Eksyksissä olemisen ilot

Jokin osa viranhoitoani on kulunut osoitteiden hakemiseen. Niinpä navigaattorista on ollut paljon iloa. Enää ei ole tarvinnut hapuilla puhelinluettelon karttasivujen varassa. Elämästä on tullut ennakoitavaa, ja suunnitelmat ovat toteutuneet entistä varmemmin. Samalla olen kuitenkin menettänyt eksymiseen ja harhailemiseen liittyvät ilot, sillä monet tärkeät löydöt ovat osuneet kohdalleni silloin, kun olen ollut jossain täysin muualla kuin olen kuvitellut olevani.

Tämän vuoden kahdella lomareissulla juuri suunnitelmien pettäminen on tuonut ikimuistoisia kokemuksia.

Manchesterissa junalakko johti ainutlaatuisen kiinnostavalle bussimatkalle. Oli pimeää maaseutua, emmekä oikein tienneet, missä olimme tai miten löytäisimme perille. Se oli pieni seikkailu.

Kuusamossa onneksemme tuli sähkökatko, jonka vuoksi oli etsittävä aamukahvia Kuusamon keskustasta. Siellä osuimme valloittavaan ranskalaiseen kahvilaan. Istuskellessa silmään osui Ford Taunus 20 M, joka oli kauneudessaan lapsuuteni ihailun kohteita. Olen harrastanut vanhojen autojen bongailua, ja niin sain kokoelmaani varsinaisen herkkupalan.

Parasta elämässä on, kun tapahtuu jotain tärkeää, vaikka samaan aikaan luulimme tekevämme jotain muuta.

Yritin sentään Bondia

Yhden kerran elämässäni olen ollut katsomassa nyrkkeilykisoja ja pesäpallon pääsarjaottelua., kyntänyt traktorilla peltoa ja ajanut mopoautoa. Olen lukenut yhden Harry Potterin ja syönyt kalakukkoa kerran. Sama pätee vesihiihtoon.

Ajattelin, että olisi nähtävä myös yksi James Bond. Niinpä asetuin katsomaan elokuvaa 007 - erittäin salainen. Ennakkotiedoissa sanottiin, että suureellisen mutta onton 007 Kuuraketin jälkeen siinä oli onnistuneesti palattu realistisempaan tyyliin. Pääosaa esitti lapsuuteni suosikkinäyttelijä Roger Moore. Herrasmiesagenttina hän jäljitti laitetta, jolla saattoi ohjata länsimaiden sukellusveneiden ohjuksia.

Elokuvan alettua näin nyrkkitappelun, ammuskelua ja takaa-ajoa autoilla. Neljänkymmenen minuutin kyllästymisen jälkeen tajusin, ettei minun ole pakko, jos minua ei kiinnosta. Elämässä on muutakin tekemistä.

Muurahaiset ja Kööpenhaminan tivoli

Särkänniemi, Linnanmäki, Legolandia, Kööpenhaminan tivoli, Puuhamaa, Tykkimäki, Visulahti, Hoplop, Powerpark, Superpark, Zoolandia, Kolmården, sirkus, tivoli, markkinoiden pomppulinna, Thaimaan loma, Muumimaailma, Korkeasaari, Ähtärin eläinpuisto.

Maailmassa riittää käyntikohteita, joilla voi viihdyttää lapsia.

Ynnä kaikki ne laitteet, pelit ja sovellukset, joilla voi pelastaa ainakin ylipitkät automatkat. Muuan vanha kaverini sanoi puolileikillään, että jokainen laite on ostamisen arvoinen, jos se vain kiinnittää lapsen huomion viideksitoista minuutiksi. 

Mutta naapurin mummopa käveli käsi kädessä lapsenlapsensa kanssa. Olivat menossa lähimetsään muurahaisia katsomaan. Siinä olivat elämänarvot kohdallaan.

Anteeksipyynnön käyttöohjeet

Julkisuuden kohut ovat todistaneet, että enää ei tiedetä, mitä anteeksi pyytäminen varsinaisesti tarkoittaa. Syvässä mielessä se ei vastaa sanoja "oho" tai "sori". Se on eri asia kuin pahoitteleminen tai onnettoman sattuman valittelu. Sanan ymmärtämistä vaikeuttaa se, että sitä voidaan käyttää yhtä kevyesti kuin englannin excuse me -ilmausta, jolla pyydetään ruuhkabussissa tilaa.

Varsinainen anteeksipyyntö on ihmisen oma-aloitteinen teko. Jos vanhemmat pakottavat lapsensa pyytämään anteeksi, he vain tuottavat väärin ymmärtämistä. Sama pätee silloin, kun poliitikko pelastautuu nopealla anteeksipyynnöllä kiusallisesta julkisuudesta. Anteeksipyyntö ei liioin ole vain virheidensä tunnustamista. Melkein kuka tahansa osaa luetella nuoruutensa toilailuja, jotka ovat olleet vahingoksi. Aikuisen ihmisen voi olla mahdotonta aidosti katua näitä hölmöilyjä. Ne menevät keskenkasvuisuuden tiliin.

Oikea anteeksipyyntö syntyy ihmisen sisäisestä pakosta, ja siihen liittyy syyllisyydentunne, jota voi parhaiten kuvata perinteisellä kristillisen kielen sanalla synnintunto. Anteeksi pyytäjän tarkoitusten vakavuutta voikin testata kysymyksellä: "Kolkuttaako omatunto?"

Anteeksipyyntö on suunnattava nimenomaan loukatulle. Jos koulukiusaaja levittää vääriä huhuja kiusaamastaan luokkatoverista, anteeksipyynnön oikea kohde ei ole muu luokkayhteisö. Heille on tunnustettava valhe, mutta varsinainen anteeksipyyntö on suunnattava kiusatulle luokkatoverille.

Kun on kerran pyytänyt anteeksi, ei voi heti perään esiintyä uhmakkaasti, vaan on oltava edelleen nöyrällä mielellä. Jumala ei kaipaa hyvitystöitä, mutta ihmisten maailmassa nekin voisivat vahvistaa aitouden vaikutelmaa.

Ja lopuksi Stanislaw Jerzy Lecin ajatelma: "Hänen omatuntonsa oli puhdas. Hän ei käyttänyt sitä koskaan."

Kuka ihmeen Saga Vanninen?

Tampereen Pyrintöä edustava Saga Vanninen on vasta 20-vuotias, mutta voitti seitsenottelussa alle 23-vuotiaiden Euroopan mestaruuden. Naisten seitsenottelu ja vastaavasti miesten kymmenottelu ovat kenties kaikista urheilulajeista hienoimpia ja arvostettavimpia - tietysti lukuun ottamatta jalkapalloa, jonka lasken kulttuurin ja urheilun välimuodoksi.

Seitsenottelun lajit olivat 100 metrin aidat, korkeushyppy, kuulantyöntö, 200 ja 800 metrin juoksut, korkeus- ja pituushyppy ja keihäänheitto. Voittaakseen Saga Vannisella on pitänyt olla nopeutta, kestävyyttä, voimaa ja kimmoisuutta. Ei ole helppoa olla yhtä aikaa kuulantyöntäjä ja korkeushyppääjä. Lisäksi on osattava taktikoida selviytyäkseen pitkään kestävän kilpailun läpi.

Mutta kuka näitä urheilusankareita muistaa? Seuraan jonkin verran yleisurheilua, mutta ainoa mieleen tuleva moniottelija on takavuosien Petri Keskitalo, jota kutsuttiin Elmoksi Juhani Peltosen tunnetun kuunnelman mukaan.

Tämä aika arvostaa spesialisteja ja sivuuttaa moniosaajat. Kuitenkin ihmisten arki on lähinnä niiden varassa, jotka hallitsevat ainakin kaksi alaa kohtuullisesti ja muutaman muun välttävästi. Voi ostaa pääsylipun ja käydä katsomassa fakki-idioottia, mutta työtoverina tai perheenjäsenenä hän on hankala tapaus, joka voi loistaa vain sen ansiosta, että hänellä on riittämiin tukijoukkoja ympärillään.

Laittakaa tasan

Olen ollut siinä käsityksessä, että pelastuslaitokset eivät enää pelastaisi puuhun kiivenneitä kissoja, mutta ilmeisesti ainakin pohjoisessa Suomessa kissatkin ansaitsevat tulla pelastetuiksi. Kuulemma työ tehdään vettä ruiskuttamalla. 

Myös pienemmät lemmikit saavat pelastajat liikkeelle. Eräässä perheessä hamsteri oli joutunut kaapin ja seinän väliin. Pikkutytöllä oli kova hätä, ja niin äiti soitti pelastuslaitokselle.

Ensin kaappi tyhjennettiin tavararoista, ja sitten sitä siirrettiin niin, että hamsteri vapautui. Pikkutyttö oli ikionnellinen, ja myös kaikki aikuiset tunsivat helpotusta. Lopuksia kaappi palautettiin sijoilleen, ja tavarat saivat oman paikkansa.

Viikkoa myöhemmin äiti toi pelastajille leipomansa pullat. Mukana oli myös pikkutyttö, joka oli ostanut konvehtirasian omilla viikkorahoillaan. Siis omilla rahoillaan. Konvehtien saatteeksi tyttö sanoi: "Laittakaa tasan niin, että kaikki saavat."

Paras Finlandia-voittaja

Finlandia-palkinnon voitto ei ole yleensä ollut minulle kirjan lukemisen syy. Jos kirja ei ole minua kiinnostanut, en olet palkinnosta heltynyt. Aika monia on kuitenkin tullut luetuksi. Käsiini ovat päätyneet nämä:

Isä ja poika (Jörn Donner) 
Samurai nukkuu (Markku Envall) 
Alkutuuli (Bo Carpelan)
Mestari (Hannu Mäkelä)
Canal Grande (Hannu Raittila) 
Juoksuhaudantie (Kari Hotakainen) 
Puhdistus (Sofi Oksanen)
Uuni (Antti Hyry)
Hytti nro 6 (Rosa Liksom) 
Nenäpäivä (Mikko Rimminen) 
Jää (Ulla-Lena Lundberg) 
Akvarelleja Engelin kaupungista (Jukka Viikilä) 
Niemi (Juha Hurme)
Hävitys – Tapauskertomus (Iida Rauma) 

Näistä Hannu Mäkelän Eino Leinoa käsitellyt romaan jäi kesken. Jörn Donnerin, Hannu Raittilan ja Jukka Viikilän teokset eivät jättäneet mainittavaa jälkeä, ja vallankaan Isästä ja pojasta en osaisi kertoa mitään. Sofi Oksasen Puhdistuksen tärkeyttä on mielestäni paisuteltu. Epäilen, että sen maine perustuu ennen muuta kirjailijan vaikuttavaan ulkoasuun. Toiseksi kirja on tuonut monille ihmisille uuden näkymän Neuvostoliiton aikaiseen Viroon. Olin perillä jo valmiiksi siitä todellisuudesta, joten minua kirja ei hätkähdyttänyt.

Kari Hotakaisen ja Mikko Rimmisen romaanien sisällöt muistan, mutta lukeminen jäi hajamieliseksi sivujen kääntelemiseksi. Sekä Antti Hyryyn että Rosa Liksomiin pätee se, että olisin paljon ennemmin palkinnut heiltä toisen kirjan kuin sen, joka lopulta nousi voittajaksi. Hyryn Aitta ja Liksomin Väylä ovat olleet erinomaisia romaaneja. 

Jonkinlainen skandaali on, että Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa ei aikanaan palkittu. Se oli sentään 1980-luvun tärkein suomalainen romaani. Lisäksi se on viimeisin kirja, joka ennen Iida Rauman Hävitystä on saanut aikaan yhteiskunnallista keskustelua. Se toteutti Pulkkisen omaa ajatusta, että kirjoja ei pitäisi verrata toisiin kirjoihin, vaan maailmaan. Viime vuosi oli hyvä kirjavuosi, sillä Väylän lisäksi myös Pirkko Saision Passio ja Olli Jalosen Stalker-vuodet olisivat ansainneet voiton. 

Paraikaa on menossa äänestys, jossa valitaan kaikkien aikojen paras Finlandia-voittaja. Minun ääneni sai itsellenikin yllätykseksi perinteisen, juonellisen kerronnan mestariteos Ulla-Lena Lundbergin Jää.