Surkuhupaisa on parempi kuin pelkästään surkea

Vanhahko pariskunta oli juuri käynyt Manchesterissa. Kysyin, olivatko he käyneet Manchester Cityssä vai Manchester Unitedissa. 

En tiedä, oliko kyseessä huumorintajuttomuus vai yleistiedon puute, mutta joka tapauksessa he eivät ymmärtäneet kysymystäni. Nolostuin ja yritin peruuttaa sanomiseni. Epämääräisiä mutisten koetin kääntää keskustelun muualle. 

Vitsini oli kieltämättä varsin keskinkertainen, ja jos sillä ylipäänsä oli isompaa arvoa, sitä oli lähinnä puujalkavitsien kunnioitetussa sarjassa. Oli silti kohtuullista odottaa pariskunnalta kevyttä hymähdystä, jonka pohjalta olisimme päässeet jutun alkuun. Sitten olisimme voineet yhdessä vertailla Manchesterin kokemuksia.

Sain jälleen muistutuksen, että huumorintajuttoman ihmisen kanssa on vaikea tulla toimeen tai ainakin hänen kanssaan jää syvin yhteys syntymättä.

Huumorilla on omat sopivaisuusrajansa, mutta monesti se on viimeinen keino, jolla voi selvitä epätoivoisesta tilanteesta. Surkuhupaisa on sittenkin parempi kuin pelkästään surkea.

Viime päivinä olen nauranut tälle kummallisen ajankohtaiselta tuntuvalle jutulle: "Mies putosi viidennestätoista kerroksesta. Mitä hän sanoi kymmenennen kerroksen kohdalla? - Toistaiseksi kaikki hyvin."

Annetaan tyhjyyden olla tyhjillään

Kun Tampereelta matkustaa kolme varttia Turun suuntaan, tulee Urjalaan, joka on kuuluisa Väinö Linnasta ja Nuutajärven lasitehtaasta.

Viime kesänä ajoin Urjalan läpi ja huomasin uuden lukion, jonka luulisi herättävän paikallisissa ylpeyttä.

Komeutta katsellessa tuli surullinen olo. Nykyään Urjalan lukiossa on 80 oppilasta, mutta toissa vuonna lapsia syntyi kuntaan vain 30. On vaikea kuvitella, että heidän aloittaessaan lukiota olisi valittavana urjalalainen vaihtoehto. Ehkä silloin lukio on jo remontoitu vanhusten hoitolaitokseksi.

Ajatukset menevät myös maahanmuuttoon. Ainakaan minä en keksi, millä moraalisella oikeudella estetään puutteenalaisia ihmisiä muuttamasta autioituneille maille, joita kukaan suomalainen ei halua asua. Miksi puolustaa asein maa-alaa, jolla ei ole kaivattuja mineraaleja ja jolle ei keksitä käyttöä? Riittääkö hallitsemisen syyksi, että maat voisivat olla kansainvälisiä luonnonsuojelualueita?

Tiedän, että ankaran asuntopulan aikana ei ole oikein pitää vuokra-asuntoja tyhjillään. Muuten tässä vain kyselen.

Väistän kassiani kyyläävät kaupat

Sastamalan Citymarketin kassalla pyydetään kaikkia asiakkaita avaamaan kassinsa. 

Kauppias perustelee avaamiskäytännön. Hän sanoo, että näpistykset ja varkaudet syövät puoli prosenttia liikevaihdosta. Niinpä avaamisessa on kyse yhteisestä hyvästä, sillä mitä enemmän näpistyksiä saadaan karsittua, sen parempi kaikille.

Kauppias sanoo, että hän on maksanut jokaisen kaupasta löytyvän tavaran. Siksi hän kokee varastamisen "samalla tavalla kuin kuka tahansa muukin".

Kauppiaan perustelut ovat loogisuudessaan moitteettomat.

Pitäköön kuitenkin puoletprosenttinsa. Varmaan suostuisin avaamaan kassini, mutta vain yhden kerran. Siihen kauppaan minua ei saataisi toista kertaa.

En siedä sitä, että minua pidetään mahdollisena varkaana.

Luottamus on niin korvaamaton arvo, että siitä kannattaa maksaa - vaikkapa tuon puoli prosenttia. Mikä kontrollissa voitetaan, se ilmapiirissä hävitään.

Periaatteeni on, että pienestä riskistä huolimatta ihmiseen kannattaa luottaa, ellei toisin todisteta eikä tapaus näytä aivan ilmeiseltä huijaukselta. Tämän mallin mukaan olen elänyt ja uskon olevani vahvasti voitolla. Luottamuksesta tulee iloinen mieli. 

Sääntöjen ja vapauden ikiaikainen ristiriita

Käänsin autoni tutun marketin parkkipaikalle, ja ensimmäisen sekunnin ajan tuntui selittämättömän leppoisalta. Toisella sekunnilla ymmärsin syyn. Pysäköintialue oli juuri asfaltoitu, eikä ruutuja ollut vielä maalattu.

Jokainen tulija oli saanut asetella autonsa pihalle juuri niin kuin hyvältä tuntui. Niinpä kukin varasi itselleen puolitoistakertaisen tilan normaaliaikoihin verraten. Vapaassa maailmassa ei tarvinnut pelätä, että avaamalla oven kolhisi naapuria.

Tavallisessa arjen tilanteessa tiivistyy se, millä tavoin sääntöjen ja vapauden ristiriita hallitsee elämää.

Sääntöjen positiivista merkitystä ei voi kieltää. Parkkiruudut takaavat sen, että pahimpanakin ruuhka-aikana paikkoja riittää. Tuskin on sellaista anarkistia, jonka mielestä ei olisi välttämätöntä, että maassa vallitsee joko oikean tai vasemman puoleinen liikenne.

Toisaalta sääntöjen avulla ihmiset ahdistetaan rajoihin, joihin he eivät luonnostaan suostuisi ja jotka enimmän aikaa vain ahdistavat. Ainakaan keskipäivällä tuo parkkialue ei tarvitsisi ruutuja ollenkaan. 

Viisain ikinä tapaamani sääntönikkari on se kaupunginpuutarhuri, joka kertoi antavansa ensin polkujen syntyä. Vasta niiden jälkeen hän on ryhtynyt kylvämään nurmikkoa.

Täysosuma ja monta hutia

Hellepäivinä vakuutun siitä, että ilmalämpöpumppu on hankintahintaansa nähden elämäni paras ostos. Kesän kuumilla jokainen kotiin saapuminen on nautinto.

Tyhmiäkin hankintoja on tullut tehtyä. Yksi huonoimmista on erillinen navigaattori, jota myytiin tarjouskampanjassa. Varmaan markkinoijat tiesivät, että kohta niitä ei ostaisi kukaan, sillä pian kännyköiden karttaohjelmat tekivät erillisistä laitteista tarpeettomia. Ostamaani tarjousnavigaattoria ja testivoittajaa en varmaan ehtinyt käyttää viittä kertaa enempää. 

Kirjahankinnoissa on tullut paljon huteja, vaikka tavallaan hyväksyn ne, koska aina ei voi pelata varman päälle. On suostuttava kokeiluihin. Esimerkiksi Jane Austenin teoksesta Järki ja tunteet olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää, ettei se sovi minulle ja että keskenhän se jää. Virginia Woolfin Menomatka on erityistapauksensa. Kelvottoman suomennoksen takia sen lukeminen jäi kahteen ensimmäiseen sivuun.

Myös uusin polkupyöräni olisi pitänyt jättää kauppaan. Suutuin raketin lailla kiitäviin sukkahousumiehiin, ja siksi pyörä on jäänyt melkein käyttämättömäksi. 

Eteisessä on lipasto, josta soitimme myyjälle että tuokaa ehjä. Uusi ei ollut juuri parempi. Ei lohduttanut, että halvalla saatiin.

Hävettää vieläkin, ketä tulin äänestäneeksi ensimmäisen syksyni seurakuntavaaleissa, kun olin muuttanut tänne keväällä.

Nyt revittiin hiuksista

Tietysti jalkapallossa teeskennellään loukkaantumista, mutta yleensä nämä huijaukset eivät suututa minua niinkään. Useimmiten tuska on kuitenkin aitoa. 

Ärsyyntyneimpiä ovat ihmiset, jotka eivät itse ole pelanneet. Jalkapallokentällä nimittäin joutuu kärsimään kipua. Välillä sattuu ja paljon.

Joskus olen sanonut kitisijälle, että ojennapa jalkasi tuohon ja minä kenkäisen täysillä sääreen. Katsotaan sitten huudatko ja kieriskeletkö.

Enemmän kiusaa paidasta repiminen. Kenenkään käsi ei kouristele sillä tavoin, että se saisi tarttumaan vastapelaajaa puserosta. En ymmärrä, miksei näihin rikkeisiin puututa tiukemmin.

Tuoreessa puolivälierässä saksalaispuolustaja repi ranskalaishyökkääjää hiuksista. Se oli jo astetta törkeämpää. Hän jäi kuitenkin tempustaan kiinni, sai punaisen kortin, ja Ranskalle tuli rangaistuspotku. 

Joskus pahanteko on niin ovelaa ja häikäilemätöntä, että omassa kieroutuneessa mielessäni tunnen jonkinlaista ihailua. Vanha jalkapallokaverini Kumlanderin Joni on muistellut sitä, kuinka hän oli pelannut Ilveksen A-junioreissa HJK:ta vastaan. Joku helsinkiläinen oli varustautunut kulmapotkuihin nuppineuloilla ja pisteli niillä tamperelaisia takapuoleen. 

Tuomari ei huomannut, eikä siinä olisi edes VAR auttanut.

Nykyään naiset osaavat potkia

Jämsänkoskelaiset naureskelivat vuosikausia sille, kuinka metsäkonekoululla opiskelleille tansanialaisille oli laitettu sukset jalkaan. Hiihtämisestä ei tullut mitään. Tansanialaiset eivät olleet oppineet taitoa pikkupoikina, eikä aikuisena enää onnistunut. He olivat hyviä juoksemaan, mutta hiihtäminen on jotain muuta kuin juosta sukset jalassa. 

Ylimielinen ja riehakas nauru oli myös meidän viidentoista vanhojen poikien reaktio, kun näimme ensimmäistä kertaa naisten pelaavan jalkapalloa 1970-luvun alkuvuosina. Se oli surkuhupaisaa katsottavaa. Heille pallon potkiminen oli yhtä outoa kuin Tansanian miehille hiihtäminen.

Valmentajia oli kyllä jonoksi saakka. Kaksikymppiset nuoret miehet kisasivat siitä, kuka pääsisi ohjaamaan naisia. Poikajuniorien puolella oli hiljaisempaa.

Vuosien varrella on tapahtunut paljon. Pikkutytöt ovat saaneet pallon potkiakseen kohta kävelyn oppimisen jälkeen. Taidot ovat kohdallaan, ja nykyään peliä katselee mielikseen. Naispuolisten kommentaattorien puheista kuulee, että myös taktinen osaaminen on hallinnassa.

Olisiko aika, että Suomen ylintä sarjaa lakattaisiin kutsumasta kummallisella kiertoilmauksella Kansalliseksi liigaksi? Reilusti ja ylpeästi voitaisiin sanoa että naisten SM-sarja.