Ei korppi korpin silmää

Haukiputaalla sijannutta lastenkotia koskevat uutiset toivat mieleeni muistoja muutaman vuoden takaa. Erään tutun pyynnöstä ja nuoren omasta toiveesta osallistuin lastenkodissa pidettyyn kokoukseen, jossa käsiteltiin tämän nuoren arkielämän käytäntöjä. 

Poika oli otettu huostaan vaikeiden kotiolojen takia, mutta hänellä ei ollut rikosrekisteriä eikä hän käyttänyt päihteitä. Niinpä laitoksen olisi pitänyt olla hänelle eräänlainen koti eikä nuorisovankilan korvike. Poika ei sentään kertonut rangaistuksenomaisesta eristämisestä eikä nöyryyttävästä riisumisesta niin kuin muutaman päivän takainen lehtijuttu. Kaikki ei silti ollut kohdallaan.

Talossa oli sivuutettu se, että yli 12-vuotiaalla on tarkkaan suojatut oikeudet. Esimerkiksi yhteydenpitoa ja liikkumista voidaan rajoittaa vasta viimeisessä hädässä, eikä rajoittaminen saa sittenkään olla rangaistus vaan ainoastaan keino turvata nuoren hyvinvointia. Mielivallalta suojelee se, että päätökset olisi aina tehtävä kirjallisesti. Niissä pitäisi olla perustelut, ja ne olisi toimitettava asioita valvovien viranomaisten tietoon. Tästä kaikesta ei välitetty. 

Alaikäisen on vaikea saada oikeutta, jos ympärillä on vain henkilökuntaa ja toisilleen solidaarisia viranomaisia. Laki pääsee unohtumaan, eikä korppi korpin silmää noki. 

Lapsikin voi ymmärtää 2/2

Minun ikäisilläni ihmisillä kaikkien lasten yhteinen koulu, kansakoulu, päättyi neljään vuoteen. Menestyneimmät ja monesti myös varakkaampien perheiden lapset jatkoivat oppikouluun ja sitä tietä vaikkapa lukioon ja edelleen yliopistoon saakka. Heikommin menestyneet ja joidenkuiden vähävaraisten vanhempien lahjakkaat lapset jäivät kahdeksi vuodeksi kansakouluun ja sen jälkeen siirtyivät kahdeksi vuodeksi kansalaiskouluun.

Oppikouluun pyrittiin. Lapsilta testattiin äidinkielen ja matematiikan taitoja.

Äidinkielen testissä tehtävänäni oli kirjoittaa aiheesta "Suomalainen urheilija". Sain kirjoituksestani huonot pisteet, tai sitten kirjoitus hylättiin kokonaan. Menestyin matematiikassa sen verran kelvollisesti, että pääsin sisään, mutta kirjoituksen arviointi jäi kiusaamaan. Minun oli näet arvioitu poikenneen aiheesta, koska en ollut tyytynyt kirjoittamaan vain yhdestä urheilijasta, vaan olin kirjoittanut monesta.

Yhä ihmettelen arvostelijoiden typeryyttä. Aivan oikein olin ymmärtänyt otsikon kollektiivisesti. Jos kirjan otsikko on, että "Suomalainen urheilija", kirjan mahdollinen ostaja ymmärtää, että se käsittelee suomalaisia urheilijoita yleensä, ei jotain tiettyä urheilijaa. Tuo kymmenvuotias pieni poika olisi ollut väärässä vain siinä tapauksessa, että otsikkona olisi ollut "Eräs suomalainen urheilija". Muutenkin on tyhmää arvioida lasten kykyjä sen perusteella, sattuvatko he pysymään aiheessa.

Lapsi voi ymmärtää 1/2

Joskus viiden tai kuuden ikäseinä olin ensimmäisen kerran kotoa viikon poissa. Paikkana oli mummola, ja rehvakkaasti lähdin matkaan, mutta koti-ikävähän siinä tuli jo kolmannen päivän jälkeen. Loppuaika oli pelkkää riutumista.

Tulin lausuneeksi aikuisten moneen kertaan toistaman ajatuksen: "Kuinka pitkiä nämä viikot ovat."

Sille aikuiset sitten naureskelivat. Yritin turhaan selittää, että tiesin viikon tarkoittavan seitsemää päivää. Kun sama viikonpäivä toistui, viikko oli kulunut. Lauseeni oli samanlainen huokaus kuin aikuisen "kuinka lyhyt elämä onkaan". Sen perään ei kuulunut kysymysmerkkiä, mutta tätä aikuiset eivät ymmärtäneet ollenkaan. En saanut heitä ymmärtämään vaikka kuinka vänkäsin tietäväni viikon pituuden vuorokausissa.

Köyhien koyhyys on rikkaiden uhka

Viime aikojen pysäyttävimpiä uutisia on ollut tieto siitä, että kymmenestä Yhdysvaltain pahimmasta viruslingosta kahdeksan on vankiloita. Samaan suuntaan viittaa se, että Vantaalla tartuntoja on ollut erityisesti kimppakämpissä asuvien ulkomaalaisten rakennusmiesten porukoissa.

Aivan alusta saakka korona on osoittanut, että meille suomalaisillekaan ei ole samantekevää, mitä kiinalaisille kuuluu.

Köyhyys ei tuota vain tauteja ja tartuntoja, vaan myös levottomuutta ja sotaa. Ajatellaanpa mitä tahansa maailman kriisipesäkettä, melkein aina perimmäiset syyt juontavat köyhyyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Ennen pitkää ne uhkaavat myös rikkaiden hyvinvointia.

Rajoja purkaneessa maailmassa köyhyys uhkaa levitä mantereelta mantereelle. Siksi ajattelutapoja on muutettava. Köyhyyden poistamiseksi on muitakin syitä kuin heitä kohtaan tunnettu myötätunto. Viisas rikas antaa itsekkäästi omastaan, jotta itsekin saisi elää, aivan niin kuin Franciscus Assisilaisen rukouksessa sanotaan, että antaessaan saa.

Ei ole helppoa olla maailman paras

Minulle Pelé on jalkapalloilijoista suurin. Hän oli kolminkertainen maailmanmestari ja jo 17-vuotiaana MM-finaalijoukkueen kantavia hahmoja. Lionel Messi on kolmonen.

Siinä välissä on kakkoseksi arvostamani Diego Armando Maradona. Hän on näistä kolmesta se, joka ei kiinnosta vain urheilijana, vaan syvästi onnettomana ihmisenä. Hän putosi sankaruudesta epäonnistumisten kautta halveksintaan, ja vielä kerran hän sai uuden mahdollisuuden, kun hänet valittiin johtamaan Argentiinan maajoukkuetta. Hän tärväsi tämän mahdollisuutensa.

Maradonassa on samaa koskettavuutta kuin Muhammad Alissa tai Matti Nykäsessä. Kesällä näkemäni dokumentti on jäänyt vaivaamaan. Siitä selvisi, ettei ole helppoa olla maailman paras siipeilijöiden keskellä. Ei ole helppoa olla Maradona, joka vain jalkapallokentällä pääsi varjostajistaan eroon.

Värit opitaan kokemusten avulla

Olen pahasti allerginen sivistyssanoille. Useimmiten ne ovat turhaa kikkailua, jotka vain vähentävät ymmärtäjien määrää. Niiden avulla noustaan muiden ihmisten yläpuolelle tai todistellaan omaa oppineisuutta.

Tällä kertaa poikkean linjastani ja otan esille sivistyssanan, joka voisi auttaa ymmärtämään tiettyjä asioita ja erityisesti uskonnollisia ilmiöitä. Tuo sana on ostensiivinen. Kun puhutaan ostensiivisesta määritelmästä, tarkoitetaan, että asiaa ei selitetä muiden sanojen avulla, vaan osoittamalla jotain tai kertomalla aiheeseen liittyvä esimerkki.

Parhaita esimerkkejä ovat värit. Ihminen ei opi sinistä sillä tavoin, että hänelle kerrotaan valon aallonpituuksista tai kuvaillaan, miten sininen eroaa keltaisesta. Kuvailuun sopivia sanoja ei ole olemassa. Lapsi oppii sinisen, kun hänelle osoitetaan sinisiä asioita.

Samalla tavoin armon tai pyhyyden käsitteet voidaan oppia vain ostensiivisesti eli saattamalla ihmiset tilanteisiin, joissa he voivat kokea armoa tai pyhyyttä. Jos näitä kokemuksia ei saa, on olemassa suuri vaara, että tulee suljetuksi kokonaan kristillisen uskon ulkopuolelle. Tämänkin vuoksi tarvitaan tähtitaivasta, jota valosaaste ei ole himmentänyt. Avaruuteen katselemalla pyhyyden tunne imeytyy ihmiseen ja alkaa siellä muhia.

Tyhjät toivotukset ja neuvot

Vaikeuksiin ja onnettomuuksiin joutunutta ihmistä opastetaan ja kannustetaan tyhjänpäiväisyyksillä, jotka tuskin lievittävät oloa, vaan saattavat jopa ärsyttää. Ainakaan minä en ole koskaan sietänyt pinnallisia toivotuksia. "Tsemppiä!" on niistä ärsyttävimpiä. "Koeta kestää!" ei ole paljon parempi.

Perusteettomat neuvot eivät auta yhtään enempää kuin tyhjät toivotukset. Yksi kelvottomimmista on: "Yritä ajatella jotain muuta." En ole ikinä onnistunut vaihtamaan tietoisesti ajatuksiani jonnekin muualle kuin missä ne itsestään ovat olleet. Ihminen ajattelee mitä ajattelee, ja jos jokin asia piinaa mieltä, juuri silloin sitä piinan syytä on ajateltava. Muuten se ei ikinä kulu mielestä pois.

Lyhyitä taukoja voi sentään tehdä ihan itse. Jätän tässä huomiotta kemialliset menetelmät ja tyydyn sanomaan, että fyysinen ponnistelu auttaa. Se voima urheilussa on. Kaikkein parhaaksi keinoksi olen havainnut shakin pelaamisen. Sen aikana päähän ei mahdu mitään muuta.

Anteeksipyytely

On joukko puheenalkuja, joihin yllättävän moni turvautuu. Kumarrellaanko niillä suurta enemmistöä? Peitelläänkö todellisia ajatuksia? Varmistellaanko pakoreittiä?

Miten siis jatkaisit näitä lauseita?
– En ole uskonnollinen mutta...
– En ole absolutisti mutta...
– En ole rasisti mutta...
– En vastusta sukupuolten tasa-arvoa mutta...
– En kuulu kirkkoon mutta...
– En ole kasvissyöjä mutta...
– En ole varsinainen asiantuntija mutta...
– En yleensä puutu pikkuasioihin mutta...

Olin kirjoittaa rikollisen tyhmästi

Edellisessä blogitekstissäni kirjoitin juuri lukemastani Pertti Rönkön teoksesta Aselevon maksumiehet. Sen lopussa kerrotaan, kuinka toisen maailmansodan lopuilla suomalaisissa kauppalaivoissa salakuljetettiin miehitetyn Tanskan juutalaisia pakoon. Jos laiva kulki Ruotsin kautta, pakolaisia autettiin hyppäämään mereen ruotsalaisten tietämässä paikassa vesitiivis puku yllään. Jos tultiin suoraan Suomeen saakka, pakolaiset autettiin huomaamatta ruotsalaisiin laivoihin.

Rönkkö ei kerro pelastettujen lukumääriä, mutta laivoissa saattoi olla jopa toistakymmentä salamatkustajaa.

Sitten olin kirjoittaa blogiini tyhmän lauseen: "Rönkön kirja tuo suhteellisuudentajua siihen tietoon, että myös Suomi luovutti vähäisen määrän juutalaisia Saksaan."

Se olisi ollut typerästi kirjoitettu, rikollisen tyhmästi. Tällaisissa asioissa ei ole sanoja "vähäinen" tai "paljon". Jokaisessa ihmisessä on läsnä koko ihmiskunta. Jokainen luovutus on rikos ihmistä ja hänen Luojaansa kohtaan.

Suomalaisia Stutthofin leirillä

Vain yhden kerran tunnen olleeni keskellä maailmanhistoriallisesti merkittävää tapahtumaa. Itä-Euroopan murtumisen voidaan katsoa alkaneen vuonna 1980, kun Puolassa Gdanskin telakalla työläiset ryhtyivät lakkoon. Olen nähnyt miehet, jotka istuivat telakan muureilla.

Tuttavapiirissä on ollut enemmän tärkeisiin aikoihin ja paikkoihin osuneita. Yksi heistä on August Reitti, suomalainen merimies, joka on Maija-anoppini isä. Hänen ja hänen merimieskavereidensa tarinan kertoo Pertti Rönkkö tuoreessa kirjassaan Aselevon maksumiehet.

August Reitti oli toisen maailmansodan lopussa töissä m/s Wappu -nimisellä laivalla. Wappu kuljetti Suomesta puutavaraa Saksan Danzigiin (Gdanskiin). Se lähti matkaan varustajan määräyksestä vielä sen jälkeen, kun Saksan ja Suomen välit oli jo katkaistu. Danzigissa laivaan tuli kaksitoista Gestapon konepistoolimiestä, jotka ottivat aluksen haltuunsa.

Miehet vietiin Stutthofin keskitysleirille. Rönkön mukaan Stutthof kuului keskitysleireistä pahamaineisimpiin. Vangeista oli  juutalaisia seitsemänkymmentä prosenttia, ja kaikkiaan vuodesta 1939 vuoteen 1945 leirillä oli 130 000 vankia. Suomalaisia oli 138, ja heistä 92 oli merimiehiä. Stutthofissa kuoli 80 000 vankia. Suomalaistenkin olot olivat kurjat, mutta hieman helpotti se, että heitä pidettiin rodullisesti kelvollisina ihmisinä.

Saksan sotaonnen romahtaessa ja kaaoksen ottaessa vallan Stutthof evakuoitiin ja vangit komennettiin 160 kilometrin marssille.  Sodan viimeisten taisteluiden jälkeen Ruotsin Punainen Risti otti suomalaiset hoiviinsa. Ruotsin kautta miehet pääsivät vihdoin kotiin.

Kotona August Reitti ei koskaan muistellut Saksan aikaa. Jos televisiosta tuli jokin keskitysleirejä käsitellyt ohjelma, hän poistui paikalta, koska hän "oli nähnyt".

Augustin veli valitsi toisen puolen. Hän innostui Amerikan vuosinaan kommunismista ja loikkasi ihannemaana pitämäänsä Stalinin Neuvostoliittoon. Hän katosi sinne sen siliän tien.

Karattiin sairaalasta

Aina ei kannata kirjoittaa itse. Joskus joku toinen on tehnyt sen jo paremmin. Tämän valloittavan muistelman on kirjoittanut vanha ystäväni Mirjainkeri Saari.

Olin alta kolmekymppinen.
Se oli Östanlidin sairaala Pietarsaaressa.
Kahden hengen huone.
Mummeli (bättre folk) ja minä.
Kummatkin keuhkoistamme kipeinä.
Lähes viikko maattiin vierekkäin.
Viidentenä päivänä mummeli ehdotti,
että karattaisiinko.
Oli lämmin kesäinen päivä.
Sairaalapyjamissamme istuimme laiturilla
ja pyydystimme sudenkorentoja.
Tai ne meitä.
Näimme yhteen sointuvat värit,
Luojan käsialan
ja hyväilevän merituulen.
Seuraavana yönä mummeli muutti tuonilmaisiin.
Siitä lähtien olen tiennyt,
mitä kauneimmillaan tarkoittaa raollaan oleva ovi.