

Churchill äänestettiin BBC:ssä kaikkien aikojen merkittävimmäksi britiksi. Suomalaisetkin muistavat kuvat, joissa hän näyttää voitonmerkkiä. Häneen yhdistyvät sanat "verta, hikeä ja kyyneliä", mutta hän oli muutakin kuin maailmansodan voittanut pääministeri. 

Hän osasi sekä maalata että kirjoittaa. Vähemmän tunnetaan sitä, että hän aloitti öljyvärimaalauksen noin 40 vuoden iässä ja kehittyi siinä varsin taitavaksi.

Paremmin on tiedossa sanallinen ilmaisukyky, jonka ansiosta hänet palkittiin kirjallisuuden Nobel-palkinnolla. Luultavasti poliittiset menestykset siivittivät häntä palkinnon saajaksi, mutta kyllä hän kirjoittaa osasi.

Olen lukenut kokoelman hänen puheitaan, jotka on kirjoitettu toisen maailmansodan aikana. Ne on rakennettu hyvin, ja erityisen hienoa on, että ajankohdasta huolimatta niistä puuttuu tavallinen sotapropaganda.

Jopa kansakunnan vaikeimpina päivinä Churchillilla oli silmää muullekin kuin valtiontaloudelle, aseille ja ammuksille. Erityisen puhuttelevaa on se, kuinka hänen kerrotaan sanoneen vuonna 1940 Englannin pelätessä maihinnousua: ”Jos meillä ei olisi kulttuuriamme, mitä me sitten puolustaisimme?”

Tšekkoslovakialaisen muusikon Ivan Mládekin sanat: "Jos kansakunnan kulttuuri pysyy elossa, niin pysyy kansakuntakin."

Jehovantodistajien kanssa ei kannata

Kerrostalojen ovisummerit ovat vaikeuttaneet jehovantodistajien elämää, ja muutenkin ihmiset ovat entistä varovaisempia ovikellojen soittajien kanssa. Yleensä tutut pirauttavat ennen kuin tulevat.

Oikeastaan jehovantodistajia näkee vain kaupungilla, kun he ovat pysäköineet itsensä kadunkulmaan. Mainoskyltin mukaan he tarjoavat ilmaista raamattukurssia, ja siinä he seisoskelevat kahdestaan. 

En ole kohdannut aatteellisesti suuntautuneita ihmisiä, joiden kanssa keskustelu olisi ollut vaikeampaa.

Viimeksi olen ollut heidän kanssaan tekemisissä, kun oltiin samoissa hautajaisissa. Keskustelu onnistui siihen saakka, kun puhuttiin käytännön asioista, mutta kun sivuttiin uskontoa, emme ymmärtäneet lainkaan toisiamme. Huokaisin, että olisivatpa islamilaisia, buddhalaisia tai vaikkapa ateisteja, niin tästä tulisi jotain. Nyt oli edessä kielimuuri, joka ylsi taivaaseen saakka.

Olen muistellut myös muuatta vuosien takaista tuttua, jonka kanssa niin sanotusti synkkasi. Kun hän rupesi liikkumaan jehovantodistajien piireissä, sanat alkoivat muuttaa merkityksiään ja vähitellen ne alkoivat tarkoittaa aivan eri asioita kuin minun sanani. Ikään kuin minä olisin puhunut jäniksestä ja hän olisi tulkinnut sen oravaksi.

Lauseiden kielioppi oli minun ymmärtämääni suomea, mutta sanat olivat vaihtuneet.
Kenenkään ihmisen kanssa en ole tuntenut yhtä vahvaa vierautta. Hän istui vieressäni elävänä ja oli minulle kuollut.