Auschwitzin keltaiset kukat

Kävin Auschwitzissa kahdeksan vuotta sitten. Siellä ollaan sellaisissa saatanallisissa syvyyksissä, että aiheesta ei voi edes kirjoittaa, koska karkeimmatkin sanat kaunistelevat todellisuutta.

Ehkä Kafkaa kehtaan kuitenkin lainata: "Tältä seudulta ei ole mitään tietä elämään päin. Sitä vastoin täytyy olla olemassa jokin tie elämästä tänne. Näin eksyksissä me olemme."

Auschwitzissa oli huhtikuu. Se tuotti kummallisen, kokonaisuuteen sopimattoman muistikuvan, joka pulpahti juuri mieleeni. Jonkin keskitysleirirakennuksen seinustalla kiinnitin huomiota keltaisiin kukkiin, jotka olin tunnistavinani leskenlehdiksi. Kevät oli tulossa.

Keskinkertaisuuden jälkipuheet

 Hyvä kolumni on naseva, sopivan kärjekäs ja yhteen teemaan keskittyvä. Ainakaan tätä kolmatta ehtoa tuorein Aamulehden tekstini ei täyttänyt. Se sinkoili vähän sinne ja tänne, eikä varsinainen idea selvinnyt kovin helposti. Lisäksi arvelin jo tekstin lähetettyäni, että jonkun mielestä se saattoi samastaa vaarallisella tavalla merkonomin ja keskinkertaisuuden.

Tekstin ollessa valmis totesin, että siitä tuli tällä kertaa tällainen ja toisella kertaa tulee toisenlainen. En minä osannut sitä huonoksikaan sanoa. Se vähän pongahteli, mutta toisaalta se nosti esiin unohdettuja näkökulmia, kuten sen että maailma pyörii keskinkertaisten varassa. Usein juuri he tekevät välttämättömän työn.Ilman heitä ei olisi huippuja, jotka vievät maailmaa eteenpäin. 

Joku kirjoitti lehden kommenttiosastolla: "Kuka voi tuomita toisen ihmisen työn keskinkertaiseksi? Samalla hän tuomitsee ihmisen keskinkertaiseksi." En ole ihan varma, mikä oli tämän mielipiteen sisältö. Joka tapauksessa keskinkertaiseksi arvioiminen ei ole keskinkertaiseksi tuomitsemista. Jo otsikossa sanon, että keskinkertaisuudella on arvonsa. Gaussin käyrän pohjalta kaikki ihmiset ovat lukuisissa asioissa keskinkertaisia. Esimerkiksi minä olen sellainen vieraiden kielten osaamisessa, vaikka välillä mietin, olenko sitäkään. Monesti ihmisten arvioiminen on helppoa. Esimerkiksi koululuokassa koenumerot paljastavat oppilaiden paremmuusjärjestyksen. Onneksi se kertoo perin vähän siitä, kuinka oppilas menestyy tulevassa elämässään.

Arvasin, että joku suutahtaa merkonomien puolesta. Minun piireissäni merkonomin ammatti oli takavuosina tosiaankin lattean tavallisuuden symboli, olipa tässä kuvauksessa sitten perää tai ei. Ainakin arvio oli sikäli epäreilu, että merkonomit ovat tehneet ison osan tarpeellisesta työstä. 

Joku kommentoija suositteli minulle ammattinimikkeiden taustaan tutustumista. Hän perusteli ajatustaan näin: "Yo-merkonomi oli aikoinaan virallinen tutkinto, sitä ei siis ollut 'itse keksitty itsetuntoa kohottamaan'." Aivan heti en nielaise tätä mielipidettä. Ensinnäkin yo-merkonomi on sikäli kummallinen nimike, että tietääkseni missään muussa ammatissa ei ole kirjaimia "yo". Toiseksi Wikipediassa lukee: "Ylioppilaspohjaiselta linjalta valmistuneita kutsuttiin epävirallisesti yo-merkonomeiksi."

-----------

Kolumni on luettavissa täällä

Sotaan on alettu tottua

Kun perheenjäsen sairastuu tai loukkaantuu vakavasti ja joutuu äkillisesti sairaalaan, muu perhe kerääntyy hänen vuoteensa ympärille. Useita ihmisiä on potilaan luona yhtä aikaa. Pidetään huolta siitä, että vähimmilläänkin paikalla on joku. Elämä siirtyy poikkeustilaan. Nukutaan liian vähän, ja normaaleja menoja vähennetään tai ne jopa keskeytetään.

Ehkä kolmen tai neljä viikon kohdalla havahdutaan siihen, että jaksaminen loppuu. On pakko myöntää, että nyt ei juostakaan satasen aitoja, vaan keskipitkää matkaa tai peräti maratonia. Kukaan ei voi painaa loputtomiin täydellä höökillä, ja niin aletaan tehdä yhteisiä sopimuksia. Päätetään, että öitä ei enää vietetä sairaalassa ja päiväajoiksi järjestellään vuoroja. Sairastaminen jää ennen kaikkea potilaan tehtäväksi, kun taas terveiden tehtävä on tukea häntä, mutta samalla vastata siitä, että elämä jatkuu.

Pelkoon tottuu ja järkytyksiin turtuu. Ihmiset väsyvät myös sotauutisiin. Kriisin pitkittyessä herää se viisaus, ettei kannata lamaantua tapahtumista, joille ei voi mitään. Lapset on ruokittava, koululaisten on luettava läksynsä ja työnsä on tehtävä. Ukraina ansaitsee vahvan tuen, mutta vain harvoille sen auttaminen voi olla elämän ensisijainen sisältö. Rahallista tukea voi antaa niin paljon kuin sielu ja pankkitili sallivat, mutta sota ei kumoa elämän muita velvollisuuksia.

Kuukausi on kulunut, ja sotaan tottumisen huomaa uutisista. Niihin mahtuu jo muutakin, vaikka raakuudet vain yltyvät.

Viihtymisen pakko

Olen toisinaan miettinyt, olisiko Jeesus voinut kysyä oppilailtaan illan päätteeksi: "Pojat, oletteko tänään viihtyneet?"

Kohtuullisina annoksina viihde on hyvä asia tai peräti välttämättömyystarvike. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla elämässään jotain tekemistä tai seurattavaa, jonka ainoa tarkoitus on viihdyttää. Minulla se on jalkapallo ja jollakulla toisella jokin muu.

Ei kuitenkaan ole työpaikan vika, jos siellä ei viihdy. Sinne tullaan ensisijaisesti tekemään työtä eikä viihtymään. Tämä ei tarkoita sitä, että työpaikalla sallittaisiin ilkeily, huonot ihmissuhteet tai kelvoton työn organisointi. Ne ovat eri asioita.

On ammatteja, joissa viihtyminen tuntuisi perin erikoiselta tai peräti loukkaavalta. Kun koko päivän nostelee raskaita kantamuksia, vastineeksi saa rahapalkkaa, ei työssä viihtymistä. En kuulisi mielelläni siitäkään, että kolariautosta ihmisiä ambulanssiin toimittava palomies sanoisi päivän päätteeksi viihtyneensä jälleen kerran työssään.

Melkein onnellinen päivä

Ukrainan sodasta ei kannata sanoa mielipidettään, ellei ole perehtynyt Neuvostoliiton historiaan. Siitä ei taas tiedä mitään, ellei ole lukenut Aleksander Solzhenitsyniä, joka on hyvä ehdokas 1900-luvun merkittävimmäksi kirjailijaksi. 

Parasta olisi lukea kieltämättä raskas Vankileirien saaristo. Sitä on hyvä lukea edes jonkin verran. Vaikka nääntyy kärsimysten vyöryn alle ja jättää kirjan kesken, vähästäkin on apua.

Ensimmäinen piiri ja Syöpäosasto ovat helpommin lähestyttäviä romaaneja. Ainakin sivumäärällisesti vähimmällä pääsee, jos lukee Ivan Denisovitšin päivän. Se kertoo 136 sivulla vankileirin päivästä.

Romaanin päätös on yksi vaikuttavimpia, mitä eteeni on osunut. Siinä rangaistusvanki Ivan Denisovitš muisteli kulunutta päiväänsä. Saldo oli hyvä: Hän ei ollut joutunut eristysselliin eikä pahimmalle työmaalle. Päiväruokailussa hän oli saanut ylimääräisen puuron. Tarkastuksessa hän ei ollut jäänyt kiinni kätkemästään sahanterästä, ja tupakkaakin hän oli saanut ostetuksi. "Päivä oli mennyt, ei mitenkään synkkä päivä, melkein onnellinen."

Kamalaa jos aikaikkuna sulkeutuu

Kenties ensimmäisen kerran törmäsin johonkin aikaikkunalta vaikuttavaan, kun vähän yli kahdeksantoista iässä olin ostamassa itselleni polkupyörää. Myyjä teki ainakin omien sanojensa mukaan hyvän tarjouksen, mutta sanoi sitten, että tarjous oli voimassa yhden minuutin. Sitten hän alkoi laskea sekunteja niin kuin olisi lähettänyt rakettia avaruuteen.

Hätäpäissäni ostin sen pyörän. Pari kolme vuotta myöhemmin tajusin, että vain lapsia voi kohdella noin kelvottomasti. Aikuisen ymmärryksellä olisin poistunut kaupasta ovia kolistellen ja sanonut, etten huoli vaikka ilmaiseksi antaisitte. 

Myyjän käytös oli uhkailua, jolla ei oikeastaan ollut muuta sisältöä kuin uhkailu.

Kiristämisen ohella sanaa "aikaikkuna" käytetään silloin, kun ei ole vähintäkään käsitystä siitä, millaisista aikarajoista on kyse. On niin kätevää puhua aikaikkunan sulkeutumisesta, kun ei tiedä, onko kyse kuukausista, vuosista vai vuosikymmenistä vai onko ikkuna auki maailman tappiin saakka

Rajat on asetettava ihan itse

Moraalia ja ihmiselämää koskevissa keskusteluissa törmätään usein vastakysymyksen muotoiseen perusteluun: "Kuka sitten asettaa rajan sille, mitä saa tehdä?" Sitä käytetään, kun on kyse kansalaistottelemattomuudesta tai vakiintuneiden sääntöjen rikkomisesta. Se on nostettu esiin aivan näinä päivinä, kun on mietitty, mikä on suurvallalle sallittua ja mikä ei.

Vastaus on yksinkertainen: sinä ja minä asetamme rajat. Rajojen asettaminen on jokaisen ihmisen moraalinen velvollisuus, jota ei voi ulkoistaa kenellekään muulle.

Sinä ja minä asetamme vanhempina rajan,  jonka jälkeen lasten on tultava illalla kotiin. Kunnan sosiaalitoimi ei sitä tee.

Sinä ja minä asetamme rajan, jonka jälkeen ihmisen on perusteltua kävellä punaisia valoja päin. Liikennevirasto ei sitä kerro.

Sinä ja minä asetamme rajat, jolloin perunalastujen syöminen on syytä lopettaa. Siinä on aikuisen ihmisen turha huudella äitiä apuun.

Edes Jumalalle ei voi vierittää vastuuta. Jokaisen ihmisen on vastattava päätöksistään Jumalan edessä ihan itse.

Ehkä painavinta ja periaatteellisinta on se, minkä sosiaalieetikko Martti Lindqvist sanoi näin: "Jokaisen moraalisesti ajattelevan ihmisen on syytä miettiä se raja, jonka jälkeen hän ei suostu tottelemaan."