lauantai 31. joulukuuta 2016

Unohdettuja asioita vuodelta 2016

Maailmassa oli vuonna 2016 muutakin kuin Trump, pakolaiset ja sote. Tässä on joukko pieniä, useimpien ihmisten unohtamia tai kokonaan huomaamatta jääneitä tapahtumia.

Tammikuussa julkaistu uutinen kertoi, että vainajaa hakemassa ollut ruumisauto sai parkkisakon palvelutalon pihassa.

Kun Muoniossa oli 38 astetta pakkasta, Mosambikin Tetessä oli 37 astetta lämmintä.

Kun tanssittiin vuoden 2016 vanhojentansseja, kukaan ei ehdottanut, että mentäisiin täälläkin sukupuolineutraalisti.

Vuoden merkittävimmän ilkivaltateon teki Microsoft päivittäessään keneltäkään lupaa kysymättä toimivan käyttöjärjestelmän versioon, joka ei kaikilla toiminut. Onnellisia olivat ne, joilla ei ollut mitään tähdellistä tehtävää Microsoftin omin päin valitsemana hetkenä, kun kone alkoi raksuttaa päivitystä ilman ennakkovaroituksia.

Toukokuussa muuan nainen puhui koko junamatkan ajan Helsingistä Hämeenlinnaan raskaudestaan ja tulevasta synnytyksestään. Jutut olivat niin sanotusti seikkaperäisiä.

Ylen tiedeuutisten mukaan fyysikot ovat alkaneet epäillä, että puolet maailmanraikkaudesta on kadonnut. Sama tieteenala ei ole vielä onnistunut selvittämään, miksi jää on liukasta ja kuinka on mahdollista, että ihminen osaa ajaa polkupyörällä.

Islantilaisen jalkapalloselostajan suorituksesta kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan, vaikka kaikki tiesivät, mitä hän tarkoitti. Myös Leicesteristä nautittiin. Se oli köyhien voitto.

Uutisotsikoihin pääsi myös sanalla "haapamäihiäinen". Jokin asia tässä levottomassa maailmassa on ilmeisesti täysin kohdallaan.

Vuoden irvokkaimpia tekoja oli lääkärikeskuksen mainos, jota huudatettiin jalkapallon liigapelin lähes jokaisella mahdollisella tauolla. Liian moni katsomossa ollut tiesi, että samassa lääkärikeskuksessa oli juuri kuollut parikymppinen nainen normaaliin polvileikkaukseen.

Jouko Turkka oli iso julkkis, mutta hänen kuolemansa pysyi salassa puolitoista viikkoa, kunnes siitä uutisoi ensimmäisenä paikallislehti Pirkkalainen.

Kuolleista puhuttaessa ei pidä unohtaa nyrkkeilijä Muhammad Alia ja hiljaista Antti Hyryä. Heillä oli sama kuolinpäivä. Kuolleita kirjailijoita olivat myös Saul Bellow ja Umberto Eco.

Taloustieteen Nobel meni miehelle, joka oli aikanaan reputtanut ylioppilaskirjoituksissa.

Paula Vesala sai roolin Rokan vaimona. Siinä on unelmahomma laiskalle näyttelijälle. Koko kirjassahan Rokan vaimo ei näyttäydy kertaakaan.

Heinäkuussa kaksi nuorta liftasi moottoritien alussa. Kyltissä luki: "Minne vaan." Siinä oli kieltämättä asennetta.

Puolalainen painonnostaja sijoittui Lontoon olympialaisissa alkuaan yhdeksänneksi, mutta on jälkitestien ansiosta noussut pronssille. Hänet itsensä taas lähetettiin Rion kisoista kesken kotiin, koska oli tällä välin kärynnyt nandrolonista.

Tähän mennessä Ruotsin pääministerin Olof Palmen murhaajaksi on ilmoittautunut 113 ihmistä.

Syyskuun alussa Himmeä blogi pimeni.

Kajaanilaismies murtautui puoli kolmen maissa yöllä kontiomäkeläiselle huoltoasemalle ja tilasi tämän jälkeen taksin, jolla poistui paikalta ryöstösaalis mukanaan. Poliisipartio otti miehen kiinni taksin kyydistä Kajaanin Heinisuolla.

Radio-ohjelman juontaja kertoi siitä, kuinka joku jossain oli päättänyt tehdä ihmisnahasta... Asiasta ei ole enempää tietoa. Radio meni kiinni.

Muuan vaari totesi naapurinsa ostaneen moottoripyörän: "Sillä on nyt sellainen Harley-Parkinson."

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Hakaristi kuvottaa vaikka kuinka perustellaan

Jyväskylän uusituilla sankarihaudoilla loistaa hakaristi kirkkaissa väreissä. Suomen ilmavoimat on niin ikään käyttänyt samaa tunnusta, ja esimerkiksi Karjalan Lennoston lipussa on edelleen mukana hakaristi.

Hakaristin käyttöä perustellaan aivan oikein sillä, että se periytyy natsi-Saksaa edeltävältä ajalta. Se on ikivanha symboli, eikä sillä ole alkuaan mitään tekemistä Hitlerin ja hänen valtakuntansa kanssa.

Perustelut eivät kuitenkaan vakuuta. Joskus symbolit ikään kuin saastuvat ja tärvelevät niiden kunniakkaan historian.

Jos kissa pissii mummon kauniit pitsiverhot pilalle, ei siinä auta että mummo on ne joskus nyplännyt. Tuhoutunut mikä tuhoutunut. Ainoa keino on heittää verhot pois.



tiistai 27. joulukuuta 2016

Löysin Raamatun suomennoksesta kielioppivirheen

Ihminen kuvittelee, että tarkat kontrollit ja lukuisat asiantuntijat takaisivat virheettömän lopputuloksen. On yllättävää, että esimerkiksi tarkkaan syynätyssä raamatunkäännöksessä voi olla selviä erehdyksiä.

Tapaninpäivän kirkossa osuin virheeseen. Tämä on jo toinen kerta, mutta edellistä havaintoani en valitettavasti painanut mieleeni. Nyt painoin.

Apostolien tekojen kuudennen luvun kolmannessatoista jakeessa sanotaan voimassa olevan suomennoksen mukaan: "Siellä he toivat kuultavaksi vääriä todistajia – –."

Pitäisi tietysti sanoa monikossa "kuultaviksi".

Kyllä tämä niin kummasti rohkaisee ja tuottaa nautintoa.

Toisaalta navajointiaanitkin tekevät jokaiseen käsityöhönsä yhden tahallisen virheen muistuttamaan siitä, että vain Jumala on täydellinen.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulua ei tehdä, se on lahjaa

Kirjoitan tätä tekstiä aatonaaton aamuna. Illalla olin niin väsynyt, että menin nukkumaan minulle poikkeuksellisen aikaisin eli jo ennen puolta yötä. Vastaavasti unta ei sitten riittänyt pitkään. Lehdet luin jo ennen aamukuutta.

Illaksi olisi mietittävä joululaulujen juonnot. Muuta ei tänään olekaan, joten ehdin lukea Dostojevskin Kellariloukon loppuun.

Aattona olen Pirkkalan kirkossa klo 21. Se on minulle maailman paras paikka silloin. Toivon, että moni olisi siellä, mutta samalla tunnustan, että kaikki eivät voi. Yhtä hyviä kirkkohetkiä on varmasti muuallakin. Joku on niin kaukana metsän uumenissa, että saa joulurauhansa sieltä. Joku on sairaana eikä jaksa nousta. Joku on niin mieli maassa, että vähäinenkin valo häikäisee ja silittäminenkin sattuu. Joku valvoo yössä ja huolehtii siitä, että muilla olisi juhla.

Sittenkään joulu ei riipu ajasta eikä paikasta. Jumala on milloin vain ja missä vain, ja tärkeintä on miten ihmiskunnan Vapauttaja syntyy meidän elämämme syvyyksissä ja muuttaa kellariloukot juhlahuoneiksi.

Olen kuitenkin eri mieltä tuoreen joululaulun kanssa. Ei se oli niin, että ”sydämeni joulun teen”. Joku toinen ja meitä suurempi sen meille tekee. Avaan vain oven ja sallin sen, että hän levittää kaikki lahjat meidän eteemme.

Hyvää joulua hyvät ystävät - missä ikinä olettekin!

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Tehojen lisääminen sängyssä makailemalla

Minut tuntevat ovat varmaan tottuneet ja ehkä kyllästyneetkin ajatukseeni, etten ole töissä enkä ole ollut töissä pitkään aikaan. Olen sanonut, etten pidä töiden tekemisestä ja siksi en välitä koskea niihin ollenkaan.

Kaiken lisäksi töiden välttämisellä on se puolensa, että minun elämässäni se on monesti kaikkein paras keino saada jotain aikaan.

Tämä tuli todistetuksi eilen, kun vetelehdin aamulla sängyssä epätavallisen pitkään. Tunti ylimääräistä makoilua tuotti ideat kahteen joulunajan puheeseen.

Se oli tehokasta makailua. En olisi päässyt samaan tulokseen, jos olisin noussut tuntia aiemmin töitä tekemään.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Ennalta närpittyä

Entistä useammat ihmiset puhuvat lahjojen vaihtamisesta ja antamisesta jo ennen joulua.

Perinteistä jouluruokaa söin lounasruokalassa puolivälissä viime viikkoa. Moni on jo tuonut joulukuusen kotiin ja koristellutkin sen.

Ihmettelenpä vain, miltä juhlaruoka tuntuu kun on närppinyt siitä itsensä kylläiseksi. Mitä tehdä, kun maha on valmiiksi täynnä?

tiistai 13. joulukuuta 2016

Tarvitaan intohimoa muttei riippuvuutta

Hiljattain keskustelin paikallisen harvinaisuuden kanssa. Hän oli niitä poikkeuksellisia nuoria, jotka eivät ole käyneet rippikoulua, vaikka ovat seurakunnan jäseniä. Jututtaessa poikaa sain kuulla häneltä, että hän ei ehdi salibandyn takia.

Kysyin: "Että sinulla ei siis ole varaa kesällä yhteen salibandysta vapaaseen viikkoon?"

Hän sanoi, että siitä oli kysymys. Samassa olin varma, että hänestä ei tulisi urheilijana ikinä yhtään mitään, sillä menestykseen tarvitaan kieltämättä intohimoa muttei riippuvuutta.

Tuoreissa salibandyn maailmanmestareissa oli puolestaan kaksi tuttuani, Sami Johansson ja Nico Salo. Uskon Sami Johanssonin olevan samaa lajia kuin Nico, mutta ainakin Nicon rippikoulusta minulla on oma muistikuva. Hän ei koskaan ruinannut harjoitusvapaita, eikä hänellä ollut ongelmia olla mukana kesän leirillä ja sen oheistoiminnassa.

Hän hoiti tämänkin osuuden mallikkaasti.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Sensuuria tai muistinmenetys

Piti hakea netistä jouluaiheisen kortin kuva. Googlasin sanan "joulukortti" ja valitsin edelleen kuvanhaun. Pian oli ruudun täydeltä joulukortteja.

Suosituimmat aiheet olivat joulupukki ja kynttilä. Niiden lisäksi oli lumimaisemia, poroja, lintuja, joulukuusia, jäniksiä, porsas, joulukoristeita, koiria, resepti, tonttuja, apina, lumiukko, kissoja, hevosia, peräkärry, kettu, lapsia, tietokone, balettitanssija ja piparkakkuja. Olihan siellä yksi kirkkokin.

En tiedä, millä sanalla kutsuisin tuota listaa, jonka kuvilla muistutetaan joulusta. Ehkä siinä on kyse muistinmenetyksestä, tai sitten se on sensuuria.

Jotain Neuvostoliiton kaltaista siinä on. Siellähän ei saanut kertoa esimerkiksi siitä, että Viro oli joskus ollut itsenäinen kansakunta.

torstai 8. joulukuuta 2016

Hyvää hääpäivää!

Hän sanoi, ettei lainkaan yllättänyt saamastaan sähköpostista.

Hänelle mainostettiin avarakatseisille, uteliaille ihmisille suunnattua sivustoa, joka auttaisi etsimään turvallisen ja hienovaraisen suhteen. "Tulet hämmästymään, kuinka monta seksikästä ja innokasta naimisissa olevat naista on verkossa tällä hetkellä odottamassa, jotta aliottaisi [sic] intohimoista ja 100 % hienovaraista suhdetta kanssasi!"

"Mutta yhtä asiaa minä tässä ihmettelen", hän sanoi. "Sitä että miten ne osasivat lähestyä minua tällä viestillä juuri 30-vuotishääpäiväni aamuna."

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Yksilöllisyys suurten massojen muotina

Yleisradion tuoreen jutun mukaan erikoisten etunimien suosio on kasvanut. Ilmiön selittäminen yksilöllisyyden kasvulla herättää kuitenkin vastaväitteitä.

Jos uutiseen liittyy haastattelu, jossa monia nimikaimoja saanut Jaajo-niminen juontaja kertoo käsityksiään, voi kysyä kuinka yksilöllistä on antaa lapselleen nimi jonkun televisionaaman mukaan. Eikö kyse ole päinvastoin kulkemisesta siihen samaan suuntaan, johon kaikki muutkin ovat menossa?

En muutenkaan usko siihen, että eri aikakausina yksilöllisten ja massaihmisten suhteellinen osuus jotenkin ratkaisevasti vaihtelisi. Näiden ihmislajien tunnuspiirteet vain vaihtelevat.

Yksilöllisyyden korostamisesta on tulossa tai on jo tullutkin suurten massojen suosima muotitrendi. Se on se tuulipuku, jonka jäljittelijät nykyään pukevat päälleen. Jos haluaa välttämättä tehdä eri tavoin kuin suuri enemmistö, on yhtä lailla tämän enemmistön vanki kuin sellainen ihminen, joka tekee aina samoin kuin muut.

Soisin senkin, että nimeä annettaessa ajateltaisiin ennen muuta lasta. Ei hänestä pidä tehdä vanhempiensa itseilmaisun etäispäätettä. Monilta vanhemmilta unohtuu, että useimmiten lapset pitävät siitä, että heillä on joku kaima. Se tuo sen mukavan tunteen, että jossain toisaalla on toinen hieman samanlainen.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Viestien reagointiaikoja

Ihmiset närkästyvät siitä, että heidän yhteydenottoihinsa ei vastata. Samalla toiset yllättyvät siitä, että heille ylipäänsä vastataan. Vielä on joukko ihmisiä, jotka valitsevat hieman sopimattoman yhteydenottovälineen. Eri välineisiin vastataan eri tavoin.

Minun järjestelmäni on suunnilleen tällainen:
Kasvokkain näkeminen: Todella nopeaa toimintaa. Asiat käsitellään saman tien. Silmiin katsominen ja luomupuhe on paras tapa vaikeiden asioiden hoitamista varten.
Tavallinen äänipuhelu: Tämä on kiireellisiä asioita varten. Vastaan puheluun saman tien tai ainakin heti, kun sopiva hetki koittaa.
Perinteinen tekstiviesti: Reagoin vuorokauden kuluessa, mutta joskus nopeamminkin.
Sähköposti: Vastailen parin päivän kuluessa, mutta kiireettömän asian ja rauhallisen ihmisen kanssa voi mennä parikin viikkoa. Minua lähestyttäessä on kaikkein varmin menetelmä (ate@saunalahti.fi). Vastaus tulee ennen pitkää sillä varmuudella kuin ihmiselämässä nyt varmuuksia on.
WhatsApp: Muut kuin nuoret älkööt vaivautuko minun kanssani tähän. Nuorille yritän olla nopea, sillä he eivät malta odottaa.
Facebookin yv: Mahdollisuuksien mukaan vastaan pian. Ellen reagoi kolmessa päivässä, on syytä pelätä, että viesti on hävinnyt jonnekin ketjun uumeniin. Soisin, ettei yleensä käytettäisi tätä tärkeisiin asioihin, viestin koska hautautumisvaara on suuri.
Instagram: Ainakin minun tapauksessani melko epäluotettava ja jäykkä, en suosittelisi lähestymään minua tätä kautta. Posti voi tosin tavoittaakin.
Twitterin viestit: Nämä ovat hieman kankeita kahdenkeskiseen postailemiseen, vaikka muuten tykkään Twitteristä. Näihinkin reagoin ja kohtalaisen nopeastikin.
Kirje: Tätä arvostan eniten. Vastaus voi vähän viipyä, mutta se on sitäkin huolellisemmin mietitty.
Pulloposti: Täysin teoreettinen vaihtoehto, mutta muuten todella hieno. Vastausaikaa lienee koko elämä.
Savumerkit: Kuuluu maailmaan, jota ei enää ole. Ehkä juuri siksi menetelmää kiinnostaisi opetella.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Askel sukupuolineutraaliin rippikouluun

Otsikko on hieman raflaava. Rippikouluissamme puhutaan edelleen tytöistä ja pojista, ja leirijakoja tehdessä koetetaan huolehtia siitä, että vähemmistösukupuolta on leiriväestä ainakin kolmannes. Pojille ja tytöille on omat vessansa, majoituksensa ja saunavuoronsa, ja varmaan poikien kanssa puhutaan hieman eri asioista kuin tyttöjen kanssa.

Uskon tämän kaiken olevan luonnollista ja ihmisten erilaisuutta kunnioittavaa elämää, vaikka jotkut itseään viisaina pitävät sanovat jotain sellaista, että ihmisen sukupuoli on vain yhteiskunnallinen diskurssi.

Kaikesta huolimatta sukupuolineutraaliuden julistajat eivät ole kokonaan väärässä. Jotain on heiltäkin syytä omaksua. Jäykkiä sukupuolirooleja ei ole syytä korostaa.

Niinpä ryhdyin korjaamaan tutustumistehtäviä, joilla rippikoulumme pienryhmät (paikallisessa kielessämme JK-ryhmät) ovat aloitelleet taivaltaan. Ne ovat muuttuneet aikaa sitten vanhentuneiksi, mutta jostain syystä en ole vain osannut kiinnittää niihin huomiota. Oikeastaan vähän hävettää, että lauseet korjataan vasta nyt.

Uudistetun version mukaan tytöiltä ei enää kysellä kauneudenhoidosta eikä toiveammatteja enää erotella sukupuolen mukaan. Harrastuskysymyksetkin ovat yhtäläisiä.

Jotain vanhasta sentään jätettiin. Tytöt saavat kertoa, pitävätkö he mieluummin hametta vai housuja, ja pojilta kysytään kravatin käyttämisestä. Tuon verran kai sallittaneen eroa.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Seikkailut seikkailuina

Yleisradio uutisoi, kuinka kaksi jyväskyläläistä miestä on menossa toista kertaa pakettiautoineen Ukrainaan jakamaan joululahjoja.

Tulossa on varmaan kiva seikkailu, mutta ei tässä auttamisen tavassa ole mitään järkeä. Sitä kuvaa miesten laulahdus viime vuoden matkasta: "Ei oikein tiedetty mihin oltiin menossa ja ketä piti tavata."

Jos haluaa oikeasti saada omalle ulkomaiden avustukselleen jotain tehoa, ainoa keino on lahjoittaa rahaa luotettaville järjestöille, joilla on tarkat tiedot todellisista avun tarvitsijoista ja paikalliset olot tuntevia ammattilaisia sitä apua jakamassa. Itse olen kanavoinut apuni erinomaiseksi tunnustetun Kirkon ulkomaan kautta.

Totuus on melko usein varsin arkista eikä niinkään raflaavaa. Viisaimmin nämäkin miehet tekisivät, kun sijoittaisivat Ukrainan matkansa autokulut avustuksia jakavalle pankkitilille ja käyttäisivät säästyneen ajan vaikkapa lähipiirinsä unohdettujen muistamiseen.

Seikkailut on viisainta pitää seikkailuina ja ihmisten auttaminen ihmisten auttamisena.

torstai 24. marraskuuta 2016

Ambulanssi oli jättämäisillään nuoren tytön

Tämän aamun sanomalehdessä oli otsikko: "Potilaita on kuollut ambulanssin jätettyä kotiin." Se toi mieleeni muiston muutaman vuoden takaa.

Seurakuntamme Pudasjärvellä olevassa leirikeskuksessa muuan rippikoulutyttö alkoi yhtäkkiä puhua sekavia, kun uima-aika oli meneillään. Oireet viittasivat aivoverenkiertohäiriöön, ja samaa mieltä oli lääkäri, jota konsultoin.

Paikalle soitettiin ambulanssi, joka tuli yli puolen tunnin matkan takaa. Sen saavuttua tytön oireet olivat hävinneet. Minulle oli kuitenkin selvää, että tyttö otettaisiin auton kyytiin ja vietäisiin pikimmiten sairaalaan. Ambulanssin työntekijät olivat eri mieltä. He olisivat jättäneet tytön yöksi leiriväen hoitoon, vaikka matkaa sairaalaan oli henkilöautolla kulkien kaksi tuntia.

Väitin vastaan mielestäni yhdellä kaikkein luonnollisimmalla perusteella: "Tämä on sentään nuori, viisitoistavuotias ihminen."

Kuulin ambulanssinkuljettajalta, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja ansaitsevat iästään huolimatta yhtäläisen hoidon ja että iän perusteella ketään ei saa erityisesti suosia.

Sain niin sanotun primitiivireaktion. Tein nopeasti selväksi, että minun tai ambulanssinkuljettajan ikäisellä ihmisellä ei enää ole niin väliä, mutta lapsista ja nuorista on pidettävä erityisesti huolta, jotta hekin saisivat elää meidän ikäisiksemme.

Lopulta tyttö otettiin kyytiin ja hänet vietiin Oulun sairaalaan. Siellä hänet otettiin vakavasti.

Tapauksen loppu oli onnellinen. Tytön oireet jäivät kertaluonteisiksi.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Rokkitähtien poistoviikot

Leonard Cohenin lisäksi tänä vuonna kuolleita muusikkoja ovat David Bowie, Prince, Lasse Mårtenson ja Riki Sorsa.

Tuntuu, että kokonainen sukupolvi on nyt kupsahtelemassa. Ei ole lainkaan huono veikkaus, että ennen vuodenvaihdetta lähtee vielä joku suuruus. Kuolema on aika veijari, tekee tasaista ja varmaa jälkeä eikä paljasta tarkkoja suunnitelmiaan.

Maine, kunnia tai hyvät tekijänoikeustulot eivät pelasta.

Kaikkiin lähtijöihin pätee: saman mennessään vievät, minkä tänne tullessaan toivat.

torstai 17. marraskuuta 2016

Multaa arkullesi

Monia nuorten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä katson sormien läpi. Jos rippikoululainen tulee päällysvaatteissa sisään ja kysyy, saako niin tehdä, katson vähän hölmistyneenä ja vastaan: "Minunko tuo pitäisi tietää? Kai sinä itse tuon parhaiten tiedät."

En osaa "puuttua" nuuskan käyttöön siitä yksinkertaisesta syystä, etten ikinä kiinnitä siihen huomiota. Minulla ei ole sanottavaa asioista, joita en näe.

On kuitenkin kaksi asiaa, jotka havaitsen tarkasti ja joista en osaa olla huomauttamatta. Ensimmäinen on se, että joku seisoo liian lähellä tikkataulua. Komennan heti pois. Minuun vaikuttaa lapsuudenmuisto siitä, kuinka kahdeksan iässä sain kaverini heittämän tikan silmien väliin. Mitään fyysistä vammaa ei tullut, vaikka muuten jäi trauma. Tikka vain jökötti pystyssä keskellä nenää, josta vedin sen itse pois. Kaveri lähti pyörällä karkuun, koska luuli, että hänelle oltaisiin vihaisia.

Toinen reagoimani asia on kulkupeleillä leikkiminen. Kahdella pyörällä vastaan tuleva mönkijä herättää minussa aggression tunteen. Saman tekee netissä näkemäni video, jossa tuttu nuorimies ajaa moottoripyörää hillitöntä vauhtia niin sanotusti keulimalla eli etupyörä ilmassa.

Silloin vedän hautauskorttini esiin ja sanon: "Muutamien ikävien tapausten pohjalta toivon, etten minä ole se kaveri, joka heittelee multaa arkullesi."

tiistai 15. marraskuuta 2016

Kummille sanottua

Sorvailin seurakunnan jakamaan kummikirjan sanoja. Tällaiselta teksti vaikuttaa luonnosvaiheessa:

Sinut on kutsuttu pienen lapsen kummiksi ja sitä myötä olet päässyt osalliseksi arvonimestä, joka kaikessa vilpittömyydessään on ihmisen saamista arvonimistä kaikkein merkittävimpiä. Siihen päästäksesi Sinulta ei ole kysytty saavutuksia, sillä kummius itsessään on saavutus. Se merkitsee melkeinpä samaa kuin vanhempien ajatus, että juuri Sinä olet hyvä ihminen.

Kummiuden ansiosta Sinut kutsutaan elinikäiseen ystävyyteen syntyneen lapsen kanssa. Samalla vahvistuvat ne siteet, jotka ovat kasvaneet Sinun ja kummilapsesi vanhempien välille.

Kummin tärkein tehtävä on välittää siunausta ja muistaa lasta ja hänen tärkeitä asioitaan. Jokainen kummi voi toteuttaa tätä tehtäväänsä viisaimmaksi katsomallaan tavalla. Hienoimpia muistamisen tapoja on se, että illan päätteeksi kuiskaa Jumalan suuntaan: "Siunaa kummilastani päivin ja öin. Levitä suojaavat kätesi hänen ylleen. Kulje hänen kanssaan, minne ikinä hänen tiensä kulkeekin."

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Breivik, jalkapallo ja asiantuntijat

Viime päivinä on ihmetelty sitä, miksi gallup-tutkimukset eivät tiedä ja miksi asiantuntijat eivät näytä tuntevan mitään.

Ei tämän pitäisi olla enää yllätys kenellekään. Riittää, että katsoo jalkapallokisojen tuloksia. Asiantuntijoiden oli mahdotonta ennalta käsittää, että Costa Rica menisi MM-kisojen puolivälieriin ja Islanti EM-kisojen, ja nämä ovat vain kaksi esimerkkiä monien joukosta.

Minun uskoni asiantuntijoihin romahti, kun Anders Breivik teki julmuutensa. Kun ensimmäiset uutiset kantautuivat Suomeen, riennettiin haastattelemaan terrorismiasiantuntijoita. Heillä oli tekijäksi vain kaksi vaihtoehtoa, joko Al-Qaida tai sitten jokin muu islamilainen järjestö. Norjalaiseen vaihtoehtoon ei edes vihjattu.

Sen jälkeen olen käyttänyt sanaa "asiantuntija" vain ironisessa mielessä.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Nuoria ei pidä pelotella

Olin yläkoululla Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeisenä aamuna. Milloinkaan ennen koulun pihalla ei ole puhuttu niin paljon maailmanpolitiikkaa kuin nyt. Jotkut selvästi pelkäsivät ja kyselivät toisiltaan, alkaako nyt se kolmas maailmansota.

Hysterian levittäjät voisivat huomata myös sen, miten millä tavoin heidän kauhukuvansa vaikuttavat lapsiin ja nuoriin. Ei ole mitään hyötyä siitä, että he alkavat pelätä.

Minäkin tässä arvelen, että vaalituloksesta voi seurata epämiellyttäviä asioita, mutta toisaalta ihmisellä on aina taipumus liioitella oman aikansa ilmiöitä.

Ei tässä minun tietääkseni kukaan ole ydinasenappia painamassa.

Vastuullinen ihmisen rauhoittelee tunnelmia ja sanoo pienimmille niin kuin turvallinen perheenisä tai -äiti: Välillä elämässä on parempia aikoja, välillä huonompia. Me selviämme niin kuin on ennenkin selvitty.

Näin minä olen Johdatuksen ymmärtänyt.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Koulutytön valuuttaihme

Vammalalainen Katriina oli kymmenen vanha ja halusi itselleen koiraa, ja hän säästi rahaa sitä varten. Sopivaa pentua ei ollut tarjolla, ja säästäminen kävi viikkorahoista varsin hitaasti. Alkoi tuntua siltä, että valmista ei tulisi ennen rippijuhlia.

Katriinan perheen tuttaviin kuulunut lähetystyöntekijä kertoi, että Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa on katulapsia, jotka eivät saa joka päivä mitään ruokaa, koska kerjääminen ja roskien penkominen eivät aina tuota tulosta. Jotain hätävarasysteemejä on kuitenkin olemassa. Addis Abebassa on esimerkiksi paikka nimeltä Hope Enterprises. Siellä ruokalippua vastaan saa yhden lämpimän aterian. Yksi ruokalippu maksaa viisikymmentä Etiopian senttiä.

Katriina-tyttö vain hetken mietti kuulemaansa. Sitten hän kaivoi esiin säästämänsä eurot ja sanoi, että osta niitä ruokalippuja ja anna niille lapsille.

Rahanarvon kummalliset vaihtelut saivat outoja aikaan. Pieni raha täällä Suomessa on iso raha Etiopiassa. Vammalalaisen pikkutytön kolmellakymmenellä eurolla annettiin köyhille kuusisataaneljäkymmentä ateriaa. Siis kuusisataaneljäkymmentä.

Juttuni olen velkaa Sirpa Hämäläiselle.

torstai 3. marraskuuta 2016

Yhteiset syntyvät vain yhdessä

Olen törmännyt keskusteluun, voiko tavaratalo viettää syntymäpäiviään pyhäinpäivänä ilotulituksineen kaikkineen. 

Ehkä voi, mutta kyseessä on kulttuuritajun puute.

Ensimmäinen mieleen tuleva puolustelu tai selitys on luonnollisesti se, ettemme johtoportaassa huomanneet. Se on sama selitys, jonka autoilija kertoo ajettuaan kolmion takaa eteen. Esimerkiksi jouluna tätä selitystä ei voi käyttää.

Joku keskustelija muistuttaa siitä, että jokainen päättää menemisistään omien henkilökohtaistensa tunteidensa perusteella ja että kuolleita voi muistaa muulloinkin kuin pyhäinpäivänä – vaikka vuoden jokaisena päivänä.

Kieltämättä jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta yhteisiä asioita voi tehdä vain tekemällä niitä yhdessä. Soisin, että joskus ajateltaisiin muutakin kuin vain omia tunteita.

Esimerkiksi joulun teho perustuu siihen, että se on kaikilla ihmisillä samaan aikaan. 

Mielestäni pyhäinpäivä kuuluu joulun, uudenvuoden, pääsiäisen, vapun, äitienpäivän, juhannuksen ja itsenäisyyspäivän ohella yhteisiin asioihin, jolloin on hieman suostuttava luopumaan omista suunnitelmistaan, jotta meillä olisi edes jotain yhteisiä asioita. 

Myönnän, että äitiään voi ajatella vuoden jokaisena päivänä. Siitä huolimatta suosittelisin vahvasti, että ostaisi toukokuun toisena sunnuntaina kukan.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Kirja on yhteinen matka

Talo on täynnä kirjoja. Niitä on olohuoneen seinillä ja yläkerrassa. Niitä on myös komeroissa ja työhuoneeni lattialla. Lukemista vailla olevat ovat omalla sijallaan odottamassa sitä, että käyn niiden kimppuun.

Välillä haen kirjoistani herkullisia kohtia, joita voin sitten siteerata jossain jutuissani. Tietokirjoista saatan tarkistella yksityiskohtia. Silti useimpia en kuvittelekaan lukevani toiseen kertaan. Todella moniin en ole niiden hyllyyn sijoittamisen jälkeen koskenut lainkaan ja enkä usko ikinä koskevani.

En kuitenkaan osaa heittää niitä pois enkä myydä. Tekisi liian paljon kipeää. Jokainen niistä on kuin ystävä tai yhdessä kuljettu matka.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Sivistynyt raapustus

Toisin kuin monet luulevat, kaikki sosiaalitoimen asiakkaat eivät ole sivistymättömiä ihmisiä. Sekään ei pidä paikkansa, että kaikki seiniin piirustelijat ja kirjoittelijat olisivat historiaa tuntemattomia nulikoita.

Yksi todiste on Tampereen sosiaaliseman ulkoseinä, johon joku on maalannut sanat "Memento mori".

Ne ovat peräisin Rooman valtakunnan ajalta. Silloin voitonjuhliaan triumfikulkueessa viettäneen sotapäällikön vieressä oli orja, joka kuiskasi tätä lausetta sankarin korvaan.

Suomeksi lause kuuluu: "Muista kuolevaisuutesi!"




tiistai 25. lokakuuta 2016

Lumisade voittaa aina lakikirjan

Kuka vielä muistaa sen, kuinka eduskunnassa säädettiin talvirenkaiden käyttöajasta säätämällä pakollista vaihtopäivää kahdella viikolla? Kuka siitä on välittänyt?

Vaihtoaika katsotaan edelleenkin säätiedotuksista tai viimeistään pihamaalta. Kaikki tietävät, että vaihdon venyttyä voi poliisille olevansa matkalla pohjoiseen; eikä poliisi muutenkaan välitä.

Ilmastoa ei säädetä eduskunnassa.

torstai 20. lokakuuta 2016

Ilman jalkapalloa puolet maailmasta ei ole sinun

Jos jalkapallo ei kiinnosta, sulkee maailmassa miljardi ovea.

Viikolla pelattiin leirikeskuksen hiekkakentällä nuorten kanssa. Hienoa oli. Tänä aamuna luin paikalliseen puulaakijalkapalloturnaukseemme osallistuneiden joukkueiden Fish Unitedin ja Suomisäärten Facebook-sivuja. Mukavasti huvitti.

Puolelta päivin soitti Kähkösen Pentti, 70-vuotias alati vetreä pelimies. Hän oli innoissaan oman joukkueensa menestyksestä, yllätyshopeasta.

Rippilapseni taistelevat  Veikkausliigan mitaleista. Toivon menestystä.

Kaikkein parasta taisi olla, että tänään iltapäivällä menin Malmilla huoltoaseman palvelutankille. Tankkaaja sanoi olevansa brasilialainen, ja minä vein jutun jalkapalloon. Kysyin, kumpaa hän pitää parempana Garrinchaa vai Peléä. Mies vastasi empimättä että Pelé, koska hän voitti enemmän.

Siitä sai aiheen kysyä, muistaako hän Pelén sisäteräsyötön Brasilian neljänteen maaliin vuonna 1970, siihen samaan, jolla Carlos Alberto sitten niittasi pelin, ja totta kai hän muisti.

Yhtäkkiä olimme samaa hurmosta. Ei ollut kulttuurieroja, ei asiakkaan ja duunarin suhdetta, ei maahanmuuttokysymyksiä. Oli vain tuon sykähdyttävän liikkeen muisto. Yhden kerran tuo euron palkan tankkauksestaan saava brasilialainen oli minun kanssani yhtä. Me kaksi ymmärsimme toisiamme paremmin kuin ketkään kaksi muuta tässä maailmankaikkeudessa.

Se Pelén syöttö on kauniimpi kuin Titicacan sinisyys, auringonlasku Välimerellä tai kesäinen Punkaharju.

Vain jalkapallo saattoi antaa tuon kokemuksen.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Erään elämänkokemuksen alku

Viime keväällä jäi mieleen kuva polkupyöräilevistä koululaisten ryhmästä. Koulupäiviä oli jäljellä vain vähän. Ehkä lapsia vietiin niitylle voikukkaseppeleitä tekemään, tai ehkä he olivat tulossa sieltä pois.

Opettajan takana polkupyöräjonossa oli viisikymmentä oppilasta. Sitten tuli joukon hännillä kouluavustaja. Muutaman metrin hänen jäljessään tuli hieman pullea tyttö.

Siitä se alkaa.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Dylania, suurta herraa katsomassa

Juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneeseen Bob Dylaniin tutustuin jossain kolmentoista vuoden iässä, kun rockmusiikki alkoi muuten kiinnostaa. Yksittäisten kappaleiden ohella tärkeäksi tuli LP-levy Blonde on Blonde. Se on joskus valittu kaikkien aikojen parhaaksi rocklevyksi, ja se kuuluu yhä varsin niukkaan automusiikkivalikoimaani.

Suurin odotuksin ostin lipun, kun Dylan vihdoin tuli Suomeen.

Mutta Amerikan tähteä ei kiinnostanut. Hän soitti yksitoikkoisesti sovitetut laulunsa nopeasti läpi, ja sitten herra lähti kotiin. Lipun hinnalla olin kustantamssa hänen kotimatkaansa, mutta minulle itselleni jäi harmitus päälle.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Maistraatin vihkijä ja Ksantippa

Kun puhuu viisaita, kannattaa ottaa taustoista selvää.

Nuortaparia vihkimässä ollut maistraatin tuomari ei halunnut hoitaa toimitusta vain rutiininomaisena virkatoimituksena. Hän oli tullut varta vasten kesälauantaina kolmenkymmenen kilometrin matkan kaupungissa olevalta virkapaikaltaan ja oli valmistautunut olemaan läsnä myös hääjuhlassa.

Myös puheen hän oli valmistanut huolellisesti. Hän kertoi siinä Sokrateesta, joka oli hänen mukaansa yksi ihmiskunnan kymmenestä viisaasta, ja mitäpä siihen oli kenellekään vastaan huomauttamista.

Sokrateen pohjalta hän otti näkökulmaksi modernin viihdeteollisuuden. Hän puhui siitä, kuinka rakkaus on latistettu mainonnassa ja halvoissa elokuvissa halvaksi muovitavaraksi. Siitä on tullut kyytipoika, jonka turvin myydään kosmetiikkaa, vaatteita, autoja ja musiikkia.

Tuomarin mukaan Sokrateen viisaus olisi otettava uudestaan käyttöön. Tämä ateenalainen viisas pyrki näkemään itsestäänselvyyksien taakse siihen, mikä lopulta on totta ja oikeaa.

"Niin pyrkikää tekin avioliitossanne", hän neuvoi tuoretta vihkiparia, "näkemään latteuksien taakse siihen, mikä on todellista rakkautta."

Nämä olivat hyviä ohjeita tuoreelle parille.

Paha vain, että jonkun kuulijan mielessä raksutti kiusallinen vastaväite: ettäkö Sokrates avioelämän opastajana?

Joku muisti liian hyvin, millainen oli Sokrateen oma avioliitto Ksantippa-nimisen vaimon kanssa.

Varmoja tosiasioita tästä liitosta ei juuri tunneta, mutta hääjuhlan keskellä oleellisia eivät olekaan tosiasiat vaan vaikuttava mielikuva. Kerrotaan, että Sokrates oli joutunut kuuntelemaan vaimonsa jatkuvaa nalkutusta. Mieleenpainuvimmissa kertomuksissa Ksantippa kaatoi sadattelunsa jälkeen Sokrateen päälle yöastian sisällön. Sokrates itse totesi tapauksesta: "Enkös ole aina sanonut, että kun Ksantippa jyrisee, sade seuraa." Muuten hän kertoi tottuneensa Ksantippan nalkutukseen kuin "vinssin jyrinään".

perjantai 7. lokakuuta 2016

Eduskunta on parlamentti eikä mikään työpaikka

Tuoretta Jan Toivolan kirjaa käsitelleen Helsingin Sanomien arvostelun mukaan: "Kuvittele itsellesi sellainen työpaikka, jossa osa työkavereistasi hyökkää jatkuvasti sinun elämäntapaasi vastaan. Kuulet heidän puheitaan käytävillä, kokoushuoneissa ja työpaikan kahvilassa. Eikä siinä kaikki. Työkaverisi saavat palkkaa siitä, että he yrittävät romuttaa sinun oikeutesi samoihin asioihin, joihin heillä itsellään on oikeus. Jani Toivolalla on sellainen työpaikka."

Olen eri mieltä, sillä minun kielessäni eduskunta ei ole työpaikka. Se on parlamentti. Ja kun minä lähden kastamaan lasta, minä en koskaan sano meneväni töihin. Minä menen kastamaan lasta. Ja kun Lionel Messi lähtee peliin, hänen pieni poikansa kuulemma kysyy häneltä: "Pitääkö sinun taas lähteä tekemää niitä maaleja?" Ei siinä puhuta töihin menemisestä mitään.

Jokaisen ihmisen tavoin Jan Toivola ansaitsee saada kunnioitusta eduskunnan käytävillä, mutta eduskunnassa halveksituksi tuleminen ei ole työpaikkakiusaamista. Se on jotain muuta vastenmielistä, sillä kaikkea arvokasta tekemistä tai toimintaa ei pidä kutsua työksi. Maailmassa on muitakin käyttökelpoisia sanoja.

Siksi myöskään "surutyö" ei ole oikeaa työtä eikä "parisuhde vaadi työtä", vaikka sellaista kovasti hoetaan. Sen sijaan toisen ihmisen kanssa eläminen vaatii rakkautta, anteeksiantoa, luottamusta, huolenpitoa ja sellaisia asioita. Työtä on esimerkiksi se, että mennään kello kahdeksaksi johonkin arkiseen paikkaan, tullaan pois kun kello on neljä ja sillä välin kädet sotkeentuvat.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Välitunnin yllättävä hiljaisuus

Jostain syövereistä tuli esiin tämä muisto, jota en ole ikinä kenellekään kertonut.

Opiskeluaikoina olin omassa vanhassa koulussani sijaisena. Opetin lähinnä lukion psykologiaa. Ehkä mukana oli myös jokunen tunti historiaa.

Vanhat opettajat luonnollisesti halusivat tietää vanhojen luokkatovereideni elämästä, niin kuin sekin opettaja, joka välitunnin lopuilla kysyi, mitä eräälle Maurille kuului.

"Kerron seuraavalla tauolla", vastasin.

Heti välitunnin jälkeen tämä opettaja tuli jutulle ja palasi Mauriin.

Minä vastasin: "Mauri on kuollut."

lauantai 1. lokakuuta 2016

Kohtuukäyttö

Olen seurannut keskustelua, joka on liittynyt alkoholin kohtuukäyttöön.

On selvää, että suurin osa suomalaisista on kohtuukäyttäjiä, joille ei tule alkoholista ongelmia tai jotka käytännössä eivät juo ollenkaan. Heidän tapauksessaan kohtuukäyttö on hyvä sana.

Sen sijaan olen enemmän kuin epäileväinen sen suhteen, että oikeasta alkoholistista olisi kohtuukäyttäjiksi.

Tuon sanan kuullessani palautuvat mieleeni lukuisat tilanteet siltä vuodelta, jonka olin päihdehoitolaitoksen pappina. Muistan, kuinka istuin muun henkilökunnan kanssa raportilla. Keskustelimme niistä ihmisistä, joiden hoitojakso oli päättynyt ja jotka olivat juuri kotiutuneet.

Silloin joku sanoi omasta asiakkaastaan: "Se lähti kohtuukäyttäjänä."

Lausetta ei tarvinnut selittää ammattilaisille. Joku hymähti, ymmärsimme kaikki.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Reippaasti nyt! Reippaasti!

"Tulkaa reippaasti!" Tuollaiset sanat kuulen kaupungilla kävellessäni. Sivuille vilkuilematta tiedän, että sitä ei ole sanomassa kukaan aikuinen työkavereilleen. Sinä ei opasteta myöskään eläkeläisiä, jotka ovat kaupunkiretkellä tutustumassa nähtävyyksiin.

Kun nostan katseeni, näen että siinä on lastentarhan täti kutsumassa keltaisiin turvaliiveihin puettuja lapsia tien ylitykseen.

Vain lapset voivat mennä "reippaasti". Se on sana, jota yksin aikuiset voivat käyttää ja joka aina suunnataan lapsille.

Sallittakoon tuo sana päiväkotikieleen. Ei siinä mitään.

Ongelmia tulee silloin, kun sanalla puhutellaan muitakin kuin pieniä lapsia. Valitettavasti kuulen  kuulen sanan usein myös niiden aikuisten suusta, jotka ovat tekemisissä yläkouluikäisten nuorten kanssa. Heti päättelen, että sanan käyttäjä on sopimaton tehtäväänsä. Hän katsoo nuoria ylhäältä alas ilman sitä kunnioitusta, jonka he ansaitsevat.

Yksi sana paljastaa asenteen, josta ei hyvää seuraa.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Mies jolla oli kaikki jo vuonna 1984

Toisinaan ihmettelen, miksi niin monet pelkäävät elintasonsa laskua. Olivatko ne entisajat sitten niin kelvottomia elettäviksi?

Vuonna 1984 muuan paperitehtaan työmies istahti jossain baarissa kanssani samaan pöytään. Hän laski kahvikupin alas, nojautui kyynärpäihinsä ja huokaisi jotenkin elämästä kyllänsä saaneena: "Ostettiin videot... nyt meillä on sitten kaikki. Meillä on ihan kaikki."

Mies luuli tulleensa aineellisesti elämänsä täyttymykseen, jonka jälkeen mitään uutta ei enää voisi keksiä. Vuodet ovat kuitenkin kuluneet, ja minä olen miettinyt, mitä kaikkea on tuon paperimiehen perheeseen hankittu sen jälkeen kun hän päästi ilmoille vähän alistuneen parahduksensa.

Tuolloin hänellä ei ollut aavistustakaan tietokoneista, tulostimista, litteistä televisioista, autojen ilmastoinneista, turvatyynyistä, älypuhelimista, ei edes tavallisista kännyköistä, tableteista, ilmalämpöpumpuista...

Hänellä oli kuitenkin videot. Hänellä oli kaikki.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Rippikoululaisen Jumala

Olen vuosien ajan pyytänyt rippikoululaisia kirjoittamaan aiheesta "Minun Jumalani". Kirjoitukset on tehty nimettöminä.

Tässä on kaksi esimerkkiä nerokkaimmasta päästä:


"Minun Jumalani osaa kastella meidät. Hän osaa viedä meidät hautaan. Hän istuu joka sunnuntai kirkossa villien poikien viereen ja leikkii heidän kanssaan."

Se partaveikko taivahista
joka säät säätelee ja
antaa kasveille voimaa
kasvaa
se joka sateella näkee
itkevän lapsen ja auringolla
nauravan hampaattoman vanhuksen
se joka kuutamolla suojaa
hiirtä pöllöltä
se joka ei naura toisen vahingolle
se joka
johtaa meitä

lauantai 17. syyskuuta 2016

Nuoret, joutilaat miehet

Maailma on niin täynnä prosenttilukuja, että niistä selvitäkseen joutuu kehittämään jonkinlaisen prosenttisuodattimen. On pakko hypätä joidenkin numeroiden yli, kun ne tulevat tekstissä tai puheessa vastaan.

Tänä aamuna törmäsin kuitenkin väistämättömään lukuun. Se oli 21,1. Se kertoo, että enemmän kuin joka viides 20–24-vuotias mies on Suomessa vailla koulua ja työtä.

Puheet eläkeiän nostosta tuntuvat tämän luvun rinnalla kummallisilta.

Juuri tässä joukossa ovat ne ihmiset, jotka helpoimmin saa kaduille Suomen lippua heiluttelemaan.

Olikohan se Martti Ahtisaari, joka sanoi, että maailmassa ei ole mitään niin vaarallista kuin nuoret, joutilaat miehet?

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Ähkynä urheilusta

Jos tänä vuonna on katsonut ja katsoo jääkiekon kahdet nuorten MM-kisat ja miesten ja naisten MM-kisat, taitoluistelun MM-kisat, ampumahiihdon MM-kisat, yleisurheilun EM-kisat, jalkapallon EM-kisat, olympialaiset, paralympialaiset, jääkiekon World Cupin  ja jos lisäksi seuraa jääkiekon SM-liigaa ja muiden lajien sarjapelejä ja maaotteluja ja on ottanut ohjelmaansa myös koripallon nuorten MM-kilpailut ja jos vielä seuraa formuloita, Kuninkuusraveja, hiihdon maailmancupia ja lentomäen MM-kisoja, Super Bowlia ja jos listalla on satunnaisesti jotain muutakin, kuten stadionilla tai hallissa seurattua urheilua, ja ehkä vielä pelaa tietokoneella NHL:ää tai FIFAA

niin ei tarvitse pahassa maailmassa käydäkään.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Häiriökäytöksellä on ehkä syynsä

Olen hieman muuttanut kertomuksen yksityiskohtia, jotten paljastaisi ihmisten nimiä. Itse tarina on kuitenkin tapahtunut niin kuin sen tässä kerron.

Pidin rippikoulussa oppituntia kuolemasta. En ole koskaan käyttänyt siinä moderneja opetusmetodeja, vaan olen tyytynyt kertomaan tapauskertomuksia, joiden olen uskonut puhuttelevan nuoria.

Tunnelma on aina tiivis. Tätä teemaa rippikoululaiset tietävät odottaa, sillä oikeastaan vain rippikoulussa he saavat miettiä kuolemaa.

Tälläkin kertaa nuoret olivat hyvin keskittyneitä, mutta kesken tarinoiden kuulin, että joku oli alkanut naputtaa kynää pöytään. Hieman ärsyyntyneenä hain silmilläni syyllistä, ja pian löysin.

Naputtaja oli se poika, josta tiesin, että hänen isänsä oli edellisenä syksynä ajanut kolmion takaa kuorma-auton alle. Onneksi tiesin ja ymmärsin olla ärähtämättä.

Entä jos en olisi sattunut tietämään?

tiistai 6. syyskuuta 2016

Elefantti on elefantti

Muutama vuosi sitten otin säännöllisesti vastaan juuri valmistuneiden teologien opetusnäytteitä, kun he pyrkivät hiippakuntaan työhön. Yleensä heidän esityksissään ei ollut mitään naureskeltavaa.

Pari seikkaa näissä nuorissa kuitenkin huvitti, ensinnäkin se, että he rakastivat yliopisto-opintojensa pohjalta vieraita, hienoja sanoja.

Toiseksi huvitti vastavalmistuneiden intohimo määritelmiin. Taustalla on tietysti se, että gradua tehdessä on ollut pakko omaksua se periaate, että käsitteitä ei pidä käyttää, ellei niitä ensin määritellä. Elävä, ihmisten ajatteluna ja tunteina vaikuttava kieli ei kuitenkaan toimi näin. 

Koetin sanoa, että tavallinen ihminen - varsinkin jos hän on vasta viidentoista vanha - ei ole lainkaan kiinnostunut määritelmistä. Jos tehtävänä on käsitellä oikeudenmukaisuutta, voidaan surutta luottaa siihen, että ihmiset ymmärtävät sanan niin hyvin kuin ymmärtävät eli käytännössä riittävän hyvin.


Elefantti on elefantti, vaikka sitä ei osaisikaan selittää.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Innosti ja kuvotti

Näin mainoksen, joka innosti.

Kerrottiin napin kokoisesta lähettimestä, jonka saa paritettua puhelimensa kanssa. Napin voi sijoittaa avainnippuunsa, matkalaukkuunsa, polkupyöräänsä, lemmikkiinsä tai autoonsa. Kun jäljityksessä oleva katoaa, sovelluksesta voi katsoa missä se on.

Enää ei tarvitse huudella avaintensa perään. Polkupyörän varastaminen ei enää ole mahdollista, ja karanneen koiran saa aina kiinni.

Samalla näin mainoksen, joka kuvotti.

Mustasukkainen aviopuoliso voi seurata puolisonsa liikkeitä. Nuoret eivät voi hetkeksikään välttyä vanhempiensa valvonnalta, ja ylipäänsä kenen tahansa kulkemisia voi valvoa, jos vain onnistuu kätkemään napin hänen tavaroihinsa tai kulkupeliinsä.

Edes Orwell ei olisi keksinyt tätä.

maanantai 29. elokuuta 2016

Himmeä pimenee

Marraskuussa 2014 aloitin Himmeän blogini. Sen tarkoituksena oli olla jonkinlainen avoin nettipäiväkirja matkasta, jonka tein Pentti Saarikosken kanssa. Nyt matka on siinä vaiheessa, että päiväkirja on syytä sulkea.

Kerroin tarjoavani tässä blogissa ensisijaista kirjoitusalustaani enemmän yksityisiä asioita ja minäkerrontaa. Samalla lupasin, että mitä lähemmäksi tulen itseäni, sitä hämärämmin kirjoitan.

Sanoin, etten tavoittelisi suuria ihmisjoukkoja, eikä lukijoita ole paljon ollutkaan. Aika harvat ykkösblogini lukijat klikkasivat Himmeitä auki.

Viimeiseksi tekstiksi jäi merkintä yöpymisestä Ruotsin puolella Tornionjokea.

torstai 25. elokuuta 2016

Uusateistit kompastuvat kieleen

Kesällä lupasin tarkentaa ajatuksiani siitä, miten niin sanotut uusateistit ymmärtävät uskonnollista kieltä ja mitä mahdollisia ongelmia heidän käsityksissään on. Blogikirjoituksen kohtuullinen koko rajoittaa esitystäni ja tekee vääryyttä sekä uusateisteille että noin neljänkymmenen sivun pituiselle tutkielmalleni. Tässä tekstissä joudun tyytymään yksinkertaistuksiin ja siihen, että vain nostan esiin tiettyjä näkökulmia.Jos joku jaksaa erityisesti paneutua aiheeseen, hän voi lukea 40 sivun pituista analyysiani täältä.


Keitä uusateistit ovat?

Uusateisteilla tarkoitetaan 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä esiin nousseita ateistisia kirjoittajia Richard Dawkinsia, Daniel C. Dennettiä, Sam Harrisia ja myös Christopher Hitchensiä, jonka kirja on lähinnä pamfletti. Sen tasoa kuvaa tähtitieteen professori Esko Valtaojan kommentti, että kirjan luettuaan hän melkein harkitsi kirkkoon liittymistä. Kolmen muuta kirjaa ovat lähtökohdiltaan angloamerikkalaisia, minkä kirjoittajat itsekin tunnustavat. Kirjoissa on yllättävän paljon asiavirheitä, joiden olisi luullut jäävän osaavan kustannustoimittajan siivilään. Niihin on kiinnitetty huomiota myös ateistien omassa joukossa. En kuitenkaan keskity näihin virheisiin vaan siihen, mitä uusateistit ajattelevat uskonnollisesta kielestä.


Uusateistit eivät ota kantaa olemassaolon käsitteen ongelmallisuuteen

Jo alkukesän blogissani kiinnitin huomiota siihen, että ennen kuin vakavasti puhutaan Jumalan olemassaolosta, olisin ensin kerrottava, mitä olemassaolon käsitteellä tarkoitetaan. Ymmärretäänkö sillä ihmisen, kissan vai jonkin historian tapahtuman kaltaista olemassaoloa? Onko Hämähäkkimies olemassa? Ehkä ei ole, mutta hän lienee kuitenkin enemmän olemassa kuin Talitinttimies. Onko matematiikan lause "3+3=6" olemassa? Entäpä "3+3=7"?

Uusateistien pitäisi kyetä sanomaan jotain siihen ajatukseen, että Jumalan olemassaolo on kokonaan jotain muuta kuin olioiden olemassaolo. Tämän oleellisen kysymyksen he sivuuttavat. Yleensäkään he eivät ole vahvoilla, kun puheeksi tulevat filosofiset ongelmat.


Uusateistit välttelevät oppineita vastustajia

Uusateistien kanssa käytävä vakava keskustelu on vaikeaa siitä syystä, että heidän kirjansa tähtäävät suurten massojen uskoa vastaan, mutta jättävät oppineen uskonnollisuuden rauhaan. He sanovat, etteivät ole kiinnostuneita esimerkiksi Paul Tillichistä. Näin he muistuttavat nyrkkeilijämestaria, joka karttelee parhaita haastajiaan ja tyytyy ottelemaan ennalta huonoiksi tiedettyjä vastaan. Sillä tavoin tulee voittoja ja julkisuutta, mutta todellinen taso jää mittaamatta.


Uusateistit unohtavat, että kaikkea ei voi arvottaa luonnontieteiden varassa

Uusateisteille totuus tarkoittaa lähinnä luonnontieteellistä totuutta.

Raamatussa on kuitenkin paljon materiaalia, joka ei ole vastoin luonnontieteitä, mutta ei ole niiden puolellakaan. Aineisto ei vain ole missään suhteessa luonnontieteisiin. Siihen kuuluvat esimerkiksi psalmirunous, enin osa Uuden testamentin kirjeiden sisällöstä ja Jeesuksen vertaukset.

Jos nykyajan luonnontieteen tulosten tunteminen asetetaan hyväksyttävän kirjallisuuden ja filosofian ehdoksi, kirjahyllyyn tulee paljon tyhjää tilaa. Fyysikot uskoivat vielä 1800-luvulla eetterin olemassaoloon, mutta tämä usko ei tee entisaikain fyysikkojen kaikesta tieteellisestä työstä hylättävää, eikä Goethen arvo kumoudu sillä, että hänen värioppinsa ei ole tieteelliseltä kannalta totta.

Ja mitä pitää ajatella sellaisen kirjan arvosta, joka monissa kohdin ymmärtää asioita väärin, mutta kuitenkin jossain ihmisen kaikkein tärkeimmässä kysymyksessä tuottaa ratkaisevan tiedon?

Raamattu voi hyvinkin olla tällainen kirja.


Uusateistit ottavat huomioon vain yliluonnollisen Jumalan ja uskonnon

Ei Jumala välttämättä ole yliluonnollinen. On ajateltavissa, että luonnonlait ovat jumalallisia lakeja, jotka on kerran ikuisiksi säädetty.

Toisin kuin esimerkiksi Dawkins antaa ymmärtää, ollenkaan kaikki uskonnolliset ihmiset eivät ole vakuuttuneet Jumalasta yliluonnollisten syiden, kuten ihmeiden tai ilmestysten perusteella. Käsittääkseni hyvin harvat ovat. Sen sijaan monet ihmiset vakuuttuvat arkisista jumalakokemuksista, joissa ei sinänsä ole mitään epänormaalia tai selittämätöntä. He liittävät uskonnollisia merkityksiä sinänsä tavallisiin asioihin, kuten rakkauteen, lasten syntymään ja kasvamiseen, läheistensä menettämiseen tai siihen, että ylipäänsä tuntevat selviytyvänsä elämässä. Niissä he näkevät Johdatusta, jonka he päättävät kirjoittaa isolla alkukirjaimella.


Uusateistit eivät ymmärrä vertauskuvallista kieltä

Uusateististen kirjojen lopussa olevista laajoista sanahakemistoista puuttuvat lähes kokonaan sanat ”symboli”, ”kuva”, ”vertauskuva” ja ”metafora”. Kuitenkin suoranaisen hokeman mukaan metaforat ja symbolit ovat uskon äidinkieltä.

Uusateistit väittävät, että ei-kirjaimellinen kieli on vain pakopaikka, jonne uskonnolliset ihmiset ovat paenneet, koska ovat jääneet luonnontieteellisen jyrän alle. Väite ei pidä paikkansa. Tämän voi kuka tahansa todeta tutkimalla Jeesuksen opetusmetodeja. Juuri vertaukset olivat hänen tapansa opettaa. Ei-kirjaimellisella kielellä on juurensa varhaiskristillisen teologian aikakaudella, kun luonnontieteellistä kieltä ei ollut olemassa; kirkkohistorian eri vaiheissa raamatuntulkinperinteet ovat sitten vaihdelleet.

Uusateisteilta sopii kysyä, miksi uskonnolliselta tekstiltä pitäisi kieltää ne keinot, joihin kaunokirjallisuus on aina turvautunut. Tuntematon sotilas on fiktiota, mutta se on puhuttelevin ja todeksi koettu kuvaus jatkosodasta.

Jopa luonnontieteet turvautuvat ei-kirjaimelliseen kieleen. Dawkins itsekin puhuu biologiaan kuuluvasta "Golgin laitteesta", joka ei kuitenkaan ole laite. Vielä enemmän ei-kirjaimellisia käsitteitä on ydinfysiikassa. Sana ”kvarkki” tulee James Joycen romaanista Finnegans Wake. Edelleen kvarkkien yhteydessä puhutaan niiden väristä ja mausta. Erilaisia kvarkkimakuja kutsutaan sanoilla ylös, alas, outo, lumo, kauneus ja totuus. Näillä sanoilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä yleensä ajatellaan väriksi, mauksi tai esimerkiksi totuudeksi. Kun puheeksi tulevat todella vaikeat asiat, ihmisellä ei ole juuri muuta keinoa kuin turvautua ei-kirjaimelliseen kieleen.


Uusateistit eivät ymmärrä paradoksaalista kieltä

Sam Harris sanoo luettelee ison määrän raamatunkohtia, joiden välillä on ristiriita. Onhan niitä, minä voisin luetella vielä lisää. Mutta entäs sitten, elämähän on sellaista? Välillä on täysin oikein ajatella toisaalta ja toisaalta -periaatteen mukaan. ”Joka härillä ajaa, se häristä puhuu” ja ”siitä puhe mistä puute” ovat sisällöltään toistensa vastakohtia, mutta kummankin lauseen voi ajatella olevan totta. Ydinfyysikotkin ovat ristiriitaisia. Heidän mukaansa valo on välillä aaltoja ja välillä hiukkasia. He vain valitsevat teorian, joka sattuu kulloiseenkin valoilmiöön parhaiten sopimaan.

Edelleen Harris sanoo vastaansanomattomasti, että sama äiti ei voi syntyä sekä Roomassa että Nevadassa. Tämä on ihmiskielestä kuitenkin vain puolitotuus. Kun Juuso ja Markus sanovat kumpikin omasta äidistään, että hän on maailman paras äiti, he eivät valehtele eivätkä ole keskinäisessä ristiriidassa. Molemmat äidit ovat maailman parhaita äitejä. Välillä kieli ottaa logiikasta lomaa ja toimii silti.


Loppuhuomautuksia

Kannattaa huomiota, että tämä kritiikkini kohdistuu nimenomaan näihin muodikkaisiin uusateisteihin, ei välttämättä ateismiin yleensä. Heidän teksteihinsä ovat epäilemättä vaikuttaneet myös kaupalliset syyt: on pakko kärjistää ja yksinkertaistaa, jotta laaja yleisö ostaisi kirjoja. Huomattavasti pätevämpää ateismia edustaa vaikkapa suomalainen kärkifilosofi Ilkka Niiniluoto.

Tässä blogikirjoituksessani jää varsin vähälle painotukselle se, että uskonnollinen kieli ei voi olla kokonaan ei-kirjaimellista puhetta. Siihen kuuluu luonnollisesti myös historiallinen ja empiirisesti vahvistettava ulottuvuutensa. Esimerkiksi Jeesuksen viimeiset päivät Jerusalemissa kuvataan evankeliumeissa sellaisella tavalla, että kriittisinkään ajattelija ei voi niitä historiallisessa mielessä täysin sivuuttaa.

Himmeä blogi: "Ilman kummituksia" 29.8.2016



sunnuntai 21. elokuuta 2016

Ihmistä ei ole kun hän ei edes synny

Kuulin radiotoimittajan ylistävän sitä, että kehitysvammaisten määrä on ratkaisevasti vähentynyt viime vuosina. Odotin hänen kysyvän, kuinka paljon väheneminen johtuu sikiödiagnostiikan kehittymisestä ja lisääntyneestä abortoinnista. Ei tullut sitä oleellista kysymystä.

Väki vähenee, kun sen ei anneta syntyäkään.

Samalla viikolla luin CP-vammaisen (ei siis kehitysvammaisen) Jukka Sariolan kolumnista, kuinka hän oli käynyt katsomassa elokuvan Kerro minulle jotain hyvää. Filmi kertoo neliraajahalvaantuneen ja hänen avustajansa romanttisen tarinan.

Elokuvan mukaan on hyväksyttävää valita eutanasia sellaisessakin tilanteessa, että päähenkilöllä on kaunis rakkaussuhde, pää toimii hyvin ja taloudelliset asiat ovat kunnossa.

Sariola kertoo olleensa elokuvan jälkeen hyvin ahdistunut. Hän sanoo, ettemme voi varmasti etukäteen tietää, mitä annettavaa elämällä on itse kullekin.

Tätä Sariolan lausetta kannattaisi miettiä: "Armoton viesti on, että yhteiskunnastamme tulee parempi paikka, kun minun kaltaisteni vammaisten henkilöiden olemassaolo ei häiritse tavallisia kansalaisia."

torstai 18. elokuuta 2016

Lukiolaisen ahdistus ja sen ratkaisu

Sivusta kuuntelin, kuinka äiti neuvoi koulunkäynnin työläydestä ahdistunutta lukiolaistaan:

"Kirjoita kaikki päälle kaatuvat asiat paperille. Luokittele ne kolmeen ryhmään 1) ne jotka aivan välttämättä on tehtävä 2) ne jotka teen jos jotenkin jaksan mutta jotka eivät sittenkään ole aivan elintärkeitä 3) ne joiden annan suosiolla olla, koska niillle ei tässä tilanteessa vain ole voimia."

"Tämän jälkeen olet suttaat kolmosluokan asiat kokonaan yli. Sitten  suttaat kakkosluokan. Katsot jäljelle jääneitä. Niistä voisi ehkä jo selvitä."

lauantai 13. elokuuta 2016

Hitler katsomassa Mikki Hiiri -elokuvia

Olen palauttanut mieleeni lukemaani Hitler-elämäkertaa.

Hitler ei ollut sarvipäinen perkele eikä hiilihangolla nuotiota tökkivä piru. Kammottavinta hänessä oli ehkä hänen tavallisuutensa. Poikkeavuutensa keskellä hänellä oli ihan tavallisia ominaisuuksia, jopa nykyaikana arvostettuja moraalisia ominaisuuksia, kuten ankara tupakoinnin vastustus ja kasvissyönti.

Hänellä oli myös Blondi-niminen koira. Hän antoi koiransa nukkua makuuhuoneessaan ja opetti sille temppuja.

Jotain sairaan huvittavaa on siinä, että hän piti joistakin Disneyn sarjakuvista. Eräänä jouluna hän sai lahjaksi ison määrän Mikki Hiiri -elokuvia.

perjantai 12. elokuuta 2016

Huonokuntoiset nuoret ja mummot

Olen jäänyt miettimään nyt jo neljän vuoden takaista uutista, jonka mukaan varusmiesten Cooperin testi tulos oli pudonnut 15 vuodessa 300 metriä.

Saman putoamisen olen minäkin havainnut. Muistaakseni olin aloittanut lukion, kun juoksin 3150 metriä. Se ei herättänyt silloin mitään erityistä kohua, todettiinpa vain hyväksi tulokseksi. Olin sillä luoka pojista toinen tai kolmas. Nykyään sillä varmana voittaisi yläkoulun mestaruuden.

Nuorten kunnosta puhuttaessa vain unohdetaan mainita, että huonontuminen ei koske vain nuoria. Samalla tavoin nykymummut eivät jaksa lainkaan samaa kuin entisen, sen kultaisen aikakauden mummot. Niin siinä käy, kun heitäkin kuskataan ovelta ovelle.

maanantai 8. elokuuta 2016

Kaksi Vara-Jeesusta ja Jouko Turkka

Facebook-seinälläni käyty keskustelu osoittaa, että pirkkalalaisia on koskettanut yllättävän syvältä kaksi tuttua hahmoa, joista toinen on Jouko Turkka ja toinen on niin sanottu Vara-Jeesus. Kummallista asiassa on se, ilmeisesti heissä molemmissa on monien ihmisten mielestä jotain samaa. Vielä oudommaksi asian tekee se, että Vara-Jeesuksia on ollut Pirkkalassa kaksi. Ollenkaan kaikki eivät ole selvillä tästä perusasiasta.


Ensimmäinen Vara-Jeesus: mies joka käveli
"Se on se mies, joka kävelee" oli tarkka kuvaus, jonka perusteella kuka tahansa Pirkkalassa vakituisesti asunut tunnisti, ketä tarkoitettiin. Juuri muuta hänestä ei tiedettykään, alkuperäisestä Vara-Jeesuksesta. Joskus joku sanoi jonkinlaista kunnioitusta äänessään: "Se on insinööri."

Hänen oikea nimensä oli Kalevi. Kun hän pitkässä parrassaan ja alhaalle ulottuvassa takissaan käveli kuntakeskustaa kohden tai sieltä takaisin, hänen olemuksessaan oli kieltämättä jotain sellaista, että nimi Vara-Jeesus oli ymmärrettävä. Hänestä näki hänen sivullisuutensa, mutta tuntui myös siltä, että hänellä oli jokin ajatus mielessään. Minulle hän muistutti sitä Dostojevskin kuvaamaa Kristusta, joka eräänä päivänä ilmaantui inkvisition aikaiselle Sevillan torille. Kaikki heti tunnistivat hänet sydän ilosta pakahtuen, vaikka hän ei sanonut mitään. Dostojevskin kertomuksessa sotilaat tulivat pian paikalle ja vangitsivat hänet eikä kukaan tehnyt elettäkään hyvin tunnetun vangin puolustamiseksi. Vankilassa hän sai vastata suur-inkvisiittorin kysymykseen: "Miksi olet tullut meitä häiritsemään?"


Vara-Jeesus vaihtui

Jossain vaiheessa alkuperäinen Vara-Jeesus katosi katukuvasta. Nimi ei kuitenkaan kadonnut puheista. Nuoret alkoivat kutsua Vara-Jeesuksen nimellä hänen veljeään, jossa kenties oli jotain samaa kuin alkuperäisessä. Heidän välillään oli kuitenkin se oleellinen ero, että ensimmäinen Vara-Jeesus vaikeni ja toinen puhui.


Toinen Vara-Jeesus ehkä näki jotain, mitä muut eivät nähneet

Surin aina sitä, että niin sanottu Vara-Jeesus eli Reijo ei oikein päässyt yhteisymmärrykseen Pirkkalan nuorten kanssa, vaikka juuri nämä olisivat voineet ymmärtää häntä paremmin kuin vanhat ihmiset, jotka ovat asuntolainojensa ja työuriensa pilaamia. Turhaan toivoin, että jonain päivänä nuoret olisivat alkaneet kertoa käyvänsä kahvilla hänen luonaan.

Ymmärtämättömyyttä oli kahteen suuntaan. En oikein tiedä, mistä se sai alkunsa, mutta joka tapauksessa aavistan, että kun Pirkkalan huumeongelma rehotti pahimmillaan 1990-luvun loppupuolella, Reijo näki oman kotinsa ikkunasta asioita, jotka saivat hänet aivan perustellusti epäilemään nuorten ihmisten tekoja ja moraalia.

Ehkä näiden kokemustensa pohjalta Reijo katsoi nuoria välillä hieman vinoon ja näki pahaa siellä, missä sitä ei todellisuudessa ollut. Silloin tällöin hän lausui käsityksiään julki, kun kohtasi nuoria, ja nämä taas vastasivat samalla mitalla. Toinen ymmärsi väärin toista, ja lopulta väärinymmärrys oli täydellinen.


Toinenkin Vara-Jeesus oli dostojevskilainen hahmo

Reijo oli helppo luokitella osastoon "toisenlaiset ihmiset".  Kotiaan hän oli koristellut suurilla symboleilla, jotka näkyivät kauas. Kylän keskustassa hänet saattoi nähdä rukoilemassa kädet kohti taivasta. Välillä hän oli pysähtynyt kadunkulmaan ja luki siinä rukousta niin kuin jotain loitsua. Vaatteisiinsa hän saattoi piirtää suurikokoisen ristin. Se ylitti selvästi ne mitat, jotka normaalikansan mielestä kuuluvat kohtuulliselle ristille.

Minun silmissäni hän edusti ortodoksiperinteestä tuttua käsitettä "Kristuksen tähden houkka”. Tämä ihmistyyppi tunnetaan ennen muuta Venäjällä (ven. jurodivyi), ja se on antanut nimensä kantajalle oikeuden puhua paradoksin muotoisia totuuksia jopa tsaareille turvallisuuttaan vaarantamatta.

Jos Reijon kanssa pysähtyi keskustelemaan, saattoi kuulla sanoja ja lauseita, jotka eivät ole tyypillisiä terveelle uskonnollisuudelle. Ajatukset tosin vaihtelivat tietyissä jaksoissa. Tuntuu siltä, ettei Reijo saanut milloinkaan ratkaistua, kuuluisiko kirkkoon vai ei. Käsittääkseni hän erosi ja liittyi useita kertoja. Ymmärsin hänen puheistaan, että jossain vaiheessa hän olisi kuulunut myös ortodoksiseen kirkkoon. Minä tunsin, että kaikesta huolimatta hän aina kuului meikäläisiin. Hän ilmaisi jotain, mitä mekin tunnemme sisällämme, kunhan vain sallimme sen tulla esiin.

Kaikkiaan Reijolle oli helppo naureskella ja häntä oli helppo käyttää varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka ihmiselle voi käydä, jos rupeaa miettimään liian jumalisia.

Tämä on kuitenkin totuuden toinen puoli. Dostojevskia lukiessa voi törmätä ajatukseen, että perimmäinen totuus on tässä maailmassa täysin outoa. Suhteessa tämän maailman tapoihin ja käytäntöihin se on niin merkillinen ilmiö, että tavallinen ihminen ei voi puhua lainkaan uskottavasti tätä totuutta. Siksi totuus voidaan kuulla vain niiden ihmisten suusta, jotka muu maailma tuomitsee oudoiksi poikkeusihmisiksi tai peräti hulluiksi.


Toinen Vara-Jeesus kantoi miehen kokoista ristiä keskellä kylää

Eniten puhuttanut tapaus oli se, kun Reijo kulki pääsiäisviikolla miehen kokoista ristiä kantaen kylän keskustassa. Varmaan tämä oli kummallista ja normien vastaista, mutta samalla rohkea teko. Luultavasti hänestä ajateltiin vähän samanlaisia ajatuksia kuin alkuperäisestä Jeesuksesta. Ei hänenkään ristinkantamistaan seurattu ihaillen eikä ymmärtäen. Pikemminkin ympärillä olevat ihmiset olivat sitä mieltä, että hän sai hulluudestaan juuri sen palkkion, jonka ansaitsi.

Entistä enemmän tarvittaisiin juuri niitä ihmisiä, jotka ovat kyseellistämässä meidän aikamme menon niin kuin tämä oman kylämme ristinkantaja. Ajatellaanpa mitä kaikkea tässä maailmassa kannetaan: Jonain huhtikuun torstaina joku kantaa sakkolapun väärin pysäköidyn auton tuulilasin. Joku kantaa mäyräkoiran kaupasta autoon. Joku kantaa huolta siitä, onko tukka hyvin. Joku kantelee luokkatoveristaan opettajalle. Joku jättää petollisesti itse tekemänsä hölmöilyn vakuutusyhtiön kannettavaksi. Joku kantaa vettä kaivoon. - Tässä listassa ristin kantaminen ei ole lainkaan hassumpi valinta.

Eikä mitään pahaa kai ole siinäkään, että joku käyttää ristiä, jota ei vahingossa sekoita mihin tahansa kaulariipukseen.

Joulun aikoihin olen miettinyt myös sitä, mistä päin kyläämme Joosef ja Maria olisivat etsineet yösijaa. Veikkaan, että ensimmäiseksi heidän huomionsa olisi kiinnittynyt Teboilin viereiseen, sittemmin purettuun rakennukseen. Sinne yön kulkijat, muukalaiset, voisivat mennä kolkuttelemaan ovea. Veikkaan, että Reijo olisi ottanut heidät avosylin vastaan.


Jouko Turkka oli mies, joka juoksi

Kun nykypäivän paikalliset lapset muistelevat omille lapsilleen Jouko Turkkaa, he luultavasti kuvailevat häntä sanoilla: "Se oli mies, joka juoksi." ”Se oli se mies, joka ajoi polkupyörällä.” Vähän samaan tapaan kuin ensimmäistä Vara-Jeesusta sanottiin insinööriksi, Turkkaa kuvaillaan jonkinlaista kunnioitusta tai ylpeyttäkin äänessä: "Se oli teatteriohjaaja."

Aiheeni on herkkä. Kunnioittavasta sävystäni olen itse täysin varma. Toivon sitäkin, että tekstini on myös kyllin hienotunteinen. Ennen julkaisemista olen keskustellut kahden Vara-Jeesuksen omaisen kanssa, ja he ovat rohkaisseet minua tähän kirjoitukseen.

tiistai 2. elokuuta 2016

Kesästä muistan Hauhon 4/4 (silloin maaseutu lakkasi)

Kesä 1974 oli poikkeuksellisen sateinen. Koko Suomi oli kaiken aikaa kahden matalapaineen välissä ja yhden keskustassa. Olin ollut kolme viikkoa Englannissa ja olin rohjennut toivoa, että heinät olisivat olleet jo seipäillä minun tullessani Suomeen. Sateiden takia heinätöitä ei ollut ehditty edes aloittaa.

Kun työt vihdoin käynnistyivät, ne edistyivät sietämättömän hitaasti. Teholliset tunnit rajoittuivat pariin tuntiin, kun työ oli taas keskeytettävä sadekuuron takia. Heinäväki turhautui, ja sitä oli muutenkin vaikea saada. Ongelmat ratkaistiin Nokia-Suomea ennakoivalla tavalla: pellolle ilmestyi kone. Ennen pitkää se söi kaikki heinämiehet.

Setäni pellolle hankittu heinänpaalain oli ensin vuokralaite mutta pian oma. Kone vähensi ihmisten ponnisteluja, ja pian se poisti heidät pelloilta yksinäisiä traktorikuskeja lukuun ottamatta. Koko maalaiselämäksi kutsuttu elämänmuoto hajosi. Oli astuttu ratkaiseva askel koneelliseen elintarviketuotantoon, jonka EU on lopulta vahvistanut.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Kesästä muistan Hauhon 3/4 (heinänteon kaipuu)

Vanhan ajan Hauholla erityisesti heinänteko kokosi ihmisiä yhteen. Se ei onnistunut ilman riittävää heinäväkeä. Kaupunkisukulaisten puolipakollisiin velvollisuuksiin kuului, että oli vanhan kotitalonsa pellolla ainakin parina päivänä pistelemässä heiniä seipäille. Kylien irtonainen väestö tunsi niin ikään olevansa heinäaikaan tarpeellista työvoimaa. Kyliin tuli myös ulkopuolista väkeä, kun talot palkkasivat satunnaisista kulkumiehistä tilapäistä työväkeä. Nämä miehet olivat melkein kaikki juoppoja, ja elleivät olleet, tekivät laiskasti työtä.

Minulla ei kaikesta huolimatta ole heinäntekoon romanttista suhdetta. Päinvastoin sen lajin ruumiillinen ponnistelu kannusti osaltaan lukemaan ja opiskelemaan, jottei olisi tarvinnut olla loppuikäänsä hangonvarressa.

Varauksellisuudestani huolimatta heinänteko tuotti unohtumattomia peruskokemuksia, esimerkiksi heinäseipään juurella juodun kotikaljan, tuon maailman parhaan janojuoman. Heinätyöt tulevat edelleenkin mieleen, kun jossain kuppilassa käännän hanasta saadakseni lounaan hintaan sisältyvää ruokajuomaa.

Liioin en ikinä kuule sanaa "raparperi" muistamatta samalla erästä heinäaikaista ruokailua. Oltiin pitkän pirttipöydän ääressä, lähes parikymmentä henkeä. Joukossa oli miesten lisäksi naisia ja lapsia. Oltiin tultu jälkiruokaan, joksi tarjoiltiin raparperikiisseliä. Joku pöydän naisista kehui sen hyvää makua. Pian heidän kiisselinsä juuttui kurkkuun, kun muuan heinämies tiesi valistaa: "Totta kai se on hyvää. Ne ovat minun raparperejani, ja minä olen niiden päälle joka aamu lorauttanut voimaa."


lauantai 30. heinäkuuta 2016

Englannin mestaruudesta tänään 50 vuotta

Tänään on kulunut 50 vuotta siitä, kun Englanti voitti ainoan kerran jalkapallon maailmanmestaruuden. Jokaisella jalkapallon harrastajalla on ensimmäiset kisansa. Minulla ne ovat nämä.

Televisiosta ei tullut paljonkaan pelejä. Ensimmäinen muistikuvani kisoista on se, että oltiin perhetutuilla kylässä. Saunan pukuhuoneessa isot miehet puhuivat jalkapallosta mutta minä hyppäsin kisoihin mukaan vasta semifinaalivaiheessa. Ehdin nähdä Eusebion, Beckenbauerin ja Lev Jashinin.

Tärkein oli kuitenkin Englanti. Pikkupoikaiässä ihminen asettuu voittajien puolelle, joita sitten kannustaa menestyksestä riippumatta hyvin todennäköisesti koko ikänsä.  Ainakin finaalivoiton jälkeen kannatin Englantia.

Muistan vieläkin voittaneesta joukkueesta vaivattomasti kahdeksan nimeä. Englannin maalivahdit olivat silloin hyviä. Näissä kisoissa hänen nimensä oli Gordon Banks. Sitten oli Charltonin veljekset Bobby ja Jack, Bobby oli parempi. Evertonista oli mukana Alan Ball. Nobby Stiles oli joukkueen luunmurskaaja. Oman tulevaisuuteni kannalta oli merkittävintä, että West Hamin pelaajia oli kolme. Oli Martin Peters ja joukkueen kapteeni Bobby Moore, josta olen kuullut, ettei hän olisi antanut kisoissa yhtään harhasyöttöä. En voi vahvistaa sitä tietoa, mutta Geoff Hurst ampui loppuottelussa kolme maalia tai ainakin kaksi, sillä kolmannen laillisuudesta kiistellään yhä. West Hamista tuli Englannin liigan suosikkini, jonka kannalla olen yhä, vaikka voitot ovat jääneet olemattomiin. Ehkä taas voi toivoa jotain, onhan meillä Dimitri Payet.

Englannin kanssa kävi heikommin. Seuraaviin kisoihin eli Meksikoon kuljin Englannin kannattajana, mutta Brasilian kannattajana tulin ulos. Pelé, Jairzinho, Gerson ja Rivelino veivät sieluni. Se oli niin kaunista katseltavaa, että tätäkin kirjoittaessani selkäpiissä vähän värisee. Olen varmaan katsonut Meksikon finaalin viimeisen maalin yli sata kertaa. Siinä Pelé antaa Carlos Albertolle maailman kauneimman sisäteräsyötön ja ikään kuin sanoo:  ”Vedä poika tuosta.” Ja Carlos Alberto vetää niin kuin aikoisi lähettää pallon stadionin rakenteiden  kautta maata kiertävälle radalle.

Niistä kisoista joku jalkapalloanalyytikko on sanonut, että ne olivat viimeiset, joissa valmentajan ei tarvinnut sanoa joukkueelleen muuta kuin, että menkää kentälle ja nauttikaa. Hän saattoi aina luottaa siihen, että Brasilia teki maaleja enemmän kuin vastapuoli.

Brasilian peliä katsellessa Englannin tönkköjalat eivät enää tuntuneet miltään. Käänsin takkia, vaihdoin väriä, tein Brexitit ja hyppäsin Englannin laivasta pois. En ole katunut sitä koskaan. Ei ole tarvinnut itkeä, miksi emme ikinä voita mitään ja miksi Islantikin menee meitä ohi.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kesästä muistan Hauhon 2/4 (kauppa-auto)

Hieman sivusta seuraten olen nähnyt Hauhon muuttuneen. Hämeenlinnaan liittyminen on sivuasia sen rinnalla, mitä muuten on tapahtunut. Joskus 1960-luvulla Hauho oli täynnä ihmisiä ja monipuolista kanssakäyntiä. Ihmiset piipahtivat lupaa kysymättä naapurissa. Koskaan ei sanottu, että juuri nyt ei ollut aikaa.

Juntulan ja Kokkilan kylien rajamailla sijaitsevalla Karsikankaalla pelattiin isolla väellä pesäpalloa. Pikkupoikana olin siellä isäni kanssa, ja tienvarsi oli täynnä autoja. Niin ikään olin serkkuni mukana Tuittulan kylällä seuraamassa lentopallon pelaamista. Sitä en tiedä enää harrastettavan kyläkentillä. Nykyään jopa Hauhon keskusta tuntuu oudon hiljaiselta.

Kokkilassa oli kaksi kyläkauppaa, kunnes kauppa-auto "tuli parantamaan palveluja". Kyläkaupat alkoivat saman tien näivettyä, ensin kuoli toinen, ja sitten toisessakin kaupankäynti alkoi muuttua kummalliseksi. Maitoa sai ostaa kaksi litraa, mutta kolmannesta sai jo tuiman katseen. Nauloja ostaessa kuulin kauppiaan suusta merkillisen ajatuksen: "Ei näitä oikeastaan kannattaisi myydä: tukusta ostettaessa ovat kalliimpia kuin mitä minä tässä myydessäni niistä saan."

Lopulta se kyläkaupat tuhonnut kauppa-auto lakkasi kulkemasta. Tämä kehitys heijastaa koko Suomen kehitystä: ollaan parantavinaan jotain, jotta se jokin voitaisiin ennen pitkää tykkänään lopettaa.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Kesästä muistan Hauhon 1/4 (siitä ei pääse irti)

Halusinpa tai en, olen niitä ihmisiä, jotka on peruuttamattomasti liitetty Hauhoon. Se on synnynpaikkani, ja sitä minun on yhtä mahdotonta vaihtaa kuin syntymäpäivääni. Toisin kuin kaikki muut elämäni paikkakunnat, Hauho ei ole osaltani valittavissa. Se kulkee henkilötiedoissani kaikkialla missä ikinä liikunkin.

Toisaalta ymmärrän, etten ole täysmittainen hauholainen. Aivan ensimmäisiä kuukausiani lukuun ottamatta ensisijainen elämäni on ollut muualla.

Kaikesta päätellen olen välimallin hauholainen. En ole kanta-asukas, mutta minulla on liian paljon historiaa, jotta voisin lukea itseni on pelkäksi kesähauholaiseksi. Lapsuuteni tärkeimmät sukulaiset asuivat siellä. Monet varhaisvuosieni vaikutelmat ovat painaneet hauholaiset maisemat syvälle sisimpääni. Isän hauta varmistaa sen, että Hauho pysyy elämässäni aina läsnä, ovatpa elämäni järjestelyt tulevaisuudessa millaisia tahansa.


maanantai 25. heinäkuuta 2016

Silmin näkemisen vaikeus

Viime viikolla Hämeenlinnassa oli kaksi kuollutta ja useita loukkaantuneita vaatinut liikennonnettomuus. Ajan kolaripaikan ohi viikoittain, joten minua on kiinnostanut tavallista enemmän, mitä onnettomudessa tapahtui. Vielä sitä tietoa ei ole tullut. Ehkä ei koskaan tulekaan. Ehkä silminnäkijät eivät osaa kertoa.

Silminnäkijänä olemisen vaikeuteen törmäsin toissa keväänä Prahassa.

Odottelin hotellille vievää bussia metroaseman vieressä. Ilta oli myöhäinen, vähän yli kymmenen.
Näin ehkä kolmenkymmenen metrin päässä miehen kaatuvan selälleen ja lyövän takaraivonsa asfalttiin. Hän nousi pystyyn ja kaatui taas. Sen jälkeen hän jäi makaamaan elottoman oloisena ja hänen seurassaan olleet viisi ihmistä, joista kaksi oli naista, kokoontuivat hänen ympärilleen. Mies ei liikkunut mihinkään. Kukaan bussia odottaneista paristakymmenestä ihmisestä ei reagoinut tilanteeseen, enkä minä havainnut tilanteessa moraalista velvollisuutta poimia. Tuollainen tapaus on prahalaisten vastuulla.

Kun bussi vihdoin tuli ja lähti, mies makasi edelleen jalkakäytävällä, johon hänet oli nostettu. Hän oli tajuton tai kuollut.

Jos poliisi olisi tullut kuulustelemaan minua kuulustelemaan, en olisi osannut sanoa mitään. Edes tapahtuman päivämäärä ei ole enää muistissani. Ainoa, mitä voin sanoa aivan varmaksi, on tapahtumapaikka ja kellonaika eli joskus klo 20 - 22. Seurueessa oli noin 4 - 6 ihmistä, ja heistä yksi tai kaksi oli naisia. Uhri kaatui itse tai hänet kaadettiin. Hän kaatui yhden kerran tai kaksi tai ehkä kolme. Jollain kertaa hän todennäköisesti löi takaraivonsa asfalttiin. Hän kuoli siihen, menetti tajuntansa tai oli muuten vain hiljakseen.

En muista hänen ulkonäköään, en seuralaisten ulkonäköä. En tiedä, soitettiinko paikalla ambulanssia. En osaa sanoa mitään.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Mount Everestin ja Talitinttimiehen olemassaolo

Olen parin vuoden ajan voinut kokopäiväisesti pohtia, miten Jumalasta voidaan puhua. Yhtä ja toista on tullut fundeerattua.

On muotia kysyä, onko Jumala olemassa. Ajatellaan, että tässä kysymyksessä juuri Jumala on ongelma. Vain harva tavallinen tallaaja omistaa yhtään ajatusta sille tosiasialle, että olemassaolo ei ole lainkaan selvä käsite. Olemassaoloa on monenlaista.

Eiffel-torni ja Mount Everest ovat epäilemättä olemassa. Edellisen olen nähnyt omin silmin, jälkimmäistä en. Uskon senkin, kun joku tuttu puhuu pihansa perällä olevasta kivestä. Sen olemassaolo on kuitenkin toisenlaista kuin pihakoivun olemassaolo, sillä koivu elää, mutta torni, vuori ja kivi eivät. Koivun olemassaolo on taas toisenlaista kuin koiran tai kissan, koska eläimet elävät toisella tavoin kuin kasvit.

Ihmisen olemassaolo on taas oma lajinsa, koska ihminen on ainutlaatuisella tavalla tietoinen olemassaolostaan.

Kuolleet ovat erityistapauksia. Onko kuollut lakannut olemasta sinä hetkenä, kun hän on kuollut? Jos hän on ruumiina patologin työpöydällä, onko hän olemassa? Onhan Mount Everestkin olemassa, vaikka ei ole koskaan elänyt. Onko mausoleumissa kuolleena makaava Lenin olemassa? Onko Aleksis Kivi olemassa? – Ainakin hän on enemmän olemassa kuin Väinämöinen.

Onko sanottava, että Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskelaa ei olemassa ja sitä myötä hänestä keskusteleminen on hölynpölyä?

Onko Hämähäkkimies olemassa? Useimmat ovat valmiita sanomaan, ettei ole, muttei tämäkään ole niin selvää. Minun mielestäni hän on enemmän olemassa kuin Talitinttimies.

Tai mitä pitäisi ajatella kaukaisista tähdistä? Ne ovat olleet olemassa, kun valo lähti niistä kerran liikkeelle tuhat vuotta sitten saavuttaakseen maapallon vuonna 2016, mutta kukaan ei voi todistaa, että ne olisivat edelleen sillä paikalla, missä kuvittelemme niiden olevan.

Niin että mitä tarkoitat kysymykselläsi Jumalan olemassaolosta? Millainen olemassaolo on mielessäsi, kiven, pihakoivun, perheesi koiran tai oman isäsi olemassaolo?

Minä puolestani alan entistä enemmän kääntyä siihen suuntaan, ettei Jumalan olemassaolosta voi lainkaan puhua, koska se on niin erilaista kuin kaikkien olioiden ja olentojen olemassaolo. Sille radikaalisti toisenlaiselle olemassaololle olisi keksittävä aivan uusi sana.

Mikä tämä uusi sana voisi olla? – Sitähän minä en tiedä.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Myötätuntoa veroviranomaiselle

Joskus voi tuntea aitoa myötätuntoa verohallinnon virkamiestä kohtaan. Tuore tapaus on muutaman päivän takaa, kun Aamulehti haastatteli verohallinnon ylitarkastajaa ja kyseli häneltä, pitääkö kaduilta kerättävistä pulloista ja tölkeistä maksaa ansiotuloveroa.

Voin kuvitella, että saadessaan haastattelupyynnön hän voihki mielessään. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: joko olla naurettava byrokraatti tai rikkoa virkavelvollisuuksiaan.

Mitäpä muuta hän saattoi tehdä kuin vastata: "Pullojen keräämisestä saatu tulo on aivan normaalia veronalaista ansiotuloa, joka pitäisi ilmoittaa veroilmoituksella. Omat pullot saa kuitenkin palauttaa verovapaasti palautuspisteisiin. Ilmoittamatta jääneestä tulosta voi joutua maksamaan jälkiveroa."

Sisimmässään hän mitä todennäköisimmin tiesi, että vastaus näyttäisi typerältä ja häntä pilkattaisiin siitä. Korkea veroviranomainen voi kuitenkin vastata vain lakien mukaan.

Oma hiljainen mielipide näkyi lauseessa: "Tämän tutkiminen ei ole painopisteitämme."

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Kisat jälkiviisaan silmin

Katsoin Ilta-Sanomien ja Iltalehden kisalehdistä, miten niiden kisaennakoinnit olivat onnistuneet. Monia asia meni kohdalleen, mutta yhtä ja toista iloa jäi myös jälkiviisaalle.

Finaalin voittaja Portugali
"Tie päättynee puolivälieriin." IS.
"Ykkösveska Rui Patricio ei ole samaa tasoa muun joukkueen kanssa." IL. Rui Patricio valittiin Uefan tähdistökentälliseen.

Finaalissa pudonnut Ranska
Molemmat lehdet arvioivat varsin hyvin. Jälkiviisaalle ei ole isoja herkkupaloja.

Semifinaalissa pudonnut Saksa
"Ehdotonta finaaliainesta." IS
"Marco Reusin telepaattinen yhteys ex-seurakaveri Götzen kanssa tekee kaksikosta Euroopan vaarallisimman hyökkäysakselin." IL. Reus loukkaantui ennen kisoja, Götze oli alavireinen.

Semifinaalissa pudonnut Wales
"Pelaa Venäjän kanssa alkolohkon  kakkostilasta. Sen jälkeen tie katkeaa pian." IS

Puolivälierissä pudonnut Puola
"Robert Lewandowski on niin suuri stara, etteivät muut erotu hänen varjostaan." IL. Hyvin erottuivat. Lewandowski teki maalin vasta viidennessä pelissään.

Puolivälierissä pudonnut Islanti
"Neljällä pisteellä voi päästä jatkoon.  Enempään ei ole resursseja. IL.
"Kaatamalla Unkarin lähellä jatkopaikkaa." IS.

Puolivälierissä pudonnut Italia
"Kompuroi jatkoon. Sen jälkeen mestaruus on enää neljän voiton päässä." IL.

Puolivälierissä  pudonnut Belgia
"Kokemattomuus nostaa seinän välierävaiheessa." IL.

Neljännesvälierissä pudonnut Kroatia
"Jos Kroatia selviää alkulohkosta jatkoon, tie on auki vaikka mihin." IS.
"Puolivälieriin, ehkä pitemmällekin." IL.

Neljännesvälierissä pudonnut Slovakia
"Taistelee alkulohkon kakkospaikasta, mutta taitaa sittenkin jäädä neloseksi." IS.

Neljännesvälierissä pudonnut Unkari
"Jalkeilla on yksi kisojen heikoimmista ryhmistä." IS.
"Jatkopaikkakin olisi pienimuotoinen ihme." IL.

Neljännesvälierissä pudonnut Espanja
"Haiskahtaa ihan loppuottelun häviäjältä." IL.

Neljännesvälierissä pudonnut Pohjois-Irlanti
"Pieni on kaunista, mutta jää alkulohkon viimeiseksi." IS.
"Yksikin alkulohkon piste olisi yllätys." IL.

Neljännesvälierissä pudonnut Englanti
"Ikävä vastustaja." IS.
"Englanti lähtee Ranskaan yhtenä suurimpana ennakkosuosikkina." IL.

Neljännesvälierissä pudonnut Sveitsi
"Alppien tähtisikermä." IS.

Neljännesvälierissä pudonnut Irlanti
"Jää alkulohkoon." IS.
"Joukkue oli mukana jo neljä vuotta sitten. Silloin alkulohkon saldo oli kolme tappiota maalierolla 1 - 9. Jotain samaa on odotettavissa nytkin." IL.

 Alkulohkoon jäänyt Itävalta
"Kisojen musta hevonen."
"Puolivälieräpaikka kuulostaa ihan kohtuulliselta." IL.

Alkulohkoon jäänyt Turkki
Jälkiviisaalle ei ole herkkupaloja.

Alkulohkoon jäänyt Venäjä
"Jatkopaikka alkulohkosta pelastaa Venäjän kasvot kotikisoja ajatellen. IS.
"Jos Venäjä saa pisteenkin Englannilta avauspelissä, menestys saattaa tarttua pelaajiin." IL. Ei tarttunut.

Alkulohkoon jäänyt Ruotsi
"Kapasiteetti riittäisi kahdeksan parhaan joukkoon, jos vain alkulohkopisteet kantaisivat jatkopaikkaan." IL. Ei oikein siltä tuntunut.

Alkulohkoon jäänyt Albania
Jälkiviisaalle ei ole isoja herkkupaloja.

Alkulohkoon jäänyt Romania
Jälkiviisaalle ei ole isoja herkkupaloja.

Alkulohkoon jäänyt Ukraina
Jälkiviisaalle ei ole isoja herkkupaloja.

Alkulohkoon jäänyt Tšekki
Jälkiviisaalle ei ole isoja herkkupaloja.


Omat ennakkoni menivät kohtalaisen hyvin. Tosin Portugalin mestaruuteen en uskonut kovin paljon. Ranskaa veikkasin mestariksi, ja West Hamia koko talven seuranneena tiesin Dimitri Payetin kovaksi pelimieheksi. Saksa oli helppo arvata neljän joukkoon, vaikka mestaruuksia se voittaa paljon harvemmin kuin Gary Linekerin loppuun kalutusta lausahduksesta voisi päätellä. Walesin välieräpaikasta en olisi ennen kisoja lyönyt senttiäkään vetoa, mutta Islannin voitto Englannista ei yllättänyt lainkaan.


perjantai 8. heinäkuuta 2016

Muuttaminen rasittaa lasta

Tuoreessa Tiede-lehdessä esiteltiin tanskalaista tutkimusta, jossa oli selvitetty sitä, millä tavoin muutot rasittavat lasta. Ilmeni, että paljon muuttaneille lapsille kasautui ikätovereita enemmän vaikeuksia vielä yli 30-vuotiaina. Haitallisimpia muutot ovat varhaisessa murrosiässä eli 12–14-vuotiaana.

Tällaisiin tutkimuksiin pitää suhtautua varovaisesti. On mahdollista, että ongelmien varsinaiset syyt eivät ole itse muutoissa vaan niissä syissä, jotka pakottavat muuttamaan.

Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että tuntemani vanhemmat ovat hyvin ottaneet huomioon muuttamiseen liittyvät vaarat. Perheen elämä pyritään rakentamaan niin, että lapset saisivat käydä koko yläasteen samassa koulussa.

Jonkinlaista itseironiaa oli siinä kertomuksessa, jonka kuulin erään äidin suusta: "Meidän kymmenen ikäinen poika oli saanut koulussa eteensä koekysymyksen, jossa pyydettiin luettelemaan muuttamisen hyviä puolia. Poika ei osannut sanoa yhtäkään syytä, ja tämä vastaamattomuus teki koenumerolle huonoa. Teki niin mieleni ottaa yhteyttä opettajaan. Teki niin mieleni sanoa, että jos meidän kymmenvuotias, viisi kertaa elämässään muuttanut lapsi ei osaa mainita muuttamiselle yhtään hyvää puolta, niin luultavasti niitä ei sitten ole."

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Kiinnostu mistä tahansa

Ihmisellä on toivoa niin kauan kuin hän on kiinnostunut edes jostain. Hätätapauksessa mikä tahansa tuhoa tuottamaton kiinnostuksen kohde auttaa.

Esimerkiksi Jukka Kemppinen kertoi sukulaisestaan, joka oli muistellut, millaista oli elämä Hennalan vankileirillä vuonna 1918. Sellitoverit kykenivät aina vaivatta arvaamaan, kuka kuoli seuraavaksi, sillä merkit olivat selvät. Tappavinta oli mielenkiinnon katoaminen, toimintahalun loppuminen ja makuulle jääminen. Seuraavaksi lähtivät syöpäläiset ja viimeiseksi meni henki.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Olen kapinassa Pariisia vastaan

Pariisissa kielletään kaikki yli 20-vuotiaat autot. Meillä on kakkosautona 19 vuotta vanha Corolla, jolla on ajettu 280 000 kilometriä, joten sillä saa edelleenkin mennä kiertämään Riemukaarta.

Siitä huolimatta protestoin.

Eikös juuri se ole kestävää kehitystä, että hankkii mielestään kestävän tavaran, pitää sitä pitkään eikä koko ajan vaihda uusimpaan malliin?

En millään jaksa uskoa, että luonnon kannalta olisi hyväksi yhden uskollisen Corollan sijasta hankkia uusi ja modernimman teknologian auto joka kolmas vuosi eli tässä tapauksessa kaikkiaan kuusi kappaletta. Luulisin niidenkin valmistamisen kuluttavan jotain luonnonvaroja.

Vanha Corollamme on katalysaattoriauto, eikä kuluneen kahdenkymmenen vuoden aikana ole tullut ratkaisevaa keksintöä, joka olisi oleellisesti mullistanut autojen ekologisuutta.

Pienten parannusten ansiosta uudet mallit kuluttavat kieltämättä vähemmän kuin vanhat. Tämä ero kuitenkin kuittautuu sillä, ettei melkein kaksikymmentä vuotta vanhalla perinneautolla viitsi ajaa kovaa. Mennään hiljaa, polttoainetta ja autoa säästellen.

******

Täydennystä 3.7.2016 Helsingin Sanomien mukaan: "Keskikokoisen polttomoottorihenkilöauton valmistus tuottaa noin 17 000 kiloa hiilidioksidipäästöjä, mikä vastaa noin 150 000 kilometrin ajon aikaisia päästöjä."

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Vähintään kahdesti luettuja

Olen kuullut, että jos kirjaa ei kannata lukea kahteen kertaan, sitä ei kannata lukea kertaakaan. En usko tähän teoriaan, mutta se antaa kiinnostavan näkökulman omaan kirjahyllyyni. Siellä ei ole montakaan kirjaa, joille olisin suonut tämän palkinnon.

Listani kärjessä ovat Dostojevskit. Niiden kaikkien lukemisesta en ole jaksanut pitää lukua, mutta kärkipaikkaa pitää Karamazovin veljekset, jonka olen lukenut seitsemään kertaan. En muuten tiedä ketään, joka olisi lukenut sen vielä useammin kuin minä. Myös Kafka ja Hemingway ovat kirjailijoita, joita minun on luettava kerran vuodessa. Niinpä monissa heidän kirjoissaan on enemmän kuin yksi osuma.

Linnan Tuntemattoman sotilaan olen lukenut neljästi, mihin vaikuttaa osaltaan se, että pidin siitä lukiossa esitelmän, mutta on se muutenkin hyvä kirja. Pohjantähden olen lukenut kahdesti. Myös Kiven Seitsemän veljeksen uusintaan vaikutti, että sitä luettiin jo koulussa. Toisaalta voin lukea sen vielä kolmannenkin kerran.

John Steinbeckin Eedenistä itään oli elämäni ensimmäinen ns. aikuisten kirja. Se osui käsiini joskus kolmentoista iässä, mutta se tuntui hyvältä myös kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Milan Kunderalta olen ottanut uusintakäsittelyyn ainakin Pilan ja Olemisen sietämättömän keveyden, eivätkä ne tuottaneet pettymystä. Juan Rulfon pieni romaani Pedro Páramo on niin vaikea, että sen kanssa on varauduttava kahteen lukukertaan jo alun alkaen. Myös Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys ansaitsee mielestäni kaksi lukemista. Vasta toisella kerralla innostuin siihen todella. Latinalaisesta Amerikasta Alejo Carpentierin hieno ja unohdettu Kadotetut askeleet on niin ikään päässyt listalleni.

Hubert Selbyn Päätepysäkki Brooklynin ja Unelmien sielunmessun luen kenties vielä kolmannenkin kerran.

Suomalaisista kirjoista listallani ovat vielä Hannu Ahon Saara, Marianne Alopaeuksen suotta unohdettu Pimeyden ydin ja 1980-luvun merkittävimmän suomalaisen kirjailijan Matti Pulkkisen kolme ensimmäistä romaania.

Pentti Saarikoskea en sen kummemmin mainitse, mutta voin sanoa asuneeni hänessä kaksi vuotta.

Hermann Hessen Arosutta yritin lukea uudestaan. Jossain 80. sivun kohdalla jätin kesken samalla, kun ajattelin: "Hyvä kirja, mutta tuo elämänvaihe on jo mennyt."

Heinrich Böllin romaanin Nainen ryhmäkuvassa ja Robert Musilin teoksen Mies ilman ominaisuuksia olen aloittanut kahdesti ja lopettanut yhtä monta kertaa.