Uusin kirjallinen löytöni on saksalainen Daniel Kehlmann. Hänen romaaninsa Maineen aion lukea muutaman kuukauden kuluttua toistamiseen. Maineen yksi luku sai muistamaan, millaiset kirjat ahdistavat. Enemmän kuin monstereita, hirviöitä ja yön hyeenoja kammoan kertomuksia, joiden aiheena on valhe.
James Dickeyn Syvä joki päättyy siihen, että tarinan ytimessä ollut valhe jää voimaan. Jokin paakku jää nielemättä, eikä totuus tee vapaaksi.
Olli Jalosen erinomainen Stalker-vuodet on jonkinlaisen kolmoisagentin elämäntarina, jonka jännitys perustuu siihen, jääkö tekijä ihmissuhteidensa valhemaailmasta kiinni. Siinäkin tuntuu paakku.
Kammottavin teos on Emmanuel Carréren Valhe. Päähenkilönä on lääkäri, joka ei koskaan valmistunut oikeaksi lääkäriksi. Peittääkseen opintojensa keskeyttämisen hän rakensi ympärilleen monimutkaisen kulissin, joka sai jopa hänen perheensä uskomaan hänen ammattiinsa. Joka aamu hän lähti työhön viettääkseen päivänsä moottoriteiden taukopaikoilla. Illalla hän palasi kotiin niin kuin olisi muka ollut töissä. Lopulta kulissien sortuminen johti äkilliseen katastrofiin, jossa päähenkilö surmasi puolisonsa, lapsensa ja omat vanhempansa.
Pahinta on, kun näkee romaanien todellisuutta ympärillään. Suuren laman vuosilta muistan paikallisen tarinan perheenisästä, joka lähti aina aamuisin työhön, vaikka työpaikkaa ei enää ollut.
Nykymaailman isot otsikot taas tuovat mieleen Solovjevin, jonka mukaan Antikristuksen maailmassa valhe jäljittelee niin taitavasti totuutta, ettei niitä kahta voi erottaa toisistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti