Maradona huijasi kerran mutta oli muuten rehti

Diego Armando muistetaan käsimaalistaan Englantia kohtaan, mutta minä olen antanut sen huijauksen anteeksi, sillä sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Englanti oli voittanut neljä vuotta aiemmin Falklandin sodan Argentiinaa vastaan. Tämän historian pohjalta Maradonan maali oli nöyryytettyjen kosto. Sitä paitsi hän oli 165 sentin kokoinen tappi. En pidä suurena rikoksena, jos tuollaiset geenit saanut pelaaja käyttää vähän kättään, kun vastassa on pitkä maalivahti pitkine käsivarsineen.

Tuon edellisen sanon lievällä huumorilla. Sen sijaan on silkkaa faktaa, että Diego Armando ei kalastellut rankkareita eikä vapaapotkuja. Se ei ollut hänen tyylinsä. Päinvastoin hänellä oli hämmästyttävä kyky ja tahto väistää taklaukset. Ne eivät osuneet häneen, koska hän hyppäsi niiden tieltä pois, ja jos joku horjutti hänen tasapainoaan, hänellä oli kyky pudota kahdelle jalalle ja jatkaa juoksuaan pallon kanssa.

Lainaan tähän Ylen uutista viime torstailta: "Kun Italiassa keskustelee Maradonan joukkueessa ja häntä vastaan pelanneiden ex-ammattilaisten kanssa, käytännössä kaikki sanovat ensiksi saman asian: 'Hän oli äärimmäisen rehti ja urheiluhenkinen pelaaja'. – Toisin kuin jotkut luulevat, Maradona ei filmannut juuri koskaan. Hän ansaitsi niin omiensa kuin vastustajien luottamuksen juuri tätä kautta, entinen pääsarjaerotuomari Angelo Bonfrisco on sanonut."

Pelé on paras, Maradona kiinnostavampi

Olen kuvitellut olevani immuuni julkkisten kuolemantapauksille ja niitä seuraaville järkytyksille. On kuitenkin pitänyt tunnustaa, että ne osuvat myös minuun.

Viime vuonna kuoli Matti Nykänen ja kuluneella viikolla Maradona, jota olen kutsunut tuttavallisemmin hänen ristimänimiensä perusteella Diego Armandoksi.

Sekä Nykänen että Maradona ovat olleet ristiriitaisia persoonia. He ovat olleet omien lajiensa suvereeneja mestareita, mutta kummallakin on ollut suuret varjot, ja minua kiehtovat juuri ristiriidat. Maailman kaikkien aikojen paras jalkapalloilija on ilman muuta brasilialainen Pelé, mutta luulen että hänen aikanaan koittava kuolemansa ei kouraise yhtä syvältä kuin Diego Armandon. Pelé oli taiturimainen pelaaja ja kunnioitettava persoona, mutta samalla hän on hieman liikaa hyvis. Toisin on Maradonan laita.

Diego Armandon pimeällä puolella on myös syynsä. Hän oli lähtöisin perin köyhistä oloista, ja sieltä nousemiseen on tarvittu sekä oveluutta että kyynärpäitä. Julkisuus oli hänelle liikaa. Napolin vuosina ihmisiä roikkui hänen vaatteissaan kiinni, ja jalkapallokenttä taisi olla ainoa paikka, jossa hän pääsi varjostajistaan eroon.

Ja vielä sekin, että hänellä oli mittaa vain 165 senttiä.

Kaikissa ikäluokissa on jotain surkuhupaista

 Olen kerännyt eri ikäluokkien tunnuspiirteitä. Näkökulmani on kirkollisesti painottunut.

16-vuotiaat ovat juuri käyneet rippikoulun. Kokonaisuudet ja realiteetit ovat vasta etsinnässä. Ei ole tietoa, mistä raha tulee ja minne se menee. Toisaalta juuri tämän takia heitä kannattaisi kuulla, sillä laskiko Jeesus retkiensä talousarvioita? Hän vain meni sinne, mihin vaisto tai lahjomaton oikeudentaju kehotti kulkemaan. 

20-vuotiaat mitä todennäköisimmin vaihtavat asuinpaikkaa. Heitä kannattaisi kuunnella, koska heille alkaa vähitellen selvitä, että rippikoulussa mukamas käsitellyt asiat eivät välttämättä ole käsitelty loppuun saakka. Heistä pitää oppia senkin takia, että he hankkivat laitteisiinsa sovellukset, jotka ovat yleisessä seurakuntatyössä mullistavia uutuuksia kymmenen vuoden kuluttua.

30-vuotiaat eivät juuri tarvitse Jumalaa. Terveyttä piisaa, ja työmarkkinoilla on kysyntää enemmän kuin millään muulla ikäluokalla. Naisten kropassa on hedelmällisyyttä runsaasti järjellä. Itseluottamus on huipussaan, vaikka asuntolaina tappaa idealismin ja sammuttaa syvälliset keskustelut... ja tämän ikäluokan mukana ratkaistaan kirkon tulevaisuus. 

40-vuotiaat ovat ehtineet pettyä elämään, ja kun ihminen pettyy siihen, hän pettyy myös Jumalaan ja kirkkoon. Ensimmäiset miehet alkavat kaljuuntua, ja naisia uhkaa menopaussi. Parinvaihto kiinnostaa. Sinnikkäästi yritetään saada elämästä vielä jotain irti, ylennys tai uusi, haastava työpaikka. 

50-vuotiaat miehet koettavat sätkiä ja vaihtavat vaimoa ja/tai ostavat moottoripyörän. Naiset ovat kärttyisiä, kun huomaavat, että markkina-arvo laskee. Kai sillä on syynsä, että tämän ikäiset eivät enää kiinnosta työhönottajia. Joku voisi kuitenkin olla parhaimmillaan. Osataan käyttää laitteita. Elämänkokemusta olisi kohtalaisen paljon tai peräti sopivasti. Yhdellä jos toisella alkaa olla pientä kremppaa.

60-vuotiaat elävät vaarallista ikää. Koulukavereita alkaa kupsahdella, ja monilla ote alkaa herpaantua. Aika menee eläkettä odotellessa.  Työkiireet eivät vaivaa entiseen tapaan eikä lapsia tarvitse kuskata harrastuksiin. On aikaa, ja siksi on aika ryhtyä politiikkaan tai seurakunnan päättäjäksi. Vai onko?

70-vuotiaalla voi vielä olla ymmärrystä, jos on seurannut aikaansa, mutta työelämästä vieraantuminen näkyy. Kuolema kolkuttelee lähitienoilla ja muistuttaa ettei täällä loputtomiin keikuta.

80-vuotiaissa tuttavissani ei ole kovin monta sellaista, jolle antaisin vähintäkään vastuuta yhteiskunnallisesta päätöksenteosta, seurakunnallisesta vielä vähemmän. Muisti alkaa pätkiä, ja lasten silmissä ollaan tarkkailuluokalla, että vieläkö se pärjää kotona yksin. Poikkeuksia on, ja harmillisinta on, että moni poikkeukseton luulee olevansa poikkeuksellinen.

Kahdeksan kohdan ohjelma

 Perheellisen ja täysi-ikäisen ihmisen elämänvaiheet voi jaksotella näin:

1) Lyhyt täydellisen vapauden vaihe, kun on muuttanut kotoa pois eikä tarvitse kysyä keneltäkään mitään eikä selitellä menemisiään

2) Asuminen yhdessä jonkun toisen aikuisen kanssa ilman lapsia eli rajallisen vapauden aika

3) Lasten syntymä ja kasvaminen eli elämistä lasten ehdoilla

4) Lasten aikuistuminen eli lyhyt välivaihe, jolloin saa vähän päättää omista asioistaan

5) Omista vanhenevista vanhemmista huolehtiminen

6) Oman terveyden heikkeneminen

7) Kuolema

8) Kuolleiden ylösnousemus

Otetaan mieluummin naapurilta

Yli kuusikymmentä ihmistä vastasi Facebookissa esittämääni kysymykseen: "Mitä itsellesi epämieluisia, ehkä kipeitäkin asioita olisit valmis sietämään, jos ilmastonmuutos saataisiin pysäytettyä?" Yli kuusikymmentä kuplaani kuuluvaa ihmistä vastasi.

Näistä voitaisiin luopua

Luopumisen kohteita tuli näin: yksityisautoilu 8, lihan syönti 6, turha, erityisesti kiinalainen roina 4, suklaa, kahvi, karkki, salmiakki tai maitotuotteet 4, uudet vaatteet 3, lentäminen 3. Etätyöhön siirtymisen kannattajia oli kaksi, niin myös niitä, jotka olivat valmiita tarkentamaan ruokavaliotaan

Yksittäisiä ideoita luopumisen kohteiksi tai muiksi toimiksi (joukossa on mukana huumoria) olivat: makkara, muut kuin sähköautot, pavut, tuontiruoka, saunominen, isoissa ja paljon lämmitystä vaativissa rakennuksissa käyminen, katuvalot, ManUn pilkku, Kemi—Tornio-moottoritie, lämmin vesi rajallisesti, turhat asuinneliöt, oman palatsin vierashuoneen lämpö, broileri ja pakatut tuotteet.

Joku olisi valmis toimittamaan öljy-yhtiöiden johtajat vankileireille. Joku toinen voisi luopua demokratiasta ja liberalismista diktatuurin hyväksi.

Vähentääkin voi

Pari vastaajaa kertoo jo luopuneensa lentämisestä ja vähän useampi lihan syömisestä. Joku paljastaa elävänsä jo nyt niin niukasti, ettei lisäsupistuksia oikein voi edellyttää. Pari kirjoittajaa sanoo mielestäni viisaasti, että täysluopumisen sijasta voidaan harkita haitallisten asioiden vähentämistä. Joku sanoi olevansa valmis vaikka mihin, kunhan koko systeemi muuttuu.

Vapaaehtoisuus ei auta eikä optimismi herää

Kokonaisuutta tarkastellessa optimismini ei lisäänny. Näillä luopumisilla maailman suunta tuskin vaihtuu. Ongelma on juuri siinä, että harva on valmis menettämään asioita, joista luopuminen tuottaa itselle kipua. Jos naapuriin sattuu, se ei niinkään haittaa.

Myöskään historian tutkiminen ei lohduta. Sieltä on mahdotonta keksiä esimerkkejä, joissa merkittävä määrä ihmisiä olisi tehnyt itselleen kiusallisia päätöksiä ennakoivasti ja vapaaehtoisesti. Voidaan vielä kuvitella, että jokin poliittinen liike uskaltaisi tehdä oleelliset päätökset. Ongelmana vain on, miten niillä päätöksillä voitettaisiin seuraavat vaalit.

Jääkö mitään muuta ratkaisua kuin vain se, että insinöörit keksivät pelastavaa tekniikkaa?

Partiolupaus -- mutta kun ihminen ei ole päätöstensä takaaja

Partiolupauksesta on kadonnut sana "Jumala".  Aiemmin sanottiin näin: "Lupaan parhaani mukaan rakastaa Jumalaani, omaa maatani ja maailmaa, toteuttaa ‘ikäkauden’ ihanteita ja olla avuksi toisille." Uusi partiolupaus taas kuuluu näin: "Lupaan parhaani mukaan elää maani ja maailman parhaaksi, kasvaa katsomuksessani ja toteuttaa 'ikäkauden' ihanteita joka päivä."

Joidenkuiden mielestä Jumalaan viittaaminen on ollut ongelmallista. En ole nähnyt kiinnitettävän huomiota siihen, että lupaaminen se vasta ongelmallista onkin.

Ihminen ei näet pysty lupaamaan yhtään mitään. Hän ei ole minkäänlainen omien päätöstensä takaaja, ei aikuinen, ei keskenkasvuinen lapsi. Sana "luvata" kuuluu vain Kaikkivaltiaan suuhun. Kaikki muut toteuttavat päätöksiään vain siinä mitassa kuin se heille sallitaan. 

Kuvaavaa ja samalla viisasta on, että kirkollisessa avioliittoon vihkimisessä ei puhuta lupaamisesta mitään. Kysytään vain nöyrästi ja todellisuudentajuisesti tahtomista. Sen enempää ihmiseltä ei vaadita. 

Partiolupauksen lievennyksen sanat "parhaani mukaan" eivät pelasta tilannetta. Niihinkin sitoutuminen on liian paljon luvattu; ihminen kun on mitä on.

Kesken jääneitä kirjoja

Nuorena oli kunnia-asia saada luetuksi loppuun jokainen kerran aloitettu kirja. Näitä väkisin luettuja ja klassikoiksi laskettavia romaaneja ovat esimerkiksi James Joycen Odysseus ja Robert Musiin Mies ilman ominaisuuksia. Vaikeana pidetty Volter Kilven Alastalon salissa sen sijaan tuntui herkulliselta koko lukemisen ajan.

Nobelin saanutta William Faulkneria en jaksanut. Parikin kirjaa jäi häneltä kesken. Vanhemmiten on ollut helpompaa lopettaa lukeminen puolivälissä kirjaa. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat taisi tulla väkisin luetuksi, mutta sitä ponnistelua se ei olisi ansainnut, Tuntui siltä, että kirjailija ei viitsinyt nähdä lainkaan vaivaa sen hyväksi, että lukija ymmärtäisi edes jotain. Minusta se on ammattitaidottomuutta.

Erityistapauksensa oli Virginia Woolfin Menomatka, jonka lopetin jo ensimmäisellä sivulla täysin kelvottoman suomennoksen takia.

Viimeksi lukuun ottamani David  Foster Wallacen Päättymätön riemu on syksyn käännöskirjatapaus, mutta minun kirjallisissa käsissäni se muuttui päättymättömäksi riesaksi.  Lopetin lukemisen 80 sivuun. Romaani ei varsinaisesti ollut huono, mutta se ei sittenkään tuntunut kaiken vaivan arvoiselta. Laskin, että nopeudellani tämän massiivisen teoksen lukemiseen olisi kulunut kolme kuukautta. Siinä ajassa ehtii lukea yhtä ja toista sellaista, minkä merkityksellisyydestä voi olla varma.