Ehtoollisviinin maulla on väliä

Traktoreista tuttu John Deere on joskus sanonut, ettei hän koskaan pistä nimeään tuotteeseen, johon ei ole pystynyt antamaan parastaan. Tämä on hienosti sanottu, mutta valitettavasti tämän periaatteen mukaan ihminen ei voi elää joka hetki. Usein pelikortit ovat niin huonot, että joutuu tyytymään seiskapuolikkaan tasoiseen suoritukseen, joskus huonompaankin.

Tästäkin tosiasiasta on poikkeuksensa, kuten silloin kun kirkossa ollaan lähellä uskon ydintä. Ehtoollinen on hyvä esimerkki. Sen toteuttajan olisi kaikin tavoin annettava parastaan, jotta ihminen voisi tuntea, että siihen Jumalakin on pistänyt nimensä.

Muutama viikko sitten sain sunnuntaisella kirkkokäynnillä niin kelvottoman makuista viiniä, ettei siinä usko vahvistunut, heikentyi vain. Kirkonpenkkiin kävellessäni tuumasin, että tuota litkua Jeesus ei olisi illan isäntänä ikinä tarjonnut, ei omilleen eikä vähän vieraammille.

Kun tilataan kirkkoviiniä, ei pitäisi katsoa vain etikettiä tai hintaa, vaan olisi haistettava ja maistettava. Uskoa kummasti vahvistaa se, että pyhä myös maistuu pyhältä. Vain ani harva ehtoollisella kävijä pohtii transsubstantiaation kaltaisia akateemisen teologian kysymyksiä, mutta jokaisen ihmisen suussa on jonkinlainen jälkimaku, kun hän on palannut kirkonpenkkiin. Näin pyhä kietoutuu arkiseen ihmisyyteen ja ruumiillisuuteen, ja ehkä juuri tässä on ehtoollisen varsinainen idea.