Mitä Ukrainasta tiedettäisiin ilman sotaa?

Sanottakoon heti väärinkäsitysten välttämiseksi se, että Ukraina ansaitsee kunnioituksen. Juuri nyt ei mitään siltä pois. Ja sitten asiaan:

Yksityisen ihmisen on lähes mahdotonta päästä julkisesti tunnettuun sankarin asemaan, jos vain tekee työnsä hyvin ja huolehtii perheestään. Pitäisi olla urheilija tai esiintyvä taiteilija (mieluiten laulaja).

Omista blogiteksteistäni minun on tunnustettava, että tämän mallin mukaan olen itsekin ajatellut. Poikkeuksena on yksi listaus (siellä 23/24), jossa olen onnistunut vaihtamaan näkökulmaa.

Kuitenkin kuka tahansa voi päästä sankarin asemaan, jos joutuu yllättävään onnettomuuteen. Lapsensa tulipalosta pelastanut isä julistettiin hiljattain sankari-isäksi, vaikka hänen isäntunteensa olivat yhtä vahvat ennen tulipaloa kuin sen keskellä.

Samat lait koskevat maita ja kansoja. Tasainen tulonjako ja vahva demokratia eivät tuo paljonkaan huomiota. Niinpä uutiskuvat antavat väärän kuvan maailmasta, kun esimerkiksi Afrikan rauhallisia maita ei huomata. Tunnetuksi tullakseen maan on osallistuttava sotaan. 

Mitä tietäisimme Ukrainasta, ellei olisi ollut Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta ja ellei se olisi nyt sodassa? – Ehkä muistaisimme pääkaupunki Kiovan ja ehkä jonkun urheilijan, kuten seiväshyppääjä Sergei Bubkan tai jalkapalloilija Andri Ševtšenkon.

Mutta niin kuin sanottu: kaikki kunnia olemassaolostaan taistelevalle Ukrainalle.

Svetlana Aleksijevitš on äitinsä puolelta ukrainalainen nobelisti, jota kannattaa lukea.

Ylisuurten asioiden keskellä on muistettava pienet

Kun tuntuu, että maailman pahuudelle ei voi mitään, on hyvä ottaa isoista asioista hetkeksi lomaa niitä isoja kokonaan unohtamatta. Pienissä pilkahtelee jotain, mikä auttaa kestämään suuret.

Olen viime päivinä jännittänyt Lassi ja Leevi -sarjakuvan tapahtumia. Lassi on pikkupoika, joka vanhempien lähtiessä iltavapaille pelkää joutuvansa hirmuisen lapsenvahdin kynsiin. Ensin hän piilottaa äitinsä kengän, jotta lähdöstä ei tulisi mitään. Tämä juoni ei tuota kuitenkaan tulosta, ja niin vanhemmat menevät ja Riitta-niminen lapsenvahti tulee taloon. Hänen suhteensa Lassiin ovat jo entuudestaan huonot. Lassi onnistuu houkuttelemaan Riitan pihalle ja paiskaamaan oven kiinni ja lukkoon. Riitta jää pihalle, ja tässä ollaan nyt. Paraikaa jännitän, mitä tapahtuu huomenna.

Vakavammin: mitä tässä tilanteessa voisi tehdä? – Esimerkiksi sitä, että lukee läksyt, ulkoiluttaa koiran, ruokkii lapset, vaihtaa autoon öljyt ja soittaa mummolle että mitä kuuluu. Hoitaa oman paikkansa tässä maailmassa.

Vielä kannustaisin kaikin tavoin tasavallan presidenttiä ja pääministeriä, jotta he tekisivät viisaasti sen, mitä Suomi tehdä. Ehkä pikkuisen rukoilisin heidän puolestaan.

Voisin tarjota Ukrainalle myös rahallista tukea, vaikka minusta tuntuu, että olisi hyvä odottaa muutama aika, kunnes jonkinlainen järjestys palautuu. Minun vastuullani ei ole lahjoittaa heille kiinalaisia rynnäkkökivääreitä.

Mielenrauha on palanen maailmanrauhaa. Siksi sekin on tärkeää. Pidän mielessäni 1900-luvun ehkä merkittävimmän filosofin Ludwig Wittgensteinin sanat: "Usko on syvin mahdollinen merenpohja, joka pysyy tyynenä miten korkeina aallot ikinä vellovatkin."

Urheilun pilaamat lapset

Jääkiekon olympiafinaalipäivä on huonoimpia aikoja kolumnin julkaisemiseen. Se on Suomessa niin suuri tapahtuma, että on turha kuvitella jotain toista keskusteluaihetta sen rinnalle. 

Olen aina julkaissut heti sunnuntaiaamuna Facebookissa linkin, kun uusi Aamulehden kolumni on ilmestynyt yöllä, mutta tällä kertaa Facebookin aamuun mahtui vain jääkiekkoa. Niinpä laitoin linkin vasta iltapäivällä, kun suurin voittamisen uho ja riemu olivat laimentuneet.

Tuntuu siltä, että monet vähemmän tärkeät kolumnini ovat saaneet enemmän kuin tämänkertainen teksti, joka käsitteli kotimaisesta näkökulmasta rippikouluikäisten urheilijatyttöjen kohtelua. Taustalla oli Pekingin kisojen taitoluistelu. Mielestäni aihe on äärimmäisen tärkeä.

Urheilusta puhuminen on vaikeaa erityisesti silloin, kun siihen hakee kriittistä näkökulmaa. En tosiaan ole urheilun vihaaja, päinvastoin. Minut on vain tehnyt surulliseksi siihen syöpynyt raha, korruptio ja sala-apteekkien vaikutusvalta. 

--------------------

Aamulehden kolumnini on täällä.

Ammattimies alallaan, ammattimies

Kirjaansa Se sano Petri Tamminen on kerännyt ihmisten muistoja sattuvista sanoista. Arjessa laukaistuun lauseeseen on voinut tiivistyä kokonainen elämänfilosofia tai sitten jotain pienempää mutta äärimmäisen tarkkaa. Lauseen jälkeen muuta ei ole tarvinnut sanoa.

Yksi oman elämäni Se sano -kokemuksista syntyi, kun istun samassa pöydässä erään rakennusmiehen kanssa. Juttumme ja kiinnostuksemme osuivat hyvin yhteen. Meillä kummallakin oli unelma päästä Brasiliaan Maracanãn stadionille katsomaan jalkapalloa. Tiettävästi meiltä molemmilta on tämä haave vielä toteutumatta.

Jutustelu kulki moneen suuntaan, enkä osaa sanoa, mitä kautta se päättyi Jeesukseen, ja silloin kuulin, kuinka se sano: "Jeesus joo, ammattimies alallaan, ammattimies."

Kiinalaisia outouksia

Kiinan kulttuurissa on epäilemättä paljon aineksia, jotka ansaitsevat kunnioituksen ja jotka ansaitsevat tulla seuratuiksi. Suosikkejani on se kiinalainen ajatus, että kupin tärkein osa on sen tyhjä tila - sinnehän juoma sijoitetaan.

Samalla on joukko kummallisia asioita, joita on meikäläisestä näkökulmasta vaikea hyväksyä. Esimerkiksi lapsuuden tiukka säätely ei mahdu suomalaiseen ajattelutapaan.

Helsingin Sanomien Pekingin kirjeenvaihtaja Katriina Pajari kertoi kokemuksia siitä, millaista on, kun oma lapsi käy Pekingissä esikoulua. Lapsi sai syyskauden jälkeen todistuksen, jossa oli arvioita yksitoista sivua ja arvosteltuja asioita satakunta. 

Ymmärrettävästi todistuksessa oli kerrottu, miten lapsi oli menestynyt matematiikassa, englannissa, kiinan kielessä ja taideaineissa. Näiden lisäksi lasta oli arvioitu oppituntien istuma-asennosta (erinomainen) yhdellä jalalla seisomisesta (hyvä) ja kiinalaisten kansansatujen muistamisesta (vaati lisäharjoittelua). Oli kerrottu, että hyppynarulla hyppimistä ja koripallon pomputtelua piti harjoitella. Niitä taitoja testataan, kun lapset aloittavat ensimmäisen luokan.

Jokaisella on tämänsä

Olympiajääkiekon neljä ensimmäistä peliä saa hävitä ja siitä huolimatta voi voittaa kultamitalin. Päättelin tästä tiedosta, että voin hyvin jättää Suomen ja Ruotsin maaottelun väliin ja katsoa jääkiekkoa sitten, kun olennaiset pelit alkavat. Säästyneen ajan käytin Sara Hildénin taidemuseossa, jonne on avattu Anna Retulaisen yksityisnäyttely Hiljaisuus.

Retulaisen maalaukset ovat siitä erikoisia, että ne ovat sekä kriitikoiden että suuren yleisön arvostamia. Värivoimaisten teosten aiheet nousevat kodista, työhuoneesta, puutarhasta, matkoista ja lapsuudesta. Tyyli on esittävän taiteen ja abstraktin välimaastossa. 

Pidin maalauksista paljon ja jäin ajattelemaan niitä. Suosittelen vahvasti. Näyttely on Tampereella, mutta kannattaa tulla kaukaakin.

Retulainen sanoo, ettei halua selittää töitään. Maalaaminen on se kieli, jolla hän kommunikoi. Hiljaisuuden teema saa pysähtymään taideteoksen äärelle ja katsomaan. Museon seinällä on Retulaisen ajatus: "Sanat ovat ehdottomia. Niiden sanoma on liian tarkka ja ne aina kertovat jostakin, takertuvat kiinni merkityksiin. Maalaus ehdottaa. Se antaa mahdollisuuden tulkita, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi."

Olisi ollut parasta, että taiteilija olisi pysynyt hallitsemassaan kuvailmaisussa ja jättänyt tuonkin selityksen pois. Sanat kun eivät välttämättä ole ehdottomia eivätkä takerru merkityksiin, vaan ehdottavat ja antavat mahdollisuuden tulkita. Monesti hyvän kirjallisuuden tuntee juuri siitä, että teksti jää tulkinnallisesti auki.

Esimerkistä käykööt Pentti Saarikosken sanat: 

Jokaisella on tästä lähtien tämänsä / johon hän täällä on sidottu.

Anna Retulainen: Kirkko

Kaksi vuotta sitten en aavistanut mikä souvi tästä tule

Korona on kolauttanut ihmisen kaikkitietävyyden tunnetta. Tekeekin hyvää lukea vanhoja ajatuksiaan viruksen alkuajoilta. Yhtään ei tule "mitäs minä sanoin" -oloa. Nöyräksi vetää.

Tällaisia ajatuksia kirjoittelin yksityisessä kirjeenvaihdossani ensimmäisenä koronatalvena helmikuun lopulla kaksi vuotta sitten. Ensin kirjoitin siitä, että olin täysin levollisin mielin.

En oikein osaa ottaa koronaa vakavasti. Tähän mennessä läheisin suhteeni siihen on meksikolaisen Corona-oluen kautta. 

Olinhan minä pelannut biljardin puutteessa koronapeliä, mutta yritin olla humoristinen. Sitten muistelin lapsuuteni pandemiaa, honkongilaista:

Rauhallisuuteeni vaikuttaa varmaan sekin, että muistan lapsuudesta honkongilaiseksi kutsutun influenssan. Isä ja äiti olivat yhtä aikaa korkeassa kuumeessa, ja sairaana olin minäkin. Perheen elämä oli sekaisin, mutta siitä selvittiin.

Olin juuri lukenut jonkin lehtileikkeen tästä hongkongilaisesta:

Äskettäin joku tuttu linkitti Hesarin uutisen hongkongilaisesta, joka oli kirjoitettu helmikuussa 1969. Teksti oli melkeinpä sanamuotoiluja myöten samanlaista kuin se, mitä nyt kirjoitetaan koronasta. Lähipiirissäni ei kuitenkaan tapahtunut mitään vakavaa. En muista ketään hongkongilaiseen kuollutta sukulaista, kyläläistä tai muuta tuttua. 

Lopuksi arvailin koronan seurauksia:

Jotain korona tietysti tulee vaikuttamaan. Mietin esimerkiksi sitä, pääseekö tässä normaalille huhtikuun Prahan lomalle ollenkaan.

Teksti oli varsin huoleton. Rauhoittelin siinä itseäni ja kirjeeni vastaanottajaa. Tai ei  tarvinnut  edes paljon rauhoitella, kun ei näyttänyt omissa silmissä kovin pahalta. Toisaalta en tiedä, mitä apua olisi ollut ennakkoon murehtimisesta. Kyllä ne surut ja surkeudet sieltä sitten aikanaan tulevat, ja tulivathan ne.