Kiertelin pitkään Bolivian toreja, ja lopulta onnistuin löytämään tarkoituksiini sopivan muovipullon, jota täytin ensimmäiseksi Titicacan vedellä. Törmäsin heti ensimmäiseen pettymykseeni, koska pullovedessä ei ollut mitään tämän neljän tuhannen kilometrin korkeudessa sijaitsevan järven sinisyydestä. En kuitenkaan luopunut ideastani kerätä pulloon erilaisia vesiä ja viedä ne matkamuistoina kotiin.
Kun reissuni eteni kohti Machu Picchua, saatoin täyttää pulloa Urubamban vedellä. Urubamba on se Amazonin latvahaara, jota rautatie seurailee, kun Cuzcosta kuljetaan viidakon suuntaan. Pulloon jäi vielä tilaa.
Täytin pulloni piripintaan saakka viikkoa myöhemmin, kun tulin työlään Andien ylityksen jälkeen Tyynen meren rannalle. Varhaisaamun harmaassa taukopaikassa bussi tyhjeni matkustajista. En kiiruhtanut muiden mukana ensimmäiseksi baariin, vaan juoksin rantahiekalle ja hämmensin kädelläni Tyynen meren vettä. Jossain udun takana oli Kiina ja miljardi kiinalaista, joista yhtäkään en tuntenut ja joita oli ylivertaisesti enemmän kuin maailmassa oli minua ja kaltaisiani.
Suljin korkin ja kätkin pullon syvälle matkatavaroiden sisään. Tältä osin reissuni oli jo tehty.
Kahden kuukauden kuluttua otin pullon esiin Chilen pohjoisimmassa kaupungissa. Vesi oli sameaa, ja kaadoin sen pois. Tuoretta vettä ei voi säilöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti