Tätäkin tapahtui vuonna 2013

* Filippiinit meni tuusan nuusaksi, mutta Suomessa eniten ihmisiä surmaava säätila on lämmin ja kaunis kesäsää, viinaan lantrattuna.

* Bostonin pommimiehen kiinni saamisen jälkeen amerikkalaiset kokoontuivat toreille niin kuin olisivat voittaneet ampumajuoksun maailmanmestaruuden.

* Snowdenin jäljissä pieni Etelä-Amerikan valtio Ecuador tarjosi Yhdysvalloille 23 miljoonaa dollaria ihmisoikeuskoulutukseen, jotta myös USA:ssa opittaisiin välttämään kidutusta ja yksityisyyden loukkaamista.

* Ennen sai kaikki laitteet sanomalla sanan "Philips" ja nyt enää partakoneen.

* Alppilalainen opettaja loi rähjäämisellään omatekoisen ongelman ja sitten ratkaisi sen niskaperseotteella. Joidenkuiden mielestä hän on sankari.

* Moukarinheiton tulostuspalvelu viivyttää lopullista mitalijakoa. Pissakokeen tuoreimpien diagnoosien jälkeen Olli-Pekka Karjalaiselle luvattiin EM-kulta seitsemän vuotta heittojen jälkeen.

* Suomalaisilla turisteilla on ollut koettelemuksia. Thaimaasta tullut kone laskeutui moottorivian takia keskelle Venäjää. Odottamista oli liikaa. Ruoka oli huonoa. Nukkuma-alusta oli kova. Teneriffan piinana oli viettää lomakohteessa kaksi matkatoimiston järjestämää ylimääräistä hotelliyötä.

* Helsinki-Vantaan alakerrassa lounas maksoi 14,50 euroa. Lisäksi olisi pitänyt kantaa omat astiat pois. En nyt sentään.

* Yksi tunti riitti siihen, että saatiin 60 vapaaehtoista keskellä yötä etsimään hukassa ollutta pappaa. Pappa löytyi.

* Vuonna 2013 tuli kuluneeksi noin 13,7 miljardia vuotta siitä, kun Jumala pamautti maailmankaikkeuden alkuun. Auringolle on luvattu aikaa viisi miljardia vuotta.

* Suomalaiset tinkivät mieluiten naapurin eduista. Yli puolet kansalaisista kannattaa rakennemuutoksia, jos ne eivät kohdistu omiin etuihin.

* Uusia viiden euron rahoja luultiin kaupan kassalla väärennöksiksi: "Mutta kun niistä ei ollu mitää just niillä sivustoilla joilla mä käyn."

* Hautajaissaattueen nähdessään mopopoika ei kääntänyt kaasukahvaa, vaan sammutti moottorin ja jäi odottamaan.

* Lehden mukaan Panu Rajala veti kirjaston täyteen, kun 66 kuulijaa oli tullut paikalle. Kun sama määrä ihmisiä oli sunnuntaina kirkossa, kukaan ei kirjoittanut mitään.

* Nuoret innostuivat pelaamaan kännykkäpeliä, jossa sormella naputellaan kännykän näytöllä olevaa munaa miljoona (1 000 000) kertaa.

* Romanialainen meppi Dumitru Zamfirescu on aina äänestänyt "kyllä" EU-parlamentissa, lokakuuhun mennessä 541 kertaa.

Jälkikirjoitus: 24 makua antavaa kirjaa

Jonkin päähänpälkähdyksen vuoksi rupesin viime vuonna tekemään eräänlaista joulukalenteria. Julkaisin erilaisia listoja, joita olin ajankulukseni kirjoitellut pitkästyttävissä tilaisuuksissa. Listani liittyivät jouluun lähinnä niin, että listoja oli kaksikymmentä neljä.

Rupesin miettimään, voisinko tehdä tänäkin vuonna jotain samanlaista, koska kalenterin kirjoittaminen oli mukavaa puuhaa. Pian aiheeksi nousivat hyvät kirjat, mutta aivan erityisellä tavalla käsiteltyinä. En halunnut koota lukemieni kirjojen parhaimmistoa. Sen sijaan tavoitteenani oli sekalainen valikoima.Siinä olisi laatua mutta myös ominaisuuksia, joista voi ylipäänsä kirjoittaa; kaikista hyvistä kirjoistahan ei voi.

Aluksi tyhjensin hyllyäni olohuoneen lattialle. Kaikista poimimistani kirjoista en lopulta kirjoittanut. Tiesin heti, että kirjoittamisen aikana listani eläisi. Valituiksi tulisi teoksia, jotka yllättäisivät myös itseni.

Mielessäni oli myös Nerudan epäpuhtaan runouden malli. Joukossa pitäisi olla jotain kaikkien tunnustamia klassikoita, mutta myös jokunen kokonaan unohdettu kirja ja pari kirjaa, joiden mukana oloa joidenkuiden lukijoiden olisi vaikea ymmärtää. Markus Mörttinen ehdotti, että ottaisin listalleni yhden huonon kirjan. Sen vuoksi sinne päätyi Hermann Hessen Arosusi. Tosin en pidä sitä varsinaisesti huonona kirjana. En vain kykene sitä enää lukemaan, koska se liittyy elämänvaiheeseen, joka on peruuttamattomasti takana.

Joulun lopulla huomaan, että listallani on Tolstoin Sotaa ja rauhaa, Juoppohullun päiväkirjaa ja Matteuksen evankeliumia. Mukana ei ole kahta suurta suosikkiani, Kafkaa ja Hemingwayta, ehkä juuri sen takia, etten halunnut tehdä top 24:ää. Väinö Linna jäi pois, koska hänet tuntevat kaikki.

Meksikoon liittyviä teoksia on peräti kaksi, mutta se on sattumaa: olen käynyt kahdesti Meksikossa, mutta siitä huolimatta se ei ole minulle erityisen tärkeä maa. Toisin on eteläisemmän Amerikan ja Andien laita. Mukana on melko paljon lyhytproosaa, koska siitä saa poimituksi sitaatteja helpommin kuin laveista romaaneista.

Sarja aloittanut Pamukin vaikuttava romaani Lumi tuli valituksi ennen muuta sen takia, että muistoissani sen lukeminen ajoittuu erääseen lumettomaan joulukuuhun. Kristuksen syntymäjuhla vaikutti pariin loppupään valintaan, mutta muuten lista ei liity tähän elämäämme vuodenaikaan.

Viimeisimmät blogikirjoitukseni olivat hieman pitempiä kuin ensimmäiset. Vasta matkan varrella minulle selvisi näiden tekstieni luonne.

Kiinnostava sattuma on se, että Heinrich Böllin yhteydessä mainitsemani elokuva Good bye Lenin tuli joulunpyhinä televisiosta. Elokuvakriitikoiden kirjallinen sivistys ei ole riittänyt siihen, että he olisivat olleet perillä filmin taustalla olevasta Böllin tekstistä.

Listaan vielä kirjani tähän. Kaikista on linkki teosta käsitelleeseen blogikirjoitukseen.

Orhan Pamuk: Lumi

Lauri Viita: Moreeni

Panu Räty: XYZ

Milan Kundera: Kiireettömyys

Juan Rulfo: Tasanko liekeissä

Pentti Haanpää: Jutut

Nick Hornby: Hornankattila

Antti Hyry: Aitta

Hermann Hesse: Arosusi.

Frédéric Beigbeder: 24,99 €

Aisopoksen tarinoita

Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja

Papalagit

Hubert Selby: Päätepysäkki Brooklyn

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema

Juhani Aho: Kevät ja takatalvi

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Risto Saarinen: Jeesus Jokisen tapaus

Manuel Scorza: Garabombo, näkymätön mies

B. Traven: Hallitus

Heinrich Böll: Tohtori Murken kootut tauot

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset 

Pentti Saarikoski (suom.) Evankeliumi Matteuksen mukaan

Avioliittosopimuksen purku kaikessa hiljaisuudessa (24/24)

Jeesus Kristus tuli maailmaan näin. Hänen äitinsä Maria oli annettu vaimoksi Joosefille, mutta jo ennen kuin he olivat muuttaneet yhteen, huomattiin Marian olevan selittämättömästä syystä raskaana.

Kirjailija Pentti Saarikoski on 1960-luvun radikalismin huomattavimpia nimiä. Vaikka Saarikoski ajautui välirikkoon kirkon kanssa, hänen kiinnostuksensa siihen ja Raamattuun ei sammunut. Italialaisen ohjaajan Pier Paolo Pasolinin innoittamana hän ryhtyi suomentamaan Matteuksen evankeliumia. 

Hän sanoi käännöksensä esipuheessa, että hänellä ei ollut mitään muuta pyrkimystä kuin kirjoittaa hyvää proosaa. Tulos oli kiehtova ja samalla ongelmallinen. Saarikoskea tutkineen Pekka Tarkan mukaan käännös tuotti muutaman nasevan oivalluksen, mutta myös ison määrän kummallisuuksia.

Joka tapauksessa Saarikosken työ pani vauhtia Raamatun käännöstyöhön. Professori Heikki Räisäsen mukaan pitkät jaksot Saarikosken suomennosta olisi voitu sellaisenaan hyväksyä uuden Kirkkoraamatun pohjaksi. Vuonna 1992 ilmestyneessä Raamatussa Saarikosken vaikutusta ei kuitenkaan voinut juuri havaita. Tarkka epäilee, että Saarikosken ansiosta "ryöstöstä" oli tullut "riisto". Myös Saarikosken version lause Joosefista, joka "aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa", kelpasi sellaisenaan uuteen Kirkkoraamattuun.

Kun uusi raamatunsuomennos oli tekeillä, Saarikoski otti yhteyttä arkkipiispa Mikko Juvaan ja kertoi olevansa "valmis käymään tehtävään". Saarikoski halusi kääntää ennen muuta Matteuksen evankeliumin ja Ilmestyskirjan. Muutaman vuoden takaisen leikillisyyden ja jopa pilkkamielen hän sanoi sivuuttaneensa ja tahtoi nyt kääntää Jeesuksen sanoja "vilpittömästi ja oikein". Lopulta Saarikosken osallistuminen kaatui käytännön ongelmiin, ennen muuta käännöskomitean säännöllisiin kokouksiin

Pentti Saarikoski (suom.) Evankeliumi Matteuksen mukaan

Erehtyneet ovat lähimpänä totuutta (23/24)

Muista erityisesti, että sinä et voi olla kenenkään tuomarina. Sillä ei voi olla maan päällä rikollisen tuomarina ennen kuin tämä tuomari itse tunnustaa olevansa aivan samanlainen rikollinen kuin sekin, joka seisoo hänen edessään, ja että kenties ennen muita juuri itse onkin syyllinen hänen edessään seisovan rikokseen.

Joku lukijani on kenties jo ihmetellyt, missä viipyy Dostojevski. Hän liittyy sarjaani suuren juhlan kynnyksellä, aatonaattona. En voi jättää häntä listoiltani pois, olenhan tullut Dostojevskiin hieman samalla tavoin kuin joku toinen on tullut uskoon.

Yllä oleva sitaatti on Karamazovin veljeksistä munkki-isä Zosiman ajatuksia, joita hän puhuu kuolemansa edellä. Alkuaan tarkoitukseni oli löytää tähän blogikirjoitukseen aivan toinen lainaus, mutta se ei osunut haravaani, joten oli otettava jotain muuta. Sittenkin oli valinnan varaa, sillä Zosiman pitkissä puheissa Dostojevski vyöryttää esille kaiken sen viisauden, jonka hän on ikinä nähnyt kristillisessä opetuksessa.

Isä Zosima on joululukemista parhaimmillaan. 

Samalla on muistettava, että Dostojevski ei milloinkaan allekirjoita romaanihenkilöidensä ajatuksia. Hänen romaaneistaan ei voi poimia yksittäisiä aforismeja. Myös ihannoitu Zosima tulee kirjassa kumotuksi, sillä Dostojevskin maailmassa totuus ei ole tämä ajatus tai tuo ajatus, vaan alituinen liike, uudelleen ajatteleminen, pyrkimys oman itsensä ja omien turvapaikkojensa kumoamiseen.

Jos joku luulee päässeensä lopulliseen totuuteen, hänestä voi olla varma, että ainakaan hän ei siellä ole. Lähimpänä totuutta ihminen on juuri silloin, kun aavistaa erehtyneensä eikä vielä lainkaan tiedä, mihin suuntaan olisi viisasta kulkea.

Karamazovin veljekset on Dostojevskin pääteos, hänen sisällöltään kaikkein rikkain teoksensa. On kuvaavaa, että tavallaan se jäi kesken, sillä sen piti olla jonkinlainen johdanto hänen romaaniinsa Suuren syntisen elämä. Se jäi kirjoittamatta, sillä kuolema tuli väliin.

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

Oispa joulu ainainen, heh (22/24)

Mutta: puolitoista vuotta on pitkä aika, se on muistettava, ja nyt oli taas jo sydänkesä, se vuodenaika, jolloin tämä leikki on sukulaisilleni vaikeinta. Haluttomasti he nakertavat helteessä rinkilöitä ja piparkakkuja, hymyilevät jäykästi itsekseen samalla kun särkevät kuivuneita pähkinöitä, kuuntelevat kääpiöiden väsymätöntä takomista ja säpsähtävät, kun punaposkinen enkeli kuiskaa heidän päittensä yli »rauha», »rauha», mutta he kestävät sen, vaikka kesäisestä asusta huolimatta hiki valuu pitkin kaulaa ja poskia ja liimaa paidan kiinni. 

Saksalaisen Nobel-kirjailijan Heinrich Böllin novelli on antanut aiheen vuonna 2003 Euroopan parhaaksi elokuvaksi valitulle saksalaisfilmille Good bye Lenin.

Elokuva kertoo DDR:n ihannointiin juuttuneesta mummosta, joka oli ollut sairaalassa tajuttomana Berliinin muurin sortumisen aikaan. Hänen läheisensä halusivat suojella vanhaa ihmistä siltä järkytykseltä, ettei DDR:ää enää ollut. Äiti ympäröitiin vanhoilla itäsaksalaisilla tuotteilla, ja televisiosta hänelle näytettiin DDR:n valeuutisia.

Alkuperäinen Heinrich Böllin novelli on nimeltään Ois joulu ainainen. Sen keskushenkilönä on höperöitynyt Milla-täti,  joka nostaa hirveän metelin, kun kuusta aletaan riisua tammikuussa.

Asiantuntijoista ei ole apua. Lopulta joku keksii, että tädille on sallittava hänen joulunviettonsa jatkuminen. Niinpä perhe rupeaa leikkimään joka ilta jouluateriaa tädin rauhallisena pitämisen nimissä. Kesä tulee, linnut laulavat ja tädin asumassa talossa vietetään yhä merkillistä jouluseremoniaa. Läheisten tasapaino alkaa järkkyä. Kyllästyneet omaiset palkkaavat joulupöytään itselleen sijaisnäyttelijöitä, ja lapset korvataan vahanukeilla. 

Joku omaisista tekee kaikkein radikaaleimman ratkaisun. Hän muuttaa kaukaiseen etelän maahan, jossa ei kasva edes kuusipuita.

Novellin loppukaan ei tarjoa helpotusta. Joulu on ainainen. 

Heinrich Böll: Tohtori Murken kootut tauot

Kirjailijaa ei ehkä ollut olemassa (21/24)

Vangin ylläpito ei maksanut don Gabrielille eikä valtiolle mitään. Vangin vaimon oli valmistettava hänen ruokansa ja tuotava se hänelle, ja jollei hänellä ollut vaimoa, hänen äitinsä tai veljensä tai jonkun muun sukulaisensa oli vastattava siitä.

Joskus kirjailija ansaitsee tulla mainituksi ennen muuta persoonansa tähden. On kirjailijoita, jotka ovat kieltämättä kiinnostavampia kuin heidän teoksensa. Viime vuosina tämä tekijän korostaminen ja hänen tuotantonsa sivuuttaminen on kuitenkin mennyt äärimmäisyyksiin saakka. 

Kaupallisessa maailmassa kirjailijan ulkonäöstä on tullut osa hänen tuotantoaan. On vaikeaa kuvitella, että Sofi Oksanen olisi Tarja Halosen näköisenä noussut nykyiseen maineeseensa. Toisaalta Tarja Halosesta olisi tuskin tullut presidenttiä, jos hän olisi näyttänyt Sofi Oksaselta.

Ulkokirjallisten markkinointikeinojen ja kaiken sofioksaslaisuuden keskellä kannattaa muistuttaa siitä, että on ollut myös B. Travenin kaltaisia kirjailijoita.

Ei nimittäin ole tietoa, kuka B. Traven oikein oli. Monesti häntä sanotaan meksikolaiseksi, kenties vuonna 1969 kuolleeksi kirjailijaksi, joka olisi alkuaan ollut joku saksalainen anarkisti. Mahdollisesti hän oli useita kirjailijoita yhdistänyt salanimi.

Kaikesta huolimatta tärkein on jäänyt eloon: hänen kirjojaan luetaan yhä. Ne kiinnostavat varsinkin lukijoita, jotka haluavat perehtyä yhteiskunnallisiin ristiriitoihin,, kuten Meksikon veriseen vallankumoukseen. Sierra Madren aarteesta on jopa tehty elokuva, jossa näytteli itse Humphrey Bogart.

B. Traven: Hallitus

Näkymätön mies (20/24)

Vankilassa hän oli oivaltanut näkymättömyytensä todellisen syyn. Häntä ei nähty, koska häntä ei haluttu nähdä. Hän oli näkymätön samalla tavoin kuin näkymättömiä olivat maakiistat, vääryydet ja valitukset.

Omien suomalaisteni jälkeen kaikkein eniten minussa sympatiaa herättänyt kansakunta on Andien intiaanit. Kun kuulen kadunkulmassa heidän rumpunsa äänen, tiedän, että sen päivän osalta aikatauluni joutuvat joustamaan. On jäätävä kuuntelemaan sitä alakulon musiikkia.

Myös Latinalaisen Amerikan kirjallisuus on jättänyt minuun ison jäljen. Syvimmin on vaikuttanut perulainen Mario Vargas Llosa, mutta yksittäisistä teoksista on nostettava esiin hänen maanmiehensä Manuel Scorzan romaani Garabombo, näkymätön mies.

Saattaisi ensin luulla, että näkymättömäksi muuttuneen Garabombon tarina olisi vain yksi esimerkki koko maanosaa leimanneesta maagisesta realismista, jossa esiintyy näkymättömiä miehiä, haamuja, enkeleitä, piruja ja elävien puolelle eksyneitä kuolleita.

Garabombon näkymättömyydellä on kuitenkin perin arkinen syy. Garabomboa ei nähdä, koska hän on niin köyhä. Täysin osatonta ei huomata. 

Tämän syvemmäksi köyhyys ei tule. Ei voi saada oikeutta eikä edes myötätuntoa, ellei ensin tule nähdyksi.  "Minun kansani osallistuu maailman talouteen vain kärsimyksellään", sanoo muuan intiaaniteologi. "Me olemme niitä ratakiskoja, joita pitkin hyvinvointi kulkee."

Manuel Scorza: Garabombo, näkymätön mies

Kelvollisia Jeesus-kirjoja ei ole monta (19/24)

Te olette kuulleet sanotuksi: "Tunne itsesi." Mutta minä sanon teille: elämän jano ei kysy itsetuntemusta, vaan seikkailunhalua, ulospäin suuntautumista. Oikeat seikkailut eivät ole maailman silmissä suuria, vaan ne tapahtuvat aivan lähelläsi.

Sain vilkaista Risto Saarisen kirjaa Jeesus Jokisen tapaus  jo sen käsikirjoitusvaiheessa. Olin varma, että siitä tulisi hitti ja bestseller. Sitä lainattaisiin saarnoissa kyllästymiseen saakka, ja sitä käytettäisiin rippikoululaisten oppikirjana. Yliopistoissa siitä tehtäisiin graduja, ja se saisi jäljittelijöitä.

Ennustukselleni oli hyvät perustelut. Kelvollisia Jeesus-kirjoja ei ole monta, mutta tässä oli erinomainen ja vieläpä kotimainen. Kirjoittajalla oli harvinainen kyky ymmärtää sekä Uuden testamentin eksegetiikkaa että oman aikamme kysymyksiä. Hänellä oli ymmärrystä ja sanomisen taitoa.

Erehdyin. Risto Saarinen sivuutettiin, tai oikeastaan ei huomattu edes niin paljon, että olisi sivuutettu. Tallottiin vain jalkoihin tai katsottiin läpi. Ei kiinnostuttu edes kirkollisissa sisäpiireissä saati, että Saarista olisi voinut ostaa tavaratalojen pokkarihyllyiltä.

En ymmärrä, miksi siinä kävi niin.

Risto Saarinen: Jeesus Jokisen tapaus

Keskellä olohuoneen lattiaa on pölynimuri (18/24)

Mieheni syö hyvällä ruokahalulla. Luultavasti hänellä ei kuitenkaan ole tosissaan nälkä. Kyynärvarret pöydällä hän jauhaa leukojaan ja tuijottaa jotakin toisella puolen huonetta. Hän katsoo minuun ja kääntää katseensa pois. Hän pyyhkii suunsa lautasliinaan. Hän kohauttaa olkapäitään ja jatkaa syömistä.

Tällä tavoin alkaa yksi Raymond Carverin kertomuksista. Kun olin lukenut yhden hänen kirjoistaan, minun oli mentävä saman tien ostamaan ne kaikki. Ajattelin: tämä mies näkee sen, minkä kaikki tietävät vaikka emme sitä huomaa.

Ei juuri ole Carverin laatuista kirjoittajaa, joka saa arkipäivän tyhjänpäiväisyydet yhtä täyteen merkityksiä. Hän kirjoittaa tuolista, ikkunaverhoista, haarukasta, kivestä ja naisen korvarenkaasta niin, että lukija hätkähtää huomatessaan kaiken sen, mitä niiden taakse voi kätkeytyä. 

Sopii ajatella vaikkapa keskellä olohuoneen lattiaa oleva yksinäinen pölynumuri. Ei se ole vain kodinkone. Se monipolvinen ja ristiriitainen kertomus siitä, kuka siinä talossa oikein asioita tekee.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Pelkäämäsi kummitus on suilleen suistunut (17/24)

Minä uskon sittenkin, että teitä tässä pimeä pilvi peloittaa enemmän kuin se kykenee kastelemaan. Hyviksi heinäsäiksi keväinen kuuro. Se nyt sataa ja jyryää, mutta huomenna on jo pouta. Ne on ne vanhain ihmisten tuumat vähän niinkuin lahopökkelö tien vieressä, juhlallinen ja peloittava. Kuljet siinä ja kierrättelet etkä uskalla kirveelläsi kolhaista, kun pelkäät päähäsi putoavan. Joskus kyllä kosketat, mutta et milloinkaan voimaisi takaa kumahuta. Vaan jonakuna päivänä, kun ohi kuljet, niin on kummitus itsestään suulleen suistunut ja siinä makaa etkä saa ylös, vaikka tahtoisitkin. Ihmettelet, että mitenkä se on voinut milloinkaan seisoa.

Muistan pidelleeni käsissäni Juhani Ahon romaania Kevät ja takatalvi hieman epäluuloisesti. Ajattelin, että pakkohan näitä suomalaisia klassikoista on lukea, jos aikoo jotain tietää kirjallisuudesta. Otin teoksen käsittelyyn ikään kuin yleissivistyksellisistä syistä, vaikka yleensä olen viehättynyt enemmän modernista käännöskirjallisuudesta, jossa romaanin rakenne on hajonnut, kuin kotimaiseen maalaisyhteisöön sijoittuvista lukuromaaneista.

Olin väärässä. Juhani Ahon romaani on hieno. Sen tietty vanhanaikaisuus korosti kirjan vahvaa elämännäkemystä ja lopulta enemmän viehätti kuin karkotti.

Jo kirjan nimi "Kevät ja takatalvi" oli syvällinen. Elämässä sekä keskikesän huiput että sydäntalvet ovat harvinaisia, mutta heräilevä toiveikkuus ja sitä seuraava pettymys ovat läsnä koko ajan.

Juhani Aho: Kevät ja takatalvi

1980-luvun merkittävin suomalainen kirjailija (16/24)

Eräs potilas ei voinut mennä ulos, koska haisi niin pahalta, että se havaittiin korttelin säteellä. Heti kun lääke turrutti hänen sisäisen hajuaistinsa, hän suunnitteli vajaamielishoitajaksi hakemista, koska arveli siinä työssä voivansa olla "eniten avuksi toisille". "Ihminen sinä olet itsekin", tokaisin, "yhtä arvokasta se on, jos etsit apua itsellesi."

Kun Matti Pulkkinen kuoli kaksi ja puoli vuotta sitten, hänen elämäntarinansa päätös muistutti Aleksis Kiveä. Pulkkinen oli 1980-luvun merkittävin suomalainen kirjailija, mutta vain harvat noteerasivat hänen kuolemansa.

Erityisen merkittäväksi Pulkkisen tekee se, että hänen teoksensa Romaanihenkilön kuolema on viimeisin suomalainen romaani, joka on onnistunut synnyttämään merkittävän yhteiskunnallisen keskustelun. Tänä syksynä on tietysti puhuttu Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, mutta sen herättämä keskustelu on ollut pientä Pulkkiseen verrattuna. 

Romaanihenkilön kuolema vaikutti ratkaisevasti siihen, että hyvät ihmiset eivät enää anna kehitysapua umpimähkään, vaan miettivät myös perille saamisen luotettavuutta.

Pulkkisen lukemisesta minulla on aikaa, mutta vaikuttaa siltä, että tuo joskus hyvin ajankohtainen kirja on edelleen lukemisen arvoinen. Ainakin sen johtoajatusta kannattaa miettiä: kirjoja ei pidä verrata toisiin kirjoihin, vaan maailmaan.

Olen yrittänyt soveltaa Pulkkisen ohjelmaa kirkollisen julistukseen ja yrittänyt etsiä sanoja, jotka eivät ota niskalenkkiä toisista saarnoista vaan itse maailmasta.

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema

Kuvottavaa ja totta (15/24)

Tralala oli 15 kun häntä pantiin ensimmäisen kerran. Ei mitään sen kummempaa tunnetta. Pelkästään huvin vuoksi. Hän hengaili Greeksissä muiden lähistön skidien kanssa. Ei mitään tekemistä. Istuu ja juttelee. Kuuntelee jukeboksia. Imee kahvia. Pummaa röökiä. Hiton tylsää kaikki. Hän sanoi joo. Puistossa. 3 ja 4 paria etsimässä omaa puuta ja ruohonlänttiä. Itse asiassa hän ei sanonut joo. Hän ei sanonut mitään.

Hubert Selbyn Päätepysäkki Brooklyn on ainoa kirja, jonka olen ollut vähällä jättää kesken sen tähden, että kuvottavuutensa tähden sitä oli vaikea lukea.

Tosin olen lukenut väkivaltaisempiakin kirjoja, kuten Bret Easton Ellisin Amerikan psykon, kertomuksen sadistisesta seksimassamurhaajasta. Se mässäili väkivallalla ja ihmisen mielettömyydellä. Se päästi lukijansa turistina hulluuden orgioihin.

Selbyn kirja on sen sijaan totta. Sen tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin, jossa elämä on kenties rajumpaa kuin Suomessa, mutta rumaa on täällä Suomessakin.

Elämän karusta puolesta kertoo vaikkapa vuosi sitten saamani sähköpostiviesti: "Tässä oli oikeusjuttu, jossa oli neljä kaveria syytettynä varastetun tavaran kaupasta. Siinä ei sinänsä ollut mitään uutisarvoa, kun jokainen oli huumeiden käyttäjiä ja rahaa päivittäisannoksiin kaivattiin tonni päivässä. Jäi vain mietityttämään - yksi kavereista oli vetänyt itsensä hirteen, toinen oli ottanut vahingossa tai tahallaan sen verran reilun yliannostuksen, etteivät häntä enää maalliset instanssit päässeet kuulustelemaan. Kolmas kaveri oli sairaalassa pyörätuolipotilaana, kun diilerit olivat vauhdittaneet perintätoimiaan hakkaamalla kaverin polvet tohjoksi. Yksi sitten oli oikeudessa vastaamassa tekosistaan kokiksen voimalla hikoillen rajoitetun hetken."

Hubert Selby: Päätepysäkki Brooklyn

Tavarat ryömivät kuin pienet hietamuurahaiset (14/24)

Papalagien kädet eivät koskaan lopeta tavaroiden tekoa. Sen vuoksi valkoisten kasvot ovat usein väsyneet ja surulliset, ja siksi vain vähimmät heistä - - leikkivät kylän aukiolla, laulavat ja keksivät iloisia lauluja - - mikä meille on itsestään selvää. Heidän täytyy tehdä tavaroita. Heidän täytyy varjella tavaroitaan. Tavarat ripustautuvat heihin ja ryömivät heidän ylitseen kuin pienet hietamuurahaiset.

Joskus 1900-luvun alussa samoalainen alkuasukaspäällikkö Tuiavii vieraili Euroopassa papalagien eli valkoisten ihmisten mailla. Matkansa jälkeen hän kertoi kokemuksistaan omalle kansalleen. Hänen täytyi käyttää samoalaisten käsitteitä, koska he eivät tunteneet eurooppaliaisten sanoja, kuten kelloa tai kerrostaloa. – Tähän kirjailija Erich Schuermannin kehyskertomukseen ei ole yhtään uskomista, mutta siitä huolimatta Papalagit on niitä harvoja kirjoja, joita uskaltaa vilpittömästi suositella kenelle tahansa. Jos joku ei innostu Papalageista, vika on ilman muuta lukijassa.

Papalagit paljastaa, kuinka omituiselta elämäntapamme näyttää, kun sitä katselee sivullisen silmin. Selviää, että nykyaikaisiksi luullut ongelmat, kuten tavaroiden paljous ja ajan pirstoutuminen ja sen vähäisyys, ovat yllättävästi ikiaikaisia ongelmia, ihmisluontoon sisään kirjoitettuja.

Kirjassa on lainattavaksi sopivia lauseita vaikka kuinka paljon. Otetaan vielä tämä sitaatti: "Voi miten ikävää, taas on tunti kulunut." Ja he näyttävät murheellisilta kuin surun murtamat, vaikka alkamassa on kokonainen uusi käyttämätön tunti.

Papalagit

Vankiloiden luetuin kirja (13/24)

Mulla alkoi armoton stressi. Vaikka mulla oli hilloa siitä kusipäisestä kuusien raahaamisesta, niin silti oli tosi stressaavaa miettiä sopivia joululahjoja. Viinapullo on aina ajankohtainen joululahja, joten kirmasin handeliin hakemaan lahjoja. Myyjä katsoi mua pitkään, kun pyysin sitä paketoimaan 18 pulloa kossua, jokaisen omaan lodjuunsa.

Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa on kuulemma vankiloiden luetuin kirja. Tietyllä tavalla se on epäkirjallisuutta, ja jossain mielessä on oikein, jos sen kirjoittajaa ei hyväksytä kirjallisten näyttöjen puutteessa Kirjalijaliiton jäseneksi.

Joskus kannattaa kuitenkin katsoa, millaiselta maailma näyttää omien suorakulmioiden ulkopuolelta. Vuorisen tekstistä on pakko tunnustaa, että siinä sukelletaan maailmaan, joka on totta isolle määrälle ihmisiä: viinan kanssa läträämisen ja irrallisten naissuhteiden keskellä sunnuntaipäivän formulat ovat korkeakulttuuria.

Epäilen, että Juha Vuorinen on paljon sivistyneempi ja oppineempi kuin kehtaa tunnustaa lukijoilleen. Lisäksi myönnän, että monesti naurahdin kesken lukemisen. Lopulta alkoi vähän kyllästyttää. Ensimmäisen 150 sivun jälkeen kirjan tarina ja näkemys oli tyhjäksi tyhjennetty, mutta se 150 kannatti lukea.

Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja

Suuri johtaja oli riidellyt vaimonsa kanssa (12/24)

Napoleon, joka meistä näyttää kaiken tämän liikkeen johtajalta (samoin kuin villeistä näytti se veistos, joka oli asetettu laivan keulan kärkeen, laivaa ohjaavalta voimalta), oli koko tämän toimintansa ajan lapsen kaltainen, joka ajaa vaunuissa ja vaunun sisässä riippuvista nauhoista pidellen kuvittelee ohjaavansa hevosta.

Leo Tolstoin Sota ja rauha on fyysisesti painava teos, muttei sittenkään raskaslukuinen. Tolstoi kuljettaa tarinaa hyvin, ja sotakuvauksien kohdalla voi harppoa kokonaisuuden kärsimättä.

Kirja opettaa historian tulkintaa.

Olen kuullut esimerkiksi huhusta, jonka mukaan Suomen EU-liittymisneuvottelujen tulokseen vaikutti oleellisesti se, että silloinen ulkoministeri Heikki Haavisto olisi nukahtanut kesken yöllä käytyjen ratkaisevien neuvottelujen.

Onpa juuri tämä huhu totta tai, merkittävä osa historian käännekohdista perustuu epäoleellisiksi luultuihin sivuseikkoihin: Suuri johtaja oli riidellyt aamulla vaimonsa kanssa ja päätti näyttää edes kenraaleilleen. Päällikköä väsytti ja hän valitsi oikoreitin, joka ei muuten olisi pälkähtänyt kenenkään mieleen. Vatsavaivat pakottivat lykkäämään hyökkäystä iltapäivään otollisena pidetyn aamunkoiton sijasta.

Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Mehän tätä kuormaa vedämme (11/24)

Härät vetivät vaunuja. Kun akseli kitisi, härät kääntyivät ja sanoivat: "Mitä siellä vingut, mehän tätä kuormaa vedämme." – Ihmisissäkin on niitä, jotka valittavat väsymystä, vaikka toiset tekevät työn.

Hyvän saarnan tuntomerkki on se, että rippikoululainenkin sen ymmärtää. Edelleen voi sanoa, että jos lapsi ei ymmärrä kertomusta, sitä ei oikeastaan kannata kertoa aikuisellekaan. Viisaassa tarinassa on monta tasoa, ja jokainen kuulija voi ymmärtää sen omalla tavallaan. 

Kukaan ei tiedä, onko lukuisten eläintarinoiden kirjoittajaksi mainittu Aisopos koskaan ollut olemassa, mutta se taitaa olla epäoleellista. Kelpo juttu on kelpo juttu sen sepittäjästä riippumatta. Tärkeämpää kuin itse Aisopos ovat hänen tarinansa varuillaan olemisesta, opettavaisista vahingoista, nöyryydestä ja sopeutumisen taidosta. 

Aisopoksen eläimet sanailevat yhtä ja toista, mitä ihmisenkin kannattaisi kuulla.

Aisopoksen tarinoita

Olutta, sähköhammasharjaa ja pitkiä alushousuja (10/24)

Etunimeni on Octave ja ostan vaatteeni APC:lta. Olen mainosmies: kyllä, minä saastutan maailmaa. Olen se tyyppi, joka myy sinulle paskaa. Olen se, joka saa sinut haaveilemaan asioista, joita et koskaan saa. Alati sinisestä taivaasta, iäti kauniista pimuista, täydellisestä onnesta, Photoshopilla retusoiduista.

Tänään minulle on yritetty myydä esimerkiksi olutta, sähköhammasharjaa, pitkiä alushousuja, autoa, hitsauskypärää, televisiota, katulätkämaalia, hautakynttilöitä, kahvia ja niskahierontalaitetta.

Legionaalliset ihmisiä ovat miettineet, miten he saisivat minut ensin haluamaan tätä kaikkea ja sitten myös ostamaan. Heitä ei kiinnosta, tarvitsenko minä. Oleellista on vain se, että minä toteutan heidän suunnitelmansa.

Aivan heti ei tule mieleen kirjaa, joka kuvaisi elämäämme yhtä ajankohtaisesti kuin mainosmaailmaan sijoittuva ranskalaisen kirjailijan Frédéric Beigbederin romaani 24,99 €. Sen luettuaan on vakuuttunut Beigbederin ajatuksesta, että mainokset eivät enää jäljittele elämää, vaan että elämä on alkanut jäljitellä mainoksia.

Frédéric Beigbeder: 24,99 €

Kirjalla on aikansa, ihmisellä vaiheensa (9/24)

Arosuden omasta elämänasenteesta johtui, että hän oli kokonaan porvarillisen maailman ulkopuolella, hänellä kun ei ollut perhe-elämää enempää kuin sosiaalista kunnianhimoakaan. Hän tunsi itsensä läpikotaisin poikkeusihmiseksi, epänormaaliksi erakoksi, väliin myös ylinormaaliksi, nerollisuuteen taipuvaksi ihmiseksi, joka eli keskimittaisen elämän vähäpätöisten normien yläpuolella.

Joskus 18-vuotiaana Hermann Hessen Arosusi ja hänen Lasihelmipelinsä olivat parasta, mitä olin kirjallisuudesta löytänyt. Ne lumosivat voimalla, johon on pystynyt vain Dostojevski. Hessen kirjat olivat vastaus nuoren ihmisen elämänkaipuuseen ja maailmantuskaan.

Parikymmentä vuotta myöhemmin otin Arosuden uudestaan luettavaksi. Ymmärsin, mikä siinä oli minua kiehtonut, ja tavallaan pidin siitä edelleen. Kahdeksankymmentä sivua luettuani suljin kuitenkin kirjan. En jaksanut pitemmälle. Ajattelin, että tämä oli nähty. Panin Arosuden omalle paikalleen kirjahyllyyn. Siellä se saisi muistuttaa tietystä elämänvaiheesta ja sen kysymyksistä. 

Sittemmin olen katsellut kirjan selkämystä kuin nuoruuden valokuvaa. Olen ymmärtänyt, etten ikinä palaa Arosuteen enkä muuhunkaan Hessen tuotantoon. Se on mennyttä maailmaa. Olkoon hyllyssä, mutta sen isompiin tehtäviin siitä ei ole.

Kirjoilla on aikansa, ja ihmisellä on vaiheensa. Joskus ne eivät kohtaa, vaikka kummassakaan ei olisi vikaa.

Hermann Hesse: Arosusi.

Jotain sellaista ihminen duunailee (8/24)

Siinä se on niin kuin olisikaan. Siinä on kaikki, mitä aittaan kuuluu, eikä kuitenkaan mitään, vain harmaita, ohuita hirsiä. Se on harva ja vähän laho, eikä siellä ole paljon mitään sisällä, enkä oikeastaan sitä tarvitse.

Tähän tapaan Antti Hyry päättelee kirjaansa Aitta, joka kertoo siitä, että mies purkaa aitan, vie sen uuteen paikkaan ja pystyttää. Siinä kaikki. Tämän kummempaa kirjassa ei tapahdu.

Kannattiko Hyryn kuvaama rakennustyö? Hyödyttikö elämä? 

Onpa vastauksen kanssa miten tahansa, jotain tuollaista ihminen joka tapauksessa duunailee. Ihmiselle annettu aika kuluu erinäisiin puuhasteluhin. Elämä ei ole tämän kummempaa. Ehkä ei tarvitsekaan olla. Niin kuin käärme on luotu luikertelemaan ja käki on luotu kukkumaan, niin mies on luotu rakentelemaan aittoja ja muita pytinkejä.

Mutta on se Hyry kaikesta huolimatta kirjoittanut kerrassaan mystisen kirjan.

Antti Hyry: Aitta

Niin kuin nikotiinin orja savujaan (7/24)

Vuosikausia kestävän uuvuttavan kokemuksen perusteella omaiset ja ystävät tietävät, että ottelukalenteri sanoo viimeisen sanan jokaisessa järjestelyssä. He käsittävät tai ainakin hyväksyvät sen, että osallistumiseni ristiäisiin tai häihin tai muihin tilaisuuksiin, jotka saavat muissa suvuissa kiistattoman etusijan, vaatii junailua ja neuvonpitoa. Eli jalkapalloon suhtaudutaan kuin synnynnäisen vammaan, jonka kanssa täytyy tulla toimeen.

Englantilaisen kirjailijan Nick Hornbyn kirja Hornankattila kertoo entisaikain Arsenalista ja sitä kautta jalkapalloriippuvuudesta ja muistakin addiktioista. Arsenal pelasi 1970-luvulla englantilaista junttijalkapalloa: pallo laidalle ja sieltä keskelle korkea kaaripallo, jota pökittiin maalia kohti sikäli kuin osattiin.

Arsenal ei muutenkaan tuottanut kannattajilleen suuria iloja. Useimpien jalkapallofanien tavoin seuran faneilla oli riemunhetkiä pettymyksiin verrattuna vähän.

Hornbyn rakkaus Arsenaliin ei siitä huolimatta sammunut. Peli ei sujunut eikä innostanut, mutta hän rakasti suosikkijoukkuettaan niin kuin alkoholisti pulloaan, nikotiinin orja savujaan tai vaimo kelvotonta miestään. 

Tai niin kuin Jumala syntistä väkeään.

Nick Hornby: Hornankattila

Joutaville jottain (6/24)

Mutta Amerikan rannalla oli kauhea, päätä seoittava kaupunki. Ihmisiä tungokseen asti ja kaikenlaisia ajoneuvoja kadut tulvillaan. Lisäksi kuljettiin maan alla kuin myyrät, liuvoteltiin ilmassa kuin linnut. Rakennukset pystöilivät taivasta kohti niin pitkälle, että katolle lienee kuulunut vanhurskasten hyminä. Kauhea meno ja melu. Ihmispuhekin kuin lintujen järjetöntä tirskutusta.

Kolme tai neljä vuotta sitten olin Suomen eteläisimmäksi tunturiksi mainitun Isonsyötteen laella. Huomasin, että keskelle pudasjärveläistä vaaramaisemaa oli ilmestynyt tekojärvi, turistien viihteeksi tietysti.

Halusin aiheeseen liittyvän kommentin ja menin leiripaikkamme emännän luo. Hän oli vanha ja viisas kansannainen.

- Ovat tuonne tekojärven tehneet.

- Niin ovat.

- Mitäs tykkäät?
Hän mietti hetken ja sanoi:

- Onpahan joutaville jottain.

Silloin muistin sen Pentti Haanpään novellin, jossa mies tulee Amerikasta vihdoin kotiin ja tyytyy sanomaan kotiväelleen, että terveisiä joutavan jäljiltä.

Pentti Haanpää: Jutut

Ilman lehmää tyttö joutuu huoraksi kaupunkiin (5/24)

Ja eilen, kun minun siskoni Tacha oli juuri täyttänyt kaksitoista vuotta, me huomasimme että joki oli vienyt mennessään lehmän, jonka isä oli antanut siskolle syntymäpäivälahjaksi.

Ihmisen ei ole pakko tehdä paljon, kunhan vain tekee oikeat asiat. Kirjailijan ei tarvitse kirjoittaa paljon, kunhan kirjoittaa oikeat kirjat.

Meksikolaisen Juan Rulfon koko tuotanto mahtuu 300 sivuun, ja sillä hän on ansainnut maailmanmaineensa. Hieman yli sadan sivun kokoinen romaani Pedro Páramo on niin vaikea ja hidaslukuinen, ettei sitä uskalla suositella kenellekään - tykkää kuka tykkää - mutta novellit ovat helposti lähestyttäviä, tosin vähän alakuloisia niin kuin Meksikon autioseudut, joiden ihmisillä ei ole paljon menetettävää. Kun tytöllä ei ole enää lehmää, hän voi vain lähteä huoraksi kaupunkiin.

Juan Rulfo: Tasanko liekeissä

Kulkurit maleksivat myllyltä myllylle (4/24)

Missä ovat entisaikojen vetelehtijät? Missä ovat nuo kansanlaulujen sankarilliset tyhjäntoimittajat, nuo kulkurit jotka maleksivat myllyltä toiselle ja nukkuivat paljaan taivaan alla. Ovatko he kadonneet samalla kuin maalaistiet ja metsäaukeat, luonto. Tšekkiläinen sananlasku määrittää heidän lauhkean joutilaisuutensa kielikuvalla: he katselevat Isä Jumalan ikkunoita.

Ymmärtääkseni Milan Kunderan romaanin Kiireettömyys nimi on suomennettu väärin. Sen tulisi olla Hitaus, mutta onpa tämän asian kanssa miten tahansa Kundera vie peruskysymysten äärelle: ei hitaus ole vika tai puute, niin kuin monesti ajatellaan. Usein se on nopeinta, johon ihminen itse ehtii mukaan.

Onnellisia ovat ne jotka ovat oppineet kulkemaan hitaasti. Heidän on sallittu nähdä.

Milan Kundera: Kiireettömyys

Enkelillä oli ihmeen iso maha (3/24)

Enkeli tuli katosta, nurkasta. Sellainen valkoinen lakana sillä oli yllä. Tukka oli pitkä ja poskeen ehtinyt parin päivän sänki. Ihmeen iso maha. Ennen olin kuvitellut enkelit nuoriksi naisiksi, mutta kyllä tämä oli selvästi aikuinen mies.

Edes Wikipedia ei tunne Panu Rätyä. Kuitenkin mieleeni on jäänyt, että hänen vuonna 1994 ilmestynyt ja romaaniksi määritelty kirjansa oli täynnä hyvää lyhytproosaa, juuri sellaista mitä tarvitsee tietyssä mielentilassa, kun on elämän ruuhkat päällä ja haluaisi nauraa sille kaikelle ja saada ohessa myös jonkin nokkelan oivalluksen.

Jonnekin Panu Räty on hävinnyt. Pidin kirjasta, vaikka siitä ei kenties ollut muuttamaan maailmaa. XYZ:n julkistamisen jälkeen on varmasti unohtunut muitakin kirjoja. Jokin niistä unohdetuista voi olla juuri se, johon inhimillinen pikkusieluisuus olisi ratkaisevasti lyönyt päänsä, jos kirjan olisi vain sallittu elää ja sitä olisi ymmärretty lukea.

Panu Räty: XYZ

On vain seurustelevaa nuorisoa (2/24)

Ei suinkaan poliittista nuorisoa ole missään, seurustelevaa vain, semmoista, jolle vallankumoukset, isänmaat, jumalat, tieteet ja taiteet ovat mitä oivallisimpia tervaslastuja suopalona kytevään lemmennälkään.

Jo tämän ajatuksen takia Moreeni kannattaa lukea. Edes suurenmoiselle Väinö Linnalle ei kannata antaa monopolia sisällissotamme kuvaamiseen. Viita ei ole ristiriidassa Linnan kuvauksen kanssa, mutta tarjoaa kuitenkin toisenlaisen näkökulman, Pispalan vinkkelin.

Juice Leskinen laulaa, että Lauri Viita antoi hänelle suomen kielen. Myös tämän takia Viitaan tutustuminen on elämän perustehtäviä niin kuin joulukuusen koristelu tai haudoilla käynti.

Lauri Viita: Moreeni

Lumihiutale maahan pudotessaan (1/24)

Lumen hiljaisuus, ajatteli mies joka istui bussissa heti kuskin takana. Jos tämä olisi runon alku, hän kutsuisi lumen hiljaisuudeksi sitä mitä sisässään tunsi.

Sain joululahjaksi Orhan Pamukin Lumen vuonna 2006. Tällä kertaa ajankohta on oleellinen. Juuri tuona jouluna ei ollut lunta ollenkaan, ja sen tähden oli merkillistä lukea turkkilaista kirjailijaa, jonka romaani kertoi lumesta ja oli sitä kaikin puolin täynnä.

Ensimmäisen kerran elämässäni huomasin miettiväni tuota valkoista ainetta, joka vuosittain vaikuttaa elämääni monen kuukauden ajan. 

Vieläkään en ole onnistunut kuvittelemaan, miltä lumihiutale mahtaa kuulostaa maahan pudotessaan. Rapiseeko se, kolahtaako vai tömähtääkö?

Orhan Pamuk: Lumi

Lopulta mummot voittavat

Papat saavat enemmän patsaita ja omalle nimelleen omistettuja katukilpiä, mutta lastenlasten ajatuksissa mummot lopulta voittavat.

Mummojen voima on siinä, että he laittavat ruokaa, sillä juuri ruoan avulla voitetaan omaksi ihmisten vankkumaton kannatus.

Hautajaisissa on alkanut suorastaan naurattaa se, millaisista asioista vainajia niin varauksettomasti ylistetään. Ei ole mummon muusin, lihapullien tai makaronilaatikon veroista. Kukaan ei tehnyt sellaista pullakranssia kuin meidän oma mummo.

Pappojakin kiitellään, mutta jotenkin etäisemmin.

Mummo antaa nimen sille talolle, jossa isovanhemmat elävät.

Sodan kuvat, rauhan kuvat

Vuonna 1384 englantilaiset ja ranskalaiset olivat olleet sodassa sadan vuoden ajan eli noin neljää sukupolvea.

Vihdoin oli alettu neuvotella rauhasta. Rauhanneuvotteluja käytiin eräässä kappelissa, jonka seinät ranskalaiset olivat antaneet peittää kuvakudoksilla. Ne esittivät vanhan ajan sotaisia tapahtumia.

Ennen neuvottelujen alkamista englantilaiset alkoivat vaatia että sotakuvat oli riisuttava pois. He sanoivat, ettei sotakuvien keskellä voinut neuvotella rauhasta.

Niin seinävaatteet riisuttiin ja tilalle sijoitettiin toiset kankaat. Rauhasta alettiin neuvotella kappelissa, jonka seinillä olevat kuvat kertoivat Kristuksen kärsimyksestä, siitä kuinka Kristus kulkee piinaviikon kautta pitkäperjantaihin ja sieltä pääsiäiseen.

Ryöstö jota ei koskaan tehty

Joskus jään miettimään ihmisiä, joita elämäntarinani on vain hipaissut ja jotka ovat ohuella kosketuksellaan saaneet pohtimaan, kenestä on mitäkin tullut.

Koulun ensimmäiseltä luokalta muistan kaksossisarukset, tytön ja pojan. Heiltä ei oikein onnistunut lukeminen eikä kirjoittaminen, eivätkä yksinkertaisimmatkaan laskutehtävät tulleet ratkaistuiksi. Opettaja ei onnistunut avaamaan heille yhteenlaskun saloja.

Ajoittain tuskatuneelta vaikuttanut opettaja pääsi heistä lopulta eroon, ja heidät siirrettiin jonnekin muualle, en tiedä minne.

Jäi mieleen, että ollessaan vielä luokallamme poika oli kerran poissa koulusta. Sinä aamuna oppilaiden keskellä kulki täysin varmana pidetty tieto, että hän olisi ryöstänyt kotinsa lähellä olleen kioskin. Yhdenkään oppilaan mieleen ei tullut ajatus, että seitsemän vuotiaan pojan tekemä ryöstö olisi ollut jotenkin epäuskottava. Ryöstö mikä ryöstö.

Vankilatuomion pituutta pohdittiin, vaikka poika ei ollut ainakaan koulussa huonotapainen.

Seuraavana aamuna poika tuli kouluun. Kukaan ei sanonut tapauksesta mitään. Huhua ei kumottu, ei vahvistettu. Luokan elämä jatkui entiseen tapaan. En tiedä, saiko hän koskaan selville, että hänet oli mainittu kioskin ryöstäjäksi.

Kokouspäätösten vauhtina kaksi markkaa minuutissa

Ensimmäiset kokemukseni julkisen talouden budjettikeskusteluista ovat pienestä keskisuomalaisesta seurakunnasta, jonka hallintoelimessä keskusteltiin 25 minuuttia noin 50 markan summasta. Väiteltiin siitä, annettaisiinko lapsille kerhojen joulujuhlassa makeisia, muistaakseni lakupötköjä. Kokouksen aikana laskin, kuinka monta markkaa saatiin päätetyksi minuutissa, mutta päätin olla puuttumatta keskusteluun, jottei se olisi ryöpsähtänyt aivan ylipitkäksi.

Samoilta ajoilta muistan loviisalaisen kunnallispoliitikon huokauksen, että satamaan sijoitetaan ilman keskustelua miljoonia, mutta syrjäkoulun yhdestä kaapista jaksetaan keskustella loputtomiin.

Vuosien varrella olen keksinyt ainakin kolme asiaa:

Ensinnäkin numerot kiinnostavat suunnilleen yhtä paljon riippumatta siitä, kummalla puolella desimaalipilkkua ne sijaitsevat tai kuinka kaukana pilkusta ne ovat. Sadantuhannen euron miettimiseen ei suinkaan käytetä satakertaista aikaa verrattuna siihen tuhannen euron kokoiseen summaan. Epäsuhtaa voi verrata siihen, että kelloseppä ei ole olisi yhtään huolestuneempi tuntiviisarin kuin sekuntiosoittimen asennosta. Isoissa luvuissa ymmärrys katoaa kokonaan. Miljoonaa ja miljardia ei välttämättä eroteta toisistaan.

Toiseksi ei ymmärretä, mikä ero on kululla ja investoinnilla. Säästäminen ei ole säästämistä, jos sen vuoksi kadotetaan tulevaisuudessa koituva hyöty. Juuri tämä harha tekee kaiken ennalta ehkäisevän työn vaikeaksi. Sen hyötyjä ei voi tarkkaan arvioida, vaikka ne olisivat kuinka ilmeiset tahansa, mutta korjausremontti on aina korjausremontti. Sille on selvä hinta, ja se on pakko tehdä, koska aikanaan ei ole kylliksi pidetty huolta.

Kolmanneksi ei käsitetä, että halvimmalla tarjouksella ja hyvällä hinta - laatu -suhteella ei välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kyse on kahden muuttujan yhtälöstä, eikä siinä auta mitään, että tunnetaan vain toinen muuttuja.

Raja se on kiittelemiselläkin

Kohteliaisuus on hieno asia, mutta joskus sekin voi mennä överiksi.

Noin kymmenen vuoden iästä lähtien asuin kotoa muuttamiseen saakka kerrostalossa. Naapurissa, ikkunamme alla oli rötiskö, jossa eleli vanha mies. En tiedä hänen elämäntarinaansa. Hän ei juopotellut, mutta jokin tuntematon syy oli vienyt hänet asuntoon, jollaisia nykyään ei juuri näe. Vielä muistan sen, että mies rakensi kanteleita ja kävi usein kirkossa.

Joskus hänellä oli ongelmia veden saamisen kanssa. Jostain syystä hän tuli hakemaan meiltä vettä. Hän käyttäytyi kohteliaasti, ja mielellämme annoimme hänen täyttää kaksi ämpäriään. Oli vain mukavaa olla vanhalle miehelle avuksi.

Vähitellen hänen käyntinsä alkoivat rasittaa. Syy oli hieman yllättävä: hänen ylenpalttinen kiitollisuutensa.

Ovella tullessaan hän kumarteli maahan saakka ja pyysi monisanaisesti anteeksi aiheuttamaansa vaivaa. Sama kaava toistui lähtiessä. Anteeksipyynnöt vain vaihtuivat kiitoksiin.

Antajalle tuli kiusallinen olo. Mies oli niin kuin olisi saanut hevosen saanut, ja me olimme antaneet hänelle vain kaksi ämpärillistä vettä.

Selittämisen velvollisuus

Toissa viikonlopun olin Pudasjärvellä yli viidenkymmenen nuoren aikuisen kanssa. Nuorimmat olivat 18-vuotiaita. Joukon enemmistö oli 20 ja 30 ikävuoden välissä, mutta mukana oli myös yli 30-vuotiaita, ja jokunen oli ylittänyt 40 vuoden iän.

Lauantain keskusteluaihe valittiin useiden vaihtoehtojen joukosta. Tälle ikäluokalle oli kuvaavaa, että ylivoimainen suosikki oli "selittämisen velvollisuus".

Aina pitää olla kertomassa vanhemmille, mummuille, papoille, sukulaisille, vanhoille naapureille ja jopa omille kavereille, mitä on tekemässä tai minne on päässyt.

Eniten halutaan tietää opiskelupaikasta, työn saannista, mutta kovasti kysellään myös seurusteluista, perhesuhteista ja lasten saamisesta. Niihin kaikkiin voi liittyä kipeitä asioita: Jälleen jäin kahden pisteen päähän. Haastattelussa pääsin kolmen parhaan joukkoon. Juuri päädyttiin siihen, että se otti telkkarin ja minä pidän läppärin ja voi kuulkaa kuinka tässä on lasta yritetty, mutta kun hormonihoidot eivät tehoa.

Älkää kyselkö!

Älä mummo ihmettele, miksi olen viime aikoina käynyt luonasi niin harvoin! Älkää te opiskelupaikan saaneet ihmetelkö, miksi kaveriporukkani on viime aikoina vähän vaihtunut.

Ja tiedän tiedän, että monet tarkoittavat vain hyvää!

Kyselyiltä saa rauhan oikeastaan vasta sitten, kun perheeseen on tullut toinen lapsi ja oletettu kiintiö on täynnä. Selittämisen toinen kierros alkaa sitten, kun lapset ovat vähän kasvaneet ja on ruvettava tekemään tiliä niiden valinnoista ja opiskelupaikoista.

Absraktiosoppaa

Vanhan tarinan mukaan teräväsanainen pappi oli vastannut kirkon ovella saamiinsa kiitoksiin: "Katsotaan, miten se saarna viikolla vaikuttaa."

Ajatusta voi soveltaa tuoreeseen Pekka Himasen tutkimukseen, jonka pitäisi avata näkymiä kansakunnan tulevaisuuteen. On vaikea nähdä, että tekstit kaikessa abstraktisuudessaan ja modernien hokemien toistamisessaan vaikuttaisivat jollain havaittavalla tavalla maailmanmenoon. Tutkimus on globaali mustetahratesti: kuka tahansa voi päätellä sen pohjalta mitä tahansa.

Voi tietysti toivoa, että kohun innostamina ruvettaisiin miettimään, kuinka paljon yleensäkin tehdään tutkimusta, joka vain hämmentää keittoa ilman, että se tuottaisi lautaselle jotain syötävää.

Abstraktiosoppaa on paljon erityisesti sosiaalitieteissä, mutta on sitä muuallakin.

Viime aikoina olen perehtynyt ainoaan Pentti Saarikoskesta tehtyyn väitöskirjaan. Tutkija Janna Kantola on tehnyt epäilemättä suuren työn selvittäessään Tiarnia-sarjan gnostilaisia teemoja, ja siksi on ikävä sanoa, että jos väitöskirja jostain näkökulmasta puhaltaa Saarikosken yltä sumua pois, se korvaa tämän sumun moninkertaisesti omien viittaustensa ja käsitepeliensä hämärällä.

Ei olisi paljon vaadittu, että lukija kirjan lopetettuaan ymmärtäisi teoksen aiheesta hieman enemmän kuin ennen lukemisen aloittamista.

Stimulantteja on monenlaisia

Hiihtoliiton toimintaan on yleisesti kyllästytty. Perin harva jaksaa uskoa sitäkään, että sadan metrin juoksussa voisi menestyä käymättä säännöllisesti apteekissa.

Ehkä tällaisistakin syistä dopingkeskustelu on jäänyt urheilun sisälle eikä ole levinnyt muille elämänaloille, vaikka olisi ollut syytä.

Kolme vuotta sitten julkaistiin uutinen, että Ruotsissa 44 prosenttia muusikoista on käyttänyt beetasalpaajia esiintymisjännityksen hallitsemiseksi ja lähes viidesosa on turvautunut niihin säännöllisesti.

Uutisen ohessa julkaistiin tieto siitä, että Suomessa muusikoista 10 - 30 prosenttia käyttää beetasalpaajia, eniten uran alussa, kun kilpailu paikoista on tiukkaa, ja toisaalta uran lopussa, kun vapina haittaa ja nuoremmat alkavat mennä ohi

Kaikenlaisia stimulantteja on käytetty iät ja ajat kaikkialla. Jos dopingiin luetaan tavallinen viina ja jos WADA alkaisi testata takautuvasti myös kirjailijoita sun muita taiteilijoita, kiinni jääneitä mahtaisi olla paljon. Veikkaan, että kirjahyllyni tyhjenisi melkoisesti.

Ehkä samaan keinotekoiseen suoritustason korottamiseen on laskettava myös ne yritysjohtajat, jotka ovat pitkistä työreissuista selvitäkseen dopanneet itseään jättämällä lastenhoidon ja -kasvatuksen vaimonsa hoteisiin.

Vinkki

Hyvä lukijani, kannattaako näitä blogeja lukea niin paljon? Jospa käyttäisit puolet näihin kuluttamastasi ajasta hyviin kirjoihin. Viisastuisit ehkä enemmän.

Nimimerkki Dostojevskilta kaiken tarpeellisen löytänyt

Kuinka tulin uskoon

Yleisradion uutissivuilta on pyydetty kokemuksia uskoon tulemisesta. Minäkin päätin paljastaa intiimejä salojani ja kertoa elämäni tärkeästä käännekohdasta.

Heräsin marraskuun aamussa kuuden aikaan. Ensimmäiseksi katsoin yön NHL-tulokset, minkä jälkeen lähdin viemään koiraa ulos. Sisään tultuani sain havaita, että vaimo oli herätellyt lapsia, mutta viimeistely jäi minulle. Vanhempi tyttö oli pukemisissaan varsin omatoiminen, joten jollain tavoin selvittiin, vaikka kiire tuli taas. Isolla tiellä oli ruuhkat ja valoissa pitkitetty punainen.

Työpaikan verkko oli alhaalla, joten aamupäivällä ei ollut oikein mitään tekemistä. Pomo sanoi, että voisin hoidella omia asioitani. Niin ajelin Ruotsin puolelle ostamaan halpaa voita. Mietin kyllä, kuittasinko sillä reissulla bensojen hinnat.

Iltapäivällä verkko toimi, mutta aika meni kolmeen eri palaveriin. Mietittiin yhtiömme Baltian toimintoja.

Kun olin aiemmin päivällä tullut uskoon, pääsin viideltä kotiin. Tytöt juoksivat pihamaalla vastaan. Halasin ne ja vein vanhemman balettitunnille. Tyttöä odotellessa poikkesin kuntosalilla ottamassa hikeä.

Iltauutisissa oli sitä samaa. Urheiluruudun hevososuuden kohdalla suljin television ja menin lukemaan nuoremmalle iltasatua. Nukahtaminen venyi, kun tytöllä oli niin paljon asiaa. Iltapalan jälkeen vaihdoin nopeasti vaimon kanssa kuulumiset ja kävin suihkussa.

Väsymyksen takia iltarukous jäi melkeinpä väliin. Sain sentään huokaistua, että tämmöistä tämä.

 

Keskustelut, joissa kaikki ovat yhtä oikeassa

Taas on se aika vuodesta, jolloin keskustellaan kesäaikaan siirtymisen mielekkyydestä.

Kellojen kääntäminen on verkkarikansan suosikkipuheenaiheita, samaa sarjaa kuin säätila, jääkiekko, koulukuri, nykynuorison tilanne, lasten kasvatus, koulujen loma-ajat, joulun kaupallisuus, koiran kakka, liikennekäytös ja kansanedustajien taso.

Kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, ja kaikki ovat yhtä oikeassa ja yhtä väärässä. Asiasta voi vaikka kiivastua, eikä kuitenkaan loukkaa ketään. Juhani Tammisen kaltaiset persoonat kelpaavat huippuasiantuntijoiksi.

Tavallaan ymmärrän, että näitäkin keskustelunaiheita tarvitaan. Välillä vain tuppaa huvitttamaan.

Ja mitä mieltä minä itse olen kellojen siirtämisestä? - Se on jokseenkin samantekevää. Siitä ei tunnu olevan paljon hyötyä, muttei haittaakaan. Jos se nyt olisi niin kauhean vaikeata, eihän tässä voisi mennä edes Ruotsiin. Tehkää minun puolestani mitä lystäätte, minä kyllä sopeudun.

Aina samaa mieltä kuin muut

Suomessa on syystäkin naureskeltu romanialaiselle mepille Dumitru Zamfiresculle, joka ei ole ikinä äänestänyt mitään esitystä vastaan EU-parlamentissa. Usein Zamfirescu on kannattanut peräjälkeen täysin vastakkaisiakin ehdotuksia. Hän on äänestänyt 541 kertaa "kyllä".

Toisaalta, eihän tuossa mitään ihmeteltävää ole. Ympärillämme on paljon ihmisiä, jotka joka kerta rastittavat päänsisäisessä gallupissaan vaihtoehdon "samaa mieltä kuin muut". Tätä joukkoa on ennen muuta tavallisissa ulsterin ja isäinpäivälahjan ostajissa, mutta myös vaaleilla valituissa päättäjissä.

Paljon hurskaampia eivät ole nekään ihmiset, jotka perusteluja miettimättä aina rastittavat kohdan "eri mieltä kuin muut".

Sama numero ei ole aina sama numero

Pohjois-Suomessa etelän ihminen oppii nopeasti, että siellä kilometrit ovat ikään kuin lyhyempiä Helsingin seudulla. Kun pudasjärveläinen ajaa kahden tunnin yhdensuuntaisen matkan Ouluun ja tulee takaisin, hän ei ole käynyt kaukana; onpahan vain poikennut isommassa kaupungissa.

Jollekulle helsinkiläiselle alle kahden tunnin ajo Tampereelle vastaa ulkomaan reissua.

Sama suhteettomuus pätee väkimääriin. Toisen paikan yleisökato on väentungos jossain toisaalla.

Tämän saattoi huomata viime viikolla paikallislehtemme raportoidessa Panu Rajalan esitelmäkeikasta. Kirjastossa oli ollut paikalla 66 kuulijaa, ja lehdessä kirjoitettiin, että "Panu Rajala oli vetänyt kirjaston täyteen".

Kirkosta ajatellaan kuitenkin toisin. Siellä 66 sanankuulijaa sunnuntaiaamuna ei herätä erityisiä riemunkiljahduksia. Sanotaan vain, että väkeä oli suht kivasti. Joku harvoin kirkossa käyvä voisi jopa huomauttaa, että tyhjiä penkkejä on paljon, niin kuin tietysti onkin, koska kirkkoja ei voi mitoittaa hiljaisimpien pyhien vaan joulutungosten ja konfirmaatiojumalanpalvelusten mukaan.

Fyysikoita ei alemmuudentunne vaivaa

Olen palannut ajatuksissani taannoin lukemaani Kari Enqvistin kirjaan Monimutkaisuus, jossa koetin selvittää minua loputtomiin vaivaavia kvanttifysiikan kysymyksiä.

Matkan varrella minulle on selvinnyt, että fyysikkoja ei vaivaa turha vaatimattomuus. He uskovat ilman muuta edustavansa ihmisymmärryksen korkeinta tasoa.

Esimerkkinä on tämä sitaatti Enqvistin kirjasta: "Edes psykiatri ei voi analysoida potilastaan ilman fysiikan väliintuloa. Keskustelu toki vaikuttaa meihin monimutkaisella tavalla, mutta vain sähkömagnetismin vuoksi. Filosofiset mielipiteet välittyvät tajunnasta toiseen sähkömagneettisesti. Samoin yhteiskunnan vaikutus on viime kädessä ajatuksiin, tunteisiin, oppimiseen ja muistamiseen liittyvää erilaisten agenttien aikaansaamaa molekyylien sähkömagneettista hyörinää. - Mutta ihminen operoi merkityksillä, huudahtaa tällaisesta fysikaalisesta ilotulituksesta suivaantunut humanisti, mutta siihen voi vastata: operoikoon millä lystää, mutta viime kädessä nekin ovat sähkömagnetismia."

Ehkä tuolla tavoin voi ajatella, mutta tuolla tavoin ei voi elää.

Enqvistille ja hänen kaltaisilleen voi yhtä hyvin sanoa, että olkoot vain sähkömagnetismia, mutta tarvitaan tässä elämässä jotain muutakin ja se muu voi hyvinkin olla tärkeämpää kuin kaikki tietoisuudet sähkömagnetismista.

En ole ainoa, jota vaivaa fyysikoiden ylemmyydentunto. Bill Brysonin kirjassa Lyhyt historia lähes kaikesta irvaillaan fyysikoiden itsevarmuudelle. Bryson kertoo, kuinka vaimo jätti kemistin takia kvanttimekaniikan suuren nimen Wolfgang Paulin. Paul sanoi ystävälleen: "Ymmärtäisin kyllä, jos hän olisi lähtenyt härkätaistelijan mukaan, mutta että kemistin..."

Lapsista tulee mitä tulee

On ikiaikainen urbaanilegenda, että vanhemmat pystyisivät kovin paljon vaikuttamaan siihen, mitä lapsesta tulee. Hänen lahjakkuuttaan voi harjoituttaa, mutta sitä ei voi enentää. Hänen temperamenttiaan ei voi muuttaa. Hän on syntyjään rohkea tai varonainen, sosiaalinen tai ujo, rauhallinen tai äkkinäinen.

Ajatuksen tueksi minulla on monia tarinoita, ja kerrotaan taas yksi.

Seitsentoistavuotiaat kaksostytöt olivat siinä iässä, että oman persoonallisuuden arviointi alkoi jo onnistua. He istuivat kahdestaan ja miettivät, keitä he olivat. Toinen oli suruton huithapeli, lattia täynnä vaatteita ja kirjoituspöydällä kaikki ojennuksessa. Toinen oli murehtija, jolla kaikki oli säntillisesti paikoillaan.

 "Tällaisia me ollaan", he sanoivat. "Toistemme vastakohtia, yö ja päivä. Ja kuitenkin vanhemmat ovat taatusti koettaneet kasvattaa aivan samalla tavoin. Ei siinä ole ollut mitään eroa."

 

Tytöt hokevat apua

Olen tehnyt oman kylämme nuorista kuluneiden vuosien aikana satoja haastatteluja otsikolla "Viikon persoona". Olen kysynyt esimerkiksi lempiruokaa, lapsuuden suosikkilelua tai elämän unelmaa, joka ei vielä ole toteutunut, mutta jonka haluaisi joskus kokea.

Varsinaisten vastausten ohella huomioni on kiinnittynyt sivuasioihin, kuten tyttöjen ja poikien eroihin käyttää kieltä.

Jostain syystä tytöt ilmaisevat neuvottomuutensa huudahtamalla: "Apua!" Pojat reagoivat toisin. He eivät seisahdu hämmennyksensä edellä, vaan jatkavat tunnustellen vaikeasta kysymyksestä eteenpäin ja aloittavat vastauksensa: "Varmaan..."

On kiinnostavaa, mistä tytöt ja pojat oppivat tällaisen sukupuoleen yhdistyvän kielenkäytön. Kukaan ei sitä heille tietoisesti opeta, vaan itseltäänkin salaa he omaksuvat tai torjuvat sanan, josta he alitajuisesti tietävät, että sitä sanaa heidän sukupuolensa käyttää tai ei käytä. Ehkä sukupuolten välisistä eroista kertoo jotain myös, että juuri tytöt pyytävät apua, kun taas pojat jatkavat epävarmasti, mutta jatkavat.

En rupea tässä miettimään, onko kyse synnynnäisistä eroista vai opituista tai onko tämä kaikki elämän rikkautta vai erilaisuutta, josta olisi hankkiuduttava eron, mutta sen rohkenen ennustaa, että lähimmän sadan vuoden aikana miesten ja naisten väliset kielierot eivät lakkaa.

Kielenkäyttöä on vaikea muuttaa. Antero Mertaranta pystyi siihen, kun alkoi hokea: "Ihanaa leijonat, ihanaa." Sitä ennen "ihana" oli vain naisten sana.

Sini Saarela ja Jyri Jaakkola tekivät huonon kaupan

Lyhyen ajan sisällä kahdelle nuorelle ihmiselle on käynyt huonosti. Ensin kuoli Meksikossa intiaanien puolesta ponnistellut Jyri Jaakkola, ja juuri näinä päivinä olemme saaneet kuulla, että Sini Saarelaa uhkaa Venäjällä pitkä vankeustuomio, kun hän on ollut muiden aktivistien mukana kiinnittämässä huomiota arktiseen öljynporaukseen.

Kyse ei ole siitä, etteivät nuoret edustaisi oikeita asioita. Intiaanien oikeudet ansaitsevat kannustamisen ja arktiset merivedet puolustamisensa. Jotenkin vain tuntuu siltä, että nyt riskien ottaminen ja toiminnan mahdollinen hyöty eivät ole olleet tasapainossa. Yhtäkään sotaa ei nimittäin voiteta sankarikuolemilla, vaikka niitä välillä niin ylistetäänkin. Jotta maailmassa voi tehdä hyvää, on pysyttävä elossa ja yleensä myös vapaalla jalalla. Siksi minulla on surullinen mieli Jyri Jaakkolan ja Sini Saarelan tähden. Kaksi nuorta ihmistä ovat luultavasti antaneet turhan uhrin.

En usko, että Venäjää voi painostaa marttyyriudella. Epäilen, että mikään ei ole muuttunut vuodesta 1969, jolloin tšekkiläinen opiskelija Jan Palach teki Prahassa polttoitsemurhan vastustaakseen Neuvostoliiton ja sen liittolaisten miehitystä. Palachin kuolema herätti laajaa huomiota, mutta Neuvostoliiton joukot eivät liikahtaneet, eivät horjahtaneet. Vaclav Havelin vähemmän dramaattinen vastarinta osoittautui tehokkaammaksi. Hänen kynänsä vaikutti enemmän kuin ihmissoihtu.

Kannattaa ajatella myös Hitlerin vankina kuollutta Dietrich Bonhoefferia. Muuan tapaus hänen elämästään todistaa, että hän ei ollut valmis luopumaan hengestään kovin vähäpätöisin syin.

Bonhoeffer oli ulkoilmakahvilassa, kun radiosta tulivat tavanomaiset fanfaarit uutislähetyksen edellä. Kahvilavieraat ponnahtivat pystyyn, kohottivat kätensä natsitervehdykseen ja puhkesivat laulamaan Horst Wesseliä. Bonhoeffer nousi muiden mukana seisomaan, teki tervehdyksen, yhtyi lauluun ja kehotti hämmästynyttä seuralaistaan tekemään sanoin. "Pelkän tervehdyksen takia ei kannata kuolla", hän selitti.

Jos uhraa henkensä tai vapautensa, on syytä odottaa siihen saakka, kunnes siitä saa riittävän hinnan.

Voiko rukoilemisella vaikuttaa jääkiekkotuloksiin?

Eilen kuuntelin viisasta miestä, joka sanoi olevansa tunnustava kristitty. Hän puhui älykkäästi ja oivaltavasti eikä päästellyt suustaan höpöjä.

Sitten lipsahti. Hän kertoi hieman ihaillen Teemu Selänteestä, että tämä olisi jossain vaiheessa unohtanut rukoilemisen, ajautunut maalien teossa kuivaan kauteen, kunnes olisi taas muistanut rukouksen. Sen jälkeen maaleja oli tullut. Puhujan mielestä tämä oli kunnioitettavaa tunnustautumista. Minun mielestäni tämä oli löysien puhumista.

Hyväksyn vielä sen, että unohtamalla rukouksen Selänne oli menettänyt elämänsä tasapainon ja samalla kadottanut tekemiseltään pohjan. Päähäni ei kuitenkaan mahdu, että Taivaallinen Isä sotkeentuisi lastensa jääkiekkopeleihin eikä sallisi voittajien voittaa reilulla pelillä.

Ei ole sopivaa, että taivaallisten suhteidensa avulla järjestelee jääkiekko-otteluiden tuloksia. Tuollainen rukous muistuttaa dopingia tai tuomarin lahjontaa.