Kannattaa lukea Hemingwayn novelleja

Jalkapallokisat ovat ohi, ja nyt voi keskittyä vaikkapa lukemiseen.

Vähintään kerran elämässä luettavia novellikokoelmia on Ernest Hemingwayn 49 ensimmäistä kertomusta. Siellä on vaikkapa se nerokas lause, joka aloittaa novellin Francis Macomberin lyhyt ja onnellinen elämä: "Oli lounasaika ja kaikki istuivat ruokailuteltan kaksinkertaisen vihreän ovivaatteen alla sen näköisinä kuin mitään ei muka olisi tapahtunut." Näissä sanoissa ei varsinaisesti paljasteta mitään, mutta vihjataan niin vahvasti, että samalla jo paljastetaankin. Lukijassa herää uteliaisuus, mitä on oikein tapahtunut.

Samassa kokoelmassa on Kilimanjaron lumet. Se on onnettoman avioliiton pidättyväisyydessään nerokas kuvaus. Samalla se on vaikuttavin kuolinhetken kuvaus, mitä olen kirjallisuudesta löytänyt. Tekstin luettuaan on pakko panna kirja hetkeksi sivuun ja levätä hetken.

Kun on pakko suostua

Viime sunnuntain konfirmaatiossa kerroin vuonna 1958 valmistuneesta Stanley Kramerin elokuvasta Kahle. Se tuotti kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen ja parhaan mustavalkokuvauksen Oscarit.

Ihmiskunnan suurten ongelmien keskellä elokuva on kenties ajankohtaisempi kuin koskaan.

Tarinan alussa kaksi vankia on kiinni samoissa raudoissa. Heitä kuljettava auto ajaa ojaan ja kaatuu, ja miehet saavat kolarin ansiosta tilaisuuden paeta. Mutta minne he lähtisivät? 

Toisiinsa kytketyistä vangeista toinen on musta ja toinen on valkoinen. Kumpikin haluaisi omiensa luo. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä he tarvitsevat yhteisen suunnitelman. Jos he jäävät paikoilleen riitelemään, ainakin silloin he joutuvat kiinni.

Kännykkäriippuvuustestin tuloksia

Rippikoululaisten jäljiltä löysin seuraavan kännykkäriippuvuustestin. En väitä, että tämä olisi tieteellisesti todistettava 15-vuotiaan nuoren keskimääräinen vastaus, mutta hyvin tyypillinen tämä on.

Vastauspaperin täyttänyt nuori vastasi positiivisesti seuraaviin kysymyksiin: Jos puhelin on hukassa, olen aivan sekaisin. Kuljen usein puhelin kädessäni. Puhelimen räplääminen vie liikaa aikaa ja harmittaa itseänikin. Vilkaisen puhelintani vähintään tunnin välein. Vietän enemmän aikaa puhelimeni seurassa kuin kavereideni kanssa. Vietän enemmän aikaa puhelimeni seurassa kuin perheeni kanssa. Kun kavereita on koolla, räplään silloinkin puhelintani. Puhelimen häiritsee yöunen saamista. Puhelimen liikakäytöstä tulee jonkun kanssa riitaa. Otan puhelimen mukaan myös ruokapöytään. En kestä, ellen heti näe, keneltä olen saanut viestin. Käytän puhelinta myös silloin, kun ajan jotain kulkupeliä. Kun on vähänkin joutoaikaa, otan puhelimen heti esiin.

Ennen älykännyköiden valtaannousua aiheesta ei käyty vähintäkään yhteiskunnallista keskustelua. Nuoret vain jätettiin markkinoiden armoille.

Nuoria en syytä. Useimmat laitteet ovat aikuisten heille ostamia. Kaikki ovat aikuisten heille myymiä.

Suomen kielen kaksi kauneinta sanaa

Mikä mahtaa olla suomen kielen kaunein sana? Ensimmäisenä tulee mieleen säätiedotuksen keskeltä kuulemani alavilla mailla hallanvaara. On väitetty, että se olisi jossain kansainvälisessä äänestyksessä valittu maailman kauneimmaksi lauseeksi. Se on kuitenkin sanayhdistelmä eikä täytä kisasääntöjä.

Jossain on kuulemma kannatettu äitiä. Minun mielestäni se ei ole äänteellisesti lainkaan kaunis, ja niin asetun Nobel-kirjailija F. E. Sillanpään kannalle, jonka mielestä suomen kielen kauneimmat sanat ovat suvi ja ehtoo.

Ainakaan minä en osaa olla eri mieltä. Niissä on erityistä lumoa. Suvi on enemmän kuin kesä, ja ehtoo tuntuu kauniimmalta kuin tavallisempi ilta. Olisi peräti mahdotonta kuvitella, että ehtoollisen sijasta alettaisiin puhua illallisesta tai että Suvivirsi olisi Kesävirsi. Näissä kahdessa sanassa kieli horjahtaa jonkin sellaisen puolelle, jossa on jotain pyhää.

Suviehtoota Sillanpää kuvaa Ihmiset suviyössä -romaanin alkulauseessa: "Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäänkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa."

Muistatko mistä sateenkaaren symboliikka tulee?

Sateenkaari on nykyään melkeinpä päivittäistä uutisaineistoa. Jalkapallokisojakaan ei voi seurata törmäämättä siihen. Vanhan testamentin tuntijoille sen symboliikka on tuttua, mutta monilta ihmisiltä tieto on kadonnut muun sivistyksen mukana. Niinpä muistuttelen tässä, mistä alkuaan on kyse. Olen joskus ottanut kantaa seksuaalisiin vähemmistöihin, mutta tällä kertaa rajoitun kirjoittamaan vain itse sanan symboliikasta.

Fysikaalisena ilmiönä sateenkaari on tuttu ympäri maapalloa. Sen vuoksi se ei ole minkään kansan tai kulttuurin yksityisomaisuutta. Kreikan mytologiassa sateenkaarijumalatar Isis kulki välittämässä Zeuksen ja Heran käskyjä. Kiinan kulttuurissa se on kuvannut jinin ja jangin yhteyttä. Eurooppalaisissa kansanuskomuksissa se on viitannut rikkauteen, kun sen toisesta päästä on voinut löytää aarteen.

Fysikaalisesti sateenkaari syntyy, kun auringon eri aallonpituuksia sisältävä valo osuu vesipisaran kaarevaan pintaan. Veden optinen tiheys toimii prismana niin, että valkoinen valo hajoaa eri väreiksi.

Kaikesta monikulttuurisuudesta huolimatta sateenkaaren symboliikka viittaa länsimaisessa maailmassa ennen kaikkea Raamattuun. Siellä sen voi löytää vedenpaisumuksen jälkeistä aikaa kuvaavasta tekstistä (1. Moos. 9). Se on merkki liitosta, jonka Jumala solmii ihmisten ja luomakunnan kanssa. Jumala lupaa, ettei hän milloinkaan salli tuhotulvan hukuttaa kaikkea elävää: ”Asetan kaareni pilviin, ja se on oleva merkkinä minun ja maan välisestä liitosta. Kun annan pilvien nousta taivaalle ja sateenkaari näkyy pilvissä, muistan liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaiken elollisen kanssa.”

Kolumnin jälkikirjoitus: netissä jaetut koulumenestykset

Tuorein Aamulehden kolumnini syntyi Facebook-keskustelusta, jota käytiin seinälläni koulujen päättäjäisviikonloppuna. Aiheena olivat vanhempien päivitykset, joissa he jakoivat iloa lastensa hyvistä koulutodistuksista. Eräistä blogini ajatuksista olen velkaa keskustelussa mukana olleille. 

Otin hyväntahtoisen suopean kannan ja sanoin, että on sopivaa jakaa riemuaan maailmalle. On murheellista, jos ilostaan aivan hengiltä pakahtuu. Kyllä ihmisen pitää kestää sen verran, että jaksaa lukea lähimmäistensä ilosta. Vielä parempi on, jos osaa olla siinä aidosti mukana ja sillä tavoin osoittautuu oikeaksi ystäväksi.

Rehvastelu on tietysti kiusallista. Lapsiaan ei pidä kehua siinä ajatuksessa, että ähäkutti, meidän jälkikasvu on parempaa kuin teidän ja kaikkien muiden. Näitä rehvastelijoita on kuitenkin pieni vähemmistö.

Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että koulutodistuksista ei voi paljonkaan päätellä sitä, kuinka elämä pitkän päälle onnistuu. Menestys on vaikeasti tulkittava käsite, ja sen saavuttaminen on monesta kiinni.

-------

Aamulehden blogini on täällä. 

Nollanollat eivät riitä

Olen tutkinut eurooppalaisia jalkapallosarjoja saadakseni selville, kuinka viisasta on pelata aina varman päälle. Pistetaulukoiden matematiikka on armotonta: tasapeleillä säilyttää niukin naukin sarjapaikkansa pitkässä sarjassa, mutta mitalisijat ovat toivottoman kaukana.

Näin jalkapallohuuman päivinä kuka tahansa voi havaita, että EM-kisojen alkulohkoissa toimii sama logiikka. Jos joukkue on lähtenyt pelaamaan aina tasuria ja on myös onnistunut tavoitteessaan, kolmella tasapelillään se on suuressa vaarassa pudota jatkopeleistä. Nollanollatuloksilla välttyy yksittäisten tappioiden häpeältä, mutta jää todennäköisesti alkusarjaan. Huomattavasti vahvemmalla on, jos on pelannut kärjekkäämmin eli on hävinnyt kerran, voittanut kerran ja ottanut yhden tasapelin.

Ei tämä minua niin kiinnostaisi, ellen näkisi näillä laskelmilla olevan yhteyksiä elämään yleensä. Jotain riskiä on suostuttava ottamaan, jos aikoo tavoitella edes kohtuullista menestystä.

PS. Lähetän tässä terveisiä verrattomille agnostikkoystävilleni. Erästä näin kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Oli hieno tavata.