Helposti unohtuvia asioita vuodelta 2019

Vuonna 2019 käytiin vaalit ja vaihdeltiin hallituksia. Suomi pääsi EM-kisoihin ja voitti jääkiekossa, ja Greta Thunbergista tuli kuuluisa. - Nämä ovat jääneet mieleen, mutta tiesitkö näistä tai ovatko nämä jääneet mieleen?

Itämeren sotalaivoihin luvattiin pistää 1,3 miljardia, ihan tuosta noin. Kukaan ei huomautellut vanhustenhuollon puolesta.

Läheltä Hämeenlinnaa tavoitettiin punainen urheiluauto, Chevrolet Corvette. Siinä oli 750 euroa maksanut erikoiskilpi SEX-1.

Jos autoilet Göteborgissa, saat varautua siihen, että sieltä lähetetään perääsi 85 sentin ruuhkamaksu.

Yhdysvaltain presidentti yritti ostaa Grönlannin.

Nelinkertainen olympiavoittaja Lasse Viren täytti 70 vuotta. Haastattelussaan hän sanoi: "On ihmisiä, jotka eivät minua enää tunne."

Rammstein soitti Ratinassa, ja musiikki kuului yli kymmenen kilometrin päähän olohuoneeseen, jonka ikkunat olivat kiinni. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta mahtuuko hiljaisuutta?

Helsingin kirjastotalo Oodi valittiin Ateenassa vuoden parhaaksi yleiseksi kirjastoksi. Kunpa vielä saataisiin vähän kirjojakin sinne.

Pirkka-Pekka Petelius pyysi anteeksi saamelaisvitsiensä vaikutusta, muttei lainkaan sitä, että olisi itse tehnyt tai sanonut jotain typerää.

Suomalaiset ovat innostuneet ilmastotekoihin - kunhan niitä tekee naapuri tai ylipäänsä joku muu.

Täytettyään kahdeksantoista vuotta muuan nuori meni ensitöikseen verenluovutukseen, kun sai päättää asiasta itse.

Niksipirkassa neuvottiin sijoittamaan kumppani valokuvan laidalle. Sieltä hänet on helppo poistaa, kun suhde menee poikki.

Uudessa-Seelannissa valkoihoinen rasisti surmasi 49 ihmistä. Tämä oli luonnollisesti yksittäistapaus.

Suomessa on vuosittain kuusi miljoonaa käyntiä jumalanpalveluksessa. SM-liigan kiekkopeleissä on kaksi miljoonaa.

Jos Notre-Damen katedraali olisi rakennettu nykytekniikalla, se olisi purettu homevaurioisena jo vuonna 1400.

Pirkkalalainen kaupankassa myönsi, että hienolta tuntuu, kun pääministerikin on ollut samoissa hommissa.

Sotaveteraanin erilaiset jutut

Kun lauseen subjektina on sana "sotaveteraani", voi yleensä arvata lauseen muunkin sisällön. Tuohon sanaan liitetään loputtomiin toistettuja hokemia. Niitä lausutaan samaan tapaan kuin joku pöpöttää raamatunlauseita: suu muotoilee sanoja, mutta ajatus ei käy päässä asti.

Sotaveteraaneja on jäljellä niin vähän, että syvälliseen keskusteluun pääsee heidän kanssaan vain ani harvoin. Tämänkin muistelmani mies on jo aika päivää kuollut.

Siinä pihalla tavatessamme hän valitti ihmisten unohtaneen, kuinka kauhea asia sota on. On ruvettu leikkimään maalipyssyillä ja ties millä. Naisetkin ovat innostuneet armeijasta. Erityisesti hän moitti puolustusministereitä, jotka eivät ole asioista perillä ja ovat sen tähden kenraalien pompoteltavissa.

Hän kertoi omista sotamuistoistaan, kuinka hän oli kuljettanut rekalla ruumiita koti-Suomeen. Pahimpina päivinä tuhat miestä kuoli tai haavoittui. Haju oli kesäkuumalla kauhea, eikä autoa voinut pysäköidä, ellei samalla ottanut huomioon tuulen suuntaa. Lappeenrannan läpi oli lupa ajaa vain yöaikaan.

Hän valitti, että hullun touhuissa meni viisi vuotta ja paras nuoruus. Hänen äänensä ei ollut ylpeä eikä kauhisteleva vaan surumielinen. Häneltä ei kuullut sanaakaan isänmaan puolustamisesta, vaikka todennäköisesti hän olisi sitä tarpeellisena pitänyt jos olisin kysynyt. Hän ei maininnut sotaveteraanien kunniaa eikä jälkipolvilta perättävää kiitosta. Hän oli vain täynnä elämänmittaista ihmetystä siitä, kuinka hullu ihminen on.

Köyhä antaa vähästään

Vielä joulukuun lopulla tuli yksi ehdokas Vuoden puhuttelevin -uutinen kisaan. Kerrottiin, että eniten Kelan etuuksia maksettiin rautavaaralaisille Pohjois-Savoon.

Tämän uutisen tekee kiinnostavaksi se, että Rautavaaran seurakunta lahjoitti yhteisvastuukeräyksessä köyhyyden torjuntaan eniten koko Suomessa eli 6,52 € per jäsen. Koko maan vastaava luku 0,80 €.

Vanha sananlasku on yhä voimissaan: "Köyhä antaa vähästään, rikas ei anna paljostakaan."

Toisaalta tämäkään sanonta ei kata kaikkia tapauksia. Kelan maksamien korvausten toinen ääripää on Siuntio. Siellä on kaksi seurakuntaa, suomenkielinen ja ruotsinkielinen. Hyvin pienen suomalaisen seurakunnan tulos oli kehno, mutta ruotsalaisen puolen tulos ylitti valtakunnallisen keskiarvon.

Vauraudestaan tunnetussa Kauniaisissa keräystulosta voi pitää jopa hyvänä. Suomalaisen seurakunnan jäsenet antoivat keskimäärin 1,24 e ja ruotsalaisen peräti 2,07 e.

Kapinallinen, epämuodikas joulukortti

Joulukorttien määrä on muuttunut sekä määrällisesti että laadullisesti. Postilaatikkoon putoavat kortit ovat vähentyneet tai ovat vaihtuneet sähköisiin.

Eniten kaipaan vanhoja aikoja sen takia, että korteista on hävinnyt tai ainakin on häviämässä ensisijainen sisältö. Tarjolla on erilaisia lintuja, talvimaisemia (ja nehän ne vasta uskoa vaativat), pukkeja ja tonttuja. Ensisijaista joulukertomusta saa oikein etsiä kaupan joulukorttitelineestä.

Kuitenkin tuo vanha kertomus syvällisyydessään on vertaansa vailla. Siinä ovat vastasyntyneen vanhemmat ja lapsi, nuo ulkosalle joutuneet. Siellä ovat lammaslaidunten duunarit, majatalon väki ja satunnaiset ohikulkijat. Ehkä verovirkailijakin on jossain. Itämaan viisaita ei vielä näy, mutta ovat tulossa. Eläimetkin kuuluvat tähän kuvaan, ja taivas tähtineen on heidän yllään. Kertomus on toisaalta äärimmäisen arkinen ja toisaalta siinä on jotain pyhää.

Jos hukataan tämä kertomus, on hukattu paljon. Juhlasta on silloin kadonnut sen ydin, eivätkä kauneimmatkaan kuoret pelasta asiaa.

Tunsin itseni kapinalliseksi, kun otin Berliinissä viime talvena oheisen valokuvan ja teetätin sen joulukortiksi. Olin ytimessä.

Olen ollut pappina kolmekymmentäseitsemän vuotta, mutta loputtomasti minua innostaa tämä kertomus Jumalan syntymästä ja ovien ulkopuolelle jäämisestä. Sankaritarinoihin on vaikea samastua, mutta tuonne majatalon ulkopihalle tunnen mahtuvani mukaan.

Aattoiltaan klo 21 yritän taas löytää aiheeseen tuoreen ja samalla perinteisen näkökulman. Jos olette silloin Pirkkalan suunnalla, tulkaa kirkkoon. Jos ette pääse, niin olkoon päällänne ja sisällänne rauha, "kaikkea ymmärrystä ylempi".

Aymaran kielessä huhu ja tieto erottuvat toisistaan

Bolivian intiaanitaustainen presidentti Evo Morales on lähtenyt maanpakoon. Siitä huolimatta sopii kysyä, olisiko Bolivian aymaraintiaanien kielessä jotain, mikä auttaisi korjaamaan suomalaisia keskusteluja.

Heidän kielessään henkilökohtaiseen kokemukseen perustuva tieto erotetaan tarkkaan tiedosta, jonka alkuperä on huhu, kuulopuhe, lukeminen tai esimerkiksi olettamus. Puhuttaessa nämä kaksi erotetaan toisistaan käyttämällä eri sanamuotoja, ja tästä säännöstä poikkeamista pidetään valehtelemisena.

Edelleen aymaran kielessä on se sääntö, että jokaisen käytetyn verbin on otettava huomioon sekä puhuja että se ryhmä, jolle puhe on osoitettu. Verbit ilmaisevat vuorovaikutusta kahden ihmisen välillä. Puhuessaan aymarat ottavat puhekumppanin huomioon ja sopeuttavat kielensä häneen. Tärkeämpi kahdesta ei ole ensimmäinen vaan toinen - se jolle verbi on osoitettu.

Aivan kaikkia ministereitä ei voi erottaa

Shellin vastenmielisen Nigerian politiikan takia rupesin aikanaan boikotoimaan Shelliä, mutta sitten jokin toinen öljy-yhtiö (taisi olla Neste) oli niin ikään tehnyt jotain ikävää ja boikotin ansaitsevaa, eikä venäläistaustainen Teboilkaan oikein vakuuttanut.

Päättelin, että boikotteja oli rajoitettava. Mielipiteensä voi esittää, mutta kaikkea ei voi vastustaa. Jostain minun oli ostettava bensiinini.

Tätä olen muistellut viime päivinä. Aivan kaikkia ministereitä ei voi erottaa. Jonkun siellä on oltava.

Iltapäivälehtiä en osta. En tarvitse niitä kumpaakaan.

Ryti ja Tanner vastaan nykyministerit

Kun kirjoittaja esittäytyy Turun yliopiston taloustieteen professoriksi, hänen tekstiltään voi odottaa laatua, vaikka hän olisi eläkkeelläkin.

Niinpä ihmetyttää, miksi Matti Viren pohdiskelee aivan höpöjä. Hän mainitsee nimeltä ministerit Marinin, Kulmunin, Ohisalon, Anderssonin ja Henrikssonin ja vertaa heitä talvisodan aikaisiin ministereihin, kuten Rytiin ja Tanneriin. Viren kysyy, miten näiltä viideltä olisi mennyt talvisodan aikana.

Ehkä nykyministereiltä ei olisi mennyt kovinkaan hyvin, mutta yhtä hyvin voidaan kysyä, miten Tanner ja Ryti onnistuisivat nykymaailmassa. Miten he mahtaisivat pärjätä EU-pöydissä?

En ole tarkkaan selvillä Tannerin ja Rytin käytännön taidoista, mutta arvelen, että he osaisivat valjastaa hevosen. Se oli heidän aikansa elämäntaitoja. Windowsia he eivät saisi käyntiin. He eivät edes ymmärtäisi, mikä se on.

Sukupolvet eivät ole toisiaan viisaampia eivätkä tyhmempiä. Jokainen aikakausi vaatii oman lahjakkuutensa ja omat tekijänsä.

Nuorilta kadonneita sanoja 2/2

Testasin isoskoulutuksessa olevia yhdeksäsluokkalaisia nuoria, kuinka hyvin he ymmärtävät tiettyjä suomen kielen sanoja, jotka eivät enää ole muodissa. Testattavien nuorten ryhmä oli valikoitu, ja siksi tämän testin perustella ei voi päätellä suomalaisnuorten yleistä kielitaitoa. Sen sijaan testini kertoo siitä, millaiset sanat ovat vaarassa kadota.

Kysytyt sanat eivät olleet erityisen hengellisiä, vaikka ne kaikki ovat nykyisessä raamatunkäännöksessä. Tutkimani sanat olivat kavala, kavahtaa, aura (työväline), vakka, ohdake, oras, kuvastin, almu, kyynärä, hirsi, leili, sapatti, rikkavilja, olla kintereillä, temmata, syöstä, jalopeura ja vehkeillä.


Kaikki tiesivät, mitä on olla kintereillä

Eräät sanat ymmärrettiin aina oikein. Niitä olivat aura (työväline), kuvastin, kyynärä ja olla kintereillä. Ohdake tiedettiin kasviksi, mutta sen piikikkyydestä ei oltu aivan perillä. Joku epäili sitä "kukkaköynnökseksi" tai jonkinlaiseksi "heinäksi". Myös almu tunnettiin hyvin. Oltiin perillä ainakin siitä, että se liittyy rahaan, mutta sen yhteyttä kerjäämiseen ei oikein tunnettu. Kaikki tunsivat hirren jollain tavoin, mutta joku yhdisti sen ennen muuta hirsipuuhun, teloitusvälineeseen. Sapatti tulkittiin melkein aina joksikin viikonpäiväksi, jolloin levätään, mutta joku epäili sitä "paastoamisen ajaksi".

Joku tiesi, että oras on "hyvin pieni viljan alku", mutta yleensä sitä ei oikein osattu. Joku tunsi vain sen symbolisen merkityksen "juuri alkava asia". Joku epäili sitä "kivuksi" tai "orapihlajaksi".

Leili ymmärrettiin veden säilytysastiaksi, mutta tarkka merkitys oli hukassa melkein kaikilta. Joku piti sitä "löylykauhana". Selitykset "vauva" tai "nainen" olivat ehkä vitsejä. Jalopeuran monet tiesivät leijonaksi, mutta myös "hirveä", "kaurista" tai "poroa" ehdotettiin. Ilmeisesti vanhoja satuja ei enää lueta.

Vehkeillä tunnettiin yllättävän hyvin. Sekä "pelleileminen" että "kiihkeän yhdynnän harjoittaminen" saattoivat olla vastaajien huumoria. Toinen hyvin tunnettu verbi oli syöstä. Sen sijaan temmata oli monille vieras. Se sai tällaisia selityksiä: "vetäistä kauas tai mukaan", "tarttua", "kiskaista", "tanssia", "kiirehtiä", "lyödä", "nopea liike" ja "ratsastaa".

Rikkaviljasta oltiin varsin hyvin perillä, vaikka joku tulkitsi sen "ylimääräiseksi kasvustoksi" tai "mädäntyneeksi sadoksi". Melkein kaikki ymmärsivät vakan jonkinlaiseksi astiaksi, vaikka joku piti sitä "vaakana" tai "kynttilänsammuttimena". Jälkimmäinen selitys liittynee raamatulliseen sanontaan kynttilän kätkemisestä vakan alle. Vakan tulkitseminen "vanhaksi akaksi" oli tietysti huumoria.


Sekä kavala että kavahtaa tunnetaan tosi huonosti

Syntiinlankeemuskertomuksen ydinsanoihin kuuluva kavala oli kaikkein huonoiten osattu sana. Jotkut osuivat oikeaan, mutta vain jotkut: "ilkikurinen", "sellainen jonka seurassa ei halua olla", "ilkeä", "jännä", "petollinen", "arvaamaton", "uhkaava", "pahatahtoisen ovela".

Toinen yhtä huonosti tunnettu sana oli verbi kavahtaa. Se yhdistettiin "pelkäämiseen" ja "säikähtämiseen", mutta myös "inhoamiseen", "perääntymiseen", "ilkeilemiseen", "yhtäkkiseen älyämiseen" ja "suuttumiseen". Yhtä kaukana oikeasta vastauksesta oltiin, kun kavahtaminen tulkittiin sekä "armahtamiseksi" että "armahtamisen vastakohdaksi".

Sanaa vanhurskauttaminen olen käsitellyt jo aiemmin.

Isänmaallisuus voi olla sodalla leikkimistä

Kohtuullinen määrä isänmaallisuutta on epäilemättä hyvä asia. Se lämmittää elämää niin kuin nuotio tai takkatuli. Se auttaa huomaamaan lähellä olevan hyvän, ja se opettaa näkemään, keille kaikille ihminen voi olla hyvinvoinnistaan kiitollinen.

Helposti unohtuu, että isänmaallisuus voi olla myös vaarallista ja jopa tuhoisaa. Toisen maailmansodan kansoilta ei puuttunut isänmaallisuutta, mutta puuttui vastavoimia, jotka olisivat sammuttaneet hulluuteen saakka raivoavan isänmaallisuuden. Eri puolille rajaa syntyneet kristitytkin surmasivat toisiaan, vaikka olivat saman Jumalan lapsia ja saman Kristuksen pelastamia.

Sanotaan helposti, että eihän meillä Suomessa, vaikka 1930-luvulla tiukka isänmaallisuus oli monesti sotaintoilun synonyymi.

Ajassamme on vaarallisia merkkejä väärän isänmaallisuuden noususta. 

Tänään Ylen sivuilla julkaistiin Venäjän-kirjeenvaihtaja Erkka Mikkosen blogi, jonka mukaan isänmaallisuus on alkanut tarkoittaa Venäjällä sotaa.

Pari lainausta Mikkosen blogista:

"Niin kutsuttu isänmaallinen kasvatus on palannut laajemmin venäläiseen opetukseen. Lähes aina tämä kansalaiskasvatus tarkoittaa toisen maailmansodan muistelua ja usein se keskittyy oppilaitoksissa oleviin sotamuseoihin."

"Paikalle oli kutsuttu toisen maailmansodan veteraani. Odotin hänen kertovan, ettei sota saa koskaan enää toistua. Viesti oli kuitenkin toinen: lapsia valmisteltiin sotaa varten."

Romanihautajaisten jälkipuheet ja Petelius

Olen koko ikäni ja kaikissa elämäni paikoissa tuntenut olevani jostain muualta tullut. Tämä sivullisuuden kokemus on vaikuttanut siihen, että minun on ollut helppo asettua luonnostani vähemmistön puolelle.

Vähemmistöjen joukossa minulla on ollut suosikkini, joiden tarina on koskettanut aivan erityisesti. Maailmanlaajuisesti olen tuntenut poikkeuksellista myötätuntoa intiaaneja kohtaan. Osin tämä johtuu pitkästä Etelä-Amerikan matkastani, jonka aikana inkakansa tuli tutuksi. Toisaalta etukäteinen myötätuntoni sai minut suuntaamaan heidän luokseen.

Maantieteellisesti lähempiä suosikkejani ovat olleet ruotsinsuomalaiset, saamelaiset ja varsinkin romanit.

Romanien hautajaisista ja niiden jonkinlaisesta esimerkillisyydestä olen kirjoittanut viime aikoina kahdesti, ensin blogissani ja sitten perusteellisemmin ja hiotummin Aamulehden kolumnissani. En osaa tarkkaan sanoa, kuinka laajaa kiinnostusta kolumni herätti. Kukaan ei ole väittänyt tekstiäni vastaan, mutta "mitäpä siitä kinaamaan, selvästä asiasta".

Kohta Aamulehden kolumnin jälkeen kirjoitin Facebookiin Peteliuksesta ja hänen saamelaissketseistään. Siitä avauksesta syntyi laaja keskustelu. Aivan kaikki eivät olleet kanssani samaa mieltä. Useimmat heidän kommenttinsa olivat kuin koulukiusaajien käsikirjasta: "Mitäpä vanhoja kaivelemaan, ja vitsiähän se vain oli. Oma syy jos ei huumoria ymmärrä."

Nuorilta kadonneita sanoja (1/2)

Tuorein raamatunkäännös on kielimaailmaltaan jo neljäkymmentä vuotta vanha. Tänä aikana kieleen on tullut uusia sanoja ja vanhoja on hävinnyt. Luonto ja maatalous ovat entistä vähemmän nuorten elämää.

Rupesin testaamaan, kuinka hyvin nuoret tuntevat Raamatun sanoja. Testissä olleet nuoret olivat kovin valikoitu joukko eli tänä vuonna rippikoulunsa käyneet, isoskoulutuksessa olevat nuoret. Jos samoja asioita olisi kysytty vaikkapa rippikoululaisilta, tulokset olisivat epäilemättä olleet aivan toisenlaiset.

Esiin nostamani sanat olivat sitä Raamatun sanastoa, johon ei välttämättä liity lainkaan hengellistä merkitystä, vaan jolla voi olla arkinen sisältö.

Yksi poikkeus oli, vanhurskauttaminen. Käsittelen sitä ensin tässä blogitekstini ykkösosassa.

Yllätyksekseni vanhurskauttaminen käsitettiin varsin hyvin. Kukaan ei esittänyt sen tarkoittavan hollantilaista hurskasta, mutta oli myös niitä, jotka olivat täysin hakoteillä. Joku arveli sanan merkitsevän vanhaksi tulemista, jotkut uskoivat sen merkitsevän huijaamista, pilailua, haurastumista, eläkettä tai viinin nautiskelua. Vallan antamista toiselle ei voi pitää oikeana vastauksena, vaikka tavallaan se on vahingossa aika kohdallaan.

Ylivoimainen enemmistö nuorista oli ainakin suunnilleen oikeassa. Vanhurskauttamisen ymmärrettiin liittyvän pelastukseen, pelastuksesta osalliseksi tulemiseen tai syyttömäksi julistamiseen. Sitä selitettiin myös uskoon tuomiseksi, tai sanottiin sen merkitsevän sitä, että ihminen on samaan aikaan sekä syntinen että pelastettu.

Näiden vastausten pohjalta ei ole syytä huolestua. Useimmat isoskoulutuslaiset ovat vähintäänkin jyvällä.

Suomen sana vanhurskas on adjektiiveista vaka ja hurskas muodostettu genetiivialkuinen yhdysadjektiivi. Sen voisi selittää vaikkapa niin, että vanhurskauttaminen on ihmisen tekemistä pelastuksesta osalliseksi, kun Jumala hyväksyy syntisen ihmisen Kristuksen tähden. Ei tämä ole aikuisellekaan helppoa.

Kirjoituksen toinen osa on täällä.

Rijkaard, Litmanen ja nyt Arajuuri

Liechtenstein-ottelun loppuvihellys painuu niin syvästi mieleni syvyyksiin, että koskaan sitä en unohda. Se oli vuonna 1966 alkaneen jalkapalloelämäni täyttymys, ikuisen rämpimisen loppu.

Minusta tuntui, että olen tosiaan ansainnut tämän aivan henkilökohtaisesti, niin uskollisesti olen kulkenut tämän parjatun, vähätellyn ja naureskellunkin joukkueen mukana.

Toissapäiväinen ottelu ei kuitenkaan ole Suomi-jalkapalloni ainoa juhlahetki eikä edes suurin.

Vielä käsittämättömmältä tuntui Mestareiden liigan televisiopelin jälkeen, kun loppukuvissa näytettiin kahta pelaajaa, hollantilaista tähteä Frank Rijkaardia ja suomalaista Jari Litmasta. En muista, mitä nimeomaisen suurta Litmanen oli tehnyt siinä pelissä, mutta jotain merkittävää se oli välttämättä ollut. Pienillä ansioilla sellaisiin kuviin ei päästä.

Sekä pessimismi että optimismi ovat vinoja

Olen etsinyt vaihtoehtoa pessimismin ja optimismin välistä, sillä en haluaisi vääristellä todellisuutta. Pessimismi ehkäisee pettymyksen tunteelta, mutta se näkee positiiviset mahdollisuudet pienemmiksi kuin ne oikeasti ovat. Optimismi on iloinen elämänasenne, mutta se houkuttelee laittamaan rulettipöytään isomman panoksen kuin oikeasti kannattaisi.

Tällainen viisas ajatus on joskus tarttunut mukaani: "Pessimisti valittaa tuulesta, ja optimisti odottaa sen muuttavan suuntaa. Säädä sinä purjeesi tuulen mukaan."

Maailman parhaan asiakkaana

Muutama vuosi sitten kävin viikoittain ruokaostoksilla järvenpääläisessä tavaratalossa. Vihdoin kyllästyin siihen, että tuotteet vaihtoivat koko ajan paikkaa. Ongelma ei lievittynyt kylteillä, joissa valiteltiin muutosten tuomia haittoja. Niiden syykin kerrottiin.

Lopulta olin niin täynnä tuotteiden vaeltelua, että varustauduin kauppamatkalleni tussin kanssa. Tarkoitukseni oli kirjoittaa johonkin kylttiin: "Ei haittaa yhtään. Olen siirtynyt kilpailijalle."

Tussi ei tarttunut muovipintoihin, ja niin vaihdoin kauppaa syytä kertomatta.

Tuo uusi kauppa on nyt valittu maailman parhaaksi ruokakaupaksi.

Ei se minusta ole niin kummalliselta tuntunut. Tavarat ovat  joka tapauksessa pysyneet paikoillaan. Joku sanoi, että liha- ja kalatiskit ovat erinomaisia, mutta niistä en osaa itse sanoa mitään. En ole niillä käynyt. Suurin valituksen aiheeni on, että kassajonot saisivat olla lyhyempiä.

Ehkäpä tuo kuitenkin kelpaa esimerkiksi.

Olen miettinyt sovellusta omaan elämään. Olisi suurenmoista, jos minäkin olisin ollut tekemässä kirkkoa tai seurakuntaa, josta joku sanoisi vuosien kuluttua, että sehän oli maailman paras.

Näppärästi eroon kiusallisesta ihmisestä

Äitini teki työuransa apteekissa farmaseuttina. Hänen aikanaan ei ollut odotusnumeroita, joten kuka tahansa asiakas saattoi tulla kenen tahansa farmaseutin luo sen mukaan, mihin jonoon sattui.

Useimmat asiakkaat olivat mukavia, ja joidenkuiden kanssa saattoi jopa ystävystyä, mutta oli myös niitä, joita jokainen halusi väistää.

Yksi tällainen yleinen epäsuosikki pyysi kerran äidiltä pientä vippiä, ja äitini yhtään empimättä antoi.

Työtoverit ihmettelivät. "Luuletko, että se tulee ikinä maksamaan tätä lainaansa?" he kysyivät.

"Silläpä juuri, silläpä juuri", äitini sanoi.

Miljoonauutisten keskellä 24 euron tarina

Pudasjärvellä sijaitsevan leirikeskuksemme emäntä sai vahingossa liian suuren maitotilauksen.

Epäilemättä hän vähän aikaa mietti, mitä voisi tehdä maidoille. Ihmettelen, jos ajatus maahan kaatamisesta ei tullut mieleen.

Vihdoin hän päätti soittaa tuntemalleen kioskin pitäjälle ja tarjota maitoja hänelle. Kaupat syntyivät, ja emäntä tilitti myyntinsä 24,40 euroa oikein kuitin kanssa. "Pankaa vaikka johonkin keräykseen", hän sanoi.

Näinä päivinä on kyllästymiseen saakka puhuttu suurista rahoista, kymmenistä miljoonista. Tämä 24 euroa on se rahasumma, joka minua on syvimmin koskettanut.

Selänteen olisi viisainta keskittyä jääkiekkoon

Teemu Selänne on suurenmoinen jääkiekkoilija, mutta yhteiskunnallisena keskustelijana hän kaatuu rähmälleen.

Joukkoraiskaus jota ei ollut

Vuonna 2011 Selänne osallistui pakolaiskeskusteluun kertomalla ystävänsä tyttärestä, joka olisi joutunut joukkoraiskauksen uhriksi. Selänteen mukaan rikoksen tekijät olisivat olleet maahanmuuttajia. Jopa tasavallan presidentti Niinistö otti todesta hänen juttunsa.

Kun ruvettiin tarkemmin selvittämään, missä ja milloin Selänteen mainitsema tapaus oli sattunut, ilmeni, että mitä todennäköisimmin ei missään eikä koskaan. Lapsilla on mielikuvituskaverinsa ja Selänteellä luultavasti mielikuvitusraiskaajansa. Ainakin oli varmaa, että poliisi ei ollut kirjannut yhtäkään tapausta, johon Selänteen kuvaus olisi sopinut.

Selänne käsittää sakkorangaistuksen väärin

Viimeksi Selänne on nostanut esiin saamansa ylinopeussakot. En puutu siihen, että sakon maksaminen ja maidon ostaminen ovat kovin erilaisia maksuja eikä niitä pidä verrata keskenään. En puutu siihenkään, että Selänne on luullut vankilan ja sakon olevan Suomessa vapaasti valittavia vaihtoehtoja.

Selänne ei ymmärrä päiväkotien ja vankilan eroa

Sen sijaan kirjoitan siitä, kuinka Selänteen mukaan päiväkodit ja vankilat ovat Suomessa samanlaisia paikkoja.  Epäilen, onko Selänne ikinä käynyt suomalaisessa päiväkodissa. Kaikki viittaa siihen, että ainakaan hän ei ole käynyt suomalaisissa vankiloissa.

Minä en tunne kaikkia suomalaisia vankiloita, mutta kuudessa olen sentään ollut. Kieltämättä ne ovat kaukana siitä tyrmästä, johon lapsuuden suosikkikirjani Monte Christon kreivi oli tuomittu, ja on aivan toista suorittaa rangaistustaan Kylmäkoskella kuin Papillonin Pirunsaarella.

Mutta eivät ne suomalaiset vankilat päiväkoteja ole. En ole ollut niissä kaikissa, mutta kuudessa vankilassa olen käynyt. Joka kerta vankilan ovella pois lähtiessäni olen huokaissut, että Luojan kiitos, minun ei tarvitse jäädä. En jaksaisi noiden muurien sisällä yhtä kokonaista päivää. On se niin ankeaa elämää.

Suositus

Suosittelen, että Selänne keskittyy vastaisuudessa jääkiekkoon.

Olisipa meilläkin jotain kieltoja

Uskon siihen, että kaikki ensiluokkaisen hyvä voi syntyä vain vapauden ilmapiirissä. Siitä huolimatta ole nähnyt, että joskus ihminen voi nauttia myös säännöistä.

Rippikoulussamme oli mukana roomalaiskatolinen tyttö, joka kertoi ruokapöydässä, mitä kaikkea katoliset saivat tai eivät saaneet syödä paastonaikana. Puheeksi aisa tuli sen takia, että oli menossa kevättalvi ja paastonaika.

Kun roomalaiskatolinen tyttö oli kertonut oman kirkkonsa tavoista, pöytäseurana olleet luterilaiset nuoret eivät suinkaan sanoneet, että onpas teidän kirkossa ankeaa, kun teillä on tuollaisia ruokaan liittyviä rajoituksia. Päinvastoin luin heidän ajatuksiaan niin, että miksei meilläkin ole jotain tuollaista. Eikö meilläkin voisi olla jotain hengellisiä harjoituksia?

Vasemman jalkani tila

Vasen jalkani on Christy Brownin kirjoittama ja Pentti Saarikosken suomentama teos kirjoittajastaan, joka pystyi liikuttamaan vain vasenta jalkaansa.

Noin kuukauden verran vasen jalka on ollut elämäni pääteema.

Alkuaan olen ollut tyytyväinen vasempaan jalkaani. Puoliksi sen varassa juoksin lukion toisella luokalla Cooperin testissä 3150 metriä. Olin parhaimmistoa, ja nykyään olisin tuolla tuloksella vahva voittajasuosikki. Myöhemmin juoksin kymmenen kilometriä neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin, kun olin elämäni parhaassa fyysisessä kunnossa.

Jalkapallossa vasen jalkani tarvitsi paljon harjoitusta, mutta lopulta siitä tulin varsin käyttökelpoinen. Uskalsin käyttää sitä maalitilanteissa. Laukaus ei lähtenyt yhtä lujaa kuin oikealla jalalla, mutta se oli riittävän tarkka, jotta uskalsin ratkaista myös sillä. Ei tarvinnut kääntää aikaa tuhlaten oikealle.

Vasemman jalan ongelma oli, että sain siihen voimakkaan iskun kaksikymmentä vuotta sitten. Leikkausta harkittiin, mutta lopulta päädyttiin fysioterapiaan. Jalkani oli joidenkin lääkärien koulutuspäivien havaintomateriaalia, eikä siitä ollut pitkään aikaan harmia. Sillä kykeni pelaamaan jalkapalloa, ja vain joskus pakkasilla tai säätilojen äkillisesti vaihtuessa se hieman vihoitteli.

Noin kuukausi sitten vasen jalka alkoi kiukutella. Herään sen huomionkipeyteen joka yö. Unet ovat lyhyitä ja katkonaisia. Mielessäni on Paavo Haavikon teksti: "Katso, elämä on niin sitä varten rakennettu / ettei sinulle toista kertaa tulisi ikävä maailmaan."

Tärkempää kuin ajokortti tai baariin pääseminen

Kahdeksantoista ikävuotta on ihmisen numeroilla merkityistä rajoista merkittävin.

Mehän tiedämme ne lukuisat edut: Saa autokortin. Pääsee baariin. On lupa itse kirjoittaa allekirjoituksensa. Ei tarvitse vanhempia poissaolojensa selittämiseen. Voi ostaa alkoholia. Pääsee äänestämään.

Sitten vastaan tuli yksi nuori, joka yhdellä lauseella kumosi koko ajattelutavan oikeuksien toteutumisesta. Hän kertoi ensimmäiseksi teokseen täysi-ikäisyyden säilyttämisen jälkeen, että meni verenluovutukseen.

Olin ällikällä lyöty. Tällaisiakin ihmisiä on.

Litmasen sammakot ovat normaalia penkkiurheilua

Tuorein Aamulehden kolumnini käsitteli jalkapallon sairasta puolta, joka tiivistyy vuoden 2022 Qatarin MM-kisoihin. Qatar on kaikkeen urheiluun sopimaton maailmankolkka, ja niinpä kisat on voitu saada sinne vain häikäilemättömällä lahjonnalla. Rakennustyöt ovat olleet siirtotyöläisille kohtalokkaita, ja 1 200 työläisen on arveltu kuolleen epäinhimillisissä oloissa.

Olin jo miettinyt kolumnini sisältöä, kun uutisoitiin sankarini Jari Litmasen sammakoista, joissa hän kiitteli tulevia kisaoloja. Varjopuolista tai korruptiosta hän ei maininnut mitään.

Ärsyynnyin ensin melkoisesti, mutta muutaman päivän kuluttua hieman lauhduin, kun tajusin, että mitäpä muuta Litmanen oli tehnyt kuin paljastanut tavallisen penkkiurheilijan ajatusmaailman: ei millään muulla väliä kuin sillä, että urheileminen on kivaa ja katsoja näkee ja kuulee.

Tuntuu, että monet kolumnini ovat herättäneet reaktioita enemmän kuin tämä. Parhaan suosion saa, kun suuntaa kritiikkinsä jollekin muualle. Kun se osuu kirjoittajana itseensä ja hänen lukijoihinsa, tuppaa olemaan hiljaista.

Kolumni on luettavissa täällä.

Mustalaisten hautajaisissa

Olin hautaamassa nuorta mustalaismiestä (olen tarkistanut, että sanaa "mustalainen" saa käyttää, kun sen tekee kunnioittavasti). Kävi kateeksi. Toiminta oli viisaampaa kuin nuivilla valkolaisilla.

Väkeä oli tullut pitkien matkojen takaa. Ei tarvinnut tyytyä niihin kahteenkymmeneen, jotka on jostain saatu raavittua kasaan.

Musiikkia oli paljon. Ei oltu mykkinä niin kuin niissä valtaväestön hautajaisissa, joissa vain kanttori on äänessä. Kukkalaitteissa ei säästelty, kun taas meikäläisillä yksinäiset ruusut käyvät epätoivoista taisteluaan kauneuden puolesta.

Mustalaisten hautajaisissa uskallettiin puhua ääneen ja tunnustaa uskoa turvautumatta ihmisen keksimiin selityksiin ja terapiamössöteorioihin. Ruokakin oli hyvää. Kun siihen päästiin joskus iltapäivällä, väellä oli jo nälkä. Pitopalvelua ei ollut, koska kaikki oli tehty omalla porukalla.

Mustalaisten menot toimivat joka suhteessa paremmin kuin valkolaisten. Niissä on sitä kaivattua yhteisöllisyyttä, jota niin paljon ikävöidään.

Uskotaan enemmän Jumalaan kuin hänen olemassaoloonsa

Myös kirkko tutkii nuoriaan. Tuoreesti on kysytty esimerkiksi sitä, kuinka monin rippikoululaisista ja kuinka moni isosista haluaa kuulua kirkkoon. Olen varma, että kysymykseen tulisi eri lukemia, jos kysyttäisiin kuka haluaa kuulua seurakuntaan.

Samalla tavoin moni kannattaa asioiden kustantamista yhteiskunnan varoin, muttei voi sietää sitä, että ne maksetaan verovaroin.

Ruotsalainen uskontotutkija David Thurfjell kertoi esimerkin omasta maastaan: ”Jos ruotsalaisilta kysyy, uskotko Jumalan olevan olemassa, noin joka viides vastaa kyllä. Mutta jos kysyy, uskotko Jumalaan, osuus nousee yli 40 prosenttiin.”

Myös vastauspaikka ja -aika vaikuttavat. Jumalaan uskotaan eri prosenteilla, jos sitä kysytään avoimen tähtitaivaan alla, nuotion loimussa, kynttilän äärellä tai sitten koulussa klo 14:n jälkeisellä tunnilla, ruuhkabussissa tai kaupan kassajonossa.

Kuopion ulkopuolella Kuopiota ei tarvitse jauhaa

Väärinkäsitysten välttämiseksi: Ensinnäkin Kuopio ansaitsee kaiken mahdollisen myötätunnon. Toiseksi on selvää, että kuopiolaisten nuorten kanssa on puhuttava paljon ja pitkään.

Mutta.

Olen kuullut mediasta lukuisia niin sanottujen asiantuntijoiden kommentteja siitä, että nuorten kanssa olisi perusteellisesti käsiteltävä Kuopion tapahtumia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ollaan moponkantaman ulkopuolella Kuopiosta, tähän kaikkeen ei välttämättä ole syytä. Käsittelemiset voivat olla jopa haitaksi.

Ensinnäkin kouluampumisiin on totuttu ja turruttu, valitettavasti. Jokelan tapauksen jälkeen meidänkin paikallisella yläasteellamme oli luonnollista kokoontua juhlasaliin miettimään, mistä oikein oli kysymys. Vuoden 2019 lokakuussa vastaava kokoontuminen ei enää tuntunut tarpeelliselta.

Toiseksi nuoria on syytä opettaa siihen, että uutistapahtumat on syytä sijoittaa elämässä sille paikalle, jolle ne kuuluvat. Jos onnettomuuden uhreihin ei ole henkilökohtaista suhdetta, nuoren ihmisen ei pidä ajatella niitä kohtuuttoman paljon. On viisainta keskittyä niihin asioihin, joille hän voi jotain ja jotka ovat hänen ulottuvillaan.

Viikolla testasin näitä ajatuksia muutaman nuoren kanssa. He olivat kanssani samaa mieltä siitä, että Kuopiota ei tarvitse erityisemmin ottaa esiin. On parempi tarjota nuorille turvallista ja rauhoitettua paikkaa. Siellä he voivat puhua niistä asioista, joista heidän kuuluukin puhua. Kuopion tapahtumat ovat sairasta maailmaa, jonka torjumiseen heillä on oikeus.

Torstain iltahartaudessamme rukoiltiin Kuopion puolesta kahdella lauseella. Mielestäni se oli juuri sopiva määrä.

Kun kuulin Estonian uppoamisesta

Näinä päivinä on kyselty, missä olit kun kuulit Estonian uppoamisesta.

Muistan hyvin. Olin Järvenpäässä kirkollisella pastoraalikurssilla. Yövyin vanhempieni kotona, ja aamulla lähtiessäni kuuntelin uutiset, mutta sain kiinni vain niiden hännästä. Yksityiskohdat eivät selvinneet, mutta sen ymmärsin että jotain aivan hirveää oli tapahtunut.

Kurssipäivä alkoi osallistujien valmistamalla aamuhartaudella. Se oli edellisenä päivänä huolellisesti tehty.

Hartauden jälkeen sittemmin piispana ollut Juha Pihkala kertoi, mitä yöllä oli tapahtunut. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä, minkä jokainen ajatteleva ihminen tajusi: Älä avaa aamulla suutasi sanoaksesi jotain viisasta ennen kuin olet ottanut selvää edellisestä yöstä. Älä luule, että voit ymmärtää uskomisen asioita ottamatta selvää millainen on maailma.

Uskossa pitää olla juuri sopivasti makua

Pysähdyin miettimään niitä periaatteita ja ydinajatuksia, joiden pohjalta olen kaikkea tekemääni tehnyt.

Yhden oleellisen tavoitteen voin sanoa näin: "Lähteä liikkeelle opillisesti varsin perinteisestä uskosta. Tuoda harvinaisille kirkonkävijöille kokemus, että noinhan minäkin taidan uskoa ja tuohan näyttää toimivan."

Tämä ei ole helppo laji.

Tarjotussa mehussa pitää olla makua juuri sopivasti. Jos pitoisuus on liian suuri, se menee väärään kurkkuun ja vain yskittää. Mitään ei mene alas.

Jos pitoisuus on liian laiha, mehu ei maistu miltään ja tuntuu vain kaupalliselta huijaukselta. Sitä ei tee mieli lisää.

Jossain välissä on hyvä. Mehu maistuu ja ravitsee. Tekee mieli saada toinenkin annos.

Ostetaan Grönlanti

Gabriel García Márquez aloittaa kirjansa Sadan vuoden yksinäisyys unohtumattomalla tavalla:

Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aurelio Buendía, muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.

Huono kirjan alku ei olisi tämäkään: Vuosia myöhemmin, seistessään tuomioistuimen edessä, Yhdysvaltain presidentti muisti kaukaisen illan jolloin hän meni ehdottamaan, että ostetaan meille Grönlanti.

Pelipaidan V-aukko ylsi napaan asti

Tänään vietetään pelipaitapäivää, jonka ideana olisi vetää kannattamansa tai edustamansa seuran pelipaita päälleen. Eilen kuulin radiossa, kuinka hienoa oli ollut lapsena tai nuorena, kun oli sen saanut tehdä ensimmäisen kerran.

Ei se kaikilla ollut niin hienoa. Ei ollut minullakaan.

Olin pieni jalkapallon pelaaja. C-junioreina saimme pelata miesten edustusjoukkueen vanhoissa paidoissa.

Ensinnäkin paidoissa oli se vika, että ne olivat aivan liian paksua kangasta. Toiseksi ne olivat rumat. Niiden perusväri oli haalistuneen valkoinen, ja rinnassa oli vihreä, poikittainen raita.

Pahin ongelma oli, että paidat olivat liian suuria. Ylettömän pituuden saattoi ratkaista kahdella tavalla. Joko paidat pursuivat shortsien lahkeista ulos, tai sitten niistä piti rakentaa vyötärölle pussi tai maharengas. Tekipä kummalla tavalla tanahsa, V-aukot ylsivät melkein napaan saakka.

Vieraspaitoja ei tarvinnut hankkia, koska kenelläkään ei ollut yhtä rumia. Kun joukkue meni niissä paidoissa kentälle, se oli jo puoli maalia tappiolla.

Nykyään köyhäkin voi käydä sotaa

Panssarivaunut ovat käyneet yhtä turhiksi sodankäyntivälineiksi kuin muinainen ratsuväki. Vuonna 1968 ne olivat miehittämässä Tšekkoslovakiaa, mutta nykyään niitä ei juuri näe uutiskuvissa, koska sota on pienentymässä ja demokratisoitumassa. Myös ydinasevallat ovat jättiaseineen pulassa, atomipommi on kankea ase ja sen osumatarkkuus on huono. Tuulet ja meren aallot kuljettava sen vaikutuksia alueille, jonne niitä ei ole tarkoitettu.

Trendikäs ja tehokas sota käydään kätevimmillä keinoilla:

1) Itsemurhapommittajia ei voi uhkailla mitenkään. Periaatteessa he pääsevät kaikkialle, minne ihmisen voi kuvitella pääsevän. Heidän kulkuaan ei estetä betoniporsailla, eikä jokaista kadunkulmaa voi valvoa.

2) Tietokoneellaan istuva hakkeri estää yhteiskunnan ydinpalveluiden toiminnan. Tarvitaan vain enterin painallus sopivassa kohdin.

3) Lennokit mahtuvat sinne, mihin hävittäjillä ei ole menemistä. Niiden avulla sota on halpaa. Köyhäkin on leikeissä mukana.

Taitoluistelun kammottavuus ja kauneus

Taitoluistelun maailma on ollut otsikoissa. Kiira Korpi on saanut äänensä julki, mutta annetaanpa puheenvuoro myös nuorelle luistelijalle, joka ei ole koko kansan tuntema. Tämä tarina on sekä kammottava että kaunis.

Harjoittelusta tuli rasitusvamma
Tämän 17-vuotiaan kirjoittajan viimeisiksi kisoiksi jäivät valintakilpailut, joista hän sai lunastettua ikäistensä SM-finaalipaikan. Isot kisat jäivät kuitenkin väliin, kun rasitusmurtuma toi luistelemiseen katkon. Melkein kuuden kuukauden tauon jälkeen jatkaminen oli vaikeaa.
     Maajoukkueeseen ei ollut tulevalle kaudelle päässyt meidän seuralaisiamme ja valmentajat olivat selkeästi katkeria. Harjoitusmäärät olivat suuria ja harjoitukset raskaita ja vaikeita. Olisin toivonut, että olisin voinut aloittaa treenaamista vähitellen ensin ihan yksinkertaisista asioista, mutta jo ensimmäisellä tauon jälkeisellä jäällä mut laitettiin tekemään vaikeita hyppy-yhdistelmiä. 
     Toivottua kehitystä näkynyt, mutta selkäkipu palasi. Jokaisen harjoituksen jälkeen itkin kotona omaa osaamattomuuttani ja huonouttani. Inhosin itseäni, koska tunsin pettäväni valmentajieni odotukset. 

Valmentajat poistivat ryhmästä
Valmentajien kanssa pidettiin kehityskeskustelu vanhempien läsnä ollessa.
    "Emme usko, että voit enää kehittyä. Et saa enää harjoitella tässä ryhmässä. Voit mennä nuorempien ryhmään, jos nyt vielä haluat jatkaa." 
    Kotiin päästyäni menin vain istumaan meidän leikkimökin nurkkaan ja itkin. Inhosin itseäni ja elämääni ihan joka solullani. 

Hidas toipuminen ja uudelleen löytynyt ilo
Vähitellen mutta hyvin hitaasti kirjoittaja toipui. Hän alkoi käydä yksinään luistelemassa ilman paineita, pakkoa tai kisoja joissa oli pärjättävä.
    Löysin taas ilon, löysin syyn siihen, että olin halunnut käyttää suurimman osan vapaa-ajastani jäähallissa harjoitellen. En minä luistellut, koska halusin voittaa palkinnon tai koska halusin tehdä valmentajani tyytyväiseksi. Minä luistelin, koska se oli asia, jota rakastin.
     Vihdoin yksin luisteleminen ei enää riittänyt, vaan kirjoittaja alkoi kaivata muiden pariin. Hän vaihtoi seuraa ja rupesi käymään harjoituksissa.
     Kaikki sujui loistavasti. Harjoituksiin oli kiva mennä ja ystävystyin nopeasti uusien treenikaverien kanssa. Jäällä olin motivoituneempi kuin koskaan ja pian sain kerättyä kokoon vanhan osaamiseni. 

Armahtava valmentaja
Urheilu on kuitenkin urheilua. Pian tämänkin uuden seuran valmentajat alkoivat kysellä kilpailuihin. Seitsemäntoistavuotias lupautui mukaan.
    Kisaviikolla mua ahdisti ja stressasi. Kisaohjelmaa harjoitellessa tuntui kuin nyrkki ois puristanut mun sydäntä. Luistelusta oli taas kadonnut kaikki ilo ja koko touhu oli pelkkää suorittamista. 
    Uuden seuran valmentaja oli täynnä armahdusta. Hän ymmärsi nuorta ihmistä.
    Mun valmentaja  katsoi mua hetken ja sanoi sitten: ”Ihan riippumatta siitä, että konttaatko koko ohjelmas ajan jäällä vai teetkö täydellisen suorituksen, niin me valmennetaan sua ihan samalla tavalla. Me ollaan nähty harjoituksissa, miten sä treenaat ja millanen sä oot. Yks kisasuoritus ei vaikuta mitenkään siihen, mitä me susta ajatellaan.”
    Helpotus vyöryi yli kuin hyökyaalto enkä pystynyt tekemään mitään kyynelille, joita alkoi vieriä poskille valmentajan halatessa mua. Se, miten onnistun tai epäonnistun, ei lisää tai vähennä mun arvoa. Mä voin olla ihmisenä arvokas riippumatta siitä, onnistunko mä aina täydellisesti vai en. Sen mä opin ja haluan kertoa teillekin. Jokainen on arvokas sellaisena kuin on. Myös sinä. Sinä riität.

- - -

Alkuperäinen kirjoitus on ilmestynyt Pirkkalan seurakunnan nuorten lehdessä Kahvi ja pulla.

Lentopallon valmennuskuvioissa on pettuuruuden makua

Suomen lentopallomaajoukkueen entinen päävalmentaja Tuomas Sammelvuo johtaa tänään uuden joukkueensa Venäjän peliä Suomen maajoukkuetta vastaan.

Joku suomalainen voi olla ylpeäkin siitä, että Sammelvuo on päässyt näin merkittävään virkaan. Ainakin häntä ymmärretään.

Minä en voi mitään sille, että jokin sisälläni kuiskaa että "petturi". Se on kova sana, mutta kohteliaisuuden ja hillittynä pysymisen vaatimus ei sammuta kaikkia sisimpäni ääniä.

Ainakin Sammelvuon tapaus on taas yksi todiste siitä, että urheilussa juuri muulla kuin rahalla ei ole merkitystä. Tallimääräyksiä ei enää hävetä, ja valmentajat valmentavat mitä tahansa joukkuetta, jos vain maksetaan riittävän paljon.

Luulisi, että Sammelvuo olisi saanut sorvattua sopimukseensa samanlaisen väistön kuin Suomen jalkapallomaajoukkueen Perparim Hetemaj. Hänelle sallittiin se, ettei hänen tarvinnut pelata toista kotimaataan Kosovoa vastaan.

Persaukinen katujuoppo

Olin vaihdatuttamassa kellooni ranneketta. Työn tekemiseen kului puoli tuntia, jonka päätin käyttää menemällä kahville.

Kadulle tullessani melkein törmäsin noin kolmenkymmenen ikäiseen mieheen, joka pullo kädessään otti jalkakäytävän laajasti haltuun. Eiväthän tuollaiset ihmiset pahaa tee, ja niin kävelin jonkin matkaa hänen rinnallaan.

Miehellä oli asiaa. Hän hoilotti tai kailotti: "On hienoa olla persaukinen katujuoppo on vitun hienoa olla persaukinen katujuoppo."

Yhteinen matkamme katkesi, kun hän pysähtyi myyntikojun äärelle ja kysyi, paljonko maksaisi yksi omena.

En kuullut vastausta, koska olin jo etäällä.

Vielä kauempana oli tuon miehen syntymähetki. Luultavasti hänelläkin oli ollut äiti, joka hellästi puristi vastasyntynyttä itseään vasten.

Luokkatoverin koti meni tulipalossa

Pilvet nousivat. Saapui tuuli. Taivas jyrisi. Salamoi. Satoi vettä. Paloautot tulivat.

Ikkunaan juostessani näin ensimmäisestä autosta vain punaisen perän, mutta autoja tuli lisää. Äiti sanoi, että jossain paloi.

Juoksin ovesta pihalle ja pyörälleni ja lähdin ajamaan autojen suuntaan. Aukeaman toisella puolen liekit nousivat korkeina ja savua oli taivaaseen saakka.

Markun talo oli liekeissä. Tavarat oli kannettu talosta pihalle. Utelias yleisö kuljeskeli pihalle kannettujen tavaroiden keskellä niitä ihmetellen ja niiden arvoa laskeskellen.

Luokkatoverin äiti istui kotinsa tavaroiden päällä ja itki katkerasti, mutta Markku ei ollut millänsäkään. Hän sanoi, että he muuttaisivat tien toisella puolella olevaan mökkiin. Se ei ollut yhtä suuri kuin juuri palanut koti, mutta siinäkin saattoi asua.

Muutamassa päivässä ilmeni, että niin kävi kuin Markku sanoi.

Siinä mökissä tuo kuuden hengen perhe asui kaikki ne vuodet, joita kävimme yhdessä koulua. En koskaan ymmärtänyt kysyä, miksi mökki ei jäänyt vain tilapäiseksi asumukseksi. Ehkä vakuutus ei korvannut vahinkoja eikä perheellä ollut voimaa aloittaa alusta ja nousta normaalin asumisen tasolle.

Markku ei koskaan pyytänyt kotiinsa sisään, ja kun häntä kävi pyytämässä ulos, hän raotti ovea vain vähän.

Lapsikin tajusi sen köyhyyden.

Tässä mökissä asui luokkatoverini kuusihenkinen perhe.

Päivi Räsäsen raamattulainaus on ehkä epäkorrekti

Poliisi on aloittanut esitutkinnan kansanedustaja Päivi Räsäsen kesäkuussa julkaisemasta Twitter-viestistä, jolla hän kommentoi Helsinki Pride -tapahtumaa ja kirkon osallistumista siihen. Räsänen julkaisi tviitissään kuvan, jossa näkyi Raamatun tekstiä Roomalaiskirjeestä (1:24–27) vanhan, vuosien 1933/38 käännöksen mukaan. Räsästä epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.


Pohdin tässä ennen muuta sitä yleistä kysymystä, voiko jonkin vanhan tekstin julkaiseminen uudessa asiayhteydessä olla periaatteellisesti epäkorrektia.

Mieleeni tulee Pentti Saarikosken ainoa romaani Ovat muistojemme lehdet kuolleet, josta neljännes on Saarikosken isältä varastettua Aunuksen sotaretken päiväkirjaa.

Kirjassa on esimerkiksi lause: ”Valloituksen jälkeen pidettiin pieni juhlahetki rukouksineen.” Pentti Saarikosken romaanissa lauseen mielleyhtymät ovat toisenlaisia kuin isä-Saarikosken sotapäiväkirjassa. Isä kirjoittaa sanat vakavissaan, mutta pojan romaanissa ne ovat ironinen hyökkäys koti, uskonto ja isänmaa -ajattelua vastaan.

Tämä on esimerkki siitä, että uudessa asiayhteydessä pitkäkin sitaatti voi toimia toisin kuin se on alkuaan tarkoitettu toimimaan. Sen vuoksi Raamatun lainaamisessa pitää olla tarkkana. Paavalilla tuskin oli Helsinki Pride mielessään, kun hän kirjoitti roomalaisille kirjettään, ja siksi Räsäsen lainaus voi hyvin olla Paavalin kannalta epäkorrekti.


Oma arvaukseni itse Räsäsen jutusta on se, ettei siinä taida olla aineksia rikosjutun nostamiseen.

Mummot, eutanasia ja jälkipuheet

Aamulehden viimeisin kolumnini käsitteli elämästä kylläisiä vanhuksia. Tärkein ajatukseni oli, että jossain 95 vuoden iässä vanhuksen on sallittava rauhassa kuolla, jos voimat ovat lopussa. Jos ihminen on miettinyt elämää, hän ei vajoa pohjattomaan suruun ikivanhan isän tai äidin kuollessa. Kaipausta tämä elämänymmärrys ei tietenkään sulje pois.

Kolumnin lähtökohtana oli kuulemani lausahdus, jonka mukaan kaikki ihmiset eivät oikein oivalla näitä tosiasioita. Liitin tekstiini myös omia kokemuksiani, tosin hyvin yleisellä tasolla.

Väärinkäsitysten välttämiseksi kirjoitin lyhyesti myös eutanasiasta. Sanoin sen ongelmaksi, että hyvältä tuntuva yksittäisratkaisu avaa mahdollisuuden väärinkäytöksille, kun siitä luodaan yleinen käytäntö

Juuri eutanasiaa koskevat ajatukseni tuottivat Aamulehden sivuille kommentteja. Niitä oli kolmenlaisia:

1) Kun joku uskovainen hölmö kirjoittaa, siitä ei tarvitse välittää mitään. Tyhmiähän ne ovat. (Ei voi mitään.)

2) Kolumnisti ei perustele näkökantaansa riittävästi. (Kolumnin 2600 merkkiä ei mahdollista pitkiä perusteluja.)

3) Moni kertoi tuntemastaan surkeasta tapauksesta, jossa elämän jatkuminen on tuntunut kohtuuttomalta vaatimukselta. (En kielläkään, ettei näitä yksittäistapauksia olisi. Sanon vain sitä, että ollaan suurissa moraalisissa ongelmissa, kun näistä yksittäistapauksista tehdään yleisiä käytäntöjä.)


Kolumnini on tässä.

Skippasin Big Brotherin eikä kaduta

Seitsemän vuotta sitten olin lupautunut Kirkon nuorisotyön neuvottelupäiville lausumaan käsityksiäni. Sitten kuulin, että puheenvuoroni olisi jonkin Big Brother -näytelmän sisällä, jonka vuorosanat oli kaiken lisäksi kirjoitettu niin heikosti, että tekele oli enemmän parodia itsestään kuin Big Brotherista. Lukiessani käsikirjoitusta olin ensin varma, että maili oli tullut väärään osoitteeseen, mutta kun löysin oman nimeni kässäristä, uskottava oli.

Vastaus lähti saman tien: "Formaatti tuntuu vieraalta. Käsikirjoitus ja minulle varattu rooli eivät sovi ajatusmaailmaani eivätkä persoonaani. En usko, että asia paranee kohtuullisella viilaamisella, joten on parasta, että jään kokonaan pois. Kieltäytymiseni tulee tietysti kovin myöhään. En kuitenkaan syytä itseäni. Kun aikanani lupauduin mukaan, minulle ei kerrottu, että kyse olisi tämän lajin esiintymisestä."

Vaati vielä toisen mailin, jotta sain kantani selväksi: "Ristiriita on sovittamaton. Olen katsonut BB-ohjelmaa yhden kerran viisitoista minuuttia, ja se riitti. En halua tulla liitetyksi siihen, en edes leikilläni, en edes ohjelman parodiaan, en mihinkään."

En ole katunut kieltäytymistäni, en siitäkään huolimatta, että tuon kerran jälkeen minua ei ole enää kutsuttu mukaan.

Lapsuudenystävän kuolema

Lapsuuteni tärkein ja melkeinpä ainoa leikkikaveri oli helsinkiläinen Kimmo, jonka kanssa vietin tiiviisti neljä tai viisi kesää. Niistä viimeistä niukensi intohimoni jalkapalloon. Kimmo ei innostunut pallon potkimisesta. Kuitenkin tiesimme koko ajan, että olimme toisillemme puolet lapsuuden kesistä.

Yhdentoista iässä muutin perheeni kanssa paikkakuntaa, ja tämän muuton jälkeen näimme Kimmon kanssa vain yhden kerran. Olimme silloin jotain viidentoista vanhoja ja muistelimme vanhoja.

Sen jälkeen tyydyimme lähettämään toisillemme joulukortin. Se oli joulukorteista eniten odottamani, mutta ikinä en ajatellut, että meidän pitäisi vielä joskus tavata. Pelkäsin, että suhde ei olisi toiminut aikuisena ja että kohtaamisen tuoman pettymyksen mukana olisin menettänyt jokajouluisen iloni.

Viime jouluna korttia ei tullut. Se jäi kiusaamaan, mutta vasta eilen sukelsin nettiin tutkiakseni, mitä Kimmolle kuuluu. Niin kuin arvasin, Kimmo oli kuollut.

Tuomari Nurmio on kaikkein suurin

Tuomari Nurmio on suomalaisista rockmuusikoista suurin. Vain kielimuuri estää häntä olemasta yksi maailman suurimmista.

Muistan istuneeni tavallisena sunnuntai-iltapäivänä kotisohvalla ja kuulleeni, kuinka seuraavan musiikkikappaleen esittäjäksi kerrottiin minulle tuntematon Tuomari Nurmio. Jo ensimmäisistä sävelistä lankesin syvyyksiin. Kappale oli Valo yössä. En ymmärtänyt sanoista mitään, mutta ne lumosivat. Silloin en ollut ainoa Nurmion diggaaja. Valo yössä oli kuusi kuukautta yhteen menoon Suomen singlelistalla ja tästä ajasta kolme kuukautta ykkösenä.

Pian ilmestynyt LP-levy Kohdusta hautaan vahvisti Nurmion aseman. Hän ei ollut yhden hitin ihme. Kappaleessa Aavaa preeriaa oli suomalaisen rockmusiikin kenties komein säe: "Ajatuksen säteellä ei yhtään ystävää."

Toinen levy Maailmanpyörä palaa oli esikoista raaempi. Joskus sen ilmestymisen aikoihin Parnassossa julkaistiin Nurmiota käsitellyt essee. Se oli suomalainen versio Dylanin Nobel-palkinnosta.

Kolmannella levyllään Lasten mehuhetki Nurmio teki suurille taiteilijoille ominaisen tempun, kun hän petti seuraajansa tai ainakin teki jäljissään kulkemisen vaikeaksi. Levy oli outo, mutta neljäntenä ilmestynyt Punainen planeetta oli puolestaan seesteinen ja lempeä.

Nämä neljä levyä ovat yhdessä sellainen sarja, että kenestäkään suomalaisesta ei ole haastajaksi. Hiljattain kuuntelin ne yhteen menoon kaikki, eikä aika ole syönyt niistä mitään.

Niiden jälkeen Nurmio jotenkin katkaisi uransa. Hän kyllästyi olemaan profeetta, jolta toimittajat tivasivat vastauksia ties mihin kysymyksiin, vaikka hän ei tuntenut olevansa kaikkien alojen asiantuntija. Nurmio sanoikin ryhtyvänsä tekemään himabailumusiikkia. Komeita kappaleita Nurmio on tehnyt myös neljän ensimmäisen levyn jälkeen, mutta julkisuuteen monesti väsynyt Nurmio on ikään kuin vältellyt sitä, ettei kukaan yrittäisi taas tehdä hänestä alkuaikojen profeettaa.

Luultavasti Nurmio on toiminut tässä viisaasti. Nykyään hän puhuu haastatteluissa lempeästi kuin vanha, viisas mies.

Erityisen kiitoksen Nurmio ansaitsee siitä, että hän ei ole lukuisista pyynnöistä lähtenyt Vain elämää -itkijäisiin. Se on tyylikäs valinta, ja erityisesti se on uskollisuutta omalle tyylille. Nyt Nurmio sanoo lopettavansa laulujen tekemisen. Tämäkin todistaa ymmärryksestä.

Saarikosken ymmärtämistä lisää jos tuntee maiseman

Kirjallisuustieteen suuria kysymyksiä on se, onko teksti oma maailmansa vai tarvitaanko sen ymmärtämiseksi taustojen ja kirjailijan elämän ymmärtämistä.

Olen paraikaa Tjörnin saarella, jossa Pentti Saarikoski eli viimeiset vuotensa.

Vastaukseni on selvä: kyllä teksti alkaa elää uudella tavoin, kun on lukijanakin nähnyt maiseman, jonka keskellä runoilija on kirjansa kirjoittanut.

Täällä käytyäni tiedän, mitä Saarikoski on tarkoittanut puhuessaan kalliosta, merestä ja lampaista.

Nissisen Vekan väläytys

Törmäsin juttuun valkeakoskelaisesta persoonasta, jonka nimi oli kuulemma Nissisen Veka.

Tarinan mukaan Veka oli kiipeamässä Akaaseen vievään bussiin. Siinä bussipysäkillä hän kyseli kahdelta vanhahkolta naiselta, olisiko heillä ollut vipata markkaa tai kahta.

Naisilla ei ollut.

Linja-auto tuli, ja bussiin noustuaan Veka kuulutti kovaan ääneen: "Ostan kolme lippua, kun näillä naisilla ei ole lainkaan rahaa."

Näitä persoonia olen jäänyt kaipaamaan.

Voiko olla hyvä kristitty ilman kirkkokäyntejä?

Miten voi löytää hyvän suhteen Jumalaan? Voiko olla hyvä kristitty vaikka ei rukoilisi tai kävisi kirkossa? – Tällaisia olivat erään rippikoululaisen nimettömällä lapulla esittämät kysymykset. Tiedän, että moni aikuinenkin niitä kysyy. Ja minä vastasin.

Melko paljon kyse on paikan valinnasta. Joskus kymmenen iässä kävin isän mukana Tuuloksessa olleella sahalla. Siellä oli niin kauhea meteli, että se meni korvissa kipurajan yli. Ei sellaisessa metelissä voi ajatella Jumalaa. Samalla tavoin sikalan haju vie ajatukset jonnekin muualle kuin Jumalaan, tai huonoa ympäristöä on myös riitaisa ja viinanhuuruinen koti.

Hyviä paikanvalintoja ovat sen sijaan metsä, korkealta katsottu maisema, merenranta, tähtitaivas tai mikä tahansa paikka, jossa voi tuntea erämaan kaltaista rauhaa. Kirkossa tai musiikkisalissa rauhoittuu.

Kristillisyyden laatua ei pidä mitata rukouksen määrällä tai kirkkokäyntien lukuisuudella. Eivät ne tee kenestäkään hyvää kristittyä, mutta toisaalta ne auttavat Jumalan kohtaamiseen. Arjessa on kovin vähän sellaista puhetta tai toimintaa, joka syventää jumalasuhdetta. Työpaikoilla puhutaan enemmän vaikkapa siitä, pysytäänkö budjetissa tai kuka on ehtinyt vastata sähköpostiin. Kirkossa muistetaan sentään muutakin kuin rahaa. Siellä on esillä armo, ja etiopialaisen sananlaskun mukaan "sanaa, joka auttaa, sinä et voi sanoa itsellesi".

Kirkkokäynteihin pätee sama kuin lenkkeilemiseen: tulokset eivät näy heti ensimmäisen kerran jälkeen. Aloittaminen on ehkä vaikeaa, mutta muutaman kerran jälkeen huomaa, että tämähän toimii.

En ikinä kuvaa auringonlaskuja

Netti on täyttynyt kissavideoiden ohella valokuvista, joissa hieman horisontin yllä oleva aurinko värjää järvi- tai merimaiseman satumaisen kauniiksi. Näiden kuvien paljous on vaikuttanut siihen, etten lainkaan ota auringonlaskukuvia, tai ainakaan en laita niitä esille.

Ensinnäkin kauniiden auringonlaskukuvien ottaminen on kovin helppoa. Riittää, että kytkee automaattiasetukset päälle ja painaa nappia.

Toiseksi kuvat ovat yleensä liian kauniita. Otoksia paranneellaan jälkikäteen esimerkiksi Instagramin valmiiden suodinten avulla.

Näilläkin keinoilla voi kalastella tykkäyksiä, mutta minun makuuni ei sovi, että valokuva on kauniimpi kuin sen esittämä maisema ikinä.

Ehkä juuri ristiriitainen on totta

Tänään olen kertonut rippilapsille evankeliuminen pääsiäiskertomuksista, kuinka niiden ilmapiirissä on jotain scifin tai kauhuelokuvien kaltaista. Niiden iloon liittyy kauhua, pelkoa ja epätietoisuutta. Jotain on tapahtunut ja tapahtuu, mutta kukaan ei oikein tiedä, mitä on menossa. Kuullaan yllättäviä kertomuksia sieltä ja täältä.

Olen puhunut siitä, että kertomusten välillä on ristiriitaa, tai ainakin tapahtumia on vaikea sovittaa yhteen.

Olen kertonut myös siitä, että ristiriitaisuus ei lainkaan ole epätotuuden merkki vaan oikeastaan ihan päinvastoin. Jos poliisi ottaa kolme rosvoa kiinni ja he kaikki kertovat saman tarinan, voidaan olla melko varmoja siitä, että he valehtelevat ja ovat ennalta sopineet, mitä pitää sanoa.

Pisimmät ja lyhimmät minuutit

Toisinaan minulta kysytään, kuinka pitkään vihkiminen kestää. Vastaan aina, etten tiedä, koska sillä kohtaa aika pysähtyy.

Kellon viisarit ovat vain yksi tapa mitata aikaa. Kun oma jalkapallojoukkue on yhden maalin voitolla ja vastustaja painaa päälle, minuutit ovat pitkiä. Jos oma joukkue on lopussa häviöllä ja pitäisi tehdä maali, aika ei juokse. Se kiitää kuin juna.

Elämäni kenties pisimpiä minuutteja olivat ne, kun lapsena piti odottaa elohopeakuumemittarin tulosta kymmenen minuuttia.

Kerrankin muistan kysyneeni äidiltä, joko mittarin sai ottaa pois. Äiti vastasi: "Kahdeksan minuuttia vielä."

Suosittelen Boris Johnsonille duunarien paikallisjunaa

"Kuten uinuva jättiläinen me nousemme ja vapautamme itsemme epäilyksen ja kielteisyyden köysistä." Näin maalailee Britannian uusi pääministeri Boris Johnson maansa tulevaisuuden näkymiä.

Suosittelen, että Johnson menee esimerkiksi Manchesterin lähellä olevaan Boltoniin katsomaan jalkapalloa. Stadionin tunnelma on hieno, mutta pelin taso ei silmämääräisesti eroa lainkaan Veikkausliigasta. Boltonissa ei pelaa yhtäkään Messin tai Neymarin kaltaista supertähteä, ei ketään sellaista, jonka pelipaitaa maailman pikkupojat himoitsevat. Kentällä voi nähdä kovaa yritystä, mutta sitä voi nähdä Suomessakin. Katsomon laulu on kieltämättä suurenmoista.

Pelin jälkeen Johnson voisi hypätä paikallisjunaan, joka vie Boltonista Manchesteriin. Olen ollut siinä junassa. Kun kuuntelee ihmisten puhetta, voi arvata, että työttömiä on paljon enemmän kuin loppututkinnon suorittaneita. Se on duunarien ja työttömien juna.

Sen paikallisjunan väki ei viittaa uinuvaan jättiläiseen.

Maailmantähdet katoavat vuorollaan unohduksen yöhön

Jalkapallon ulkopuolisia urheilijasuosikkejani on juoksija Lasse Viren. Osasyynä on tietysti hänen suomalaisuutensa, joka on käytännössä toteutunut esimerkiksi siten, että olen kohdannut hänet lapinjärveläisellä huoltamolla ihan noin vain.

Jotain vaikutusta on myös 10 000 metrin juoksulla, jossa hän kaatumisestaan huolimatta voitti olympiakultaa. Tosin tuo ei välttämättä ollut sittenkään kovin ihmeellistä. Viren vain oli niin ylivoimaisessa kunnossa, että kaksikaan kaatumista ei olisi estänyt hänen voittoaan. Sitä vastoin hänen neljä vuotta myöhemmin Montrealissa voittama 5 000 metriä oli käsittämätön juoksu. Siinä hän kukisti henkisellä ylivoimallaan fysiikaltaan paremmat. Tämä voitto ei enää ollut urheilua, se oli taidetta. Olen katsonut juoksun Youtubesta lukemattomia kertoja.

Tuolloin Lasse Viren oli maailmankuulu.

Nyt Lasse Viren on täyttänyt 70 vuotta. Syntymäpäivähaastattelussaan hän sanoo: "On ihmisiä, jotka eivät minua enää tunne."

Porin Suomi-areenassa bongailin julkkiksia

Lähdin Poriin Suomi-areenaksi kutsuttuun tapahtumaan. (Järjestäjät kirjoittavat sanan väärin, mutta minä pidän pääni enkä anna Amerikalle periksi).

Parkkipaikkaa ei löytynyt sitten missään, ja niin jouduin pysäköimään jazz-kansan sekaan Kirjurinluodolle. Suomalainen eliitti oli vallannut kadunvarret.

Kaupungille päästyäni havaitsin ensimmäiseksi Kokoomuksen tapahtumapaikan, mutta en mennyt sisään, sillä kartan aina puoluetelttoja leimautumisen pelossa.

Keskellä puistoa puhuttiin ilmastonmuutoksesta. Lavalla oli kaksi julkkista. Toisen olin tunnistavinani. Hän oli se, joka ei päässyt eduskuntaan. Toinen julkkis oli kuulemma kansanedustaja. En tunnistanut. Valitettavasti äänentoisto oli erinomainen. Se paljasti, ettei kummallakaan ollut mitään sanottavaa. Sitten eksyin ruotsinkieliseen tapahtumaan. En ihan jaksanut, vaikka monesti ruotsinkieliset puhuvat viisaita.

Lähdin kävelemään siinä toivossa, että julkkiksia tulisi edes kadulla vastaan. Ei tullut yhden yhtäkään. Museon kahvilassa oli asiakaspalvelu kohdallaan. Terassilla luin George Orwellin romaania. Vieressä neljä ihmistä keskusteli hallitusneuvotteluista. Ehkä he olivat julkkiksia.

Menin Kaupungintalon sisäpihalle kuulemaan, mitä sanottavaa asiantuntijoilla oli nuorten syrjäytymisestä. Tilaisuutta veti Ensitreffit alttarilta -sarjasta tuttu, Arsenalia kannattava ja juustoja syövä pappi (jota sinänsä pidän fiksuna kaverina... vaikken minä niitä treffejä käsitä). Raadissa istui arkkipiispa ja tutkijoita, joilla oli myös omaa kokemusta syrjäytymisestä. Ihan hyviä valintoja, ei siinä mitään, mutta viidentoista minuutin jälkeen lähdin kuitenkin litomaan, kun mitään uutta ei ilmennyt. Laskin, että Orwellin lukeminen viisastaisi enemmän.

Kirjurinluodolla pelkäsin hieman parkkisakkoa, mutta sitä ei tullut.

Tabletin avatessani huomasin, että jotkut kaverit olivat irvailleet Facebookissa Porin matkaani, minähän olen monesti sanonut, ettei viisaan ihmisen kannata mennä Poriin. Mitä ihmettä minä siellä sitten tein? – Bongailin julkkiksia.

SS-miesten historiaa ei voi muuttaa jälkikäteen

Lapsuuden kyliltä muistan yhden entisen SS-miehen. Sikäli kuin ikivanhat lapsuudenmuistoni ovat oikeassa, hänen SS-urastaan ei paljon puhuttu. Ehkä syynä oli tuossa aikakaudessa hyvin yleinen Neuvostoliiton pelko, tai ehkä syyt olivat jotain muuta.

Myös yksi enoistani oli isänmaallisuuden innossa menemäisillään SS-joukkoihin, mutta suunnitelma kaatui isoveljen jyrkkään vastustukseen.

Olen miettinyt näitä, kun olen lukenut tuoreimpia uutisia. Kaksi everstiä ja joukko entisten SS-miesten omaisia on tyrmistynyt siitä tutkimustiedosta, että myös suomalaisia sotilaita on todennäköisesti syyllistynyt SS-joukkojen hirmutekoihin. Miksei olisi? Mikä heistä olisi tehnyt heistä moraalisempia kuin heidän erimaalaiset sotilastoverinsa?

Oman sävynsä näihin pohdiskeluihini tulee siitä, että paraikaa lukemassani George Orwellin romaanissa Vuonna 1984 kirjan päähenkilö muuttaa työkseen menneisyyden kirjoituksia vastaamaan sitä, mikä lopulta toteutui. Todellisuutta parannellaan, kun menneisyys ei miellytä.

Suomen rumin rakennus on avaruusaikaa

Kun Tampereelta ajelee vanhaa tietä Valkeakoskelle, tien vasemmalla puolen on ollut vanha huoltoasema, joka muistuttaa siitä, että on mahdotonta luoda sekä muodikasta että kestävää. Parhaimmillaan syntyy jotain sellaista, joka on muutaman vuosikymmenen kuluttua aikakautensa tyylikäs edustaja.

Tuo huoltamo on saanut innoituksen oman aikansa avaruusmatkailuista. On puhuttu jopa avaruuden valloituksesta, vaikka se on suuruudenhullu käsite.

Hiekkalaatikolla leikkivä pikkulapsi on enemmän Amerikan matkaaja kuin kuussa käynyt ihminen on avaruuden valloittaja. Hieman olemme onnistuneet kieppumaan oman pallomme lähimaastossa, mutta tuskin olemme käyneet avaruudessa.

Auringosta seuraava lähin tähti on niin kaukana, että jos täällä maapallolla vilkuttelisi valtavan suurta valoa, vilkutuksemme voitaisiin havaita siellä Alfa Kentaurissa vasta loppuvuodesta 2023. Jos taas ajaisi talvirajoitusten mukaan moottoritienopeutta Plutoon, matka kestäisi yksitoistatuhatta vuotta.

Kuvateksti: Joskus tämä huoltoasema äänestettiin Suomen rumimmaksi rakennukseksi. Joskus se oli moderni.

Kyttääminen, sievistely ja uudissanat

Toppuuttelin itseäni lukemasta George Orwellin kirjaa  Vuonna 1984 ennen kuin romaanin juhlavuosi oli käsillä. Kun vuosi 1984 vihdoin koitti, Orwell oli muotikirjailija. Kyllästyin hänen nimensä hokemiseen niin paljon, että jätin kirjan lukematta, ja lukematta se on jäänyt.

Vihdoin kirja odottaa tuossa olohuoneen tuolilla juuri kotiini hankittuna. Innostuneena odotan, mitä se minulle tekee. Ehkä se ei tee paljonkaan, koska olen varsin hyvin perillä sen teemoista.

Orwellilainen valvontayhteiskunta on tullut tänne melkeinpä huomaamatta. Ani harva Big Brotherin katsoja on tiennyt, että ohjelman nimi perustuu Orwellin romaaniin, jossa ihmisen liikkeitä ja tekoja kytätään kokoaikaisesti. Jo vuonna 1997 Suomessa arveltiin olevan 100 000 valvontakameraa. Veikkaan, että niitä on nyt miljoonia, eikä ikinä ole keskusteltu, mikä olisi kameroiden sopiva määrä. Niitä on asennettu melkein joka pihalle lainkaan miettimättä, mikä on kontrollitekniikan moraali.

Klikkaamme netissä huolettomasti sitä rastia, joka sallii jonkin sivuston käyttää hyväksi sijaintiamme. Alennusten toivossa sallimme kauppaliikkeiden tilastoida ostoksemme.

"Sota on rauhaa" on tunnetuimpia niistä Orwellin kirjan lauseista, jotka kuvaavat sanojen merkityksen muuttumista vastakohdikseen. Tappojärjestelmien ylläpitoa kutsutaan turvallisuuspolitiikaksi, ja asevoimat on nimetty puolustusvoimiksi. Sairaat ihmiset täyttävät terveyskeskuksia, ja vanhuksista on tullut ikääntyneitä ja jopa senioreita. Synnistä ei uskalleta puhua edes kirkossa, koska synti muistuttaisi liikaa siitä tosiasiasta, että elämä on pahasti vinossa.

Sievistely on muodissa, ja ongelmat häivytetään uudissanojen alle. Orwell odottaa tuossa tuolilla, ja epäilen, että monelle sen lukeminen tekisi hyvää.

Rippikoulupoikien huonekaverina

Tätä kirjoittaessani olen neljän rippikoulupojan huoneessa. Aseenani on halko. Sillä olen luvannut humauttaa, jos joku liikahtaa seuraavan puolen tunnin aikana, joka on tarkoitettu päivälepoon. Halot ovat tietysti pelkkä vitsi, joka tekee ohjeiden noudattamisen helpoksi.

Päivälevolle mentiin leirin yhteisellä päätöksellä, kun kaikki olivat liian väsyneitä.

Rippikoulussa haluaisin kertoa armahtavasta Jumalasta, toisen ihmisen kunnioittamisesta ja siitä, että kaikki olemme Jumalan kuvia ja sen ansiosta arvokkaita.

Siinä kyytipoikana olisi muutamia muitakin tärkeitä asioita, kuten hiljentymisen taito ja itsestäänselvyyksien epäileminen. Vielä on tärkeää ymmärtää, että päivällä lyhyesti nukahtaminen pitää elämää koossa.

Lestadiolaissaarnaaja Raamattua sensuroimassa

Kuuntelin radiosta lestadiolaisten suviseurojen puhujaa, joka käsitteli hyvin tunnettua Raamatun tuhlaajapoikakertomusta. Hän muisteli sitä, millä tavoin matkoillaan rietastellut ja omaisuutensa hukannut poika palasi lopulta isänsä luo kotiin.

Puhuja luetteli useita kertomuksen yksityiskohtia. Mainituksi tulivat isän syleily poikaansa pojan kunniaksi teurastettu syöttövasikka. Kerrottiin pojan sormeen pujotetusta sormuksesta ja siitä, kuinka poika sai kengät jalkaansa.

Vain siitä lestadiolaispuhuja ei mainittu sanallakaan, että pojan tulojuhlassa soitettiin ja tanssittiin.

Ei yllättänyt, että juuri nämä yksityiskohdat jätettiin kertomatta. Se on lestadiolaisuutta se.

Myös vaikeneminen voi olla politkointia

Naisjalkapallon MM-kisat ovat taas nostaneet esiin urheilun ja politiikan suhteen. Joidenkuiden mielestä ne olisi pidettävä tiukasti erillään. Sanotaan, että "politiikka ei kuulu urheiluun".

Urheilu ei kuitenkaan ole kaikesta muusta elämästä erillinen alue. Myös vaikenemalla otetaan kantaa. Sopii ajatella vaikka Viron neuvostomiehityksen jälkeistä aikaa. On vaikea sanoa, että Neuvostoliiton maajoukkueeseen osallistunut virolaisurheilija ei olisi teollaan ollut hyväksymässä miehitystä.

Tai Suomen jalkapallomaajoukkueen voi sanoa politikoineen, kun se viime tammikuussa lähti Qatariin pelaamaan maaotteluja. Politikoija ei ollut vain Riku Riski, joka kieltäytyi lähtemästä mukaan.

Määrittele maaseutu

Akateemista elämäänsä aloittavissa nuorissa on kaksi hassua piirrettä. Toinen on heidän intohimonsa käyttää sivistyssanoja. Toinen on se, että opettaessaan itseään nuorempia he kovin usein pyytävät määrittelemään sanoja.

Epäselvien käsitteiden määritteleminen on tieteessä tärkeää, mutta arkielämässä se on useimmiten turhaa. Elefantti tiedetään aina elefantiksi ilman selityksiä.

Määritelmiä saatetaan kysellä turhaan myös peruskoulussa. Joku tuttu muisteli yhdeksännen luokan maantiedon koetta, jossa pyydettiin määrittelemään maaseutu. Vastausta varten oli sivu tai puoli sivua tilaa. Tämä oppilas kiteytti vastauksensa sanoihin: "Maaseudulla on lehmiä ja traktoreita."

Se on hyvin sanottu.

Kun Dylan oli kelvottoman huono

En edes harkinnut meneväni tänään Helsinkiin Bob Dylanin konserttiin, vaikka hän on aina ollut minulle Neil Youngin jälkeen tärkein ulkomaan artisti.

Syynä on aiempi Suomen keikka vuodelta 1987. Musiikki oli yksitoikkoista räminää vailla sävyjä, jotka ovat kuuluneet Dylanin musiikkiin. Voisi sanoa, että hän oli kirjaimellisesti vain parhaiden aikojensa varjo,  koska valot eivät suuntautuneet häneen milloinkaan edestä päin. Kasvot eivät lainkaan näkyneet.

Ihmettelin, miksi Dylan oli tullut Suomeen saakka halveksimaan yleisöään. Eikö samaa halveksuntaa olisi voinut harjoittaa lähempänä kotikulmia?

Lämppärinä esiintynyt Tom Petty and the Heartbreakers oli kuitenkin suurenmoinen. Menin heti ostamaan levyn.

Lapsi-ihmeestä voi tulla katoamisihme

Toukokuussa Manchester Unitedin Marcus Rashford ja Jesse Lingard herättivät sosiaalisessa mediassa huomiota julkaisuillaan, joissa luki vain "0,012 %". Uskotaan, että taustalla on tilasto, jonka mukaan vain noin promillen kymmenesosa Englannin junioriseurojen pelaajista pääsee joskus Valioliigaan ja alle prosentti pelaa jalkapalloa ammatikseen.

Yksi ammattilaisuuden ulkopuolelle jääneistä on Crystal Palacen akatemiassa ollut Charlie Rees. Hän jakoi juuri julkaisun, jossa on kuva hänestä ja Aaron Wan-Bissakasta nuorena: "Toinen näistä jätkistä on siirtymässä Unitediin 50 miljoonalla, toinen tankkasi juuri bensaa vitosella."

Minä puolestani olen kummastellut, mihin katosi norjalaissensaatio Martin Ødegaard. Hän pelasi maansa korkeimmalla sarjatasolla jo 15-vuotiaana, ja hänestä tuli maajoukkueen kaikkien aikojen nuorin pelaaja 15 vuoden ja 253 päivän ikäisenä.

Suuren kohun siivittämänä Ødegaard siirtyi Real Madridiin. Kuudentoista iässä hän oli vaihtopelaajana kentälle tullessaan nuorin Real Madridin edustuksessa ikinä pelannut. Tähän uutiset ovat sitten loppuneet, ja lapsi-ihmeestä on tullut katoamisihme. Sittemmin hän on ollut lainasopimuksella Hollannin liigan Herenveenissä ja Vitessessä.

Ødegaard täyttää ensi joulukuussa 21 vuotta. Ura ei ole vielä menetetty, mutta jotain käännettä pian tarvittaisiin. Lionel Messiä hänestä ei enää tule, mutta Teemu Pukiksi vielä ehtisi.

Tuuli puhaltaa missä tahtoo

Juhannusyön hiljaisuudessa on samaa kuin jouluyössä. Se ei kaipaa täytteekseen mitään, ei edes musiikkia, sillä se itsessään on musiikki, jota säveltäjät voivat vain jäljitellä. Siinä on jotain Jumalan kaltaista.

Näihin tunnelmiin sopii viime pyhänä kirkoissa luettu raamatunkohta, joka on jäänyt minulle soimaan kauniina korvamatona. Sanat on poimittu Jeesuksen puheista: "Tuuli puhaltaa missä tahtoo."

En tiedä, voiko Jumalasta puhuttelevammin tai vakuuttavimmin sanoa. Lause ilmaisee yhtä aikaa leppeyttä, suvereenisuutta ja salaperäisyyttä. Tätä voimaa ei voi ohjata, mutta sen kuljetettavaksi voi antautua, tai voi tuntea, kuinka se puhaltelee iholla tai heiluttaa hiuksia. Sen varassa voi purjehtia vieraisiin maihin.

Kun tuulee suoraan edestä, voi rauhassa sulkea silmänsä ja luottaa siihen, että tapahtuu vain hyviä asioita.

Poliisin ja kansalaisen kirjeenvaihdon ei pitäisi kuulua eikä näkyä ulkopuolisille

Ymmärrän vielä sen, että poliisi lähettää peräkkäisinä päivinä kolme kirjallista huomautusta yhdestä ja samasta kolmen kilometrin ylinopeudesta, johon joku toinen on syyllistynyt nimiini rekisteröidyllä autolla. Tietokoneiden maailmassa sattuu kaikenlaista. Tähän ei välttämättä tarvita isoa näppäilyvirhettä.

Tapauksessa on huumorinsa. On jopa armollista huomata, että sattuu sitä virheitä myös täsmällisenä pidetylle poliisille. Tavallisella kansalaisellakaan ei aina osu kaikki kohdalleen.

Sitä vastoin en voi ymmärtää, että poliisi lähettää postinsa ikkunallisessa kirjekuoressa, joka selvästi paljastaa lähettäjän. Poliisin kirjeet ovat yksityistä elämääni, eikä kenellekään ulkopuoliselle kuulu sen tietäminen, että olen kirjeenvaihdossa poliisin kanssa, ei edes postinkantajalle.

Ergenaatio, diskurssi ja postmoderni ovat yhtä tarpeettomia sanoja

Sosiaalinen ergenaatio on huolestuttavasti kasvanut viime vuosina. Ellei ongelmalle tehdä pian jotain, yhteiskunnallinen kehitys voi vakavasti häiriintyä ja päädytään hallitsemattomaan tilanteeseen.

Mitä ajattelet tällaisista lauseista? Kaivatko esiin sivistyssanakirjan ja tarkistat sieltä sanan ergenaatio merkityksen? Googlaatko ergenaation? Vai sivuutatko sanan kokonaan, koska mielestäsi sen tunteminen ei ratkaisevasti vaikuta asian ymmärtämiseen? Jätätkö ajattelematta koko asiaa, sillä maailma on muutenkin huolia täynnä?

Ergenaatio on lukiovuosina itse keksimäni sivistyssana, josta tarkistin, että se ei tarkoittanut yhtään mitään. Kirjoitin sen eräisiin koevastauksiini testatakseni, kuinka huolellisesti opettajat tarkistivat vastauksia.

Monien sivistyssanojen arvo on ergenaation tasoa. Näitä tyhjänpäiväisyyksiä ovat esimerkiksi diskurssi ja postmoderni. Niitä tarvitaan enintään turhan oppineisuuden esittelemiseen.

Epämukavuusalueista vain homejuustot ovat toimineet

Aamulehdessä 9.6. julkaistu kolumnini käsitteli yhtä niistä lukuisista hokemista, joihin olen perin juurin tympääntynyt. Jonkin verran kirjoitukseeni vaikutti Facebook-sivullani ennen tekstini viimeistelyä käyty keskustelu.


Epämukavuusalueista vain homejuustot ovat toimineet


EPÄMUKAVUUSALUEISTA puhuminen on väsynyttä konsulttislangia, johon ei ole aikoihin liittynyt tuoretta ajattelua. Siitä on tullut vallankäytön väline, johon vetoamalla ihmisiä pakotetaan luonnottomiin asentoihin ja siirretään heidän taipumustensa vastaisiin tehtäviin. On ovela temppu määritellä huono hyväksi.

Ihmisen on päinvastoin etsittävä mukavuusaluettaan. Siellä hän voi vahvistaa heikkouksiaan ja ponnistella jopa ahdistukseen saakka. Kärsimykselle tulee tarkoituksensa, kun tietää syvimmältään olevansa siellä, minne oikeasti kuuluu. 

JALKAPALLO tarjoaa sosiaalisten suhteiden testaamiseen erinomaisen laboratorion. Potkutekniikan vaatimukset ovat jokaisella pelaajalla suunnilleen samanlaiset, mutta eri pelipaikoilla vaaditaan omanlaistaan osaamista ja lahjakkuutta. Sekä fyysiset että psyykkiset ominaisuudet vaikuttavat siihen, missä roolissa pelaaja parhaiten menestyy. Hyvin keskinkertainenkin valmentaja tietää, että sivurajalla viilettävästä laitalinkistä on turha unelmoida joukkueen topparia, jonka tehtävänä olisi johtaa puolustuslinjaa. 

Esimerkiksi Jari Litmasen Ajax-aikojen muistelmista selviää, että mestarijoukkueen rakentamiseksi nähtiin paljon vaivaa. Valmentajan tärkeimpiä tehtäviä oli sijoittaa kukin mies oikealle paikalle, kun jokaiselle pelaajalle etsittiin juuri hänelle sopiva rooli. Litmanen onnistui kuuluisalla kymppipaikallaan, mutta laitapakkina hän tuskin olisi mahtunut joukkueeseen.

Kyse ei ole vain jalkapallosta. Yritäpä sanoa vasen käsi alhaalla pelaavalle jääkiekkoilijalle, että mene epämukavuusalueellesi ja lauo ylivoimassa oikea käsi alhaalla.

EN OLE ikinä onnistunut, kun olen joutunut väärään rooliin tekemään vieraita asioita. Elämäni on täynnä epämukavuusalueen epäonnistumisia. Puukäsityöluokassa olin koko ajan pulassa ja hädässä, ja kuutosta minulle annettiin todistukseen. Ymmärtäväinen opettajakaan ei pelastanut tilannetta. Pesäpallo ei vain kiinnostanut. Mielestäni räpylä kädessä seisoskelu ja sinne tänne juoksentelu pesien välillä oli ajanhukkaa. Kiihkeä uskonnollisuus ei sovi minulle ollenkaan, koska yksiulotteiset puheet ja muu intoilu menevät väärään kurkkuun. En tykkää niistä menoista, vaikka kuinka luvataan sielun ja ruumiin pelastusta. 

Neljäntoista ikäisenä olin kesätöissä juurikasmaalla. Tajusin heti, että se ei ole minun lajini tässä maailmassa. Siitä oli iloa vain sen verran, että rupesin arvostamaan duunareita. Katkerasti olen oppinut, ettei korkean paikan kammo parane siedätyshoidoilla.

Ainoaksi voitokseni luen homejuustot. Ne eivät ole vieläkään herkkuani, mutta menevät sentään kurkusta alas.

Alussa naisten jalkapallo oli karmeaa katsottavaa

Olen kuullut lukuisia silminnäkijäkuvauksia siitä, kuinka metsäkonekoulussa opiskelleille nuorille tansanialaismiehille annettiin sukset jalkaan ja käskettiin hiihtää. Siinä eivät heidän lapsena opitut juoksutaitonsa auttaneet, koska hiihto on toinen laji ja vaatii toisenlaisen tekniikan.

Yhtä karmivaa katsottavaa oli, kun niin sanottu mimmijalkapallo tuli Suomeen noin vuonna 1972. Silloin oli todellakin erikseen miesfutis ja naisfutis. Aloittelevat naispelaajat olivat ohittaneet sen herkkyysiän, jolloin lajin perustaidot opitaan. Ei ole aivan helppoa yli viidentoista iässä elämänsä ensimmäistä kertaa sijoittaa toinen jalka tukijalaksi pallon viereen ja toisella osua siihen. Ylivoimaisen vaikeaa tämä on silloin, kun pallo liikkuu.

Kyllä meitä poikia nauratti.

Naisten valmentajista ei tuolloin ollut pulaa. Junioreille heitä ei tahtonut riittää, mutta naisjoukkueisiin heitä oli jonoksi asti.

Pian asiat muuttuivat. Tarvittiin vain sitä, että tytöt saivat pallon potkittavakseen jo kolmen vuoden iässä. Alkuaan mahdottomalta tuntunut on toteutunut, kun naisten MM-kisoja seurataan isolla volyymilla.

Kun kieltää, samalla yllyttää

Olen ollut kolme ja puoli vuotta Jämsänkosken seurakunnan nuorisopastorina. Ne olivat tärkeitä, unohtumattomia vuosia, joihin liittyy paljon hienoja muistoja. Tein myös virheitä, joista päätin, että niihin en enää sortuisi.

Kielsin pelikortit, koska ajattelin, että niiden mukaan ottaminen johtaisi rahasta pelaamiseen.

Kieltoni ei estänyt poikia ottamasta kortteja mukaansa, ja koska he tiesivät perusteluni, he innostuivat pelaamaan nimenomaan rahasta. Ilmiö kasvoi lähes hillittömyyteen saakka. Pojat ymmärsivät, etten kuitenkaan jakelisi heille rangaistuksia, vaan katsoisin asioita sormien läpi. He pelasivat, ja minä olin pitävinäni linjastani kiinni, ainakin aluksi. Jos oikein muistan, lopulta en enää maininnut korteista mitään. Perinne oli kuitenkin syntynyt.

Maailma muuttuu, ja minäkin olen muuttunut. Nykyään minulta saa tulla nuorten reissuilla lainaamaan pelikortteja. Niitä on aina repussani, eikä rahasta pelaaminen ole ongelma.

Yllättävin kertomus siitä, että avioliitto voi kestää

Olin yläkoululla kertomassa papin elämästä. Ryhmät vaihtuivat taajaan tahtiin, ja joka ryhmälle oli varattu aikaa kaksikymmentä minuuttia.

Olin valinnut sellaisen metodin, että taululle kirjoitettuna oli noin viisitoista adjektiivia. Oppilaat saivat valita niistä aina yhden, ja minä puolestani kerroin sanaan liittyvän tapauskertomuksen.

Joitakin kertoja valittiin superlatiivi "yllättävin". Se vei minut muistelemaan päihdehoitolaitoksen pappina viettämääni aikaa.

Kun mies ja nainen päätyvät vuosien juomisen jälkeen laitoshoitoon ja rakastuvat toisiinsa, toivoa yhteisestä tulevaisuudesta ole. Enemmän on laboratorion tyhjiössä eliöitä kuin heillä kahdella mahdollisuuksia.

Näillä ajatuksilla minäkin vihin erään päihdehoitossa olleen parin. He olivat tutustuneet toisiinsa laitoksessa. Minun laskelmillani ei ole siinä tilanteessa merkitystä. Kestääpä liitto hääaamuun saakka, yhden viikon tai vuoden, vihittävä on.
- - -
Parin vihkimisestä kului kymmenen vuotta. Kesämökillemme asennettiin televisioantennia, ja toinen asentajista oli se sulhanen sieltä päihdehoitolaitoksesta. Vaihdettiin kuulumiset. "Ja aviossa me edelleen ollaan", hän sanoi.

Lintsauksensa he vielä löytävät edestään - paitsi etteivät löydä

Yle on poiminut uutisiinsa jutun Kotkan ja Haminan seudulla sijaitsevasta ammattiopistosta. Kahdeksan hengen luokasta kukaan oppilas ei saapunut kiekkojuhlien takia maanantaina kouluun. Jutun mukaan oppilaiden opettaja oli sitä mieltä, että oppilaat löytäisivät asian vielä edestään, koska oikeassa elämässä työpaikalle tulematta jättäminen on irtisanomisperuste. Koulun rehtorin mukaan ammatillinen opiskelu on verrattavissa työssä olemiseen.

Minulla on tietoa siitä, että mitään pahaa juuri tällaisesta poissaolosta ei oppilaiden elämään koidu. Kun Suomi voitti mestaruutensa vuonna 1995, neljä pirkkalalaista lukiolaistyttöä niin sanotusti sairastui yhdeksi päiväksi. Onnetonta heidän kannaltaan oli, että heidät bongattiin television iltauutisista, kun he olivat Helsingissä ottamassa vastaan kotiin saapunutta maajoukkuetta.

Sairauden ja kultajuhlien ristiriitaa oli vaikea selittää koulussa, mutta muuta haittaa en tiedä heille heidän tempauksestaan koituneen. Elämä sallii poikkeuksensa, kunhan poikkeuksesta ei tule tapaa.

Ylen haastattelemalle rehtorille voi vielä sanoa, että ammattiopistoa voi kieltämättä verrata työelämään, mutta vain verrata. Työelämää se ei ole.

Samalla lähetän terveisiä tätivainajalleni, joka sanoi aikanaan, että ylioppilasjuhlistani kieltäytymistä tulisin vielä katumaan. Tuosta keväästä on nyt kulunut 43 vuotta, ja sitä katumustani tässä yhä odottelen.

Ruotsalaisetkin tykkäsivät meistä

Vaikuttaa siltä, että ruotsalaisetkin ovat pitäneet Suomenvoittamasta jääkiekkomestaruudesta. Ei siitä olekaan vaikea pitää, sillä Euroopan tasolla Suomen voitto muistuttaa sitä, kun Leicester voitti Valioliigan mestaruuden kaksi vuotta sitten. Haalariväki voitti silloinkin miljonäärit.

Toisaalta en ole muulloinkaan havainnut, että Ruotsi jotenkin toivoisi Suomelle huonoa.

Minun on puolestani ollut vaikea ymmärtää niitä suomalaisia, jotka erityisesti nauttivat Ruotsin epäonnesta. Sellaisesta alemmuudentunteesta en ole osallinen.

Päinvastoin jotkut ruotsalaistähdet ovat sykähdyttäneet minua. Ensimmäisenä on Zlatan Ibrahamovic, mutta myös toinen jalkapalloilija Henke Larsson on ollut suosikkini. Olen pitänyt myös jääkiekkoilija Peter Forsbergista, ja Björn Borg on tietysti kaikkien aikojen tennispelaaja.

Tulevaisuuden suunnittelussa tarvitaan historiantutkijoita

Keskusteltiin tulevaisuuteen suuntautuvasta strategiatyöryhmästä. Joku sanoi, ettei mukaan pitäisi ottaa yhtäkään yli 55-vuotiasta. Ajatuksessa on puolensa. Tulokset ovat huonoja, jos tulevaisuutta rakennetaan vain äijänkäppyröiden varassa.

Olin silti eri mieltä. Ollaan perin heikoilla, jos kuunnellaan vain nuoria. He tuntevat nousussa olevat trendit, mutta toisaalta juuri historiantutkijat ja -tuntijat ovat erinomaisia tulevaisuuden tekijöitä. He ovat perillä virheistä, joita ei kannata tehdä toista tai kolmatta kertaa. He tuntevat myös syyt, miksi nykyiseen on päädytty. Paras tulos saadaan, kun nuoret ja vanhat yhdistävät voimansa.

Auschwitzin käynnilläni minut pysäytti yksi taulu. Siihen oli kirjoitettu George Santayanan ajatus: ""Ne, jotka eivät muista historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

Nettikirjoituksen pitäisi mahtua yhteen näytölliseen

Osuin erään tuttuni blogikirjoitukseen, jonka hän oli linkittänyt Facebook-sivulleen. Otsikko vaikutti hyvältä. Avasin linkin, mutta lukematta jäi, koska teksti oli auttamattomasti liian pitkä näytöltä katsottavaksi.

Sama pätee moniin Ylen uutissivuilla julkaistuihin juttuihin. Ne ovat ansiokkaita, mutta niitä ei vain jaksa lukea niiden pituuden tähden. Paperilehdillä on edelleen etunsa. Niiden jutut näkee yhtenä kokonaisuutena, eikä niitä tarvitse vierittää. Pitkätkin artikkelit toimivat, kun ne saa lukea paperilta. Erään tutkimuksen mukaan lähes 80% ihmisistä vierittää sivua jonkin verran alaspäin, mutta vain 22 %  jaksaa vierittää sivun loppuun asti. Toisin sanoen vähäinenkin vierittäminen karkottaa lukijoista  viidenneksen.

Nettikirjoittamisen ensimmäinen sääntö on se, että tekstin pitäisi mahtua näytön rajoihin. Vain erityisen painava aihe sallii poikkeuksen.

Sammakoita läsäytelleet rippikoulupojat

Noin kahdenkymmenen vuoden iässä uppouduin Dostojevskin kirjoihin niin syvälle, että elämäni jakautuu aikaan ennen Dostojevskia ja aikaan, joka on hänen jälkeensä. Yksi tärkeistä muutoksista oli, että menetin kykyni asettua rikollisen ja hirvittävyyksiä tehneen ihmisen yläpuolelle. Lukiessani Rikoksesta ja rangaistuksesta Raskolnikovin tarinaa huomasin, että minäkin aloin miettiä Helsingin Töölössä asumani Tunturikadun talon naapureita. Mitäpä jos kävisin kolauttamassa esimerkiksi seinäntakaisen vanhan rouvan hengiltä ihan vain testatakseni, uskaltaisinko sen tehdä?

On pienestä kiinni, kummalle puolen kaltereita ihminen päätyy

Järkytyin omista ajatusleikeistäni. Epäilemättä olin käytännössä kilometrien tai peninkulmien päässä niiden toteuttamisesta, mutta välimatka ei poistanut tuota järkytystä. Olin kaikesta huolimatta kuvitellut murhan, ja jossain elämäntilanteessa tuo matka olisi ollut kuljettavissa. Ymmärsin, että on varsin pienestä kiinni, kummalta puolen kaltereita ihminen katselee maailmaa.

Olen saanut elää tällä kaltereiden paremmalla puolella, mutta tämä ei johdu korkeasta moraalistani, vaan jostain sellaisesta asiasta, jota osaan kutsua vain perinteisellä kristillisen kielen sanalla Jumalan armo.

Nuoruuden hölmöilyistä ei pidä tuomita elinkautiseen virkakieltoon

Näiden kokemusten pohjalta en voi sietää, että aikuinen ihminen tuomitaan sen mukaan, mitä hän on nuorena toilaillut. Olen tehnyt elämässäni neljäkymmentä vuotta nuorisotyötä, ja koko tämän uran olen rakentanut sen ajatuksen varaan, että etenkin nuori ihminen voi varsin vähäisestä syystä horjahtaa rikosten ja jopa kammottavuuksien puolelle. Hän voi kuitenkin korjata tapansa, muuttaa ajatteluaan ja päätyä elämään arvokasta ja kunniallista elämää. Niinpä häntä ei pidä tuomita elinkautiseen kelvottomuuteen eikä ikuiseen kansalaisluottamuksen menettämiseen, onpa hänen nimensä sitten Mikkel Näkkäläjärvi tai Jan Vapaavuori. Nuoruuden hölmöilyt voivat päinvastoin tuoda entiselle huligaanille juuri sitä nöyryyttä, jota tarvitaan vastuullisilla paikoilla. Anteeksiannolla on ihmeellinen voima.

Tietysti on ihmisiä, joilla ei ole mitään kerrottavaa nuoruusvuosien tyhmistä ideoista. Useimmiten tätä puutetta selittää huono muisti.

Sammakoita läsäytelleet rippikoulupojat

Kerronpa vielä siitä, kuinka toissa kesän rippileirillä kuulin poikien läsäytelleen sammakoita hengiltä. Se oli kuvottavaa raakalaisuutta. Elävä olento se on sammakkokin. Päätin, että välttäisin tekemästä pojista sankareita. Niinpä otin asian esille varsin rauhallisesti. Sanoin jotain tällaista: "Olette kuulemma tappaneet viattomia sammakoita. Se on kovin vastenmielistä. Olkaa varovaisia tällaisten asioiden kanssa. Muuten on vaarana, että jonain päivänä olette jossain oikeusistuimessa ja teistä sanotaan, että hän aloitti sammakoilla."

Kaikesta huolimatta mieleeni ei lainkaan tullut, että joku pojista oli nyt kenties voinut tuhota poliittisen uransa. Tuollaiset nuoruuden teot pitää tylysti unohtaa, kun joskus isona ihmisenä päätetään, ketä nostetaan vastuullisiin tehtäviin.